PIKAKUVIA VUODELTA 1905.
Kohtaus Helsingissä.
Marianpäivän aamuna kyseessä olevana vuonna suuntasin kulkuni Helsingin rautatieasemalle. Edellisenä päivänä olin saanut sähkösanoman, että Äänisen karjalaisten venäläinen päämies, semstvon puheenjohtaja, oli saapuva pääkaupunkiin suomalainen konsulenttinsa seuranaan. Yhtä synkkä kuin aamunkolea taivaskin, oli herrojen ulkomuoto heidän laskeutuessaan junasta asemasillalle. He eivät olleet eläneet länsimaiden gregorianisen kalenterin mukaan ja niin oli heiltä jäänyt huomaamatta, että nyt oli pyhäpäivä Helsingissä. Tulijoilla oli ollut tarkoituksena käväistä vain eräissä julkisissa laitoksissa ja vielä saman päivän iltana lähteä paluumatkalle. Suuntasimme kulkumme Fennian hotelliin, minne vieraat majoittuivat. Herrat koettivat mukautua ja alistua viettämään päiväänsä toimettomina.
Kun vieraat olivat matkan jäleltä siistiytyneet ja aamukahvit juotu, kääntyi puheenjohtaja minun puoleeni lausuen: "Onko teillä ehdotettava jotakin samalla hyödyllistä ja huvittavaa ajanvietettä?"
Kysymys tuli noin vain ohimennen puheen jatkoksi vastausta odottamatta. Samassa juolahti mieleeni nuori, tilapäisesti tointa vailla oleva insinööri, jonka olin tavannut paria päivää aikaisemmin.
"Olkaa hyvä ja odottakaa, Pavel Pavlovitsh, tunnin kuluttua voin antaa vastauksen". Samassa poistuin huoneesta.
"Jos insinööri haluaa suorittaa hyvän työn, niin saapukaa heti Fennian hotelliin, mutta ottakaa mukaan insinööritodistuksenne korkeakoulusta", aloitin keskustelun hotellin puhelimessa. Puolen tunnin kuluttua istuimme insinöörin kanssa ravintolan sanomalehtihuoneessa syventyneinä tutkimaan hänen suomenkielistä todistustaan saadaksemme sen johdannon ja loppulauseen venäläiseen asuun.
Hetkistä myöhemmin astuin insinöörin seurassa puheenjohtajan huoneeseen. "Minulla on kunnia esittää suomalainen diplomi-insinööri herra X, joka minun aloitteestani on halukas pariksi vuodeksi astumaan palvelukseenne". Karjalaisten palvelukseen, olin sanoa, mutta vältin tämän sanan käyttämistä. "Olen iloinen saadessani tehdä tuttavuuttanne ja kuullessani, että insinööri luulisi viihtyvänsä erämaissamme. Meillä ei ole vielä koskaan ollut sitä etua käytettävänämme, että jokin insinööri olisi luonamme talvehtinut, vaan olemme saaneet tyytyä pienet tiedot omaaviin teknikkoihin".
Käytin hetkeä hyväkseni ja vedin esille valttimme, korkeakoulun insinööritodistuksen. "Ehkä sallitte, Pavel Pavlovitsh, että minä puolueettomana henkilönä suullisesti käännän hakijan paperit."
"Tehkää niin hyvin", kuului vastaus.
Annoin kasvoilleni juhlallisen ilmeen ja äänelleni vielä juhlallisemman sävyn sekä käänsin vapaasti lopettaen sanoilla: ja on professorikollegio katsonut hyväksi antaa herra X:lle insinöörin arvon. Paremmaksi vakuudeksi emme ole varustaneet tätä todistusta ainoastaan tarpeellisilla allekirjoituksilla, vaan olemme siihen myös antaneet painaa korkeakoulun sinetin.
Luulenpa että vielä kiireessä lisäsin: "että tämä käännös oleellisen sisältönsä puolesta pitää yhtä totuuden kanssa, todistetaan, niin totta kuin Jumala minua auttaa ruumiin ja sielun puolesta", mitkä sanat venäjäksi kuuluvatkin "elämässä ja kuolemassa".
