VI.
Toivon tähdet himmenevät.
Paavolassa ehdittiin yhä etemmäksi pahuuden tiellä. Isäntä vajosi yhä syvemmälle juoppouden syntiin. Näytti jo aivan mahdottomalta hänen parantumisensa, pahentumisen tilaakaan ei enää näyttänyt olevan. Hän oli muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi, kuin hän vaimonsa eläissä oli ollut. Sen siaan, kun ennen vietettiin hiljaista ja siivoa elämää, kuului nyt Paavolassa yhtämittaista melua, vannomista eikä tappeluakaan puuttunut. Isäntä usein kulki kylässä, josta juopuneena tultuaan oli ensimäinen kaikessa pahuudessa. Hannes ja Lyyli säilyivät kuitenkin yhä eteenkinpäin turmelukselta. He olivat onnellisia itsessään ja toinen toisessaan kaiken kurjuuden keskellä. Nähdessään isännän tilan, päättivät he olla ajatuksiaan hänelle ilmottamatta siksi, kunnes asia sen vaatisi ja karttivat tarkasti kaikkea, mikä olisi voinut siitä tiedon hiiskaustakaan levittää.
Eräänä päivänä matkusti isäntä Turkuun, jossa hän viipyi pari viikkoa. Kotiväki luuli hänen jo jossakin surmansa saaneen ja Lyyli vuodatti katkeria kyyneleitä hänen tähtensä. Päivät päästä päähän vartosi hän hänen tuloonsa aavistamatta, että se oli tuova muassaan hänelle ikuisen onnettomuuden.
Lauvantaina iltapuolella saapui isäntä viimeinkin kotia. Mutta hän ei ollut yksinänsä, vaan seurassaan oli eräs nuori mies omalla hevosellansa. Hannes oli kotona ja kiirehti hevosia riisumaan. Isäntä oli hyvin humalassa eikä näyttänyt hänen toverinsakaan aivan selkeällä päällä olevan. Hoiperrellen menivät he kammariin, jättäen hevoset Hanneksen huostaan.
"Nyt alkaa ensimäinen ukonilma elämämme ihanuuden keväällä," mumisi Hannes itsekseen, arvaten mikä vieras isännän seurassa oli eikä hän luulossaan pettynytkään.
Tuskin oli hän saanut hevoset pois, ennenkun isäntä ilmestyi porstuan ovelle, kysyi Lyyliä ja käski häntä hakemaan puheillensa.
Lyyli oli mennyt Leppäniemen kalliolle järven rannalle vihtoja tekemään. Sen tiesi Hannes. Sieltä meni hän häntä hakemaan. Lähestyessään soi sieltä hänen vastaansa iloisesti kaikuvan laulun säveleet. Sanat hän kuuli kyllä, mutta hän ei niitä käsittänyt, hän tarkkasi vaan ääntä, joka soi niin, kuin häkissä istuvan linnun, joka hetkeksi huomaamattansa unhottaa vankeutensa ja laulaa ilosäveleen, mikä pian kuitenkin muuttuu valitukseksi, joka saattaa kuulian sydämmestä huokauksen nousemaan ja silmistä kyyneleet vuotamaan.
Kuullessaan laulun, seisahtui hän miettimään, menisikö ollenkaan häiritsemään armaansa kentiesi viimistä ilohetkeä. Vastustamattomalla voimalla tunki hänen päähänsä ajatus: "voi lintuseni! Vielä laulelet onnellisuuden keväänä toivorikkaita liverryksiä tietämättä, että tuota pikaa saattaa tulla kaikki toivotut tuulen-tupasi maahan ruhjotuksi ja kentiesi vielä itse menehtyneeksi raunioiden alle." Hän ei voinut vastustaa kyyneleitään. "Voi!" hän huokasi, "kuinka monta kertaa soisin itseni vaikka mihin, saadakseni sinulle iloa ja onnea; miksi minua on ollenkaan!" Hän pidätti kuitenki tunteitansa ja astui lähemmäksi. Lyyli havaitsi hänen, lopetti laulunsa, juoksi häntä vastaan ja kysyi:
"Mikä sinun on tänne saattanut?"
