KYLÄSSÄ.
Kun matkustaja lähestyy karjalaista kylää, saapuu hän melkein aina aukealle, mikä ympäröi sitä vyön tavoin, jonka vain katkaisee järvi tahi joki, minkä partaalla asutus jokseenkin poikkeuksetta aina sijaitsee. Ne ovat kyläläisten vanhoja kaskimaita, joiden jälestä seuraavat kivikkoiset pieniin tilkkuihin aidatut pellot. Niiden laihasta maaperästä saa karjalainen talonpoika etupäässä elatuksensa. Mitä lisää tarvitaan, sen antavat kala- ja riistarikkaat vedet ja salot. Mutta missä jokin näistä toimeentulon edellytyksistä puuttuu, siellä saattavat seuraukset olla tuhoisat. Olen nähnyt merkillisen ja salaperäisen kylän, missä talo siellä toinen täällä oli vielä käyttökunnossa, jos kohta ikkunaruutuja vailla, kun sensijaan useimmat olivat katottomia ja puut olivat jo sisällä kasvaneet yli seinän korkeuden. Kyytimieheltäni kuulin, että kylän järvi oli jostain käsittämättömästä syystä käynyt kokonaan kalattomaksi. Silloin oli asukkaiden ollut pakko jättää kotikontunsa ja hajota kaikkiin taivaan tuuliin.
Olen taas matkalla karjalaiseen kylään. Vanhat kaskiahot ja pellot olen jo jättänyt taakseni. Ajan pitkin kylän kapeita kujosia, minkä kahdenpuolen talot sijaitsevat päädyt päin tietä ja niin lähellä toisiaan että vain pieni pihamaa niitä eroittaa. Talojen pienet ikkunat ovat täynnä uteliaita kasvoja, lapset rientävät ulos ja nurkan takaa sieltä ja täältä tirkistellään salavihkaa ja ihmetellään, keitä oudot kulkijat lienevät.
Pysähdymme talon eteen, mikä on kylän suurimpia. Matalasta ovesta astuu vastaamme talon pitkä- ja ruskeapartainen isäntä, joka toivottaa meidät tervetulleiksi. Isäntä edellä astumme ylös leveitä natisevia portaita. Avarassa neliakkunaisessa tuvassa on pitkä pöytä ja seiniin kiinnitetyt penkit sekä ainoana koristeena yhdessä nurkassa suuri lasikaappiin pantu jumalanäidin kuva. Runsaasti tilaa on itselleen anastanut tuvan valtava kivistä muurattu uuni. Kun olimme vastanneet ensimäisiin välttämättömiin kysymyksiin: "mistä vieraat tulevat ja minne ovat menossa?" on keskustelu pian käynnissä teekeittiön ääressä. Isännän viittauksesta pistäytyy talon nuori väki järvelle kokemaan kalanpyydyksiä, joiden antimet ovat pian tuvassa. Kalat keitetään selvään veteen ja ennen pitkää on käynnissä perinpohjainen ateria, missä kalat ja liemi nautitaan erikseen. Olen usein kuullut karjalaisten venäläisten naapurien kutsuvan edellisiä "vedensyöjiksi". Nimitys johtuu nähtävästi juuri tästä karjalaisten kansallisesta kovin vesipitoisesta kalakeitosta.
Kyytimieheltämme ovat kyläläiset kuulleet, että vieraat ovat Suomesta saakka ja siksi on tupa pian väkeä täynnä. Jokainen tuntee kätellessään tarvetta jollakin ystävällisellä huudahduksella todeta meidät suomalaisiksi. Pian on tuvassa käynnissä vilkas keskustelu, minkä kuluessa jatkuvasti toistuvat kehoitukset tulla talossa käymään, ennenkuin kylän jätämme.
Kohta olemmekin kierroksella talosta taloon. Kaikkialla ollaan yhtä ystävällisiä ja osoitetaan vilpitöntä harrastusta vieraita kohtaan. Talot ovat kauttaaltaan samannäköisiä, toiset vain vanhempia, ja missä on naimisissa olevia poikia perheineen, siellä on rakennettu lisää vanhan tuvan rinnalle.
Viimein päädymme kylän rikkaimpaan taloon, minkä tupa on suuri ja lisärakennuksia runsaasti. Vanha isäntä on vieläkin kookas vanhus, vaikka vuodet ovatkin jo hänen varttaan kokoon painaneet. Hänellä on kuusi poikaa, joilla on jo lapsirikkaat perheet. Talossa ei saa tupakoida, mistä meille kohteliaasti huomautetaan, sillä sen asukkaat ovat vanhauskoisia. "Täällä kävi kerran eräs korkea ja koreapukuinen virkaherra seurueineen. Kehoitin heitäkin tupakoimaan pihalla, minkä he myös tekivät", kertoo isäntä meille vielä paremmaksi vakuudeksi.
