KARKOITETTUJA.
"Kaikkien venäläisten itsevaltias", oli nimitys, millä kiihkokansalliset ainekset ennen kutsuivat tsaaria. Ehkä he koettivat tällä tuudittaa itseään uskoon, että Venäjän suureen valtioruumiiseen kuuluvat monet eri kansat tulisivat ennen tahi myöhemmin, sulautumaan venäläisiin. Harvemmin, kun oli tarkoitus häikäistä ulkomaalaisia, käytti tsaari tavallista pitempää arvonimeä, missä hän luetteli alamaisinaan suuren joukon kansoja, kutsuen itseään lopuksi Norjan perintöruhtinaaksi ja Karjalan herraksi. Niin hivelevältä kuin tämä taisi korvalle kuuluakin, saattoi toiselta puolen venäläisestä kiihkoilijasta tuntua vastenmieliseltä, että suuri Venäjä oli sittenkin niin kirjava. Ja varmasti moni ymmärsi pelätä vaaraa, mikä tässä piili ja mikä meidän päivinämme on selvästi nähtävissä jo tapahtuneiden ja tapahtumassa olevien tosiasiain muodossa.
Vielä on elävästi muistissani käynti eräässä keisarillisessa taidekokoelmassa. Yhdessä sisimmästä huoneista, mihin vain sattumalta pääsin, oli pienet porsliinikuvat kaikista Venäjän valtakuntaan kuuluvista kansoista. Juomarahan vaikutuksesta toimitti vahtimestari täydellisen esittelyn. Sain kuulla, että jokin keisari oli tarkoitusta varten hankkinut Kiinasta asti porsliinimestarin ja -taiteilijan, joka venäläisten, hollantilaisten ja italialaisten asiantuntijain avulla oli sitten tämän merkillisen kokoelman laatinut.
Tarkastelin sitä tarkastelemasta päästyäni. Silloin johtui mieleeni eräs kohta tämän suuren valtakunnan "perustuslaeista", joissa sanottiin että "Venäjä on yksi ja jakamaton". Tosiaankin kauniisti lausuttu! Pelasihan kyllä venäläinen hallitusvalta nappulapeliä näillä porsliininukeilla tarkoituksella poistaa ne yksitellen pelistä, mutta eiköhän vaan peli voi yhtä hyvin loppua "yhden ja jakamattoman" häviöön ja näiden monien kansojen itsenäiseen elämään?
Kun seuraavina päivinä liikuin suuren pääkaupungin vilkasliikkeisillä kaduilla, tarkastin ahkerasti kulkijoita ja tunsin jälleen porsliinikuvien avulla monta "vierasheimoista". En osannut silloin aavistaakaan, että kaukana Karjalassa tarjoutuisi minulle tilaisuus käyttää näin omituisella tavalla hankkimaani asiantuntemusta.
Oli kaunis kesäpäivä Paadanessa Sääjärven rannalla. Lääkäri ja metsäherra olivat vuokranneet kaupungin ainoan pienen höyrypurren. Minutkin kutsuttiin mukaan huviretkelle tuolle suurelle aivan neliönmuotoiselle järvelle, minkä pituus ja leveys on 60 km.