"Tulin sinua, armaani, hakemaan," vastasi Hannes.
"Joko isä tuli kotia?" kysyi Lyyli äkkiä.
"Jo," kuului vastaus, kuin maan alta.
"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Lyyli säikähtyneenä, sillä hän huomasi Hanneksen puheessa ja käytöksessä jotain erinomaista. Hannes ei vastannut mitään. Lyyli laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi: "Sano pian rakas Hannes! Kärsikäämme yhdessä, mitä on osaksemme tullut. Elä salaa minulta mitään. Sano, sano!"
"Ei mitään, ei mitään, armaani, ole erinomaista tapahtunut, minä vaan olen itsekseni surullinen," vakuutti Hannes. "Mutta käykäämme nyt kotia, isäsi lähetti minun sinua hakemaan," jatkoi hän, mutta Lyyli kysyi kysymistään siksi, kun Hannes ilmaisi ajatuksensa.
"Tähän asti," lausui hän, "olemme saaneet käydä rakkautemme tiellä ruusuilla, tuntematta niiden terävien piikkien pistoja jalkoihimme. Nyt tulee niiden aika."
— "Mitä on tapahtunut, mitä tarkotat? Sano suoraan, minä en voi varrota enempää aikaa."
— "Kyllä sanon. Isäsi kanssa on nuori mies, jonka olen tuntevinani Katajan rusthollin poi'aksi M—n pitäjäästä. Lopun arvannet sanomattani."
— "Eikö mitään enempää?"
— "Ei"
— "Mennään sitte kotia!"
Mutta Hannes näytti vielä estelevän. Hän tahtoi jotakin vielä sanoa.
Lyyli seisahtui sen nähtyään.
"Voi Lyyliseni!" huokasi hän, "kuinka sinua rakastan."
"Ja minä rakastan sinua!" kuiskasi Lyyli vastaan, "mutta tiedämmehän sen entiseltäkin, vaikka se aina tuntuu joka päivä uudelta ja sointuu sydämissämme suloisesti."
— "Niin kyllä! Mutta minä rakastan sinua lii'an paljo, vetääkseni sinua kanssani onnettomuuteen, joka minun osakseni on maailmassa luotu. Minä tiedän, että isäsi ei suostu kauppaamme hyvällä. Hän rakastaa rikkautta ja sitä vaatii hän vävyltäänkin, mutta minä olen köyhä. Sen tähden hän ei huoli minusta. Olenhan kuullut hänen usein kehuvan, miten rikkaan vävyn hän toivoo saavansa ja miten hän halveksii köyhiä."
— "Mitä sitte tarkotat?"
— "Minä pyydän, minä rukoilen sinua, jätä minut, eriä minusta. Se on sinulle paljoa parempi. Minä taas, minä uhraan itseni sinun tähtesi, minä jätän tämän paikkakunnan!"
"Mitä sanot?" keskeytti Lyyli, "etkö rakasta minua sen paremmin kuin että olisit valmis hylkäämään minun vastuksien tähden ja pakenemaan paikkakunnaltakin. Oletko siis pettänyt minua tähän asti?"
— "Ei! Ei! Tuhat kertaa ei; sitä en ole tehnyt. Minä olen sinua rakastanut ja rakastan vielä nytkin enemmän, kuin itseäni. Sen tähden juuri pyydän, jos sinä luulisit onnen tapaavasi minutta, niin elä ole minuun sidottuna. Minä tahtoisin mielelläni elää onnettomana, jos vaan sillä tietäisin ansainneeni sinulle jotaki hyvää: Lyyli! Elä saata itseäsi minun tähteni onnettomaksi."
