POSTIPÄIVÄ ERÄMAASSA.
Halki Kauko-Karjalan erämaiden kulkee postitie etelästä pohjoiseen sivuuttaen Laatokan ja sitten Äänisen rantoja seuraten päätyy lopulta Valkeaan mereen. Eteläisimmässä osassaan on se leveä ja liikenne sillä vilkas. Valtaväylästä haaraantuu useita sivuteitä, vaan mitä pohjoisemmaksi tullaan sitä kaidemmaksi käy tie ja sen haarautumat muuttuvat poluiksi, joilla ainoastaan erämaan tottunut kulkija löytää kylästä toiseen ja mökistä mökkiin. Niin harvoin niitä käytetään, että ne pyrkivät kasvamaan umpeen ja siksi ovat siellä ja täällä tienviittoina karsitut tai kuoritut puut.
Salojen asukas kehoittaakin vierasta kulkijaa olemaan yksin tällaiselle taipaleelle lähtemättä, ellei sää ole sovelias, muuten hän voi helposti eksyä. Vaan jos ilma on tyyni ja kirkas, voi erämaatalon emäntä kehoittaa muukalaista nousemaan läheiselle vaaralle. "Jos sieltä voitte nähdä", neuvoo hän, "taivasta vasten kohoavan savun etäisessä metsää kasvavassa laaksossa ja silmänne vielä tavoittavat savupatsaan korkealta suontakaiselta vaaralta taivaanrannalla, silloin voitte painua metsäpolulle, mutta koettakaa tarkoin arvioida välimatkat talosta toiseen, joiden olinpaikat löydätte savujen avulla. Ja jos polku alkaa jalkainne alta hävitä ja puiden latvat estävät savupatsaita näkymästä, koettakaa silloin tarkata koirien haukuntaa".
Vieras aloittaa vaelluksensa ja hän käsittää elävästi, miksi vanhassa kielenkäytössä talojen asemesta puhutaan "savuista" ja kuinka tuttu peninkulma on saanut alkunsa "peninkuulemasta".
Näin kulkevat Kauko-Karjalan tiet, pienet ja suuret, halki ikihonkaisten salojen, missä vanhimmat puut jo vanhuuttaan lahoten ovat maahan sortuneet. Tahi ympäröi kulkijan nuoruutensa kukkeutta uhkuva nouseva metsä vaihtuakseen taas miehuuden voimaa ja vakavuutta huokuvaksi vankkapuiseksi saloksi. Ja harras tunnelma valtaa vaeltajan mielen. Niinkuin yksityiset puut häipyvät näiden rannattomien metsien syvyyksiin, tuntee hän olevansa vain mitätön pisara elämän määrättömällä merellä. Ja niinkuin ihmisen elämä kulkee tyynten ja tyrskyjen kautta, halkovat saloa vuoroin vuolaat ja rauhaisat virrat saaden alkunsa kätketyistä hetteistä ja lähteistä vuorien ja kumpujen povista, mitkä salaavat vielä ihmiseltä uumenissaan piileviä rikkauksia.
Ennen Muurmanin radan syntyä kulki pitkin valtatietä säännöllinen postiliike määrättyinä viikon päivinä. Äänisen eteläpuolella, missä liikenne oli vilkkain, kohtasi matkustaja hevoskolmikon vetämän reen, minkä ajaja huudellen huitoi pitkällä piiskallaan märkiä hevosiaan, jotka vaivaloisesti kiskoivat rekeä, minkä postisäkeistä vuoreksi kohonneen kuorman laella keikkui postimies torvineen epätasaisen tien heilahduksia tarkoin noudatellen. Postikellon kilkattaessa käy kulku yli korkeiden kinosten tahi läpi kevättulvan luomien lammikoiden, pitkin aavoja aukeita ja poikki äärettömiä soita katkovien hiekkaharjujen. Mitä pohjoisemmaksi tullaan, sitä pienemmäksi käy säkkien luku ja koko. Jo Äänisen pohjoispuolelle tullessa, kun valtaväylältä tie hiljalleen kaartuu Karjalaan, on reen edessä enään vain takkuinen postihevonen, mikä vaihdetaan joka kylässä, joita peninkulmain taipaleet toisistaan eroittavat. Yhä köyhemmäksi kutistuva posti jakaa viikkokauden kirjeet ja sanomalehdet.