"Nimitän teidät tällä hetkellä semstvon palvelukseen. Mitkä ovat palkkavaatimuksenne", puhkesi Pavel Pavlovitsh puhumaan. "Oletteko jo huomenna valmis seuraamaan mukanani?" jatkoi hän yhtä kyytiä.
"Palkkavaatimukseni on… markkaa vuodessa ja huomenna olen valmis", vastasi insinööri.
"Ja miestä, jolla on sellaiset paperit kuin teillä, en ota palvelukseeni muuta kuin yhtä monella ruplalla", paukautti Pavel Pavlovitsh. Tuskin tarvinnee lisätä, että ruplan kurssi silloin oli 267, joten insinööri sai yli puolen kolmatta kertaa sen, mitä hän oli halunnut. Seuraavana päivänä hän todella matkustikin uuteen toimeensa.
Kun kolmas päivä tapaamisesta oli kulumassa, ajattelin matkamiehiä, jotka olivat jo jättäneet Värtsilän aseman aloittaakseen 350 virstan pituisen hevosmatkan halki Porajärven salojen. Seurasin ajatuksissani kohti Äänistä pyrkivää suomalaista insinööriä. Läpi lumisten metsien kulki hänen tiensä ja sen varrelle sirotettujen Karjalan mökkien asukkaat katselivat uteliaina hänen jälkeensä. Kukapa heistä saattoi aavistaa, että oli kysymyksessä kädenlyönti Suomesta Karjalaan. Tosin heikko ja vaatimaton, mutta sittenkin kädenlyönti.
Elkää kirjoittako mitään!
Elkää kirjoittako mitään!
Siitä on jo kulunut seitsemäntoista vuotta, kun nämät sanat minulle lausuttiin ja siksi omituinen oli niille saamani selitys, että tapaus on vielä selvästi muistissani.
Oli sen päivän ilta, jolloin semstvon puheenjohtaja Äänisen perukoilta Fennian hotellissa käden käänteessä sopi helsinkiläisen insinöörin kanssa tämän tulosta hänen semstvonsa palvelukseen, missä insinööri joutui työskentelemään ja tekemisiin karjalaisen väestön parissa.
Istuimme kahden, puheenjohtaja ja minä, yksityishuoneessa viinilasin ääressä eräässä Helsingin ravintolassa. Olimme juuri syöneet "voileipäpöydän", mistä ei mitään puuttunut. Pavel Pavlovitsh ihmetteli herkullisen aterian huokeutta ja teki laskelmia, kuinka sellainen voineen, leipineen, kinkkuineen, juustoineen, lohineen, savustettuine ankeriaisineen, sardineineen, hummereineen ja kolmine ryyppyineen löisi leiville Venäjällä noin 50 kopekan hinnasta. Hän arveli, että jos jokin Venäjän ensimäisistä pohatoista syystä tahi toisesta joutuisi tällaista tarjoilua ylläpitämään loppuiäkseen Pietarissa tahi Moskovassa kaikille, tahi vaikkapa vain kaikille sivistyneen esiintymisen ja ulkoasun omaaville henkilöille, olisi hänen parempi heti lakkauttaa maksunsa kuin antaa omaisuutensa vähitellen hävitä pienissä 50 kopekan erissä. Tällaisiksi ahmateiksi kuvaili Pavel Pavlovitsh omia maanmiehiään. Suurin joukoin ja nälkäisin vatsoin raiskaisivat he haikailematta suomalaiset "voileipäpöydät". Pian kääntyi kuitenkin keskustelu toisille aloille.
"Elkää kirjoittako mitään!" lausui silloin toverini yht’äkkiä. Se tuli aivan perustelematta, ja koko olentoni kaiketi näytti kysymysmerkiltä. Siitä huolimatta hän toisti äskeiset sanansa.
Näytin luultavasti jo loukkaantuneelta, koska hän heti jatkoi.
"En tietysti halua kieltää teitä kirjoittamasta mitä itse tahdotte.
Jotta ymmärtäisitte minua oikein, kerron teille lähemmin itsestäni.