— "Jos sinä vaan minua rakastat, jota en ensinkään epäilekään, niin olen onnellinen. Sinutta on elämäni synkkä ja vaikea; sinä olet minulle kaikki kaikessa. Minua ei voi sinusta eroittaa muut, kuin yksi ainoa ja se on — kuolema! Jumalakaan ei erota kahta rakastavaista sydäntä toisistansa; minä pysyn aina omanasi, jos sinä vaan et minua jätä, vaikka emme saisi yhtyä ennen, kun tuolla, tuolla, missä kukaan ei enää estä meitä, missä kaikki vaan on rakkautta, missä synti ei enää estä puhtaan rakkauden aikomuksia. Haudan tuolla puolen tapaamme toisemme puhtaina ja viattomina, jos emme täällä maailmassa tämän erän perästä," ja rakastajat likistivät toistansa rintaansa vasten ja uudistivat siten jo ennen vannomansa ikuisen rakkauden liiton. "Minä myös aavistan pahaa, mutta kiirehtikäämme jo kotia!" kuiskasi Lyyli.
"No, missä niin kau'an olet viipynyt?" huusi isäntä tyttärelleen vastaan, seisoen hoiperrellen porstuvan ovella. "Tule sisään nyt! Olen tuonut sinulle oivallisen Turun tuljaisen. Tule, tule vaan! Oiva rikas ja pulska rusthollin poika naapuripitäjäästä. Kas niin!" lausui hän, vetäen kammarin oven itsensä ja tyttärensä jälestä kiini. "Kas niin, Matti! Tässä on tyttäreni. Eikös ole hän pulska ja kaunis tyttö niin, kuin jo sanoin tullessamme?"
Matti, tuo isännän seurassa tullut nuori mies, nousi seisaalleen, tervehti Lyyliä, joka häveten isänsä puheita oli kainostellen seisahtunut ovipieleen.
"Niin," lausui isäntä, "poika turva talossa, vähä vara tyttärestä, mutta eipä mene tytötkään hukkaan, koska niillä saadaan oivallisia vävypoikia. No, mitä sanot Lyyli; täällä olemme katsoneet etuasi ja parastasi. Tämä Matti tulee mieheksesi, meille vävyksi. Silloin saan minä jo heittää huoleni ja talon toimet nuoremmille hartioille ja laskeutua lepoon ja rauhaan. — No — no — Lyyli! — etkös mitään sano?"
Lyyli oli punastunut ja joutunut hämille jo ensi sanoista eikä näyttänyt voivan saada sanaa suustansa. Viimein lausui hän, luoden rukoilevan silmäyksen isäänsä:
"Ei! — Isä kultani! Älkää tahtoko minua vielä miehelle menemään; olenhan vielä aivan nuori. Sallikaa minun vielä viettää elon keväimen juhlahetkiä!"
"Heh, heh," nauroi isäntä. "Kauniita puheita. Tuonlaisia tytöt aina ovat. Suu puhuu toista, kuin mitä sydän ajattelee. Ainahan niillä on jotakin vastaan puhumista. Kyllä minä tunnen ja tiedän sen su'un eikä tämä ole ensi kerta, kun tänlaista kuullaan."
"Ei, isäni!" lausui Lyyli vähän rohkeampana, "elkää luulko minun leikkiä tekeväni. Minä puhun täyttä totta, sitä, mitä ajattelenkin."
"Ohoh! Kyllä tästä hyvää tulee," nauroi isäntä. "Otetaampa ryypyt kaupantekiäisiä," jatkoi hän, täyttäen viinalla pikarit, jotka pian tyhjennettiin. "Huomenna saadaan enemmän puhua asiasta. Menepäs nyt, tyttöseni, laittamaan meille illallista!" jatkoi hän, taputtaen punaposkista tytärtään, joka pian oli käskyn täyttänytkin.
