II.
Tämän merkillisen vuoden elokuun lopulla istui eräänä päivänä suurehkon talonpoikaistalon suvihuoneessa joukko nuoria miehiä tammipöydän ympärillä, ja pöydän täyttivät koko leveydeltään saviset oluthaarikat ja pyöreämahaiset viinapullot. Tupakansavu, joka tissusi piipunkannen raoista ilmoille, kietoi kuumat, paloviinasta ja innostuksesta hehkuvat kasvot sinisenharmaihin pilviinsä.
He olivat äsken palanneita isänmaan puolustajia ja mässäsivät sotaisiin muistelmiinsa kiintyneinä.
Kaikissa heissä saattoi havaita sukuyhtäläisyyden piirteen, jonka samallainen sääty, samallaiset elin- ja ajatustavat painavat ventovieraihinkin. Heidän karheat, rehelliset kasvonsa olivat sodassa villiintyneet ja peittyneet naarmuilla ja arvilla. Parin kolmen käsivarsi oli siteissä vieläkin, ja tuskin ainoakaan oli päässyt niin pitkälle, että olisi ripustanut mustanauhaisen jääkärintakkinsa naulaan.
He olivat Heiden kylän vapaita talonpoikia, hajallaan asuvia ja kuitenkin naapurillisesti liittoutuneita—muutamat heistä riippuivat vielä isänsä määräysvallasta, toiset olivat jo päässeet talonsa haltijoiksi. He eivät olleet konsanaan tehneet vero- eikä päivätöitä; niillä suurilla mullistuksilla, joita Steinin laatima laki muutamia vuosia takaperin oli saanut aikaan talonpoikaissäädyn keskuudessa, ei heihin ollut mitään vaikutusta, ja kun edellisenä keväänä oli kuninkaan sotakutsu kulkenut ympäri maan, olivat he ylpeinä kuten herraspojatkin astuneet vapaaehtoisten jääkärien riviin omine hevosineen ja omine aseineen, vaikkapa sentähden olisi täytynyt viedä markkinoille viimeisetkin siemenjyvät.
Ainoastaan yksi heistä, hän, joka istui talon ainoalla päällystetyllä tuolilla, likaisenharmaalla ja moneen kertaan korjatulla ja paikatulla kuvatuksella, ja jolla yksinään oli pullo punaista viiniä edessään, kuului silminnähtävästi toiseen elämänpiiriin.
Hänellä oli kalpeat hieman keltaiselle vivahtavat kasvot, hienot, pehmeähköt piirteet, ruskeat, synkät silmät ja pitkät, mustat silmäripset, jotka alas vaipuessaan loivat pitkän varjon kaidoille poskille. Vaikkakin hän näköjään oli nuorin heistä kaikista—hän tuskin saattoi olla yli kahdenkolmatta—näytti hän mieheltä, jonka elämänhalu on mennyt. Uhmaava tarmo hallitsi hänen rypyttömällä otsallaan, ja sinisissä silmissä piili jotakin vanhan surun tapaista.
Hänellä oli yllään harmaa takki, joka näytti hartioista liian ahtaalta, ja sen alla siniruutuinen villapaita, jossa oli rikkinäiset poimut ja helmiäisnappirivi. Sotilaallista hänen puvussaan oli ainoastaan nostoväen ristillä varustettu kenttälakki, jonka hän oli työntänyt takaraivolleen, nähtävästi sentähden, että kova nahkalippu painoi tuskin umpeenmennyttä arpea, joka hehkuvana juovana kulki tummien kiharain alta suoraan poikki korkean otsan.
Kaikkien silmät olivat häneen suunnatut.—Jokainen näkyi ilmeisesti panevan enimmän painoa hänen ajatukseensa, tarkotti ennen kaikkea sanansa hänen kuultavakseen.
Hänen rinnallaan istui voimakas, häntä hieman vanhempi nuorimies, joka lakkaamatta tarkasteli häntä hellävaroisella huolellisuudella—epäilemättä talon isäntä. Oikealla ohimollaan oli hänellä valkoinen laastarilappu. Nauravina ja rohkeina pilkistivät punakat, pyöreät kasvot vaalean hiusmetsän alta, joka pörröisine kiharoineen ympäröi kaulan ja niskan kauttaaltaan.