Sitten siirtyy keskustelu toisille urille. Isäntä kääntyy puoleeni tiedustellen, kohtasimmeko kylään tullessamme erään yksinäisen vaeltajan. "Kyllä", vastasin. "Niin, hän oli juuri luonani, ennenkuin saavuitte, ja on pitkällä kiertomatkalla Äänisen rannoilta kotiinsa Sääjärvelle ostellen kaikenlaisia luonnontuotteita".
Samalla poikkesi ukko aineestaan, tiedustellen, eikö Sääjärvi ole selvää suomea ja siis oikea nimitys tälle suurelle järvelle, minkä venäläiset ovat vääntäneet Seejärveksi.
Tämä kysymys kiinnitti mieltäni paljon enemmän kuin jokin minulle tuntematon kulkukauppias. Mutta pian oli uteliaisuuteni herännyt, kun vanha isäntä jatkoi: "Hänen nimensä on Romanainen ja hänen poikansa on niitä harvoja karjalaisia, jotka ovat maailmassa pitkälle ennättäneet, sillä poika on yksi valtakunnanduuman täysivaltaisesta 400 jäsenestä. Pitelin juuri isää lujilla ja tiedustelin, onko hänen poikansa todella ajanut meidän karjalaisten asioita". — "Hyvä veli, etkö tiedä, että karjalaiset ovat vain häviävän pieni osa venäläisessä valtioruumiissa. Mitä voi poikani silloin 400 hengen kokouksessa. Yksi lintu ei kesää tee", oli isä vain huokaisten vastannut.
"Silloin sinun on paras kehoittaa poikaasi jättämään paikkansa valtakunnanduumassa". — "Eihän asia siitäkään parane", oli Romanainen vastannut ja siihen oli keskustelu päättynyt. "Ukko pysyy sellaisena kuin hän aina on ollut, vaikka pojalla on niin korkea asema", lausui meille kertojamme lopuksi.
Matkatoverini, suomalainen maatalousmies, johtaa keskustelun taloudellisiin kysymyksiin. Puhutaan kalastuksesta ja metsästyksestä ja päädytään lopuksi suoviljelykseen, separaattoreihin ja muihin uutuuksiin. Mutta isäntämme puistelee päätään ja kieltäytyy niihin uskomasta. "Ikäni olen tullut ja toivon yhä tulevani vanhoine tapoineni toimeen. Viljelen maata, pyydän kalaa ja harjoitan siinä sivussa nahkakauppaa", kuului hänen arvostelunsa. Ainoastaan nuorin miehinen väki kuuntelee kernaasti toverini selontekoa uusista menettelytavoista ja työvälineistä, mitkä samalla sekä helpottavat työtä että parantavat sen tuloksia. Ajatus saada toimeentulo helpommaksi näkyy paraiten pystyvän.
Keskustelun katkaisee kylän kujosilta yhä selvemmin kuuluva ja lähenevä hälinä ja melu. Riennämme pihalle ja näemme huutavan ja hälisevän väkijoukon seuraavan nuorukaista, joka ruostunut pyssy kädessä pelokkaana ja puolijuoksua kiirehtii eteenpäin puhuen jotakin anteeksianovalla ja itkunsekaisella äänellä. Hänen kintereillään kulkee pari eukkoa, hameet polviin käärittyinä, jaloissa virsut ja pitkät kirjavat sukat, koettaen luuta kädessä suomia pahantekijää. Sitten seuraa kolmas eukko, joka kitisten ja vikisten kantaa käsivarsillaan kuollutta joutsenta, valkeata kuin lumi.
Nuori mies, kylän uusi venäläinen opettaja, oli pahasti rikkonut maan tapoja vastaan ampumalla joutsenen, mitä pidettiin pyhänä ja ankarasti rauhoitettuna.
Pidettiin neuvottelu, jonka päätökseksi tuli, että joutsen on haudattava. Pian on koossa koko kylän väki, mikä pitkänä kulkueena vaeltaa hautausmaalle, jonka ulkoreunaan joutsen haudataan. Täältä käy matka kirkkoon, missä pappi rukoilee kylälle suojaa Jumalalta pahoja henkiä ja ihmisiä vastaan.
Viivyimme paikkakunnalla vielä muutamia päiviä ja olimme mukana kylän suojeluspyhän muistojuhlassa, "praasniekassa", minne naapurikylienkin väki kokoontui. Tytöt esiintyivät kirjavissa kansallisissa pukimissaan pitkälti ohi vyötäröitten ulottuvine hameineen, mitkä oli kiinnitetty yli olkapäitten kulkevilla kannattimilla. Pojilla oli punaiset ja vihreät paidat ja koreat tupsuvyöt. Iloisesti ja reippaasti käy tanssi. Vieraat kulkevat talosta toiseen ja jokaisessa tarjotaan vesirinkelejä ja piirakoita.