Eräänä purevana pakkasiltana ja -yönä istuin tämän sivutien pienessä postitoimistossa. Navakan pohjoisen korkeiksi kinoksiksi kasaama lumi oli viivyttänyt postia, minkä olisi pitänyt saapua jo puolenpäivän aikaan. Postitoimiston muodosti yksi ainoa väliverholla kahtia jaettu huone, toisen puolen ollessa postimestarin yksityisasuntona ja toisen puolen varsinaisena toimistona. Seuranani oli minulla paikkakunnan välskäri ja poliisimies.
Välskäri, tuo paikkakunnalle tuiki tarpeellinen maallikkolääkäri, istuu silmälasit luisevalla nenällään ja vierellään rohtolaatikkonsa, mitä hän ei kiertomatkallaan luotansa koskaan jätä. Hän, joka on suorittanut ainoastaan jonkin käytännöllisen pikakurssin ilman turhia asiatietoja, on lääketaidon ainoa edustaja alueella, mihin mahtuu monta suomalaista pitäjää. Etäällä täältä asuu varsinainen lääkäri. Ja kuitenkin on tämä maallikko lieventänyt monen potilaan vaivat. Jos kohta hänen lääkkeistään paraiten tunnetaan kininipulveri sisäisiä ja "joti" ulkonaisia vammoja varten, väitetään että hänen kainalossaan keikkuvassa laatikossa on paljon muitakin rohtoja.
Maallikkolääkärin vieressä istuu varmana ja arvonsa tuntevana poliisimies. Sen lajin miehistä ei suinkaan ole puutetta. Oma työnsä on taas heilläkin. Kaipaan kylän pappia. Hän lienee aikaisemmin postissa käynyt, mutta odotukseen kyllästyneenä palannut kotiinsa. Postimestari istuu pöytänsä ääressä väliverhon luona ja lajittelee postiaan, mutta työ ei tunnu sujuvan. Ajan kuluksi pakistaan juuri poistuneesta papista. Minulle selviää, että hän on paikkakunnan omia lapsia ja hyvin lähellä karjalaista seurakuntaansa, mikä häntä kunnioittaa. Syntyy väittelyä hänen pappiskasvatuksestaan sen johdosta, että häntä toimensa perusteella kyllä kutsutaan "isäksi", mutta virallisesti "diakoni-isäksi". Välskäri, postimestari ja poliisi ovat tietävinään, miksi hänellä ei ole papin arvonimeä.
Välskäri kertoo, että hän ei ole suorittanut täydellistä kurssia Petroskoin pappisseminaarissa, vaan keskeyttänyt sen tullakseen papiksi kotipitäjäänsä, mikä pienenä ja köyhänä seurakuntana oli saatavissa ilman lopullista erotutkintoa. Hänen toverinsa sitävastoin olivat käyneet koko seminaarin läpi sekä tavoitelleet ja saaneet tuottavia toimia, joista "diakoni-isä" ei ollut välittänyt.
Tähän huomautti postimestari, että opinnot oli keskeyttänyt varattomuus. Isä oli ollut kylän köyhin asukas, joka ei jaksanut poikaansa kouluuttaa.
Poliisilla oli myös oma selityksensä. Diakoni oli ollut laiska ja siinä koko juttu.
Välskäri suutahti ja oli mennä menojaan, mutta muisti samalla, että hänen melkein tyhjä laatikkonsa odotti postissa uutta täytettä. Oikeastaan ei hänellä olisi ollut aikaa odottaa — sairaat odottivat häntä.
Postimestari kääntyy puoleeni tiedustellen, paljonko Suomen valtio nykyään vuosittain maksaa Petroskoin luterilaiselle papille. Mainitsen hänelle summan. Postimestari pitää sitä kovin vähäpätöisenä, sillä papin on liikuttava Aunuksessa kolmessatoista, jos kohta pienessä, seurakunnassa. Kerran alkuun päästyään haluaa postimestari, paikkakunnan itseoikeutettu tietomies, loistaa tiedoillaan. Hän kertoo aikoinaan, siitä on jo melkein ihmisikä kulunut, tunteneensa Petroskoin suomalaisen papin. Pappi oli ollut Pohjanmaalta kotoisin ja käynyt koulunsa Vaasan lukiossa, missä hän oli oppinut raamatun alkukielet, kreikan ja hebrean. Kummissaan muistelee vielä postimestari isä M:n kertoneen, että hebreankielessä ei esiinny ääntiöitä ensinkään. Mutta hän oli ollutkin niin korkeasti oppinut kuin konsanaan jokin venäläinen piispa. Niinpä olikin hän opiskellut Turun yliopistossa. Helsingin yliopistosta ei postimestarilla tuntunut olevan aavistustakaan ja siihen luuloon hän minun puolestani saikin jäädä. Hyvämuistinen postimestari tietää vielä isä M:n kertoneen, että Suomen valtion palkkaama pappi huolehtii Siperian suomalaisten siirtolaisten ja rangaistusvankien sielunhoidosta. Hän haluaisi nyt tietää, paljonko tämä on tullut maksamaan, siitä alkaen kuin rikoksentekijöitä on Suomesta tänne karkoitettu. Siihen kysymykseen en enään kyennyt vastausta antamaan.
