PIETARINKATTILALAAKSO.
Matkoillani Karjalassa kuulin paljon kansantarinoita, jotka eivät yleensä juuri koskaan olleet Pietari suuren aikoja vanhempia, mikäli ne koskettelivat venäläisiä oloja. Vähitellen selveni minulle, että näiltä ajoilta alkaa varsinainen venäläinen vaikutus. Paikannimiä etupäässä johtonani käyttäen ryhdyin tätä ilmiötä tutkimaan ja yhä selvemmäksi kävi minulle venäläisen vaikutuksen pintapuolisuus Karjalassa.
Niinpä eräänä kauniina kesäpäivänä lähdin liikkeelle asemapaikaltani Äänisen pohjoiskärjestä. Tällä kertaa en suunnannut kulkuani varsinaisille karjalaisalueille, vaan koilliseen pitkin tietä, mikä päätyy Valkeaan mereen. Päämääränäni oli Pietarinkattilalaakso.
Matkan varrella näin taas noita omituisia katoksia, missä puuristiin kiinnitetyt pyhät vaatepalat tuulessa lepattivat. Illan hämärässä huomasin jonkin yksinäisen ihmisolennon askartelevan katoksen ympärillä. Kyytimieheni arveli, että kyseessä tuskin oli tällä kertaa pyhiinvaeltaja. Luultavasti oli lähikylästä jokin sairas laahautunut tuon paripeninkulmaisen taipaleen etsien parannusta taudilleen pyhällä paikalla, missä hän kiinnitti vaatepalasia uhrina pyhään ristiin. Niin sielun kuin ruumiin vammat täytyi täällä parantaa samalla tavalla, sillä paikkakunnalla ei ollut edes välskäriä, s.o. sairaalatoimissa palvelustaan suorittanutta entistä sotilasta.
Kun saavuimme erääseen kylään, oli siellä sairas, jota ei voitu parantaa, sillä hän ei uskonut uhreihin eikä pyhimyksiin. Hän oli kylän ainoa luterilainen asukas. Odottaessani hevosta kievarin tuvassa, keskusteltiin siellä, kuinka saataisiin kuolemaisillaan oleva hautaan, sillä luterilainen pappi asui kaukana Petroskoilla, eivätkä hänen matkansa ulottuneet tänne asti. Viimein keksi valtion veronkantomies oivan keinon. Koetetaan saada kuoleva nauttimaan ehtoollista kreikkalaisen tavan mukaan, niin koko juttu on selvä! Kruununmies oli tottunut verorästejä periessään toimimaan ripeästi ja jyrkästi. Niinpä hänestä myös siirtyminen uskosta toiseen oli vielä kuolinvuoteella käden käänteessä järjestettävissä. En tiedä, mikä sairaan kohtaloksi lopulta koitui, sillä matkani jatkui edelleen.
Saapuessamme Pietarinkattilalaaksoon oli kylä tyhjä. Kaikki olivat työmaillaan. Ainoastaan kylänvanhin ja muutamia ikäloppuja lekotteli päivänpaisteessa penkillä tien varrella ja lapsilauma tepasteli edellisen päivän sateen jättämissä vesilammikoissa.
Itse kylänvanhin otti minut vastaan kädessään sauva, mikä merkitsi, että hän toimi vuorostaan päivystäjänä, jonka tehtäviin m.m. kuului huolehtia matkustajista ja myös kohteliaalla tavalla toimittaa heidät nopeasti edelleen kuluttamasta kylän niukkoja ruokavaroja. Helposti saattoi sauva tömistä lattiaan naapurin luona, joka oli vastahakoinen antamaan hevosiaan käytettäväksi.
Kun tavanmukaiset tervehdykset oli vaihdettu, lausuu kylänvanhin: teetä, hevosia! Se merkitsi, että vieras kai jatkaa matkaansa ja haluaa odotellessa teen kera nauttia omia eväitään.
Mutta ukon kasvot kirkastuivat, kun selitin, että pysähdyn tänne, koska olin saapunut häntä tervehtimään. Hän antoi kyytimiehilleni merkin poistua ja kehoitti minua odottamaan hetken ulkona penkillä. "Sisällä tuvassa on niin tukahuttavaa", lausui hän ja poistui. Hetken kuluttua ukko oli taas luonani mukanaan teekeittiö ja kori sekä vei minut kylän takana sijaitsevalle metsäiselle kunnaalle, mistä oli laaja näköala. Tee ja korissa ollut siikainen kalakukko maistuivat erinomaisesti. Keskustelimme ensin kylänvanhimman perheestä ja vuodentulosta. Sitten johdin keskustelun matkani tarkoitukseen.