Kun seurue oli koossa, lähti laiva liikkeelle täyttä vauhtia. Mutta tuskin olimme rannasta eronneet, kun Paadanen molemmat poliisit ilmestyivät täyttä juoksua laiturille, mistä käsin he ensin meluten ja vaatien ja lopuksi pyytäen kehoittivat meitä kääntymään takaisin. Ensin ei kukaan tiennyt, mistä tämä näytelmä aiheutui, mutta pian huomasimme, että pari valtiollisista syistä Paadaneen karkoitettua ylioppilasta oli pujahtanut mukaamme. Poliisien hädän ymmärsi hyvin, sillä he olivat vastuussa siitä, että heidän holhokkinsa eivät pääsisi karkaamaan. Mutta laiva ei kääntynyt takaisin, vaan jatkoi ilman muuta matkaansa. Tohtorin ja metsäherran asema oli kylliksi luja. Heidän ei tarvinnut välittää poliisien melusta. Matkan varrella tarkastelin ylioppilaita. Huomasin heti, että he eivät olleet syntyperäisiä venäläisiä. Porsliinikuvat alkoivat vilistä silmissäni ja pian olin vakuutettu, että edessäni oli omia sukulaisiani Volgan mutkan ympäriltä, mordvalaisia. Hetki ei ollut kuitenkaan sopiva tuttavuuden tekoon. Päätin odottaa siksi, kunnes taas olisimme maissa ja äsken sattunut välikohtaus selvitetty. Mutta sitä tilaisuutta ei koskaan tullut. Ylioppilaat pistettiin heti kolmeksi vuorokaudeksi pimeään koppiin — se oli huviretken hinta — ja sinä aikana vei minun matkani jo muuanne. En heitä enään myöhemminkään tavannut.
Sensijaan tapasin usein Karjalassa muita poliittisia karkoitettuja.
Kerron tässä pari sellaista tapausta.
Valvotun yön jälkeen, minkä kuluessa olin monta kertaa pilkkopimeässä yössä vaihtanut hevosia, astuin pienen kievarin tupaan vakuutettuna siitä, että ei mikään tulisi lepoani häiritsemään. Suuri oli siksi hämmästykseni, kun tupa oli täynnä ihmisiä ja kaikki äänessä huutaen toistensa suihin. Siinä ei kuitenkaan ollut jälkeäkään mistään kiihtymyksestä tahi hätääntyneisyydestä ja vielä vähemmin oli mieliala juhlallinen. Mutta sensijaan teki väkijoukko kovin uteliaan ja samalla hyväntahtoisen vaikutuksen.
Toiset tuijottavat herkeämättä yksinkertaiseen sänkyyn, missä oikein kaksien lakanain välissä joku tuntui niin piiloutuneena lepäävän, että en voinut hänestä mitään eroittaa. Toiset taas pyörivät nukkujan tavarain ympärillä. Jos kohta ihmiset näyttivät osanottavaisilta, oli mieliala samalla siksi hilpeä, että mikään sairaustapaus ei voinut olla kysymyksessä.
Silloin osui katseeni penkillä sängyn vieressä oleviin vaatekappaleisiin. Siinä ovat naisten alusvaatteet, niin aistikkaat, sirot ja hienot, että ne olisivat puolustaneet paikkaansa missä ympäristössä tahansa. Pöydällä ovat päällysvaatteet samaa lajia ja lattialla sievät korkeat kengät. Ja mitä haluaa sitten väkijoukko näiden hienouksien salaperäiseltä haltiattarelta? Ei muuta kuin että hänen on noustava ylös heti ilman muuta!
Siirryn pihalle, missä kievarin isännältä saan valaistusta asiaan.
"Hän on nuori neitonen ja lienee Moskovan naiskurssilaisia. Eilen hän saapui kyläämme, missä ei ole koskaan ennen karkoitettuja ollut. Tyttö taitaa olla sellainen tolstoilainen ja ottanut jollain varomattomalla tavalla osaa mestarinsa hautajaisiin".
Siihen supistui isännän kertomus, mutta se selvitti minulle kuitenkin paljon. Ymmärsin nyt, mitä näytelmä tuvassa tarkoitti. Yksinkertaiset, mutta vilpittömät ja hyväntahtoiset erämaan kylän asukkaat halusivat kilvan osoittaa myötätuntoaan hyljätylle tyttö rukalle. Siksi he olivat kaikki joukolla rientäneet häntä tervehtimään ottaakseen hänet veljelliseen ja sisarelliseen hoitoonsa ja huomaansa. Tytön oli nyt noin vain ilman muuta noustava sängystä sellaisena kuin hän oli, puettava päällensä ja tutustuttava kyläläisiin nauttiakseen tuliaisiksi lämpimiä piirakoita ja höyryävää teetä, mitä juuri porisevassa keittiössä naapurista pihalla seistessäni kievarin tupaan kiidätettiin.
