MALLITALOSSA.
"Niinkuin valtamereen vajonneen mantereen viimeiset huiput vielä saari- ja kariryhminä kohoavat yli ulapan, niin piirtyvät Itä-Europan kansatieteelliselle kartalle suomalais-ugrilaisten kansojen pirstautuneet alueet hajanaisina saaristoina slavilaisten kansanmeren keskellä", luki suomalainen konsulentti eräästä kirjasta istuessaan iltahetkenä työhuoneessaan muutamia päiviä senjälkeen, jolloin edellä kuvattu "maapäiväin" vuosikokous oli pidetty Äänisjärven pohjoiskärjen pienessä kaupungissa.
Pöydät olivat kukkuroillaan mitä monipuolisinta maatalouskirjallisuutta, niin venäjäksi kuin skandinavisilla kielillä painettua, erityisesti kaikki, mitä tanskalainen kirjallisuus maitotarkastuksen alalta saattoi tarjota. Hiljattain olivat saapuneet Suomen lukuisain maanviljelysseurain viimeiset painosta ilmestyneet vuosikertomukset. Kuukautta aikaisemmin oli konsulentti niitä kotimaahan lähetetyllä kiertokirjeellä pyytänyt ja nyt mielihyvällä vastaanottanut. Konsulentin silmät aivan ahmivat sitä aiheiden ja ainesten paljoutta, mitä kukin vuosikirja sisälsi. Nyt oli hänen etsittävä niistä ydin sekä sovellettava se seudun karjalaista talonpoikaisväestöä varten.
Tällä hetkellä herätti hänessä kuitenkin vielä suurempaa mielenkiintoa eräs paksu teos "Yleisvenäläinen kongressi pidetty suunnitelmanmukaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä varten Venäjän karjarodun parantamiseksi". Hän oli näet ollut mukana valmistamassa esitöitä Suomea koskevien kysymysten alalta tätä Pietarissa pidettyä kongressia varten, missä kaikki Venäjän oppineet, Moskovan maatalousakatemiasta alkaen, saksalaisia asiantuntijoita myöten, olivat väitelleet eläintieteellisistä kysymyksistä edes Aasian alkurotuja unohtamatta. Kirjassa annetaan suomalaisille kunniaa tuottava arvostelu heidän menetelmästään jalostaa omaa maatiaisrotuaan sen itsensä avulla turvautumatta ulkomaisten, korkeammalla kehitystasolla olevien rotujen sekasiitokseen.
Konsulentilla on edessään Pohjois-Venäjän ja Aasian kartta. Hän suunnittelee, mitenkä suomalaiset siitoseläimet tulevat jalostamaan pohjoisvenäläisen maatiaisrodun. Eikä tämä ole tapahtuva ainoastaan itä-karjalaisella alueella, mikä muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden Suomen, Fenno-Skandian kanssa, vaan myös siinä osassa Pohjois-Europaa, mikä on vajonnut slavilaisen kansanmeren syvyyksiin. Idässä on se ulottuva, syrjänein asuma-alueen käsittäen, vogulein ja ostjakkein maahan. Etelässä rajoittaisivat aluetta Inkerinmaa, Tverin karjalaiset sekä votjakkein ja tsheremissein asutus. Hän syventyy uudelleen sanoihin: "niinkuin valtamereen…" ja hänelle selviää täydellisesti, mitenkä idästä samonneet suomalais-ugrilaiset kansat ovat jättäneet paljon tyhjää tilaa jälkeensä matkallaan kohti länttä, missä nyt Karjalan heimo Väinämöisen polkuja vaeltelee ja "kyyttöjään" paimentelee.. Eikä karjalaisen nimeen suotta sisälly karja-nimitys. Tämä suomalaisten heimokansojen helmi on vielä kerran maksava velkansa jälelle jääneille heimolaisille idässä. Jos se ei muuta saa aikaan, voi se elvyttää taipaleelle pysähtyneiden veljien karjalaumat lähettämällä sinne uudistavaa elinvoimaista verta.
Näin ajattelee suomalainen käytännön mies mallitilallaan rajantakaisessa Karjalassa, missä hän toimii maatalousneuvojana. Hänellä on jo käytettävänään 30 puhdasta itäsuomalaista karjarotua edustavaa siitoseläintä Joensuun tienoilta ja Savosta hankittuja. Hän kysyy itseltään yhä uudestaan ja uudestaan: montako sellaista tosihyvää voi Suomi vuosittain lähettää Pohjois-Venäjälle ilman että sen karjakanta sen kautta vähenee?
