V.

Paavolan kauhu.

Kävellessämme ruokkoomattomissa metsissä, näemme joskus roskain ja rikkain keskellä ihania ruusuja, jotka levittävät suloa ympärilleen ja ovat koko tienoon kaunistuksena. Me katselemme niitä surkutellen ja huokaamme: "voi! kuinka suloisia ja kauniita te olisittekaan, jos kasvaisitte sopivammalla paikalla." Semmoinen ruusu oli Lyyli Paavolan ruokkoomattomassa ja siivottomassa kodissa. Häntä näytti pahuus ikäänkuin karttavan ja isäntäkin sai aina piston sydämeensä, nähdessään hänen kyynelsilmin viattoman enkelin kaltaisena rukoilevan häntä heittämään ryyppäämisen, mutta se oli vaan hetken liikutus, joka pian taukosi ja menetti voimansa.

Lyyli oli jo lapsena tullut taivutetuksi Jumalan pelkoon. Äitinsä oli häneen istuttanut hyviä tapoja ja nöyryyden henkeä. Ne istutukset kasvoivat kauniita hedelmiä niin, että hänestä sittemmin tuli kunnollisen äitinsä todellinen kuva, ei ainoastaan ulkonaisesti vaan sisällisesti.

Ystävänsä Hannes oli myös pienenä ollessaan köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Monenkaltaiset puutteet siellä ja vieraan valta, vaikka se oli lempeäkin, olivat opettaneet hänen tyytymään pieneen osaan maailmassa ja sen kiitollisena vastaan ottamaan. Vaikka hän muutti jo pienenä Paavolaan, ei hän kuitenkaan unhottanut köyhää kotiansa, vaan kävi usein sunnuntai iltoja siellä viettämässä. Silloin isänsä aina otti vanhan raamattunsa esille ja luki siitä iankaikkisen neuvon, opetuksen ja lohdutuksen sanoja. Usein sai hän kuulla isänsä neuvon: "Poikani! me olemme tosin köyhät, mutta jos uskomme, niin saamme paljo hyvää Herralta." Vahvistetuin sydämin palasi hän taas Paavolaan, missä sai nähdä synnit vallallaan kauheimmissa muodoissaan.

Me näemme ulkona monenlaisten heikkoin kasvien käyttävän turvanaan isompia kasvia ja niiden puutteessa muita esineitä. Rajuilmain ja myrskyin raivotessa kallistauvat ne niiden suojaan. Näemme astioissa kasvatettaville kukilleki asetettavan jonkun sauvan eli varvun turvaksi. Mutta kuinka käy ulkona oleville kasveille silloin, kun ei ole mitään turvaa, kun myrskyt raivoavat? Käykäämme kovan sateen jälestä kedolle. Siellä näemme, miten heikot kukkaset ovat kallistaneet päänsä toinen toistansa vasten ja niin välttäneet vaaran. Kukkien tavoin tekivät Paavolan nuorukaisetkin myrskyin raivotessa. Lyyli turvasi Hannekseen, koska hänellä ei ollut muuta, joka häntä olisi ymmärtänyt, ja Hannes tunsi itsensä vahvemmaksi kumoamaan suurimmatkin vastukset silloin, kun hän sai taistella sekä Lyylin että itsensä tähden. He eivät huolineet ihmisten pilkasta, jota kyllin saivat kuulla, kun he tiesivät olevansa puhtaat ja viattomat. Hannes, tuo "Paavolan vävypoika," joksi häntä nimitettiin toisinaan, pysyi aina yhtä hiljaisena ja vakavana eikä Lyyli, "Mäkelän miniä," joka oli hänen pilkkanimensä, hävennyt ilmottaa hänelle surujansa ja murheitansa eikä luottaa hänen neuvoihinsa ja rauhottua hänen lohdutuksistansa. Isäntä ei estänyt heidän yhteyttänsä, koska ei nähnyt siitä mitään haittoja olevan, eikä seurannut niiden neuvoja, jotka varottivat häntä panemaan Hanneksen pois talostaan, jos ei mielinyt häntä vävyksensä ottaa, sillä poika oli ahkera työntekiä, joka ei milloinkaan aikaansa laiskana viettänyt.