»Mutta ethän juo mitään, luutnantti!» kehotteli hän häntä työntäen pullon lähemmäksi hänen eteensä. »Et ole tottunut olueemme, vielä vähemmän viinaamme—et sentähden tarvitse laisinkaan kainostella juodessasi tätä punaista ainetta, joka minulta muuten voidaan varastaa.—Rikkaita emme ole, sen tiedät, mutta niin paljo meillä sentään on, että jos tahdot jäädä luoksemme, on eliniäksesi sinua varten tuollainen pullo päivässä. Eikö totta, pojat?»
Riemuiten ilmaisivat toiset hyväksymisensä ja tunkeutuivat luo, kilistääkseen haarikoineen ja ryyppylaseineen hänen särkymäisillään olevaan viinilasiinsa.
Kiitollisen ilon loiste vilahti hänen kalpeilla, synkillä kasvoillaan.
»Tiesin kyllä», sanoi hän, »että teidän luotanne löytäisin kodin—muuten en olisi palannutkaan.»
»Yhä parempaa!» huusi isäntä. »Sitäkö varten vannoimme veriveljeyttä ensimäisen taistelun edellä—silloin kirkossa—tuossa kirotussa pesässä—jonka nimeä en kuunaan saa säilymään muistossani?»— —
»Pesä on Dannigkow nimeltään», vastasi nuori vieras, jota puhuteltiin luutnantiksi.
»Muistatko sen vielä niin hyvin?» jatkoi isäntä. »Ja olisitko voinut ajatellakaan hiipiä ohitsemme?—Sitäkö varten valitsimme sinut johtajaksemme ja umpimähkään ajaa karauttelimme perästäsi tulisimpiin otteluihin?—Veri ja kuolema liittää yhteen, Baumgart. Anna sentähden palttua maailmalle ja jää luoksemme.»
»Älä lörpöttele loruja, veli hyvä», vastasi luutnantti ja puhalsi mietteissään viinin purppuraiseen peilipintaan.
Mutta toinen ei ottanut peräytyäkseen.
»Saat olla varma», jatkoi hän, »ettemme tule sinua koskaan uteliailla kysymyksillä ahdistelemaan. Olemmehan aina tottuneet pitämään sinua salaperäisenä otuksena. Kun lepäsimme leirinuotiolla kertoellen kodista ja konnuista, isästä ja äidistä, juomingeista ja lemmenseikkailuista, nipistit sinä suusi suppuun, aivan kuten teet nytkin. Mutta jos joku rohkaisi mieltänsä ja kysyi sinulta, mistä olet ja mitä muuten olet puuhaillut, silloin sinä nousit ja menit matkoihisi. Niin totuimme olemaan kyselemättä ja tuumailimme: Hän on mahtanut syödä liiaksi jotakin, joka on hänet saanut eliniakseen kärtyisälle tuulelle... Muuten, mitä se meihin kuuluu? Hyvä toveri olit, sen todistuksen annamme sinulle—ja enemmänkin, olit kunnollisin, urhoollisin ja ... no, suoraan sanoen, jos olisit jotakin meistä käskenyt: mene, katkaise oikea kätesi minun tähteni—totisesti olisi hän sen tehnyt mukisematta.—Enkö puhu totta, pojat?»
Hyväksymisen huuto kulki ympäri pöytäseuran.
»Lakatkaa vihdoinkin», sanoi nuori luutnantti, torjuen riemuitsevia loitommalle. »Ylistättehän minut aivan maan alle.»—
»Huonot viestit tulevat perästä!» jatkoi isäntä. »Olemme olleet sinuun aikalailla tyytymättömiäkin. Muistat kai vielä, mistä se johtui. Se tapahtui aselevon aikana, kohta yhdyttyämme hurjan Platenin johtamiin liettualaisiin ja Bülowin joukkoon. Silloin eräänä iltana kierroksesi tehtyäsi selitit meille: Pojat, minun täytyy jättää teidät—älkää kysykö, miksi.—Mutta uskokaa minua, en voi muuta—nostoväki kaipaa upseereja. Ei ole mikään kunnia siirtyä vapaaehtoisten jääkärien joukosta nostoväkeen, mutta minä menen nostoväkeen.— Niinhän haastoit, Baumgart?»
Nuori luutnantti nyökkäsi, ja hänen huulillaan väreili kuohahtavan katkeruuden ilme.