"Onpa teillä merkillinen raja kylässänne. Mikä isojako on täällä ollut käynnissä? Sehän on kuin valtakuntain raja, leveämpi kuin Suomen ja Venäjän välinen, mutta siitähän olemme muuten parin kolmen sadan virstan päässä", lausuin noustessani vähän jaloittelemaan. Edessäni näinkin valtavan, luotisuoran, vanhan metsän halki juoksevan uran, minkä suunta piti suoraan päin pohjoista.
"Ei se myöskään mikään tie ole. Pettävätkö ehkä silmäni? Mitä tämä lopulta oikeastaan on"? kysyin seuralaiseni puoleen kääntyen.
"Silmänne näkevät aivan oikein. Voimmehan paremmaksi vakuudeksi lähteä sinne pienelle kävelylle. Sehän on Karjalan raja, ei läntinen Suomea vastassa oleva, vaan itäinen, Venäjään rajoittuva. Vakuutan, että sitä myöten on lyhin tie Valkealle merelle, mutta toisin paikoin se on kyllä saattanut kasvaa umpeen".
Näin haasteli kylänvanhin. Huomasin kyllä, että hän laski leikkiä rajasta puhuessaan, mutta tarkoitti täyttä totta väittäessään uran jatkuvan mereen saakka.
Läksimme liikkeelle. Huomasin heti, että tässä oli kysymyksessä luonnonilmiö, mitä ihmiskädet olivat olleet mukana muodostamassa. Väylä kulki suoraan etelästä pohjoiseen ja oli Suomen ja Venäjän välistä rajaa leveämpi, suunnilleen 30—40 m. Maa tuntui ylipäänsä olevan mineraalipitoista sekä hiekan ja soran sekaista. Ympäröivä metsä näytti täysin koskemattomalta päättyen jyrkästi väylän reunaan. Ura ulottui silmän kantamattomiin ja vain siellä ja täällä oli edessä jokin vaivaispetäjä. Maaperä oli ilmeisesti siksi kuivaa ja mineraalipitoista, että tuulen tuomat siemenet eivät ottaneet siinä juurtuakseen. Tien ohessa näin kiviröykkiön, ilmeisesti jonkin raunion, mistä pisti esiin reijätön, parin tuuman paksuinen metallipaasi, millä nähtävästi aikoinaan asumuksen keittoastiat olivat seisseet.
Hiljalleen, äänettöminä vaelsimme ajatuksissamme ja päädyimme lopuksi lähtöpaikkaamme. Kun teekeittiö oli taas saatu porisemaan, alkoivat sen ääressä ukon kielen kantimet vähitellen irtaantua.
Sain taas kuulla noita sukupolvesta toiseen kansan suussa säilyviä tarinoita, jotka usein saattavat liikkua historiallisten tapausten piirissä ja välistä säilyttää yhtä ja toista arvokastakin, varsinkin jos niistä on tallella jotain silminnähtäviä muistomerkkejä.
Näin kertoi minulle kauniina kesäpäivänä teekeittiön ääressä Pietarinkattilalaakson kylänvanhin, katkonaisesti ja aiheesta toiseen poiketen:
"Maailmassa on kaksi tasankomaata. Istumme toisen keskuksessa. Sen nimi oli ennen Alanne, sitten sitä kutsuttiin Olanne, mistä viimein tuli Olonets ja Aunus. Toinen on jossain takaliston takana, missä Äänisen reitti päättyy".
Sain selville, että "toinen tasankomaa" tarkoitti Hollantia ja "takalisto" Tanskaa. Ukko paha! Sinusta oli Äänisen reitti Itämeren vetten keskus. Itämeren rannoilla kyllä tiedetään, että merestä voidaan vesitse päästä aina Äänisen perukoille, joita pidetään takalistona. Mutta sinä ukkoseni asetat Tanskan ja Hollannin hallitsijat takalistoon ja asut itse keskuksessa! Sopihan se hyvin sinun arvollesi venäläisen kylän vanhimpana tällä alueella, missä sinun kyläsi edusti venäläisen asutuksen etujoukkoja, sillä edessäsi aukeavan valtavan väylän länsipuolella alkoi ennen pitkää karjalainen asutus. Ukko jatkoi.
"Pietari kulki kerran tästä matkalla Arkangeliin ja vieraili kotitalossani esivanhempieni luona. Hän oli kertonut tuosta toisesta tasankomaasta maailman äärillä ja luvannut sieltä tuottaa karjaa tänne. Kutsumme sitä nyt Holmogorin karjaksi. Sitten oli tsaari komentanut miehensä avaamaan vesiväylää Valkeasta merestä Ääniseen, mutta huomannutkin, että laivat eivät voisi sitä myöten purjehtia, se kun olisi liian ahdas, vaikka väylän avaamiseksi ei olisi tarvinnutkaan kaivaa kovaan maahan kuin muutaman virstan pituinen kanava".