Hannes ja Lyyli olivat jo viidentoista vuotiaat. He alkoivat käydä rippikoulua. Matkalla, joka aina tapahtui veneellä kirkolle, kuultiin Hanneksen aina selittävän Lyylille niitä asioita, mitä hän ei oikein ollut käsittänyt, maksoipa Lyylikin joskus velkaansa muistuttamalla niitä, mitkä eivät olleet Hanneksen päähän pystyneet.

Oli Heinäkuun ihana sunnuntai aamu. K—n pitäjään kirkolle kokoontui kansaa runsaasti. Silloin laskettiin sen vuotiset rippilapset Herranehtoolliselle. Paavolasta kulki vene kirkkoa kohden. Siinä meni Lyyli ja Hannes; Mäkelän Mikko istui perässä suurine virsikirjoineen. Hän puhui lapsille sen päivän merkityksestä heidän elämässään. Lyyli oli vaalean ja heikon näköinen. Kotoa lähteissään ei ollut hänelle kukaan neuvoja antanut; ei yhtään rukousta kohonnut sieltä hänen puolestaan korkeuden Isälle. Isänsä oli tavallisuuden mukaan viipynyt kylässä aamuun saakka ja sitte nukkunut, jota tekemään oli jäänytkin. Hannes oli ollut vanhempainsa luona, jotka lähettivät poikansa ja Lyylinkin edestä hartaita rukouksia taivaalliselle Isälle. "Oi! kuinka olet onnellinen, Hannes, koska sinulla ovat vanhemmat," huokasi Lyyli, mutta Mikko lausui:

"On isä taivahassa kaikkien,
Mi katseleepi hymyillen
Armaita aina lapsiaan.
Te lapsiansa olkaat vaan:
Se onni suurin ihmisen,
Min tunnustatte riemuiten,
Kun saavutatte autuuden."

Vene pääsi kirkkorantaan ja väki kävi kirkkoon. —

Oli kesäinen ilta kaksi vuotta jälkeen edellisen tapauksen. Ilta oli tyyni ja lämmin; aurinko oli laskullansa. Pieni venhe kulki keinuen raivonneen tuulen jälestä loikasti aaltoilevaa veden pintaa Paavolasta kirkkoa kohden. Veneen perässä istui nuori neitonen. Hänen yllänsä oli musta vaatteus, päässään pieni musta huivi. Sen mukaan, minkä hänestä istuallaan ollessaan voi päättää, oli hän hoikka, solakkavartaloinen. Kullan keltaiset hiuksensa rippuivat yhtenä palmikkona hartioillaan. Soikeasti pyöreiltä kasvoiltaan loisti vielä lapsellinen viattomuus ja ruusun punaisilla poskillaan lepäsi naisellinen vienous ja hempeys, joka hiljaista surua osoittavain kasvon juonteiden kanssa yhdistyi viehättäväksi kainoudeksi. Tummain kulmakarvainsa varjostamista, sinisistä silmistään loisti sisällinen rauha, jota ulkonaiset murheet eivät voineet sortaa. Suunsa meni aina vienoon hymyyn ja poskilleen nousi tavallista heleämpi puna, kun hän silloin tällöin loi tarkan ja nähtävästi arkeilevan silmäyksen soutajaan. Sylissään oli hänellä monenlaisista kukista kudottu seppele. Lähes kyynärpäihin asti paljailla käsillään piteli hän perimelaa, jolla ohjasi veneen kulkua. Hän oli Paavolan Lyyli. Soutajana oli Hannes. Hänkin oli jo kasvanut vereväksi nuorukaiseksi; hän oli ko'okas vartaloinen ja silmänsä osottivat miehuutta ja urhoollisuutta. Harvakseen veteli hän tukevasti airoillaan, jotta venhe kiiti hyvää vauhtia eteenpäin. Usein katsahti hän mielihyvillään perässä istuvaa neitosta, mutta hän samoin, kuin neitonenkin, näytti karttavan silmäysten yhteen sattumista. Hän oli jo pienestä poi'asta ollut Paavolassa, jossa hänen ei tarvinnut mitään aineellista puutetta kärsiä; se oli kaikki Lyylin ansiota, jota hän koki voimainsa mukaan palkita hänelle. Vähitellen oli hänen vallannut kummallinen tunne, tunne, jota hän ei voinut käsittää. Mutta päivän selvästi havaitsi hän elonsa ja onnensa kokonaan riippuvan Lyylistä, jonka läheisyydessä hän löysi ilonsa ja hänestä erotessaan tunsi aina vastahakoisuuden. Että Lyyli kärsi, vieläpä mielellään suvaitsikin häntä läheisyydessään, sen hän piti jo suurena onnenaan; mutta suuremman ilon tunsi hän tietäissään hänen tunteensa olevan omainsa kanssa yhteen sopivat, sen oli hän lukenut hänen lempeistä silmistään; sanaakaan niistä ei oltu puhumalla keskusteltu. Siihen olivat molemmat liiaksi ujot. — Mihin oli nuorten matka, sen saamme vasta nähdä.