Edellä mainitun kongressin pöytäkirjat kertovat, että on viimeinkin julistettu pannaan 1700- ja 1800-lukujen kokeilut ja erehdykset, kun huippuunsa kehitettyjen ulkomaalaisten rotueläinten avulla koetettiin jalostaa Pohjolan perin alkuperäisellä kannalla olevaa omaa vanhaa karjakantaa, joka kyllä toiselta puolen oli osoittanut hyviä ja tyydyttäviä lypsylehmän merkkejä. Pietari suuri oli tosin Hollannista palattuaan ja Vienassa käytyään määrännyt, että joku määrä hollantilaista karjaa oli meritse tuotettava Valkean meren reheville, ajoittain tulviville jokivarsille- ja suistoille, missä se on lisääntynyt ja vielä tänä päivänä eristettynä rotuna menestyy, elleivät bolshevikit ole sitä sukupuuttoon hävittäneet. Mutta nyt vasta, 200 vuoden jälestä, oli huomattu, että hollantilaiset ovat ja pysyvät hollantilaisina, eivätkä kärsi mitään vieraisiin rotuihin sulattamista, vähinten kaukana Pohjolassa. Tässä ovat kysymyksessä samat kumoattomat luonnonlait, mitkä estävät Kauko-Karjalan väestöä sulautumasta venäläisiin. Pietari suuren hallitsijakatse oli nytkin tavallaan osunut oikeaan, ilmastolliset suhteet olivat hollantilaisille jokisuistoissa suotuisia. Konsulenttimme oli kuitenkin heti ollut selvillä siitä, että Pietarin toimenpide oli menestynyt sikäli kuin se oli pysytetty niissä rajoissa, mitä sillä oli tarkoitettu, mutta oli osoittautunut epäonnistuneeksi heti kuin sitä oli sovitettu vieraisiin tarkoituksiin. Hollantilaisten maukas liha sai usein tyydyttää herkkusuiden vaatimuksia Pietarissa. Näin joutuivat vienalaiset härät ja lehmät suorittamaan elämänsä ensimäisen ja viimeisen kaukomatkan pitkin valtavaa "Katarinan tietä", mikä kiemurtelee Äänisen rantoja kohti paisuvaa valtakaupunkia Nevan ennen usvaisen ja mutaisen laskupaikan suulla Suomen lahteen, missä nykypäivien Pietari likaisena ja liejuisena temppeleineen, torneineen ja leveine katuineen viettää nääntyvää elämää.
Silloin ja tällöin siroitteli tämä vaellus vastasyntyneen vasikan sinne ja tänne pitkin kyliä "Katarinan tien" varsilla. Juuri näiden vasikkain jälkeläiset olivat herättäneet konsulenttimme huomiota, sillä tällainen puoliveri Kauko-Karjalan karuilla kivikkoahoilla synnytti pahaa verta jokaisessa maitotalouteen perehtyneessä ammattimiehessä.
Konsulentti istuu mietteissään. Silloin alkavat alakerrasta talonväen puolelta kuulua balalaikan sävelet. Hän kopauttaa jalallaan lattiaan. Hetkistä myöhemmin ilmestyy ovensuuhun renki Ivan Ivanovitsh, hyväntahtoinen venäläinen.
"Mitä konsulentti suvaitsee käskeä"? kysyy Ivan nöyrällä äänellä.
"Käykää nyt levolle kaikki siellä alhaalla, aamulla teidän on oltava tavallista aikaisemmin jalkeilla. Me saamme paljon vieraita".
"Hm! Ketähän ne ovat, ehkä maalaisväkeä, karjalaisia?" arvelee Ivan.
"Hyvää yötä nyt vain!" ja Ivan saa uteliaana poistua.
Neljännestunnin kuluttua on koko mallitalo uneen vaipuneena, niin venäläinen palvelusväki kuin suomalainen maatalousneuvoja sekä myös sen muut suomalaiset "asukkaat", s.o. hevoset, sonnit, lehmät ja siat.
Kun konsulentti aamulla varhain on menossa talonväen töitä tarkastelemaan, kohtaa hän pihalla etäältä saapuneen karjalaisen talonpojan, joka ei ole ennen käynyt mallitalolla. Talonpoika pyytelee anteeksi varhaisella aamuhetkellä saapumistaan. Oikeastaan on hänellä asiaa kaupunkiin, mutta kun siellä vielä kaikki tavoilleen uskollisina nukkuvat, haluaa hän sitä ennen käväistä taloa katsomassa. Ensin merkitsee tarkastuskarjakko hänen nimensä vieraskirjaan, hän kun ei itse ole kirjoitustaitoinen. Senjälkeen tekee karjalainen talonpoika konsulentin johdolla nopean kiertomatkan talliin, läävään, meijeriin, keittotupaan, riihelle, puima- ja kalustohuoneeseen j.n.e. Sitten seuraa kutsu teelle konsulentin luo. Teetä juodessa selviää se, mitä konsulentti oli heti edellyttänytkin. Ukon kotoinen maatalous edustaa vielä sitä alkuperäistä tilaa, missä voi kirnutaan tuohisessa ja karhi on puun oksista tehty. Eivätkä jää esille tulematta tavalliset, perityt ennakkoluulotkaan.