Kun väki saapui kotia, kuultiin kuiskuttavan: "Meillä kuuluu olevan sulhaspoikia, mutta kuinkas nyt käy vanhalle vävylle?" Mutta Hannes ei hiiskunut mitään, oli vaan miettiväisen näköisenä. Lyylin puheille ei hän tahtonut mennä, ett'ei laittaisi hänelle enempää kärsimisiä isältään.
Illallisen syötyä ja askareiden tehtyä meni Lyyli kammariinsa. Hetken perästä ilmestyi sinne isäntäkin.
"Kuules tyttäreni!" lausui hän te'eskenteleväisellä äänellä. "Miksi sinä olet niin surullinen? Miksi näytät niin vastahakoiselta meidän tuumiimme? Vartootko parempaa sulhasta, kuin Matti on, vai tahdotko vaan osottaa vastahakoisuuttasi?" jatkoi hän, ottaen taas entisen tuiman muotonsa ja äänensä.
Lyyli säpsähti huomattuaan isänsä. Hänen puheestansa tunsi hän myös surukseen asian olevan täyttä totta eikä mitään leikkiä.
"En, isäni!" vastasi hän matalalla äänellä. "Minä en tahtoisi olla vastahakoinen, mutta minä en voi suostua teidän kauppaanne, ottaakseni Matin joksi häntä nimititte, miehekseni. Minä rukoilen teitä," jatkoi hän kyyneleet silmissä, "elkää pakottako minua tekemään vasten luontooni ja uhraamaan elämääni onnettomuudelle. Isäni, rakas isäni! Täyttäkää minun toivoni ja antakaa hänen mennä matkaansa!"
"No, mitä inhoot sinä Matissa?" lausui isä hellemmällä äänellä. "Mitä oikeastaan tarkotat; ottaisitko jonkun toisen? Sano!"
"Oi! jos uskaltaisin sanoa, mitä ajattelen!" huokasi Lyyli puolittain ääneensä.
— "Sano, sano! Johan minä äsken sinulle luvan annoin."
"Minä — — rakast — — minä rakastan — — — —" kuiskasi Lyyli.
"Ketä, ketä?" kysyi isä pikaisesti.
"Lupaatteko olla minulle lempeä isä jos sen sanon?" kysyi Lyyli, luoden silmänsä rukoilevaisesti isäänsä ja pyyhkien kyyneleet poskiltaan.
"Lupaan, jos se vaan on sallittavaa laatua," vakuutti isä.
— "Minä rakastan Hannesta — ja hän rakastaa minua."
"Hannesta!" ärjäsi isäntä inhoten. "Vai Hannesta! Mitä olet ajatellut sitä tehdessäsi?" pauhasi hän vihassaan. "Mikä on Hannes? Köyhä renki, köyhä, kuin rotta, ja sinä — sinä olet rikkaan rusthollarin ainoa tytär! Oletko ollut hullu, vai viisas sellaisia ajatellessasi? Sano!"
"Isäni, isäni!" lausui Lyyli itkien. "Lupasittehan olla minulle lempeä isä, kun —"
"Vaiti, vaiti!" keskeytti isä. "Enkö luvannut sillä ehdolla, jos asia on sallittavaa laatua. Mutta nyt, nyt — Kuinka olet uskaltanut tehdä sellaista?" jatkoi hän ärjyen kiukkuisena.
"Minä," lausui Lyyli, "olen luottanut siihen, että te tarkotatte minun hyvääni ja sen tähden ette estäisi aikomustamme."
"Ole vaiti! Se on parempi, kuin turhia puhua," tiuskasi isäntä. "Voi sinä kurja, kun et ymmärrä hävetä ihmisiä, antaessasi rakkautesi tuollaiselle köyhälle lurjukselle; voi minua onnetonta, kun en ole uskonut ihmisten puheita, vaan olen itse kasvattanut sen haukan, joka on hionut kynsiänsä, viedäksensä kanani!"