"Olen varattomien vanhempain lapsi, joka on saanut pitää itsestään huolta. Aloitin kirjurina sivilivirastoissa. Silloin kirjoitin niin että kynä tulta suihki, mutta en sitä, mitä itse ajattelin, vaan mitä minut pantiin kirjoittamaan. Pääsin sitten semstvohallituksen sihteeriksi ja miellyin tähän laitokseen perehdyttyäni hallinnon kaikkiin sokkeloihin, sen valo- ja varjopuoliin. Salaiset kirjelmät olivat minusta pahennukseksi, johtaen tavallisesti rettelöihin, sillä semstvon luonteeseen ja toimintaan ne eivät sovi. Samalla opin sen, että ei pidä kirjoittaa aina mitä ajattelee, sanoillahan on salattava ajatuksia. Esimieheni hyvät aikomukset pilattiin usein vain siksi, että hän määräsi minut kirjoittamaan tarpeettoman laajasti. Hän oli liian avomielinen. Näin kuluivat vuodet uutterassa työssä. Mutta ylenemisen mahdollisuutta ei minulla ollut, sillä Venäjän keskeisissä suurissa kuvernementeissa tehdään aina kihlakunnan tunnetuimmasta miehestä semstvon puheenjohtaja.
"Olkaapa hyvä ja kirjoittakaa muistiin kaikki ne tehtävät, mitkä semstvolle kuuluvat. Mutta on muistettava, että vain harvat semstvot hallitsevat koko tätä alaa. Ja mitä erityisesti tulee siihen semstvoon, mikä nyt on uskottu minun hoitooni, niin se Venäjän pohjoisimpana voi vain etäisyydessä kangastavana päämääränä pitää sen virallisen semstvo-ohjelman toteuttamista, minkä nyt esitän."
Tein työtä käskettyä ja kirjoitin muistiin seuraavan komean luettelon. Saakoon se tässä sijansa, koska koko Aunuksen kuvernementin karjalainen väestö on edustajiensa kautta ottanut osaa tämän Venäjän entisen kunnallislaitoksen toimintaan. Vienan karjalaisille on tämä laitos sensijaan tuntematon, sillä koko Arkangelin kuvernementissa ei sen harvan asutuksen vuoksi ole ollut semstvoa.
1) Kuvernementtien ja kihlakuntien sekä rahassa että luonnossa kannettavien kunnallisverojen hoito
2) Maakuntahallinnon rahojen ynnä muun omaisuuden hoito
3) Riittävän muonan ja avunannon huolehtiminen niitä tarvitsevalle väestölle lain määräämällä tavalla
4) Maakuntahallinnon hallussa olevien teiden ja tierakennusten ylläpito
5) Maakunnallisten postipaikkain perustaminen ja ylläpito
6) Keskinäisessä maakuntahallinnossa vakuutetun omaisuuden hoito
7) Maakunnallisten sairaalain ja hyväntekeväisyyslaitosten hoito, köyhäin, parantumattomien sairasten, mielenvikaisten ja raajarikkojen huoltaminen
8) Osallistuminen kaikkinaisiin terveydenhoitoa koskeviin toimenpiteisiin
9) Palosammutustoiminnan huoltaminen ja parempain asuntojen rakentaminen
10) Huolenpito kansalaisten sivistyksestä ja kouluista ja oppilaitoksista, jotka saavat avustusta maakuntahallinnolta
11) Maakuntahallinnosta riippuvan avustuksen jakaminen paikallisen maanviljelyksen, kaupan ja teollisuuden hyväksi sekä peltojen ja niittyjen turvaaminen elukoilta ja vahinkohyönteisiltä
12) Maakuntahallinnolle uskottujen, sivili- ja sotilashallinnon määräämien tehtäväin suorittaminen.
Lueteltuaan muistista tämän katkismuksensa ja huoneentaulunsa jatkoi hän hymyillen: "Teitä tietenkin kummastuttaa näiden kuivain asiain luetteleminen. Mutta voidaksemme saada käsityksen niistä edellytyksistä, joiden pohjalla Aleksanteri II:n perustama semstvolaitos toimii, tahdon ensin esittää sen ulkonaiset puitteet, ja ennenkuin tänä iltana eroamme, selvitän teille, mihin asioihin te suomalaiset ette missään muodossa saa puuttua".