Ulkona riehuu yhä myrsky ja tunkee jo lunta sisään hatarain ikkunaruutujen läpi. Takkavalkea luo hohdettaan huoneeseen ja valaisee paremmin kuin katosta riippuvat öljylamput.
Poliisimieskin tulee puhetuulelle ja kertoo, että kuvernööri ei ole katsonut Petroskoin uutta suomalaista pappia toimeen sopivaksi, vaikka Pietarin luterilainen konsistori oli häntä puoltanut. Hän kummastelee, miten koko luterilaisuuden laita oikeastaan lienee, kun kuvernööri voi näin menetellä, vaikka konsistoriin kuuluu hovin arvohenkilöitä, joita kaksi viimeistä keisarinnaa on ulkomailta haalinut. Poliisimies muistaa nähneensä, kuinka kerran eräs korkea venäläinen viranomainen tuttavallisesti tervehti minua ja siksi kaiketi hän nyt näin luottavaisesti puhuttelee minua. Ja hän menee vielä pitemmälle ja tuntee tarvetta selitellä, miksi hän virkamiehenä ahdistelee suomalaisia ylioppilaita, joita silloin tällöin on tavattu Karjalassa retkeilemässä. Saan kuulla seuraavan hupaisan jutun.
Eräältä pidätetyltä ylioppilaalta tapasivat Kauko-Karjalan korkeat viranomaiset kerran erään länsimaista turmelusta erinomaisesti kuvaavan todistuskappaleen. Se oli postikortti ja poliisimies näytti sen nyt paremmaksi vakuudeksi vielä minulle. Tunnustan, että se oli kyllä aiheeltaan kevytmielinen, vaan ei mitään muuta. Mutta kertojani esimiehet ja jotkut "Venäläisen veljeskunnan" jäsenet olivat sitä tutkineet ja antaneet siitä musertavan tuomion, minkä voimaa ja vaikutusta vielä lisäsi salaperäinen muukalainen sana pornografinen. Näin osattiin tikustakin tehdä asiaa ja järjestelmällisesti levittää käsitystä vaarallisesta suomalaisesta vaikutuksesta niin karjalaisen väestön kuin joskus mahdollisesti heikkouskoisten pikkuvirkamiestenkin parissa.
Ilta kuluu edelleen ja odottajain luku lisääntyy. Niiden joukossa herättää huomiotani pitkä, kuivahko, päällyksettömiin lammasnahkaturkkeihin puettu karjalainen. Läpi kinosten on hän etäisestä kodistaan löytänyt perille tuiskun täyttämillä teillä. Ei edes koirain haukunta ole tällaisena yönä ollut kulkijaa ohjaamassa. Hän ottaa päästään lumisen lakin, tervehtii äänettömästi kumartaen, mihin "herrat" tuskin vastaavat. Sitten istuutuu hän lattialle selkä seinään nojaten. "Se on Hilppa", kuiskaa minulle postimestari. "Kahdeksan viikkoa yhteen mittaan on hän käynyt täällä joka perjantai, kun posti saapuu, tiedustamassa kirjettä pojaltaan, joka asuu kaukana vieraassa maassa. Pojasta on tullut varakas kauppias, joka aina silloin tällöin lähettelee vanhalle isälleen rahoja".
On jo keskiyö. Tuli takassa on sammunut ja hiilloksesta leviävä lämmin vaikuttaa uuvuttavasti istujiin. Keskustelu on tauonnut. Silloin kuuluu postikellon ääni. Kaikki ovat heti pystyssä ja ympäröivät postimiehen, joka kylmästä kankeana kompuroi ylös reestä. Saalis on laihanlainen: muutamia rypistyneitä kirjeitä ja viikon vanhoja sanomalehtiä.