Usein solmivat nuoret liittonsa "praasniekoissa" ja moni nuori mies saapuu niihin puhemiehet mukanaan. Onni oli meille myötäinen. Kerron koko tarinan. Olipa kylässä tyttö, mehevä ja pullea, pyöreä ja punaposkinen. Pitkä ja korea oli silkkinauha, mikä hänen uljasta palmikkoaan koristi. Kilvan osoittivat hänelle pojat suosiotaan, mutta Marja oli kylmä kaikille. Olipa siellä muiden joukossa Ingervaaran rikkaan kauppiaan poika. Ei kellään ollut saappaita niin läpäjävän kirkkaita kuin hänellä, eikä laskoksia niissä niin useita kuin Vanjalla. Hänen puseronsa oli puhtainta silkkiä ja housut oli hänellä silkkaa samettia. Ja hänen tupsuvyönsä vei voiton kaikista. Hän tiesi, kuinka neitoset kaikki häneen katseensa loivat. Kainoksi muuttui tytön ulkomuoto ja poskille kohosi paljon puhuva puna, kun Ingervaaran Vanja hänet tanssiin vei.
Vaan eipä hän juuri muita tanssittanut kuin Marjaa. Löipä hän silloin kantansa maahan, niin että pöly ilmoille pölähti, huimaavaksi kiihtyi tanssin kulku, yhä korkeammaksi kohosi sävel, ja polttaviksi muuttuivat mustasukkaiset katseet, kun tytöistä kaunein ja pojista rikkain piirissä pyörivät.
On ilta käsissä. Istumme Marjan isän luona tuvan takaisessa kamarissa. Tarina luistaa paraimmillaan, kun sisään astuu kaksi Ingervaaran miestä, joiden juhlallisesta ulkomuodosta heti näkee, että jotakin tärkeätä on tekeillä.
Vanhempi miehistä alkaa kaunopuheliaasti ylistää Ingervaaran kauppiasta ja hänen oivallisia lapsiaan. Vanhin näistä, Vanja, on isänsä perikuva. Jos ottaisi miehen puheet täydestä, olisi hän kaiken mahdollisen hyvän ruumiillistunut kuva.
Salavihkaa kurkistaa emäntä sisään, saadakseen selvän vieraiden asiasta. Isännän annettua merkin astuu hänkin kamariin, kuullakseen mitä jo oli arvannut kuulevansa.
Kaikki istuvat ääneti niin kauan kuin Ingervaaran ukko kertoo reippaasta, rikkaasta ja verrattomasta Vanjasta.
Kun hän on lopettanut, jatkaa toinen vieraista käymällä suoraan asiaan käsiksi. Hän vakuuttaa todeksi kaiken, mitä hänen naapurinsa on kertonut ja pyytää lopuksi Vanjan puolesta talon tytärtä tälle avioksi. Paremmaksi vakuudeksi tarjoaa hän vielä 200 kultaruplaa osoitukseksi sulhasen vilpittömistä aikomuksista.
Äiti puhkeaa äänekkäisiin valituksiin. Isäntä pyytää puhemiehiä jättämään asian vielä avoimeksi, sillä Marjalle on ajateltu toista miestä. Tähän ei puhemiehillä ollut mitään lisättävää.
Mutta pihalta kuuluu jo lähestyvien vieraiden tulo, soittaja etunenässä. Nuoriso haluaa juhlia vasta solmitun liiton kunniaksi. Varmana astuu sulhanen soittajan jälestä tupaan. Keskilattialla seisovat puhemiehet juhlallisina selitellen, että asia ei ollutkaan sujunut niin mutkattomasti kuin oli toivottu. Eivät he myöskään unohda omistaa lohdutuksen sanoja sulhaselle, joka esiintyy hyvin levollisena. Hän kääntyy läsnäolijani puoleen kysyen, voisiko Marja saada paremman miehen tuosta toisesta. Ihmetellen ja päätä pudistellen yhdytään sulhaseen.
Silloin astuu esille eräs vanha ukko ja ehdottaa, että on kysyttävä Marjalta itseltään. Syntyy hälinää, käännellään, tirkistellään ja kysellään, missä on Marja. Hiljaisena, kainona ja punehtien astuu Marja esille ja saa vaivoin puhutuksi. Hän ei halua itse ratkaista asiaa, vaan noudattaa vanhempainsa tahtoa.
Mutta nuoriso, joka oli kokoontunut huvittelemaan, ei halunnut kuulla puhuttavan mistään odotusajasta. Balalaikka alkaa soida ja tanssi on pian täydessä käynnissä. Tehkööt vanhemmat päätöksensä, milloin haluavat. Ilon on nyt oltava ylinnä.