»Näimme, kuinka sinulle samalla kihosivat vedet silmiin, muuten olisi varmaan yksi tai toinen kysynyt: Tämäkö on kiitos sinulle osottamastamme luottamuksesta, että jätät meidät nyt, juuri nyt, kun meidän olisi platenilaisille näytettävä, kuinka ranskalaisia oikein metsästetään?—Ja sentähden päästimme sinut menemään vastustelematta, vaikkakin sydämemme vuosivat verta.—Kukaan ei ole myöhemmin kuullut sinusta hiiskahdustakaan, kuinka ahkerasti tiedustelimmekin; mutta sen voimme vakuuttaa, että kuukausimäärin juttelimme joka ilta sinusta ja vaivasimme päitämme tuumiessamme, mikä se sinut oikein veti pois meidän luotamme ja mikä oikeastaan olit miehiäsi ja muuta sellaista, niin että myöhemmin joukkoomme liittyneet, jotka eivät olleet sinua tunteneet, arvelivat, että heistä oli ikävystyttävää ikuinen puhe sinusta ja että meidän olisi ollut paras sinun kanssasi lyöttäytyä nostoväen likakinttujen laumaan. Näetkös, niin olimme sinuun kiintyneet, ja sentään tahdot sinä jo parin päivän perästä kääntää meille selkäsi! Marnevirralta kauas Weikselin taakse on pitkä matka, kun sen tekee yksin ja jalkaisin, ja haavasikin yhä vielä äkäilevät. Levähdä siis ja kerro, haastele meille, kuinka elämäsi harmaapartojen parissa meni mukiin ja kuinka jouduit vankeuteen—sillä että sinä todellakin olet joutunut vangiksi, senhän on täytynyt olla aivan eriskummallinen sattuma!»
Hän silmäili lapsellisella ylpeydellä teräksiseen ristiin, joka välkkyi hänen takkinsa rintapielessä. Hän oli sen saanut palkinnoksi siitä, että oli kerran, suostumatta tarjottuun armahdukseen, huimapäisesti tapellen murtautunut vapaaksi ranskalaisen husaarijoukon keskeltä.
Nuoren nostoväen luutnantin rinnassa ei ollut mitään koristeita. Kun sotaretken lopussa suuri koristevirta valui voitokkaiden soturien ylitse, oli hän luultavasti silloin jo ollut vankina.
Kiusallinen syrjäytyksen, kenties häpeänkin tunne näytti heräävän hänen mielessään. Hän painoi nostoväen lakin takaisin otsalleen ja sysäten tuoliaan voimakkaalla tempauksella taaksepäin, ikäänkuin ei olisi kauempaa sietänyt koko kapinetta, sanoi hän:
»Kiitän teitä hyvistä tarkotuksistanne, mutta minun täytyy mennä Königsbergiin ilmottautumaan päällystölleni.»
»Silloin saat kauan etsiä», vastasi eräs kiharatukkainen, ruskeasilmäinen veitikka, joka kantoi oikeaa käsivarttaan mustassa siteessä. »Etkö todellakaan tiedä, että nostoväki päästettiin kotiin kohta palattuaan?»
»Itse esikuntakin tullee hajaantumaan», lisäsi toinen.
»Silloin täytyy minun koettaa onneani päämajassa», vastasi luutnantti Baumgart. »Minulla on enemmän kuin muilla syytä huolehtia, että eropaperini ovat kunnossa. Uskokaa pois! Kukaan ei saa päästä minusta sanomaan, että olen salaa hiipinyt armeijasta. Siis lyhyesti: onkohan mahdollista huomenna saada kyytiä Königsbergiin?»
Nousi oikea tyytymättömyyden myrsky. Käytiin hänen kimppuunsa, tartuttiin hänen käsiinsä, kierryttiin piiriin hänen ympärilleen, ikäänkuin olisi kysymyksessä estää hänet tuossa tuokiossa pakenemasta.
»Jää ainakin niin kauaksi, ettei raukea tyhjiin juhla, jonka tahdomme viettää kunniaksesi», sanoi Karl Engelbert, nuori isäntä, saatuaan melulta äänensä kuuluviin.
Baumgart syöksähti nopealla ponnahduksella hänen istuintaan kohden.
»Minun kunniakseni?... Oletteko tulleet hulluiksi!»
