IV.
Maailma on paha.
Emäntä on perheen sydän, niin sanoo sananlasku. Jos sydän, oli se sitten missä esineessä tahansa, on puhdas, eheä ja terve, niin on koko esine samanlainen. Puu, jonka sydän on mädäntynyt, kuivaa pian; sen oksista murtuu vähitellen yksi ja toinen ja putoo maahan. Niin on perheenki laita. Missä sen sydän, emäntä, on puhdas, missä hän hiljaisella ja lakealla hengellä toimiskellen on muiden esimerkkinä, missä hän lempeydellä ohjaa hänelle kuuluvat asiat ja tekee kodin miellyttäväksi, siinä on taivas maan päällä. Mutta missä emäntä on kelvoton virkaansa hoitamaan, missä hän on mädänneenä sydämmenä, siinä seuraa koko perheen turmelus ja me saamme tuta helvetin maailmassa. Usein tapahtuu myös niin, että edellä puheena olleen hyvän haltiattaren kadottua, pois muutettua, turmelus muuttaa entisen hyvän alan ja jos sitä ei ai'assa voiteta, niin on se pian syössyt onnettomuuteen koko perheen. Niin kävi Paavolassakin.
Emännän kuoleman jälkeen vietettiin siellä ensin surullista elämää. Surullisinna oli isäntä. Vaikka vaimonsa olikin jättänyt hänelle kuvansa perinnöksi Lyylissä, joka olikin isännän ainoa toivo ja ilo, ei hän kuitenkaan heti voinut unhottaa surkeata vahinkoansa ja tukahuttaa katkeraa ikävyyttänsä, sillä hän tiesi kadottaneensa sen, jota ei taideta kullalla eikä hopealla palkita. Mutta maailma on paha ja kavala. Se kietoo pauloihinsa heikot sydämet ja upottaa turmeluksen syvyyteen. Isäntä ei osannut etsiä lohdutusta ikävyydelleen oikeasta suunnasta, hän alkoi vähitellen kääntyä sinne päin, josta sitä oli näkyvällä tavalla saatavana. Yhä useimmin alkoi hän olla suruaan lievittämässä kylässä ystäviensä luona, joita hänelle yhä enemmän karttui, joka on parhaana todistuksena siitä, että ne kaikki eivät olleet kunnon miehiä; yhä ikävämmäksi kävi hänen kotinsa, josta hän koki mahdollisuuden mukaan olla pois. Se ei tuntunut hänestä enää siltä rauhaisalta ja hiljaiselta onnellisuuden ja tyytyväisyyden asunnolta, mitä se oli vaimovainajansa eläissä. Hän oppi vähitellen ottamaan lohdutusta pullosta, vaikka hän ei ensin kehdannut kotiinsa päihtyneenä mennä, mutta viimein sai hän kylläksi rohkeutta siihenkin.
Oli sunnuntai ilta syksyllä, vähän toista vuotta emännän kuoleman jälkeen. Paavolassa oli aivan toisenlainen elämä, kuin ennen. Kukaan ei lukenut väen tuvassa. Rengit ja piiat olivat menneet kylään tanssiasia viettämään. Isännän kammiosta kuului hirveää melua. Siellä istui isäntä pöydän ääressä, muutamia juopuneita ukkoja ympärillänsä.
"Kuulehan, ystäväni!" lausui Marttilan vanha setä, laskien kätensä isännän kaulalle. "Sinusta on tullut kumminkin jo mies. Ennen et paljoa missään kylissä käynyt, ja jos sinne ilmestyitkin, ei sinua saatu edes ryyppyä ottamaan. Mutta nyt jo olet päässyt siitä hienoudestasi. Niin, järkeä karttuu samassa määrässä, kuin ikääkin ja kun mies on sanalla sanoen mies, niin hän ei häpeä ryyppyä ottaa. Ryyppy onneksi, veikko!"
Isäntä ei puhunut mitään, mutta ei häntä oikein miellyttänyt Marttilan sedän puhe, sillä se tuntui häntä loukkaavan, vaikka se aivan toisessa tarkotuksessa lausuttiin. Se muistutti hänen mieleensä, miten olivat asiat ennen ja miten silloin, mutta pahuus oli jo saanut hänen niin paulaansa, että siitä oli vaikea irti päästä.
Yö oli jo ohi puolen ennen, kun vieraat lähtivät ja silloin oli jo isäntä parhaana juopuneena joukossa. Väki ei siitä suurta huolta pitänyt, olihan se tavallista naapurissakin. Oli kuitenkin kaksi olentoa, jotka kovin sitä oudoksuivat. Ne olivat Lyyli ja Hannes. He eivät olleet tottuneet sellaiseen elämään. Se hirmustutti heitä, se saatti heidän kyyneleensä vuotamaan.
"Voi!" huokasi Lyyli, "jos äitini eläisi, niin ei isä tuolla lailla käyttäisi itseään." Sen myönsi Hannes todeksi. Lyyli tunsi raskaalla sydämmellä, että hän oli äidissään kadottanut myös isänsäkin. Hän tunsi olevansa kuin lintu, jonka emän on surma syönyt; Mäkelän Hannes oli ainoa, jolle hän taisi tyhjentää sydämensä huolet ja kaipaukset ja joka hänen murheesensa otti osaa, kantoi hänen kuormaansa ja lohdutti ikävinä aikoina. Sen palkitsi hän tuhatkertaisesti lempeällä käytöksellään ja suloisilla silmäyksillään, jota parempaa köyhä Hannes ei voinut toivokaan.
Vuosia kului. Isäntä vajosi yhä syvemmälle juoppouden syntiin. Vähitellen se aina lisääntyi. Ensin oli hänen omatuntonsa vielä arka ja saatti hänelle monta tuskaa. Usein teki hän hyviä päätöksiä, kääntyäkseen pois huonolta tieltänsä ja muuttaa elämänsä tapaa silloin, kun se vielä olisi ehkä mahdollista ollut, mutta perkele on lii'aksi viisas ja kavala laskeakseen irti saaliinsa, jonka hän on kerran paulaansa saanut. Se hajotti hänen hyvät päätöksensä ja teki viimmein omantuntonsa äänen, joka tähän asti oli häntä usein soimannut ja muistuttanut, kuulumattomaksi. Muutaman vuoden kuluessa oli hänestä tullut "antura juoppo." Lyyli vuodatti usein katkeria kyyneleitä hänen tähtensä ja koki rukouksillaan häntä taivuttaa parannukseen, mutta kaikki turhaan. Monesti sai hän hiipiä piiloon isänsä uhkauksia paeten.