"Paljonhan minä tuolla ulkona juuri sain nähdä, mutta ymmärtäähän sen, että ei sellainen kävisi päinsä minun talossani erämaassa. Vaan mikäs sen on vedellessä täällä, missä semstvon varoilla peitetään kustannukset". Tähän suuntaan käyvät ukon arvelut ja omaa menettelytapaansa seuraa myös konsulentti. Ei tässä todisteluilla saa mitään aikaan, sen hän hyvin tietää. Niillä olisi päinvastainen vaikutus. Niinkuin kaikki vasta-alkajat hyvästellellään ukko ystävällisen sanoin, lopussa kuitenkin konsulentin lausuma toivomus, että ehkä ensi kesänä hänet voidaan toimittaa opintoretkeilylle Suomeen, ainakin Pohjois-Karjalaan, jos ei etemmäksi. Karjalaisen talonpojan kasvot kirkastuvat. Kättä paiskataan erotessa.
Tuskin on hän, ensikertalainen, mallitalosta poistunut, kun sinne jo saapuu toinen Karjalan mies. Hän on muiden mukana edellisenä kesänä konsulentin johdolla retkeillyt Suomessa oppia saamassa. Siksi kerrataan nyt pääkohdissa mitä on nähty Joensuun, Elisenvaaran ja Siilinjärven seuduilla. Keskustelun pohjana on sitten kaksi perustetta, joihin ehdottomasti uskotaan: Suomen pienviljelys ja mallitalo. Niiden puitteissa on löydettävä ne menettelytavat ja toimenpiteet, jotka takaavat talonpojalle menestyksen hänen kotikonnullaan. Mutta aika kiirehtii, päällisin puolin vain asioita selvitellään, sillä suuri yhdessäolotilaisuus on pian alkava. Talossa touhutaan ja puuhataan, sanoja saapuu ja lähtee. Kaiken johdossa on konsulentti ja liikkeellä koko talonväki. Vieras ohjataan odottamaan isännän yksityiseen työhuoneeseen ja hän saa kutsun saapua sille juhla-aterialle, minkä mallitalo tarjoo "maapäivien", semstvon, karjalaisille jäsenille.
Puolen päivän aikaan alkavat he saapua. Kun alakerrassa sijaitseva virkahuone, minne vieraat ovat kokoontuneet, on viimeistä paikkaa myöten täynnä, lähdetään pelloille tavanmukaiselle tarkastusretkelle. Pureva tuuli tempoo esille harmaalta taivaalta sadekuuroja ja kylmiä viimoja, samalla kuin Äänisen aallot lyövät päin mallitalon rantoja, saaden kulkijat itseään syksysään kylmässä puistattelemaan.
Pelloilta on jo sato korjattu. Ruis- ja heinäsaroilla on vain rehevä sänki nähtävänä. Tottuneen maanviljelijän silmä saattaa huomata heti, mitä syvät pellonojat ovat saaneet aikaan runsaan lannan saannin ohella, minkä maatilalle aina takaa kaupungin läheisyys. Tässä tapauksessa ei edes ollut kilpailua olemassa, sillä toista varsinaista maanviljelystilaa ei kaupungin lähetteillä ollut. Turnipsin siemenet eivät olleet jääneet vaikutustaan vaille ja pitkinä pinoina kohosi saroilla korjattu sato. Kolealta kentältä palattiin pian mallitilalle, missä ateria odotti. Perille tultaessa liehui talon katolla Venäjän lippu. Se ei kuitenkaan pahennusta herättänyt. Tiedettiin hyvin, että seinilläkin voi olla korvat ja toiselta puolen tunnettiin täydellisesti suursuomalaista propagandaa vastustavan Venäläis-karjalaisen veljeskunnan kekseliäät ja joustavat edesottamiset. Eräs ukoista ei kuitenkaan voinut olla salaa naapuria nykäisten ja lippua osoittaen lausumatta: "Onpahan oikea variksenpelätin!" Kaupungin heikkouskoisia oli lippu myös omansa uskossa vahvistamaan.
Kun talonpojat saapuivat juhlahuoneeseen, tekivät he ristinmerkin Kristuskuvan edessä, sillä he olivat kreikkalais-katolisen uskonnon tunnustajia.