»Mikään puolustus ei enään auta!» vastasi toinen. »Asia on jo aikoja sitten pohdittu. Kolme päivää takaperin, kohta tänne pistäydyttyäsi, lähetin Johann Radtken taipaleelle, mukanaan luettelo kaikista vapaaehtoisista jääkäreistä, jotka piirissä ovat kotosalla, sillä meillä on väkeä kuudesta tai kahdeksasta rykmentistä—ennen kaikkea oli hänen tietysti mentävä Schrandeniin, jossa Merckel asuu—hänhän oli ensin Platenin joukossa, mutta sitten meni hänkin nostoväkeen. Mutta hänen siirtymisessään oli järkeä, sillä vasta siellä hänelle vakuutettiin luutnantin oikeudet.»
Baumgart oli nimeä mainittaessa ilmeisesti säpsähtänyt, mutta pian hän malttoi mielensä, ja puoleksi eteenpäin kumartuneena ja tarttuen kovalla kourauksella istuimensa puisevaan selkänojaan, kuunteli hän vaieten, mitä hyvää tarkottava ystävä tiesi kertoa tulevista kunniapidoista... Hän ei vastustellut enempää, kenties siksi, että avoin vastarinta näytti hänestä hyödyttömältä, mutta hänen levottomissa syrjäsilmäyksissään piili jotakin pakoaikeihin vivahtavaa.
Ystävyksille, joiden kuohuva veri ei kotioloissa vieläkään ottanut rauhottuakseen, oli tervetullut jokainen aihe, joka heidät, vaikkapa vain muutamaksi hetkeksi, kohotti yli arkipäiväisen yksitoikkoisuuden, mihin he olivat menehtymäisillään. He puhuivat hyvin tärkeän näköisinä luottamusmiehensä palaamisesta, sillä hän oli odotettavissa jo aamupäivällä viiden peninkulman päässä sijaitsevasta Schrandenista.
»Olenpa utelias tietämään», sanoi Peter Negenthin, mies, jolla oli musta side, »mihin schrandenilaiset ovat koreaan kartanonherraansa nähden ryhtyneet.»
Luutnantti Baumgart heristi korviaan.
»Punaisen kukon ovat he jo aikoja sitte panneet hänen katolleen istumaan», puuttui toinen puheeseen. »Viitisen vuotta on hän jo huuhkajan tavoin pesinyt paloraunioiden keskellä.»
»Miksei hän sitten rakenna linnaansa uudestaan?» kysyi kolmas.
»Miksikö? Siksi, että talonpojat ja muu kylänväki pieksävät pahanpäiväiseksi jokaisen, joka menee hänelle työhön. Kerran hän oli pestannut päivätyöläisiä Masurenista asti ajatellen, että ne kyllä pysyvät hänellä, kun eivät ymmärrä saksaa. Sitten syntyi kylän kapakassa aika tappelu—ja ykskaks ajettiin puolalaiset matkoihinsa. Sen koommin ei hän enää ole yrittänytkään ruveta maitaan viljelemään.»
»Millä hän sitten elää?»
»Mitäs se meitä liikuttaa?... Kuolkoon nälkään!»
Keskelle pahansuopaa naurua, jonka tämä julmanlainen toivomus herätti maanpoikain keskuudessa, astui, nopeasta ratsastuksesta höyryävänä ja hikisenä, palannut lähettiläs, lyhyt, pienenläntä nuorukainen, jonka vaaleat, suorat hiussuortuvat valuivat kellertävinä ja kiiltävinä kuin uusi olkikatto lihavahkoille kasvoille, jotka päivä oli paahtanut punaisiksi kuin keitetyt kravut.
Ennenkuin hän alkoi puhua, tarttui hän suureen kivikannuun, joka seisoi keskellä pöytää, ja pitäen molemmin kourin sen pulleasta vatsasta, imeytyi hän kannun reunaan kiinni, kunnes se vihdoin naurunhohotusten kaikuessa temmattiin hänen huuliltaan.
Kaikin tavoin ilvehtien ja irmastellen kertoi hän matkastaan.
Suuri juhla oli kyllä alusta alkaen varma.—Kaikkien piiriläisten jalkapohjia kutkutti tanssinhalu, kaikki halusivat juominkeja ja ilotulituksia ja olivat valmiit, jos niin tarvittiin, kelpo selkäsaunaankin juhliakseen Saksan yhtenäisyyden kunniaksi. Ainoastaan paikasta, jossa tämän kaiken piti tapahtua, oli vielä vallinnut erimielisyys.—Ennen kaikkea halusivat schrandenilaiset, luutnantti Merckel etunenässä, että kekkerit olivat vietettävät heidän luonansa.
