I.
Rauha oli tehty. Maailma, jota korsikkalainen oli puolen ihmisikää uskaltanut pitää leikkipallonaan, tunsi jälleen itsensä.
Runneltuna, revittynä, vuotaen verta tuhansista haavoistaan, täytenään taistelutantereita kuin märkiviä paiseita, puoleksi hautuumaana ja puoleksi raunioina—sellaisena se jälleen löysi itsensä.
Mutta ihmiskunta, joka vastikään oli vapautunut, ei aavistanut mitään omasta kurjuudestaan.—Jos maata, josta se sai leipänsä, oli lannotettu verelläkin—hyvä vaan! Sittepähän se vastedes kantoi runsaamman hedelmän. Jos luodit ja pistimet olivatkin harventaneet ihmisten rivejä, mitäs siitä?—Olipahan jälelle jääneillä enemmän tilaa ojennella käsivarsiaan.
Pääsihän jälleen liikkumaan, kun väentungosta hieman oli hajotettu.
Katkeamaton riemuhuuto kajahti taivasta kohden Gibraltarin kallioilta aina Nordkapiin saakka.—Jokaisessa kellonnuorassa riippui tempova poikanen, jokaiselta alttarilta, jokaisesta majasta kohosi kiitosrukous.— — —Surevat piiloutuivat, heidän valituksensa tukehtuivat kiitosvirsiin, heidän kyynelensä imi maa samalla kylmäkiskoisuudella, jolla oli juonut kaatuneiden veripisaratkin.
Keväisen kauneuden keskellä oli Pariisissa rauhansopimus allekirjotettu.— —Verilätäköissä kukkivat liljat, ja romuhuoneista tuotiin verenkostuttamat liljaliput. Bourbonit ryömivät esiin nurkistaan, joihin heidät Roberspierren partaveitsi oli ajanut, hieroivat unisia silmiään ja alkoivat iloisina hallita. Unhottaneet eivät he olleet mitään, oppineet ainoastaan kauniin uuden sanan Talleyrandin aapisesta. Tämä sana oli: vallanperimysoikeus.
Muulla maailmalla oli niin paljo tekemistä omissa asioissaan, oli niin paljo voitonseppeleitä sidottavana ja tervehdysmaljoja kallisteltavana, ettei se joutanut tästä ilveilystä välittämään.
Odotuksen kuumeen punehduttamina tuijottivat kaikki silmät länttä kohden, josta heidän piti saapua, sankarien, laakereilla seppelöityjen, heidän, jotka pyhän kotiturpeen puolesta, vaimojen ja lasten, oikeuden ja isänmaan puolesta olivat olleet valmiit uhraamaan henkensä ja verensä korsikkalaisen hurmahengen tulikitaan. He olivat ajaneet häntä takaa hänen perimäiseen luolaansa saakka, kunnes hän sidottuna oli virunut heidän jaloissaan.
Saksan tammet olivat juuri pukeutuneet viheriään, joutuakseen heti ilakoiden ryöstettäviksi, kun voittajat alkoivat palata.
Etupäässä—iloisina, hilpeän vapaina parvina—palasi isänmaan ylpeys ja kukka, rikasten pojat, jotka vapaaehtoisina jääkäreinä olivat omine hevosineen ja omine aseineen lähteneet pyhään sotaan.
Heidän tiensä Saksan halki oli lakkaamatonta juhlahumua. Mihin tulivat, kulkivat he ruusuilla ja kukkasilla; kauneimmat neidot halasivat olla heidän rakastamiaan, jaloimmat viinit heidän juotavinaan.
Heidän jälestään tulvi kasakkavirta Saksan lakeuksien ylitse. Vuosikausi sitten, jolloin he, ikäänkuin kostonhenkien parvi, olivat rientäneet suuren armeijan puolikuoliaaksi näännytettyjen tähteiden jälestä, oli Saksa riemuiten tervehtinyt heitä vapauttajinaan, kaupunkien hallitusmiehet olivat juhlallisina kulkueina olleet heidän vastassaan, hymnejä oli sepitelty heidän kunniakseen, ja sinisilmäinen saksalainen tunteellisuus oli vuotanut tulvanaan pesemättömään tataariturpain hyväksi.
