III.
Kuu kumotti korkealla taivaalla ja valoi vienon sinertävää hohdettaan uinailevien nummien ylitse. Suosilmäkkeiden leppäpensaat olivat valon seppelöimät, ja solakat, valkorunkoiset koivupuut, jotka katkeamattomina riveinä suojustivat leveää, suoraa maantietä, välkkyivät ja loistelivat niin että tie loitommalta näytti kulkevan hopeaisten aitojen välitse.
Hiljaista kaikkialla. Linnut olivat aikoja sitten vaienneet. Syyskesän rauha, kylläisenä lakastuvan luomakunnan rauha vallitsi laajoilla lakeuksilla: Kuului tuskin heinäsirkan sirkutusta ojan reunalta, tuskin pelästyneen, pitkäin olkien juurella piipertävän peltohiiren vikinää.
Reppuineen ja ryhmysauvoineen asteli yksinäinen vaeltaja tietä myöten, välittämättä kuutamoisen maiseman lumouksesta, tuijottaen suoraan eteensä.
Hän oli nuori luutnantti, joka taivalsi kotiseudulleen kansan kiroamaa isäänsä hautaamaan.
Vierasvarainen isäntä oli hänelle tyrkyttänyt parhaita ajoneuvojaan, oli sitten, kun kaikki houkuttelut olivat turhia, saattanut häntä jalkaisin pitkän matkaa ja erotessa vakuuttanut lujasti ja pyhästi, että heidän kerran vannomansa veriveljeys pysyisi lujana, huolimatta isäin pahoista teoista, ja että hän sai nyt ja aina luottaa häneen ja hänen naapureihinsa...
Ivalta tämä hyvää tarkottava lohdutus kuulosti hänen korvissaan. Tuo puhe »isän pahoista teoista» tuntui hänestä häntä itseään kohtaan tähdätyltä häväistykseltä, joka hänen täytyi kärsiä vaieten, koska sitä häpeää, jonka hänen isänsä oli jättänyt hänen niskoilleen, oli mahdoton torjua luotaan.
Ja synkkiin mietteihin vaipuneena antoi hän menneen elämänsä kuvien kulkea sielunsa silmien editse.—
Hän ei ollut isäänsä koskaan rakastanut. Tämä oli ollut raaka, raju mies, joka pieksi talonpoikia, jonka nauraessa vapisi koko talo samoin kuin toruessakin, jolle poika itse ei merkinnyt enempää kuin jokin mäyräkoira, mikä hänen hyvällä tuulella ollessaan sai kaluta hänen kantapäitään, mutta jonka hän seuraavana hetkenä potkaisi kauas luotansa. Tämä äkäinen, pieni mies, hänen kellertävät, leveän luisevat kasvonsa sysimustine viiksineen ja pienine, säkenöivän harmaine silmineen olivat häntä pelottaneet niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Äitiään ei hän ollut milloinkaan tuntenut. Tämä oli muutama vuosi hänen syntymisensä jälkeen joutunut pitkän sairauden uhriksi. Alhaalla kylässä kerrottiin, että parooni oli hänet kiukullaan ja rakkaudellaan kiduttanut kuoliaaksi.
Synkässä, korkeaholvisessa käytävässä, jonka seinistä askelet kaikuivat niin kammottavasti ja jossa kuumimpana kesäsydännäkin kulkivat vilunväreet läpi ruumiin, oli hänen kuvansa riippunut viimeisenä pitkässä, aavemaisessa rivissä. Se oli kuva hennosta, surkastuneesta naisesta, jolla oli ohuet, verettömät huulet ja puoleksi ummistuneet silmät; heikkous ja arkuus näytti tehneen silmäluomet raukeiksi.
Monet hetket oli hän piennä poikana yksin jäätyään seisonut tämän kuvan edessä ja ikävöiden odottanut, että nuo luomet kohoaisivat, pilkahduttaakseen hänen nuoreen, yksinäiseen elämäänsä jokusenkaan äidinrakkauden säteen. Mutta vaikkapa hän olisi ristissä käsin kuinkakin palavasti rukoillut, vaikka olisi kuinkakin kyynelistä tulvillaan ja kaihosta sykkivin sydämin odottanut heräämisen hetkeä, yhtä raukeina ja ikäänkuin ikuiseen uneen uupuneina tuijottivat silmäterät edelleen alas häneen oudosti metallinloisteisina, kunnes hän vihdoin epätoivoissaan tempautui irti ja syöksyi sieltä pois.