Kaikkea tätä tuumiessani tulin ajatelleeksi, kuuluivatko nämät hyväntahtoiset salolaiset väärentämättömine ja turmeltumattomine siveyskäsitteineen ollenkaan siihen ihmissukuun, mikä on syönyt hyvän ja pahan tiedon puusta. Ajattelin myös tyttöä, joka ei voinut eikä halunnut sänkyään jättää. Toveriensa parissa oli hän varmaan osoittanut suurta siveellistä rohkeutta. Mutta kun hänen nyt piti suorittaa tämä sisarellinen ja veljellinen pukeutuminen, mitä häneltä sulasta hyväntahtoisuudesta odotettiin, petti hänen rohkeutensa, sillä hänen siveys- ja sopivaisuuskäsitteensä eivät olleet luonnontilan luomia, vaan sivistyksen ja perinnäisten tapojen synnyttämiä.
Mutta uusi hevonen odotti jo minua. Käskin kuitenkin isäntää tyhjentämään tuvan, että tyttö saisi rauhassa pukeutua. Istuin jo kärryissä, kun väki purkautui tuvasta pihamaalle. Uhkauksia ja sadatuksia sateli jälkeeni.
"Paina sinä vain matkaasi! — Mitä sinulla on tytön kanssa tekemistä! — Me kyllä hänestä huolehdimme, eikä hänelle mitään pahaa tapahdu, niin kauan kuin hän meidän kylässämme asuu!"
Mutta kuka tyttö oli? Se jäi minulta sillä kertaa selvittämättä. Ne todistuskappaleet, mitä hänestä näin, olivat ylen kansainvälisetä laatua. Porsliinikuvani eivät tässä mitään auttaneet! Vasta myöhemmin sain kuulla, että hän oli nuori ja kaunis ukrainatar.
* * * * *
Tutustuin kerran eräässä kylässä kahteen karkoitettuun, mitkä ulkomuodosta heti tunsin tatareiksi. Aikoja myöhemmin vei matkani taas sinne. Huomasin heti, että jotain merkillistä oli tapahtunut. Pian sen kuulinkin. Toinen karkoitetuista oli paennut. Koko kylän väki oli komennettu takaa-ajoon. Paenneen toveri käyskenteli edestakaisin kylän maantiellä ja näytti tahi oli ainakin näyttävinään hyvin välinpitämättömältä. Kaikkiin kysymyksiin vastasi hän samalla tavalla. Hän ei tiennyt toveristaan mitään.
Kun viikkoa myöhemmin palasin saman kylän kautta, sain kuulla, että paennut oli löydetty kuolleena metsästä ammottava haava niskassa. Paikalle kutsuttu lääkäri oli selittänyt, että mies oli surmattu jollakin teräaseella ja tavalla, mikä on käytännössä eteläisissä maissa. Kun laajoilla alueilla ei muita ollut kuin karjalaisia, vangittiin murhatun toveri. Hän kielsi syyllisyytensä, mutta lääkäri todisti, että karjalaiset eivät tee murhia ja mies pysyi kiinni, sillä tuomioistuin oli samaa mieltä. Se oli merkille pantava todistus karjalaisten turmeltumattomista tavoista, koska se oli venäläisten viranomaisten antama.
Karjalassa tapaamani valtiolliset karkoitetut ovat paljon ajatuksissani askarrelleet. Ne olivat etupäässä vieraitten kansallisuuksien edustajia, joita Venäjän hallitus sinkosi äärettömän valtakuntansa kaikkiin ääriin samalla kuin se koetti näitä kansallisuuksia itseensä sulattaa. Mutta lopulta kävi tuo pois sinkoava liike sille itselle turmiolliseksi. Se tarttui noihin vieraisiin kansoihin kokonaisuudessaan. Toinen toisensa perästä ovat ne vapautuneet tuon muinoin niin mahtavan kaksipäisen kotkan kynsien kouristuksista. Mutta Karjala, minkä vierasvaraisuutta niin moni karkoitettu on nauttinut, milloin tulee sen vuoro?