Mutta sitten hän taas rupesi kertoelemaan elämänvaiheitaan. "Menin naimisiin ja vaimoni mukana seurasivat rikkaat myötäjäiset. Etupäässä niiden vaikutuksesta uskottiin minulle se toimi, mitä nyt hoidan. Se onkin katsottava luottamustehtäväksi, sillä palkkani on pieni ja edustuskustannukset suuret.
"Edeltäjäni oli etelästä saapunut bojari, joka pian painui takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Mutta ennen lähtöään antoi hän minulle muutamia ohjeita. Hän muistutti, että kihlakuntamme on kuin Suomen selkärangasta itään työntynyt kiila, minkä asemana on Kuopion läänin raja ja minkä huippuna on Äänisen pohjoiskärki. Kiilan kyljet taas päättyvät Viipurin ja Oulun läänien rajaviivoihin. Siksi on sillä myös vaakunana kärjessään seppelettä kantava pyramiidi. Tämä kaikki ei ole minkään leikin asia. Kerran uurtautuu tähän kiilaan Suomesta käsin särö, mikä kantaa Äänisen rannoille saakka. "Pitäkää silmänne auki Suomeen päin. Sieltä tulee taloudellinen elpyminen!" oli bojari varoittanut.
"Olenkin senjälkeen seurannut sekä vapaamielisiä että vanhoillisia venäläisiä lehtiä ja vielä lukenut erään Suomea koskevan valtio-oikeudellisen julkaisun", jatkoi Pavel Pavlovitsh kerran oikein vauhtiin päästyään. "Olen huomannut että suomalaiset päättömän itsepäisesti pitävät kiinni vanhoista perustuslaeistaan ja että heidän mielestään pitäisi valtiopäiväin olla kaikki kaikessa. Ja kun olen ottanut selvän suomalaisten virkaveljieni, kruununvoutien ja kihlakunnantuomarien asemasta, olen havainnut että heidän toimensa määrää kokonaan laki. Että nyt käsittäisitte, mitä tarkoitan sanoilla: elkää kirjoittako mitään! esitän asian lyhyesti.
"Minä en ole niinkään riippuvainen laista kuin kuvernööristä ja karjalaisista, joiden vartiaksi olen pantu. En kiellä teitä yleensä kirjoittamasta, minun virka-asemaani se ei voi vahingoittaa, mitä ikinä kirjoitattekin. Mutta meillä on yhteinen harrastus, ja sen nimessä sanon vielä kerran, ennenkuin eroamme: elkää kirjoittako mitään kahdesta niistä kahdestatoista pykälästä, jotka teille juuri luettelin. Ymmärsimme toisiamme ja seurasin hänen neuvoaan.
"Nyt kun Pavel Pavlovitsh on muuttanut toiseen maailmaan, voin kertoa, että hänen ollessaan semstvon johdossa, ilmestyi painosta paljon, missä selostettiin hänen ja hänen suomalaisten apulaistensa työtä ja toimintaa. Mutta hän seurasi aina uskollisesti ohjettaan, niinkuin hän sen käsitti ja se teki mahdolliseksi karjalaisalueella sen taloudellisen toiminnan, mitä suomalaiset miehet johtivat."
Eräs esitaistelija.
Oli käsissä vuodenaika, jolloin merkit viittaavat nopeasti lähestyvään syksyyn. Satoa korjattiin. Suurissa parvissa liikkuivat pääskyset, istuen pitkissä riveissä puhelinjohdoilla. Poikaset olivat omaksuneet vanhempain vaistot ja valmistautuivat muuttamaan. Koululaiset laskivat jo päiviä ja näkivät nopeasti lähestyvän ajan, jolloin oppisalien ovet heitä kutsuen avautuvat.
Oli käsissä Venäjällä niin kohtalokas vuosi 1905 ja elettiin juuri niinä viikkoina, jolloin Witte, Komura ja Takahira valmistautuivat Rooseveltin välityksellä allekirjoittamaan Portsmouthin rauhaa.
Aivan samoihin aikoihin matkusteli Suomea ristiin ja rastiin muuan nuori Äänisen karjalainen, luonteeltaan erakko ja taipumuksiltaan idealisti. Ominpäin suoritettava opintoretkeily, kuului hänen matkansa virallinen nimitys. Mutta hän matkusteli tarkastaakseen meikäläisiä yhteiskuntaoloja ja näkyi tutkistelevan maalaisväestön elämänehtoja.