Äidin kuvan rinnalla riippui toinen kuva, tavallaan yhtä huomattava kuin tämäkin—se esitti säteilevän kaunista, mustakutrista naista, joka oli parhaallaan hevosen selkään nousemaisillaan. Hänellä on vasemmalla olallaan punainen, kultanauhoin koristeltu ja kärpännahkalla reunustettu samettidolma, oikeassa kädessään, jota peitti pitkä, poimuinen rannehansikas, heiluttaa hän ratsupiiskaa, ikäänkuin tahtoisi sillä sivaltaa jotakin pahantekijää selkään.—Intohimoinen elämänhalu hehkuu ja säkenöi noista silmistä, jotka rohkeasti ja käskevästi katsovat etäisyyteen, odottaen että kaikki, mitä sieltä lähestyy, antautuu hänen armoilleen.
Sellaiselta oli näyttänyt nuoruudessaan isoäiti, joka jankutuksineen ja haukkumisineen, kainalosauvoineen, liköörilaseineen ja nuuskarasioineen, kummitteli kammottavana ja noitamaisena nuoren miehen aikaisimpien muistojen joukossa. Hän oli ollut talon onnettomuus, sillä hän, joka ennen häitään oli ollut ylistetty kaunotar saksilais-puolalaisessa hovissa, oli jo rintansa maidossa juottanut nuoren luutnantin isälle rakkauden Puolaan, niin että hän, vaikka olikin saksalainen aatelismies ja ritarillista sukuperää ja eli keskellä saksalaista seutua, luopui saksalaisuudesta ja kiintyi sydämestään puolalaisten menetettyyn asiaan.
—Hän oli kyllä saksalaisen neidin kera astunut alttarin eteen, mutta hän ei voinut olla antamatta ensimäiselle ja ainoalle pojalleen puolalaista nimeä, jota hän nykyisenä isänmaallisen kiihkoilun aikana sai kuten syntymävikaa laahata kaikkialle mukanaan.
Mutta mitä merkitsikään viaton nimi Boleslav verrattuna siihen suunnattomaan häpeään, jolla isä mielettömässä puolalaisrakkaudessaan oli verhonnut itsensä ja sukunsa.
Nyt oli hän kuollut, ja »kuolleita kohtaan ei ole kannettava kaunaa», sanoi samaisen isän poika itsekseen; mutta samana hetkenä valtasi hänet täydellä voimallaan tietoisuus siitä häpeätaulusta, jota hän laahasi mukanaan, missä liikkui tai mihin pysähtyi, ja josta mikään mahti maailmassa ei voinut häntä vapauttaa. Valittaen ja syyttäen ojensi hän käsivartensa sinertävänä välkkyvää taivasta kohden, jolla tähdet himmeinä tuikkivat. Oli kuin hän olisi vaatinut tilille isänsä sielua, joka oli piiloutunut johonkin etäiseen maailmaan.
Sitten yhtäkkiä heräsivät leppeämmät tunteet hänen mielessään.
Hän heittäytyi ojan reunalle kosteiselle nurmikolle istumaan ja painoi kätensä kasvoilleen. Hetken aikaa hänestä tuntui, kuin hän olisi itkuun puhkeamaisillaan, mutta hänen silmäluomensa jäivät kuumiksi ja kuiviksi. Aavistus siitä, mitä hänellä oli edessään, painoi liian raskaasti hänen mieltään. Hän ajatteli, kuinka kolkkona ja tärveltynä hän muutamain hetkien kuluttua näkisi jälleen sen, joka kerran oli levännyt hänen edessään uiden valoisan lapsuuden päiväpaisteessa.
Sillä hänellekin, yksinäiselle, äidittömälle pojalle, oli lapsuuden päivä paistanut. Kiittämätöntä, kehnoa olisi ollut sitä kieltää.
Ympäri peltoja ja metsiä oli hän saanut samoilla, vapaana, riippumatonna ruokatunneista ja nukkumisajoista, kuten ainoastaan böhmiläiset metsärosvot tai Arkansasin linnunpyytäjät, sillä hänen tulemisistaan ja menemisistään ei välittänyt kukaan.—Kevättuulen liidellessä nurmikon ylitse ja keltaisten perhosten liihotellessa kukasta kukkaan sai hän ruohikossa kukkien keskellä loikoa selällään sinitaivaalle tuijottaen niin kauan kuin tahtoi—aamusta varhain iltamyöhään, jollei nälkä ahdistellut,—se ei liikuttanut ketään. Ja jos häntä halutti mennä lammaspaimenten mukana laitumelle, syödä mustaa leipää heidän repustaan ja sammuttaa janoaan vesilätäköistä, ei kellään ollut mitään väittämistä sitäkään vastaan.