Kun venhe oli jo rantaan päässyt. nousivat matkaajat ja läksivät astumaan, kirkkoa kohden.

"Tunnetko," lausui Lyyli, "itsesi onnelliseksi saadessasi tavata vanhempiasi ja kuulla heidän neuvojansa?"

"Tunnen," vastasi Hannes. "Minä surkuttelen sydämmestäni sinua, äiditöntä ja, suoraan sanoen, isätöntäkin orpotyttöä."

"Surkutteletko minua?" kysyi Lyyli hiljaisella äänellä. "Sydämmestäni iloitsen tietäissäni, että joku ottaa osaa murheeseni. Minä kiitän siitä sinua!" ja suuret kyynelet vierivät hänen poskilleen.

Astujat olivat jo ennättäneet kirkolle. He kulkivat hautaus-maahan, jonka peräpuolella seisoi korkea puinen risti eräällä hautakummulla. Sen luokse he hiipivät. Lyyli ripusti kukkasseppeleensä ristiin ja lausui: "Niin, siellä sinä, äitini, lepäät rauhassa! Sinun eläissäsi oli maailma minulle ruusuinen paratisi, silloin en tuntenut mitään murhetta enkä surua. Minulla oli silloin isä, mutta nyt on sen viina minulle tehnyt tylyksi ja kylmäksi. Maailma on minulle ohakkeinen ja kylmä, surua ja murhetta täynnä. Voi äitini, miksi menit pois ja jätit minun tänne, miksi en päässyt kanssasi. Oletko koskaan kuullut ahdistetun tyttäresi huokauksia?" Hän vaipui itkien kummulle eikä Hanneskaan voinut pidättää kyyneleitään vuotamasta nähdessään enkelinsä ahdistuksen.

Hetkisen äänettömyyden perästä lausui Lyyli: "Muistoksesi, äitini, ripustan tämän seppeleen hautamerkkiisi ja tahdon sen aina tuoreena pitää niin kauvan, kun elän. — Voi!" jatkoi hän, "jos vaipuisin tähän näkemästä ja kärsimästä maailman kurjuutta! Mitä sanoisit siitä, Hannes!"

"Minä," vastasi Hannes vähäsen mietittyään, "painaisin silmäsi kiini ja sanoisin isällesi: jo viiminen totuuden, hyvyyden ja viattomuuden henki lähti Paavolasta; vartokaa vaan myrskyn nousemista."

"Mitä tarkotat sillä?" kysyi Lyyli äkkiä.

"Tarkotan vaan," vastasi Hannes, "kun Loth Sodomasta lähti, ei kaupunki enää pitkää aikaa seisonut."

"Minä en ymmärrä sinua," lausui Lyyli; "luuletko sitte Jumalan minun tähteni kärsivän meidän pahuutta?"

"Luulen," vastasi Hannes. "Mutta lähtekäämme jo kotia, ett'emme taas saa pilkkaa ja parjausta kuulla."

— "Mitä huolit siitä?"

— En itse tähteni mitään, mutta sinun tähtesi, sillä siitä voisi sinulle tulla vielä monenlaisia haittoja elosi retkillä."

"Mitä haittoja?" kysyi Lyyli uteliaana.