»Miksi niin? Pojat, ne vasta ovat joukkiota—nämä samaiset schrandenilaiset. Riemusta aivan poissa nahkoistaan—juovat ja hurjistelevat päivät päästään. Aina tallukat taivasta kohden!—Miksi niin? Siksi, että he ovat vannoneet kostoa paroonilleen, isänmaan kavaltajalle, joka heidät on häväissyt ilmoiseksi iäkseen. Tiedättekös, mitä he ovat veisanneet kirkossaan virrennuotilla jo seitsemisen vuotta:
Herramme Schrandenista, jonka tähden
hävetä saamme kaiken kansan nähden
ja käydä mieron pilkkana,—
lyö rutolla, o Jumala!
Näin veisaavat ne siellä joka pyhä, ja nyt, kun heidän rukouksensa on jo puoleksi kuultu, ovat ne vannoneet jättävänsä hänet kirkkoaidan taakse maatumaan.»
Kiihkeitä kysymyksiä satoi hänelle kaikilta tahoilta. »Onko se kuollut, koira?—Onko piru hänet vihdoinkin perinyt?»
Melun keskeltä kuului räsähtävä, rauskahtava ääni. Nuoren Baumgartin käsi oli niin kovasti kouristanut nojatuolin selustaa, että hauras puu oli katkennut keskeltä poikki. Hän itse istui kalpeana ja liikkumatonna ja tuijotti puhujaan silmät selällään, huomaamatta lainkaan vahinkoa, jonka oli tehnyt talon vanhalle perinnölle.
Ja hilpeä Johann Radtke jatkoi:
»Ovatpa onneksi tainneet suututtaa hänet kuoliaaksi —ainakin oli hän saanut halvauksen, kun he tahtoivat häneltä itse Kissanportaankin hävittää. Luutnantti, oletko konsanaan kuullut Kissanportaasta puhuttavan?»
Tämä tuijotti yhä vielä häntä kohden eikä virkkanut sanaakaan. Hänen hampaansa olivat pureutuneet alahuuleen. Ikäänkuin kivettyneenä istui hän paikoillaan.
»Kissanporras näet on tie, jota myöten parooni vuonna 7 vei ranskalaiset, jotka olivat Schrandenin linnan miehittäneet, preussilaisten selkään. Schrandenin päällekarkauksesta lienet ainakin kuullut—siitähän kerrotaan joka kalenterissa.»
Luutnantti nyökäytti parisen kertaa koneellisesti päätänsä, kuten tekee tuomittu, joka voimattomassa nöyryydessä alistuu kohtaloonsa.
»Heidän nähtensä oli hän kaatunut», kertoi Johann Radtke edelleen. »Vaahto oli pursunut hänen suustansa—ja hänen rakas kullannuppusensa, kylän puusepän tytär, joka hänen kanssaan on elellyt, oli heittäytynyt hänen ruumiinsa päälle—kuka tietää, mihin he muuten olisivatkaan ryhtyneet verisessä raivossaan.»
»Ja sanoitko, etteivät he nyt tahdo sallia häntä haudata?» puuttui hyväntahtoinen Karl Engelbert puheeseen, pudistaen arvelevaisesti päätänsä. »Onko sellainen sitten sallittua kristityssä maassa?»
Johann nauroi viekkaasti.
»Schrandenilaiset vetävät yhtä köyttä, ja jollei kukaan tahdo ryvettää käsiään kantamalla moista iletystä hautaan, voiko sitä panna pahakseen?»
»Mutta jos se joutuu esivallan korviin?»
»Esivallan—hahaha!—Heidän esivaltansa on vanha Merckel, ja hän oli arvellut, että hänen puolestaan olisi haaskatarhakin vielä— — —»
Hädän ja tuskan huuto, ikäänkuin tukehtuvasta kurkusta pusertunut, sai hänet vaikenemaan. Ponnahtaneena pystyyn, valkeana kuin kalkkiseinä, seisoi nuori luutnantti ojentaen nyrkkiin puristetut kätensä puoleksi torjuen, puoleksi uhaten häntä kohden. Hänen sinertävällä huulellaan riippui veripisara, joka vieri leukaa myöten alaspäin, jättäen jälkeensä punertavan juovan.
Soinnuton, tuskin ymmärrettävä änkytys kuului hänen huuliltaan, mutta ken sen ymmärsi, kangistui kauhusta.
»Herkeä!» oli hän sanonut. »Herkeä!... Hän on isäni.»