Niiden suhteiden välityksellä, joita minulla jo silloin oli Äänisen rannoilla, jouduin myös hänen kanssaan kosketuksiin juuri muutamia päiviä myöhemmin, kuin sanomalehdet kertoivat Portsmouthin rauhan solmimisesta. Hän kuvaili vaikutelmiaan, näkemiään ja kuulemiaan. Tein puolestani omia huomautuksiani ja tulimme hyvin toimeen. Erityisesti miellytti häntä silloin jo Suomessa alaa voittava pienviljelyksen ajatus. Mutta jos jouduimme puhumaan Suomen torpparilaitoksesta, huomasin heti hänessä piilevän selvää salattua kiukkua. Kun en ole koskaan ottanut varsinaisesti osaa julkiseen elämään voidakseni tapausten kulkuun vaikuttaa, en katsonut maksavan vaivaa yrittää ruveta selittämään ja silittämään niitä epäkohtia, jotka rasittivat torppareita. Vertailimme siis näin ollen vain niitä edullisia vaikutelmia ja tietoja, mitä meillä kummallakin oli Suomen talonpoikain asemasta. Hän tekikin huomioitaan yksinomaan maaseudulla, sillä hänen kotimaassaan, Kauko-Karjalassa, ei hänen heimolaistensa harrastuspiiriin kuulunut kaupunki.
Minuun jäi se vakaumus, että tässä miehessä piilee kipinä, mikä Kauko-Karjalan puolesta sammumatta hehkuu. Hautautuneenakin on se kytevä, kunnes tulee päivä, jolloin se on ilmiliekkiin leimahtava. Erosimme sitten toisistamme, emmekä myöhemmin ole tavanneet. Sen, minkä hänestä seuraavassa vielä kerron, olen muilta kuullut.
Salainen kokous metsässä.
"Heti valjaisiin mallitalon juoksijoista paras!" käskee Poventsan poliisipäällikkö mukanaan voikonsulentti. "Tämä mies", jatkaa esivallan edustaja osoittaen seuralaistaan, "on kipeän jalkansa vuoksi laiminlyönyt kokouksen, mikä juuri on käynnissä metsässä viiden virstan päässä kaupungista. Ettekö tiedä, haaveilija on palannut Suomesta ja kutsunut kaikki 'arvohenkilöt' kokoukseen. Minä en vastaa seurauksista, jos hän nyt myöhästyy. Mutta miksikä ei minulle ole aikaisemmin ilmoitettu!"
Tähän tapaan pauhaa poliisipäällikkö pitkin ja poikin julistaakseen, että salainen kokous metsässä on tullut ilmi. Mene tiedä on Jaappanin sodan nolo loppu antanut hänelle viisaan opetuksen olla yrittämättä kädestä pitäen hajoittaa kokousta. Poliisipäällikkö katsoo parhaaksi turvautua enemmän tahi vähemmän kömpelöön ivaan.
Mutta "haaveilijan" kohtalo herätti mitä syvintä osanottoa Äänisen rannoilla. Rauhanhäiritsijää kuletettiin vankilasta toiseen pitkin avaraa Venäjänmaata. Kun hän kolme vuotta on tätä kärsinyt, päättyy hänen retkensä Tuonen tuville. Kulkutauti viimein korjasi uhrinsa.
Pitkät ajat hänen kuolemansa jälkeen kuului kaksi eri selitystä mainitun kokouksen aiheesta ja tarkoituksesta.