Mutta välskäri on riemuissaan. Hänen lähetyksensä on saapunut. Hän suorastaan repii pois niinipeitteen, mihin saapunut paketti on kääritty. Lukuisain pienten purkkien joukossa on myös suuri pullollinen oivallista viiniä. "Kiitetty olkoon taivaan Herra! Kunnia kaupungin kaikki varteen ottavalle lääkärille ja reippaalle apteekkarille! Tämä pelastaa naapurin emännän elämän kuumeelta, mitä vastaan kaikki minun lääkkeeni ovat olleet voimattomia", riemuitsee välskäri. "Pienokainen naapurissa oli riistää äitinsä hengen. Mutta huomenna ei tarvitakaan pappia potilaan luona". Näin hän lopuksi aivan huutaa, kyhää pakettinsa kiireesti taas kokoon, tempasee laatikon toiseen käteensä ja syöksyy ulos huoneesta.
Silloin vasta huomaan vanhan Hilpan. Hänen silmänsä säteilevät iloa ja hän puristaa vapisevin käsin kirjettä rintaansa vasten, mistä samalla tunkee esille syvä hiljainen huokaus: "Kuka minulle tämän lukee?" Otin hänet mukanani asuntooni kestikievariin, missä pian istuimme höyryävän teekeittiön ääressä. Oli kievari missä tahansa, ei sen karjalainen emäntä koskaan edes keskellä yötäkään kiellä vierailtaan tätä kestitystä.
Kirje herätti minussa jo etukäteen mielenkiintoa. Olin utelias näkemään, mitä sanottavaa on kotiväelleen elämän oikkujen kauas avaraan maailmaan kantamalla Karjalan pojalla, joka on siellä saavuttanut menestystä ja varallisuutta. Kirje teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Kerron sen sisällön sellaisena kuin se on mielessäni säilynyt.
"Olen jäänyt Jumalan ja vierasten ihmisten haltuun. Kohtalo ei salli minun elää omaisteni parissa. Lähinnä teitä, rakkaat vanhempani, kaipaan vaaraa kotikylän takana, armaan kotijärven hiekkarantaa ja Karjalan uljaita metsiä ja kuulakasta ilmaa, minkä veroista en ole myöhemmin nähnyt. Aina seuraa muistossani savuttunut saunamme kiukaineen, minkä seinää vasten kotijärven laineet lyövät. Olen kuunnellut soittoa ja laulua vieraalla maalla, mutta lohtua en ole niistä saanut. Korvissani soivat yhä sävelet, joita lapsuustoverieni kanssa leikkitanterilla laulelin ja vieläkin ikävääni viihdyttävät. Olen heittäytynyt suuren maailman tanssin ja huvitusten pyörteisiin ja se ei ole mitään sen rinnalla mitä olen kokenut kotona ja vertaisteni parissa. Siellä olin kuningas, täällä muukalainen, jota jokainen sietää, mutta kukaan ei rakasta.
"Koska saan taas nähdä kotiseutuni, rakkaan Karjalan, kukkuloineen, vaaroineen, saloineen ja järvineen, joissa uljaat joutsenet soutelevat. Koska saan taas hengittää sen kirkasta ilmaa ja uudelleen nähdä erämaan, missä mieheksi vartuin.
"Kun kerran vielä luoksenne saavun, niin kerron mitä olen pitkän poissaoloni aikana kokenut ja tuntenut. Kerron, kuinka elämä suuressa maailmassa kilvaten ja kiirehtien rientää eteenpäin, kuinka jokainen kantaa rinnassaan kateutta pyrkien toisista edelle. Paljon olen vuosien kuluessa saanut oppia, mutta mielestäni eivät ole menneet lapsuuteni rauhaiset vuodet. Tahdon tulla lapseksi uudestaan, tahdon elää teidän elämäänne."
Sellainen oli Karjalan pojan kaipaus ja tervehdys köyhälle kotiseudulleen. Kauan istui vielä luonani Hilppa vanhus ja kuvaili yksinkertaisella ja koruttomalla tavallaan elämää kaukana erämaassa. Kun olin jäänyt yksin, valvoin vielä kauan. Aivoissani askartelivat monet ajatukset. Kysyin itseltäni yhä uudelleen, mistä on etsittävä väärentämätön rakkaus kotiturpeeseen ja kotimaahan. Löydetäänkö se köyhän matalasta majasta vai rikkaan uljaasta palatsista?