Nytkin kiiteltiin heitä, kuten velvollisuus vaati, mutta saksalaisten ikävöitsevät katseet tähystelivät heidän ylitsensä loitommalle, ikäänkuin he olisivat ainoastaan noiden vielä tulematta olevien varjoja.
Ja vihdoin saapuivat hekin—kansan miehet, nuo, joilla ei ollut muuta kuin pelkkä elämänsä isänmaalle alttiiksi annettavana. Heidän edellään kulki ikäänkuin särkyneiden vaskitorvien räminä—perästä laahautui paksu tomupilvi.
Eivät he ilmestyneet kotoisille maille ylväinä ja upeina, kuten kotiin jääneet olivat unelmoineet, sädekehät päiden ympärillä, aaltoilevat viitat liehuen toogan tavoin uljasten vartalojen ympärillä,—vaan raukeina ja tylsinä kuin uuvuksiin ajetut työkonit, likaisina ja repaleisina, syöpäläisistä kihisten, parrat pölyn ja hien vanuttamina, sellaisina he palasivat. Tuossa meni muuan, joka kalpeana ja riutuneena kuin keuhkotautinen ainoastaan vaivoin kykeni jalkojaan siirtelemään eteenpäin, tuolla toinen, joka eläimellistyneenä ja himokkaana katseli ympärilleen, silmien synkässä väikkeessä loimuavan palon kajastus, luisevat nyrkit yhä vielä murhanhimosta kouristuneina. Vain siellä täällä loisti ylevä, puhdas liikutus kyyneltyneistä silmistä, vain siellä täällä liittyi kaksi pyssyn perää pitelevää kättä kiitolliseen rukoukseen...
Mutta tervetulleita olivat he kaikki.—Eikä ketään ollut verinen kostontyö vielä niin raaistanut ja kivetyttänyt, etteivät kyynelet ja suudelmat olisi häntä virvottaneet ja saaneet palaavan valoisamman ajan aavistuksia häämöttämään hänen sielunsa silmiin.
Tosin ei kiihtyneitä intohimoja yhtäkkiä tuuditeta täydelliseen lepoon.—Kourat, jotka ovat kalpaa heiluttaneet, tarvitsevat aikaa tarttuakseen aurankurkeen ja luotirihmaan, eikä joka miehen ole helppo unhottaa leirielämän rajua hillittömyyttä lempeän kotilieden ääressä.— —
Kuten jokaisen rauhanteon jälkeen, oli sentähden vuosi 14 Saksassa hurja aika. Tämä vuosi, jonka nimi meille myöhemmin syntyneille kaikuu kuin kiitosvirsien, urkujen huminan ja kellojen helinän sulosointu, näki väkivallan töitä ja rikoksia enemmän kuin yksikään muu vuosi ennen tai jälkeen. Erittäin villisti elämöi ihmisten valloilleen päässyt petomaisuus niissä seuduissa, joissa sodan edellä oli ranskalaisten ylimielisyys mellastellut täydessä murhanhimoisuudessaan, ja villeimmin siellä, missä taistelutannerten verenhaju ja poltettujen kylien tulenloimotus oli kotiväenkin mielen täyttänyt kauhunkuvilla ja missä salakähmäinen kavaluus ja luihu pelkuruus yhä edelleen sovittamatonna huusi kostoa. Näytti melkein, kuin eivät kiihtynyttä isänmaanrakkautta vielä, tyydyttäisi vastikään vuotaneet verivirrat, vaan tarvittaisiin enemmän kuluneen vuosikymmenen häpeän pesemiseen. Eihän voitu aavistaa että korsikkalainen korppikotka, joka istui saarihäkissään, hioi jo teräsnokkaansa nirhatakseen rikki häkkinsä ristikot ja että vielä täytyi monen kuohuvaa verta uhkuvan suonen aueta, ennenkuin hän pääsi täydelliseen lepoon.—