III.
Kuolema on armoton.
Vuosia kului. Paavolassa elettiin onnellisina. Pieni, iloinen Lyyli oli isäntäväen suurin aarre. Hän kasvoi vilppaaksi tytöksi ja häntä rakastivat ei ainoastaan vanhempansa, vaan koko talon väki. Hänen mieluisin leikkikumppaninsa oli Mäkelän Hannes, joka usein kävi Paavolassa. Sen sallivatki Lyylin vanhemmat mielellään, koska hän oli hiljainen ja hyväntapainen lapsi.
Eräänä päivänä tuli Hannes taas Paavolaan. Koko päivä kului leikitessä. Illalla, kun hänen piti kotiansa lähteä lausui Lyyli: "Etkö tulisi meille asumaan, ettei aina tarvitsisi yöksi kotiisi mennä?"
"Tulen kyllä, jos saan tuoda isäni ja äitinikin tänne," vastasi Hannes.
"Minä tahdon pyytää äitini ottamaan sinun meille," vakuutti Lyyli ja ystävät erosivat. Mutta Lyyli piti lupauksensa. Hän meni äitinsä luokse ja rukoili häntä niin hartaasti Hanneksen edestä, että hänen oli mahdoton kieltää. Äiti lupasi toimittaa asian isälle.
"Kuuleppa ukkoseni!" lausui emäntä isännän tultua. "Minua on pyydetty toimittamaan sinulle erästä hyvin tärkeätä asiaa."
"No, mitä se?" lausui isäntä.
— "Mitä sanot tuosta, jos ottaisimme Mäkelän Hanneksen meille asumaan? Lyylin päähän pisti se ajatus tänään eikä hän tau'onnut pyytämästä ennen, kun lupasin siitä puhua sinulle. Se näyttäisi minunkin mielestäni kohtuulliselta, että huojentaisimme köyhän torpparimme kuormaa, koska ei meillä omat lapsemme estä sitä tekemästä ja varamme kyllä sen sallivat."
"Tehdään tahtosi mukaan," lausui isäntä hetken mietittyään ja aamulla sai Lyyli kuulla tahtonsa olevan täytetyn.
Hanneksen tullessa ystäväänsä katsomaan, riensi Lyyli häntä vastaan ja ilmotti iloisen asian hänelle. Mutta Hannekselle olivat oma kotinsa ja vanhempansa liian rakkaat muuttaakseen heti rikkaaseen Paavolaan. Kau'an aikaa oli hän toisinaan omassa, toisinaan Lyylin kodissa ennen, kun hän oikein perehtyi jälkimäiseen. Molemmat lapset olivat iloisia, kuin taivaan lintuiset ollessaan yhdessä, eikä tarvinnut Hanneksen enää kärsiä puutteita eikä syödä petäjäistä, joka usein oli vanhempainsa ainoa hyvyys, jota voivat tarjota lapsillensa; hänelle oli Paavolan hyvyys ja rikkaus tarjona melkeen yhtä paljo, kuin Lyylillekin. Mutta kaikessa onnellisuudessaankin säilytti hän elämänsä läpi rakkaan muiston vanhemmistaan sydämessään eikä unhottanut heitä, jotka kaikessa köyhyydessäänkin olivat hänen tähtensä monta unetonta yötä viettäneet ja monta murheen kyyneltä ja hikipisaraa vuodattaneet. —
Lyylin ja Hanneksen elämän aamu oli ihana, kuin kevät. —
Keväinen aurinko lämmittää maan ja sulattaa lumen. Kukat alkavat arkoina kainosti nostaa päätänsä maan pinnan yli. Auringon niitä suudellessa, kallistavat ne päänsä toisiansa kohden ikään kuin kuiskataksensa: "voi, kuinka nyt taas alkaa ihana aika! Elämämme on iloa; siksi me olemme muilleki." Mutta — voi onnettomuutta! Pohja tuuli alkaa puhaltaa. Sen kylmä viima värisyttää hentoja kukkia. Yöllä tulee halla ja päivällä on aurinko pilvien takana. Lunta alkaa sataa; talvi ottaa vielä kerran valtaansa ja niin ovat kevään ensi kukkaset murtuneet, kuolleet! Vasta monen päivän perästä kohoaa aurinko kirkkaana taivaalle ja silloin vasta alkaa kesä. Niin on usein ihmisen elämänkin. Se alkaa iloisesti; on ilona muille ja itselleen, mutta silloin tulee joku hirveä takatalvi, joka murtaa onnellisuuden rakennetut ja vielä toivottavina olevat tuulen-tuvat. Sen jälkeen vasta alkaa todellinen elämä. Mutta usein on se murtuminen, vaihdos niin ankara, että se katkasee elämän langan eikä todellinen onnellisuus eikä rauha toteudukaan tässä maailmassa; se ilmestyy sitä kirkkaampana oikean onnellisuuden ja rauhan kotimaassa. Niin oli määrätty käymään Lyylille ja Hanneksellekin.