Nyt muuttui ukko hyvin miettiväiseksi ja jatkoi varsin epävarmana:
"Pietari mahtoi olla hyvin vanha tullessaan tsaariksi. Isäni kertoi, että maailman alusta ei vielä ollut pitkälti, eikä täällä tiedetty, milloin Kristus oli syntynyt, kun Pietari kävi ensi kerran paikkakunnalla. Mutta eihän Pietari mikään tavallinen mies ollutkaan. Hän kai oli venäläisille sama kuin karjalaisille Väinämöinen, josta ei koskaan puhuta muuta kuin vanhana. Ja jos hän ei nyt ihan Väinämöinen ollut, oli hän ainakin kuin Ilmarinen".
Tässä vilkaisi ukko minuun hyvin epätietoisena. Nyökäytin vain päätäni merkiksi, että olin kaikki hyvin ymmärtänyt. Ja miksikä en olisi ymmärtänyt, kun kerran tiesin, että Pietari toi Venäjälle uuden ajanlaskun, mikä perustui Kristuksen syntymään, sekä poisti entisen, jossa vuodet laskettiin maailman luomisesta. Kertojani siirtyi nyt toiseen tarinaan.
"Pietarin aikana oli tässä läheisyydessä vanhauskoisten luostari ja niin rikas, että se laski liikkeelle omia kultarahoja sekä harjoitti kauppaa Sungun markkinoilla, mitkä vetivät vertoja Nishni-Novgorodin suurille markkinoille".
Ukko ei osannut selittää, mikä oli Sungun mahdin lopettanut. Mistäpä hän olisi tiennyt, että Arkangelin rata lamautti nuo Äänisen jättiläismarkkinat, joille saapuvien rekijonot luikertelivat useiden virstain pituisina vöinä aina uunna vuonna Äänisjärven pitkien lahtien jäillä.
"Kun Pietari sai kuulla metsään kätkeytyneestä suuresta luostariyhdyskunnasta, määräsi hän sen hävitettäväksi. Rukouksista ei lähtenyt apua. Tsaari oli järkkymätön. Silloin lähti nunnien — luostareita oli kaksi — abbedissa tapaamaan Pietaria, joka puuhaili kanavarakennuksella, minkä piti yhdistää Äänisjärvi Valkeaanmereen. Mitä silloin tapahtui, ei tiedetä, mutta luostarit jäivät rauhaan. Ne hävisivät vasta minun nuoruudessani. Kerrotaan tosin niinkin, että tsaari olisi aikeistaan luopunut, kun hän kuuli, että luostarin pellot olivat ojitetut, niinkuin Pietari olisi pelännyt ojia"!
Tämä selitys huvitti ja nauratti ukkoa, sillä hän ymmärsi sen omalla tavallaan, vaikka selitys saattoi olla ihan oikea. Pietarihan ei suosinut luostareita, niiden asukkaiden toimettoman elämän takia. Ehkä juuri nämä luostariyhdyskunnan hyvin hoidetut pellot tekivät sen olemassaolon tsaarin silmissä oikeutetuksi, vaikka sen asukkaat olivatkin vihattuja ja vainottuja vanhauskoisia. Tosiasia joka tapauksessa on, että nämät luostarit hävisivät vasta viime vuosisadan puolivälissä.
Luulin ja pelkäsin, että ukon tarinat olivat jo lopussa. Katselin yhä uudestaan ja uudestaan edessäni aukeavaa merkillistä Pietarinkattilalaaksoa. Siitä juuri halusin tietoja. Kertojani arvasi ajatukseni ja ryhtyi siitä puhumaan.
"Katselette herkeämättä tuota tietä. Sekin on Pietarin hakkauttama. Ensin hän rakensi Valkeanmeren rannalle suuren laivaston, mikä sitten tätä avattua uraa myöten hevos- ja miesvoimalla kuletettiin Äänisjärveen, vaikka paljonhan siinä oli luonnon vesiväylääkin välillä. Äänisestä se purjehti vielä suurempaan järveen ja sieltä isoon mereen, missä se hävitti vihollisten laivastot. Silloin tuli teidän maastanne osa Venäjää".
Siihen loppuivat ukon tarinat. Mitään vastaväitteitä en tietysti tehnyt. Olin taas kuullut noita kertomuksia, joita rahvaan miehilläkin on runsaasti Pietari suuren ajasta. Entistä selvemmin taas käsitin, että tuon merkillisen miehen toimet eivät ole ainoastaan ratkaisevasti vaikuttaneet oman isänmaani kohtaloon, vaan myös vetäneet rajantakaiset karjalaiset venäläisen vaikutuspiirin entistä kiinteämpään yhteyteen.
En silloin tiennyt, että vastavaikutus oli niin lähellä. Minun jälkeeni kylään eksynyt ensimäinen vieras kulkija toi sen asukkaille jo tiedon maailmansodan syttymisestä.