Vaan notkuipa pöytä tällä kertaa talon paraista antimista. Oli siinä suuret lohi- ja siikapiirakat, juotettua vasikkaa y.m. Ja, miksipä vaieta, ateriaan kuuluivat myös kohtuudella nautitut ryypyt. Alussa oli mieliala hieman jäykkä ja hiljainen, mutta muuttui ajan mittaan vilkkaammaksi, sillä olivathan karjalaiset täällä isäntinä omalla, suomalaisen konsulentin hoitoon uskomallaan, mallitilalla.
Alussa liikkui keskustelu juuri päättyneen vuosikokouksen merkeissä: miten oli myönnetyt määrärahat käytettävä, keille oli ensi sijassa annettava matka-avustusta Suomeen tehtävää opintoretkeilyä varten, mistä taloista oli tyttäret laitettava mallitilan kotitalouskursseille. Keskusteltiinpa turvepehkun vaikutuksesta lannan laatuun ja pohdinnan alaisena oli myös kysymys, pitkiltäkö matkoilta kannattaa vedättää savea uutisviljelykseen otetuille ruista kasvaville vanhoille niittymaille. Kehuskelipa joku, että hänen uutisviljelyksensä kasvavat ruista paremmin kuin mitä hän itse oli Suomessa nähnyt. Jopa kehuskeli muuan, että hänen jalostamattomasta lehmästä ja itä-suomalaisesta sonnista juuri syntynyt "kyyttönsä" vei voiton mallitalon puhdasrotuisimmasta vasikasta.
Mitä pitemmälle juhla jatkui, sitä korkeammalle nousi mieliala ja niin tulivat esille kansalliset kysymykset. Muuan entinen "reppumies" nousee puhumaan ja selittelee sen ammatin vaivoja. Hän kuvailee, kuinka tällainen maiden ja mantereiden kiertelijä tuijottaa itsensä sokeaksi siihen, mikä on suorastaan kouraan tuntuvaa, rahaan, mikä kiihdyttää voitonhimoa. Hän valittaa vaellusvuosinaan laiminlyöneensä tilaisuuden tutustua Suomen pienviljelijäin tosin hieman niukkoihin, mutta jokseenkin varmoihin, ja ennen muuta rauhallisiin, nykyajan uudistusten ja apukeinojen luomiin oloihin. Hän on kuitenkin viime kesänä ollut mukana Suomessa hyvin järjestetyllä opintoretkeilyllä ja nyt on hänestä tullut vakaumuksellinen maanviljelijä, joka rakastaa kotikontuaan. Mutta vielä puuttuu häneltä paljon välttämätöntä ammattitaitoa. Lopuksi päätyy hän valittamaan kylän yhteistä maanomistusta, mikä vaikuttaa, että harrastus maatalouteen ei ripeämmin edisty. Puhuja lopettaa esittämällä maljan Suomelle.
Niin kuluu päivä ja käsissä on jo hämärä, kun miehet eroavat.
Seuraavana aamuna, kun Karjalan miehet olivat jo jättäneet kaupungin, sai konsulentti korkeilta viranomaisilta pienen hiljaisen huomautuksen, että eilinen päivällinen ei kuulunut sen työn piiriin, mikä oli hänelle uskottu. Kävi selville, että innostuneista puheista oli tietoja ulkomaailmaan luiskahtanut, mutta mitä teitä, sitä ei tiedetty.
Mutta onpa vielä jälellä yksi tiukka läpäistävänä. Hänen ylhäisyytensä kuvernööri puolisoineen ja seurueineen on aamulaivalla saapunut Petroskoilta kaupunkiin. Venäläiseen tapaan suoritetaan kiertomatka pienen maaseutukeskuksen kaikkiin julkisiin laitoksiin: kirkkoihin, kouluihin, vaivaistalolle, sairaalaan j.n.e. Mallitalollekin tulee vierailu ulottumaan.
Konsulentin on kulettava keskitietä ja vältettävä turhaa alistuvaisuutta. Hän käskee, että eräs Savosta ostettu siitossonni on valjastettava sopivien ajokärrien eteen ja määrää edelleen, että sen hammaslahtelainen toveri saa ajopelikseen auran, kumppanina säyseä "Masinisti" hevonen. Ne ovat kaikki opetettuja tällaisiin tehtäviin, missä niitä myös käytetään.
Kun vieraat saapuvat, pyydetään kuvernööriä katselemaan kyntämistä ja hänen puolisoaan seuraneiteineen valitsemaan paikan kärryissä. Tämä on vieraista niin somaa, että antavat valokuvata itsensä, kunkin omalla paikallaan. Käynti on ohi ja tasapaino taas tällä kertaa säilytetty.
"Tuo konsulentti harrastaa vain härkiään", kerrottiin kuvernöörin lähtiessään lausuneen. Mutta talonpoikain arvostelu kuului näin: hän on meidän miehiämme.