Lapset olivat jo ennättäneet kahdentoista vuoden ikäisiksi. He olivat saaneet todellisen puhtauden kuvan sieluunsa, taikka oikeimmin sanoen, se oli sinne kasvanut. Paavolan elämä oli hiljainen ja siveä. Pyhinä käytiin ahkeraa kirkossa ja kotona olevain tarpeeksi oli suuri Raamattu aina puisilla jaloillaan tuvan pöydällä. Siitä isäntä usein kotona ollessaan luki väellensä. Kirosanoja eikä siivottomia puheita ei kuultu kenenkään suusta. Senlaisessa elämässä tottuivat lapset pyhänä ja kalliina pitämään sen, mikä sitä ansaitsi, jota muutoin monet saarnat ja opetukset olisivat tuskin voineet matkaan saattaa. Hyvä esimerkki on paras kasvattaja.
Oli syksy; suviviljan leikkuu-aika. Paavolan väki oli vainiolla; siellä oli isäntäkin. Emäntä oli kotona Lyylin kanssa. Hän oli jättänyt tulen keitin-huoneesen ulos mennessään; sinne oli Lyylikin jäänyt. Hetken kuluttua huomasi hän sakean savun törmäävän ra'ollansa olevasta ovesta. Hämmästyneenä riensi hän sisään, jossa hän hirmuksensa näki ahnaiden liekkien kiertelevän seiniä pitkin. Hätääntyneenä alkoi hän etsiä ja huutaa Lyyliä, mutta turhaan; hän juoksi ulos, mutta turhaan hän haki tytärtänsä. Vielä kerran ryntäsi hän keittiöön liekkien läpitse katsomaan, jos hän siellä ehkä olisi pyörtyneenä, mutta tyhjänä täytyi hänen taaskin palata takaisin. Mutta silloin olivat hänen vaatteensa jo ilmi tulessa ja hän itse niin nääntyneenä, että voimatonna kaatui pihalle.
Lyyli oli, nähdessään tulen päässeen uunin halkiomesta seinään, lähtenyt, äitiään turhaan etsittyään, vainiolle, jossa ilmotti vaaran. Siellä kiirehti väki kotia isännän jälessä. Tultuaan pihalle, näki isäntä vaimonsa pyörtyneenä palavine vaatteineen makaamassa. Vaatteensa revittiin väleen pois ja pian oli hän vironnut, mutta tilansa oli sangen arveluttava. Tuli sammutettiin myös pian eikä sen tekemä vahinko ollut suuri kuoleman kielissä olevaa emäntää lukuun ottamatta.
Kolme päivää tuon onnettoman tapauksen jälkeen oli Paavolassa surupäivä. Silloin jätti emäntä rakastavan perheensä itkemään ruumiinsa viereen ja muutti itse ijäisiin rauhan majoihin. Hänessä tunsi Paavolan väki kadottaneensa äitinsä, jota ei maailmassa millään voinut palkita. Lyylistä tuntui niin, kuin olisi hän jäänyt yksin maailmaan eikä se ollut vaikuttamatta Hannekseenkaan, vaikka hänellä vielä omatkin vanhempansa elivät.
Seuraavasta sunnuntaista viikko eteenpäin vietettiin Paavolassa hautajaisia. Silloin seurasi kirkossa saarnan jälestä puhe, jonka tekstinä olivat sanat: "Joiden kaunistus ei pidä oleman ulkonaisissa hiusten palmikoissa eikä kullan ympäri ripustamisessa eli vaatteiden pu'ussa; vaan salainen ihminen, viatta sydämessä, lakialla ja hiljaisella hengellä, se on kallis Jumalan edessä."
"Pastori puhui oikein," kuiskasivat ihmiset toisilleen puheen päätyttyä, mutta Paavolan isännän silmistä valuivat kuumat kyyneleet, sillä hän sen paraiten tiesi.
Pidot olivat komeat aikaansa katsoen, mutta niissä ei nähty iloisia kasvoja, niin kuin kaksitoista vuotta takaperin Lyylin ristiäisissä.