Toisen mukaan olisi sillä ollut aivan paikallinen luonne. Kutsua olisivatkin noudattaneet vain kansakoulunopettaja, hevosenkengittäjä sekä löytölastenkodin esimies. Sellainen laitos on näet olemassa kaikkialla, missä on venäläistä asutusta, sillä slavilaisen katsantokannan mukaan ei tällaisen "kodin" tarpeen perimmäinen aihe ole erikoisesti moitittava. Ja kertomuksemme kaupungissa asui venäläisiä, kun taas karjalainen maaseutu puhtaine tapoineen ei tällaista laitosta tarvinnut. Toinen kertomus tiesi, että miehemme olisi ollut sen yleisen vallankumousliikkeen vaikutuksen alaisena, mikä levisi Jaappanin sodan aikana ja sen jälkeen. Tämä liike tavoitteli silloin päämääriä, joilla olisi saattanut olla hyväkin maaperä karjalaisten keskuudessa. Päivän tunnussana oli silloin yleinen semstvokokous, (semski sobor) tavallaan kansan eduskunta, mikä kykenisi esittämään maan todelliset tarpeet ja keinot niiden tyydyttämiseksi. Samalla vaadittiin Pietariin keskitetyn hallintojärjestelmän korvaamista jo olemassa olevien semstvojen, "maapäivien", hallinnolla, mikä olisi paremmin pystynyt paikalliset asiat hoitamaan kuin virkamiehistö, joka pani täytäntöön Pietarista saapuvia mielivaltaisia ja typeriä määräyksiä. Niinpä olikin tämä ainoa laitos, missä karjalaiset saivat äänensä virallista tietä kuuluville yleisen järjestelmän ikeen alta. Tosin heikkona, mutta sittenkin edes jotain merkitsevänä. Tähän aikaan kangastelikin karjalaisten johtavien semstvomiesten ajatuksissa venäläisistä eroitettu puhtaasti karjalainen semstvoalue, joka sellaisena voisi helpommin ylläpitää suhteita Suomeen.
Naisten suosikki.
Kolmas Suomen mies, joka vuoden aikana saapui usein mainittuun pieneen Äänisen kaupunkiin, oli nuori, varakas, elämänhaluinen agronoomi, minkä tunteisiin ei elämä vielä suinkaan ollut kylmyyttä huokunut. Hän saapui syksyllä pyhäinmiesten päivän tienoilla, jolloin maantöistä levätään kesän kiireiden jälkeen.
Sekä konsulentti että insinööri olivat jo suorittaneet kaikki tarpeelliset vieraskäynnit kaupungin hienoston luona, mikä noin 30 perhettä käsittäen oli ryhmittynyt seuraklubin ympärille. Asiaankuuluvat vastavierailut olivat myös määrättyjä muotoja noudattaen tapahtuneet. Noudatettiin tarkasti, mitä "hyvä tapa" vaati. Ei saanut ketään unohtaa, mutta ei myöskään esiintyä tunkeilevana. Se oli välttämätöntä, jos mieli välttää vaaraa jäädä eristetyksi joutuessa vakinaisesti paikkakunnalla asumaan.
Seuraelämässä esiintyi somia ja omituisia piirteitä. Niinpä saattoi semstvon puheenjohtaja tuttavallisesti nykäistä jotakin meidän suomalaisistamme ja lausua: "Kuulkaapas herra X, teitä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt meillä. Sopisiko huomenna aamupäivällä?" Myöntävän vastauksen suorittaa kohtelias kumarrus, eikä annettua viittausta myös jätetty noudattamatta.
Lyönnilleen kahdeltatoista soittaa asianomainen puheenjohtajan ovikelloa ja tiedustelee, otetaanko vastaan. "Hän ei ole kotona", ilmoittaa palvelija.
Vieras jättää käyntikorttinsa, sen ensin reunasta taitettuaan, niin vaatii tapa.
Sitten hän palaa kotiin, muuttaa pukua ja menee virastoonsa, missä hän tapaakin kutsun antajan, mutta ei ole mistään tietävinään.
Tätä ei kuitenkaan ole syytä ihmetellä, vielä vähemmin siitä loukkaantua. Koko näytelmän tarkoituksena on vain vaikuttaa naisväkeen, minkä nähden ja kuullen tuollainen tuttavallinen kutsu on annettu. On vain tarkoitus osoittaa, mikä erinomainen yhteisymmärrys ja sopusointu vallitsee semstvon virkamiesten kesken, puheenjohtajasta lähtien, "kansan hyväksi", kuten sanotaan.
Jotta eivät meikäläiset millään tavalla pitäisi tällaista kohtelua mahtailuna ja itseään alentavana, saattaa puheenjohtaja vielä samana iltana saapua tuttavalliselle vierailulle mallitaloon, minkä asukkaiden vointia hän tiedustelee melkein liikuttavalla osanotolla. Teepöydässä hän sitten ottaa puheeksi konsulentin mieliaiheet. Ja saattaapa siitä koitua päätökseksi, että jokin karjalaistyttö saa tehdä opintomatkan semstvon varoilla Simananniemen koululle lähellä Joensuuta.