"Minä en tahdo niitä sanoa: ne tiedät kyllä itse," vastasi Hannes, luoden salaisen silmäyksen Lyyliin.

"Minä en ymmärrä sinua; selitä paremmin," pyysi Lyyli.

"Minä tarkotin vaan," lausui Hannes matalalla, tuskin kuultavalla äänellä, "sinä olet rikas, kaunis ja nuori neitonen. Sinulle tulee vertaisiasi kosioita ja ehkä voisi tapahtua niin, että menettäisit ne minun tähteni. Se oli asia, jonka ai'oin sinulle sanoa," jatkoi hän, luoden ujosti silmänsä Lyyliin.

Lyyli joutui hämilleen. Hetken perästä lausui hän: "Hannes! Toivotko sinä minulle kosioita?"

Hannes vuorostaan hämilleen joutunna painoi silmänsä maata kohden hiljaa lausuen: "En todella toivo niin. Mielelläni olisin se itse, mutta — — mutta — —"

"Mitä, mutta?" kysyi Lyyli lempeällä äänellä.

"Mutta," vastasi Hannes huo'aten, "meidän välillämme on syvä juopa, jonka ylitse minun on mahdoton päästä."

— "Mikä on se juopa, jonka ylitse pääsön niin mahdottomaksi katsot.
Etkö rakasta minua?"

— "Minä rakastan sydämmestäni sinua, sen tunnustan ja pyydän anteeksi että niin olen jo kauvan tehnyt. Mutta joku toinen asia on se, joka tekee sydämmeni hartaimman toivon turhaksi."

— "Mikä se sitte on. Eikö rakkaus voita kaikkia? Sinä sanot rakastavasi minua ja minä rakastan sinua, sehän on kahdelle sydämmelle suurin onni, minkä maailmassa voi saavuttaa."

— "On kyllä. Mutta yksi asia on meille vastakkainen, se sortaa meidän onnemme; minä aavistan sen. Sinä olet rikas, mutta minä olen köyhä."

— "Mitä se haittaa. Sehän on onni, että minulla on sitä, mitä sinulta puuttuu."

— "Niin se kyllä on meidän kesken, mutta mitä sanoo isäsi ja muut sukulaisesi?"

— "Minä uskon, että isäni ei siitä mitään sano. Onhan hänellä jo kyllä tavaraa."

— "Kyllä niin. Mutta ihmisen sydän on ahne; mitä hänellä jo kyllä on, sitä hän yhä enemmän haluaa."

— "Voi kyllä niin olla, mutta toivokaamme kuitenkin olevan toisapäin. Pääasia kuitenkin on se, että minä rakastan sinua, sillä sinä olet ollut minun turvani ja ystäväni, jota en koskaan voi unhottaa. Sentähden kysyn, etkö hylkää minun rakkauttani; vaikka maailmassa emme voisikaan toistamme omaksemme saada, niin pidän kuitenki sydämmesi omanani. Sallitko sen?"

— "Sallin, jos saan sitte pitää sinun sydämesi."

— "Siihen olen jo vastannut."

"Minä uskon," jatkoi Lyyli, "että Jumala täyttää meidän toivomme, koska se on puhtaan rakkauden vaikuttama ja että äitini, jos hän vielä eläisi, antaisi meille siunauksensa."

"Niin," vastasi Hannes, "tässä äitisi haudalle olemme siis vannoneet toisillemme ikuisen uskollisuuden valat. Tästä eteenpäin tahdon elää sinulle, olla sinun suojeliasi, sen minkä voin. Niin kau'an, kun elämäni kestää en salli sinulle mitään pahaa tapahtuvaksi. Hyväksytkö lupaukseni?"

Lyyli katsoi häneen kyynelistä kiiltävillä silmillä ja näytti onnelliselta. Sen hän hymyillen tunnustikin. Nuorten tullessa oli väki saunasta kulkemassa. "Missäs Paavolan nuori isäntä ja emäntä ovat taas käyneet?" kuului ivallisia kysymyksiä. Niitä kuullessaan tykytti Lyylin sydän tiuhempaan ja hieno salainen puna nousi hänen poskilleen. Vasta ensi kerran vaikuttivat ne häneen, kun hän tiesi asiassa olevan jotain perää.