— "Elkää toki, isä kulta, sanoko häntä haukaksi; hän on siivo ja — —"
— "Köyhä! sano niin. Mutta pitkittä puheitta sanon miettiäksesi: jos et pian heitä hullutuksiasi, niin käytän isällistä valtaani. Tuon poika tuhmeliinin ajan pois koko maakunnasta ja sinä saat kärsiä töittesi hedelmiä. Sillä, niin totta kun olen Paavolan rusthollin omistaja, en sellaisesta tyhjäkukkarosta vävykseni huoli! Kuuletko sen! Katajan Matin olen määrännyt mieheksesi; kaupat olemme tehneet ja siinä ei sinun vastuksesi pitkällekään auta. Parasta olisi pitkittä mutkitta suostua tahtooni."
"Ei, isäni! Minä en mene Matille, siihen ette voi minua pakottaa," lausui Lyyli rohkeana, nähden nöyristelemisen ja rukouksen voimattomaksi.
"Jassoo, vai niin nyt on asiat," ivasi isäntä ja ilkeästi nauraen jätti hän kammarin.
"Voi, voi!" huokasi Lyyli itkien, "mitä hän aikonee tehdä. Minä näin hänen kasvoillaan ja tunsin äänessään jotakin ilkeätä ja kavalaa. Voi! Hän ei ole enää minulle isä, hän on vierasta hirmuisempi. Se on viinan ansio!" Hän jäi kammariinsa yöksi, joka hänestä tuntui i'ankaikkisuuden mittaiselta.
Isäntä meni vieraansa luokse nauraen.
"No, miten ovat asiat?" kysyi Matti.
"Eipä juuri hullummin," vakuutti isäntä. "Tyttö on vaan vähän suostunut kasvinkumppaniinsa Hannekseen, joka on meillä ottopoikana."
— "Olen siis saanut kilpakosian. Onko tuo vaarallinen?"
— "Mitä nuorten vehkeistä! Minähän olisin aika töyhäpää antaissani senlaisen köyhän poikaluntin kanssasi kilvotella. Minähän tässä isäntä olen."
— "No niin! Oikein puhuttu. Raha se on, joka asiat ohjaa. Te käännätte asian minun edukseni?"
— "Vielä tuota kysyt. 'Köyhät, laiskat ja varkaat ovat kaikki samaa sukua ja luonnetta,' sanoi Turun kauppias ja minä lisään vielä siihen: Jumala varjelkoon heidän kanssaan tekemisiin joutumasta. Mutta asiaan taas. Tällä kerralla ei taida tämän parempaa tulla. Sinun on nyt meneminen tyhjänä kotiasi. Ensiksi on tuo poika nahjus saatava tieltä pois. Mutta en tahtoisi häväistä hyvää nimeäni tekemällä hänelle vääryyttä. Varrotaan vähä aikaa, ehkä aukenee jokin kuoppa, johon saan hänen oikeudella sysätä. Sen vaan vannon ett'ei hän ikinä Paavolassa isäntänä ole eikä myös tytärtäni saa. Sinun on taloni, tavarani ja tyttäreni niin, kuin kauppamme on ollut, ole varma siitä. Ole vaan niin hyvä, että vartoot niin kauvan, kun olen ennättänyt purkaa tuon naurettavan kaupan, nuorten välillä. Sen teen pian ja perustuksia myöten."
— "Vartoonhan aivan kernaasti. Varrotaan vähempiäki lahjoja." Lasit tyhjennettiin ja kädet lyötiin kaupan vahvistukseksi. Yö kului juodessa ja reuhkatessa.
Aamulla lähti Matti matkaansa, toivotettuaan isännälle hyvää onnea asioita toimittaissaan. Lyyliä ei hän nähnyt, hän näki vaan komean talon ja paljon muuta rikkautta. Se häntä parhaiten huvittikin. Lyylin oli hän vaan niiden muassa saava.