Sellainen oli ympäristö, johon nuori agronoomimme saapui. Hän aloitti virallisten käyntien pitkän sarjan. Jos uusi tulokas ei jotakin perhettä erityisemmin miellyttänyt, tehtiin kyllä virallinen vastavierailu, mikä molemmin puolin määräaikoina uusittiin, mutta sillä välin ei oltu kosketuksissa, lukuunottamatta klubi-iltoja seuranäytelmineen. Mutta jos haluttiin tulla enemmän tutuiksi, saatettiin jo ensi käynnin jälkeen kehoittaa pian saapumaan "oikein käymään".
Entä sitten Suomesta saapunut agronoomimme? Pikkukaupunki oli vajonnut tylsään toimettomuuteen. Kuin leimaus ilmestyi hän sen keskelle. Vaikka huvittelukausi ei ollut käsillä, muuttui koko seuraelämä yhdellä iskulla. Niin hän vain valtasi naisten sydämet kaikki ja kaikkialla pitkin koko linjaa, että minne hän ikinä ilmestyi, seurasi heti kutsu tulla "oikein käymään", s.o. juomaan teetä perheen parissa. Se vasta oli hauskaa nuorelle, elämänhaluiselle ja naimattomalle miehelle!
Kaupungin kolmestakymmenestä "perheestä" oli ainakin seitsemässä naimaiässä olevia tyttäriä. Yhtä paljon oli toki myös rouvia, jotka mielihyvällä odottivat joulunpyhiä saadakseen tehdä kierroksen pari nuoren ja komean miehen ohjaamana, jolla oli niin runsaasti ihailijoita.
Teeiltoja oli joka päivä paikassa tahi toisessa. Seuraava muoti olivat kahvikutsut ja ne löi lopulta laudalta agronoomin oma keksintö, mallitilalla vietetyt "perunaillat". Mutta ne saivat antaa tilaa tanssi-illoille ja lopuksi järjestettiin luistelu- ja hiihtopäiviä Äänisen jäälle. Viimein laadittiin etukäteen luettelo "huvittavista ja hyödyllisistä ajanvietteistä", kuten sanat kauniisti kuuluivat. Siinä oli joka perheellä oma päivänsä. Entiset hienot ja sirot aamupäivävierailut, joissa käyntikortti esitti tärkeintä osaa, olivat kokonaan muodista suistuneet.
Ja kauas ulkopuolelle kaupungin rajojen vei posti suuret uutiset. Karjalan kaukaisiin kyliin opettajattarina hajaantuneet kaupungin tyttäret lukivat kouluillaan kirjeitä, missä tädit intomielin kuvailivat sitä riemukasta joululomaa, mikä odotti kaikkia kaupungissa. Jos heillä oli ollut pitkä ja iloton syksy, oli myös hyveen palkka seuraava. Pikkukaupunki oli kerrankin näyttävä elämän iloisia valopuolia.
Kaupungin ompelijattaret olivat työhön hukkua. Singerin asiamies paikkakunnalla sai uusia tilauksia. Hänen varastonsa, sentään kokonaista neljä konetta, meni kuin kuumille kiville. Petroskoilta hankittiin hienoja, läpikuultavia kankaita. Yksi ja toinen teki tilauksensa Pietarista asti lyödäkseen kilpailijansa. Viimein saapui Moskovasta saakka nahkakaulus ja puuhka keskelle tätä turkismaata. Naisväki oli joutunut hurmion valtaan.
Mutta voi! Nämät kauniit kangastelut saivat surkean lopun. Joulu oli jo melkein ovella. Loistelias huvittelukausi oli alkava. Silloin tuli romahdus. Sen sai aikaan sähkösanoma, konsulentille, insinöörille ja agronoomille yhteisesti omistettu. Omaiset kutsuivat heitä kaikkia viettämään joulua Suomessa. Ja veri on sentään vettä sakeampaa. He jättivät Äänisen venäläistyneen pikkukaupungin ja matkustivat jouluksi kotimaahan.