Linnan ympäri, joka kunnaaltaan katseli maisemaa laajalle ympärilleen, kiemursi melkein solmuun vetäytyneenä välkkyvä, iloinen virta pensaiden peittämine partaineen ja herttaisine lymypaikkoineen. Niistä saattoi salavihkaa katsella, kuinka rengit veivät hevosia uimaan, kuinka nahkuri huuhtoi vuotiaan tai myöskin poikasia ongella tai tyttöjä uimassa... Illoin, kun aurinko oli laskenut lepikkojen taakse, tulivat otukset läheisestä metsästä, kapusivat varovasti alas rantaäyrästä ja. latkivat kielellään himottua märkyyttä. Silloin oli oltava hiljaa kuin hiiri eikä liikautettava varvastakaan, sillä pieninkin ääni pyyhkäisi kuin tuulispää tämän satumaisen kuvan tipotiehensä. Ja kun kuu nousi taivaalle ja levitti hopearihmaiset verkkonsa virran pinnalle—kun leppäpensaat katselivat kuvaansa vedessä ikäänkuin hunnutetut prinsessat, ja iloiset piikatytöt lauloivat surullisia laulujaan ylempänä valkaisupaikalla, silloin ei ollut mitään suloisempaa maailmassa kuin hautautua lehdistöön ja karkeloivain kuunsäteiden ympäröimänä unelmoida aina aamunkoittoon.
Hän päästi kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja tuijotti hämmentynein katsein ympärilleen. Kuutamo uinaili vaaleilla kentillä, ainoastaan puut, joiden alla hän istui, kurottelivat synkkiä ja uhkaavia varjojaan tämän hymyilevän rauhan kuvan kehykseen. Valittava huuto, kuin lapsen itku, kuului etäältä. Jäniksen poikanen, joka varmaankin oli eksynyt pellonvakoon, huusi nälissään emoaan, aavistamatta, että parunnallaan antoi merkin murhaajilleen.
Elukka paran hätä värisytti häntä. Hän nousi ja jatkoi taivallustaan synkkää päämääräänsä kohden. Hänen muistelmansakin jatkoivat vaellustaan.
Koitti aika, jolloin vanha kirkkoherra Götz otti hänet kouluun ja valkoinen talo pähkinäpuiden keskellä tuli hänen toiseksi kodikseen. Kuljeskeleminen oli nyt lopussa, sillä tämä harmaa tuittupää piti ankarassa kurissa oppilaitaan.
Heitä oli kymmenen tai kaksitoista, kauppiasten ja hyvinvoipain käsityöläisten lapsia, sekaisin poikia ja tyttöjä.—Talonpoikain lasten kanssa ei hän luonnollisesti joutunut yksiin.—Nämä kasvoivat omia aikojaan kuten vasikat, sillä paroonin heille asettama opettaja, entinen kamreeri, joka juoppouden takia oli tullut virkaheitoksi, vetelehti koulutuntiensa ajat kapakoissa.
Hänen toveriensa parvesta pisti ennen muita esiin Felix Merckel, ravintolan isännän poika alhaalta kylästä, oikein aika poika, joka jo kymmenvuotiaana käveli pitkävartisissa saappaissa ja sai ampua maaliin—ja joka nyrkkiensä voimalla piti koko koulun kurissa. Boleslaviinkin, joka oli kaksi vuotta nuorempi häntä ja jonka hiljaiseen luonteeseen toisen leveä rehenteleminen vaikutti valtavasti, ulottui hänen mahtinsa, sikäli kuin tämän salli kartanonherran pojan itsetietoisuus ja se arka kunnioitus, jota he kaikki, itse Felixkin, häntä kohtaan tunsivat.
Felix tuli hänen opettajakseen kaikissa niissä taidoissa, jotka poikamainen ritarillisuus itselleen omistaa. Hän opetti hänet uimaan, soutamaan, pyydystämään lintuja, laittamaan ilotulituksia, ampumaan kaniineja, jopa ilmaisi hänelle senkin, miten iltaisin ja kirkonaikaan köyhien talonpoikain puutarhoja ryöstettiin. Ja vaikkakin hedelmät, joita hän milloin tahansa sai poimia omasta puutarhasta, olivat tuhat kertaa makeampia ja mehukkaampia kuin puulle maistuvat omenanpahaiset, joita hän salaisilla retkillään niskansa taittamisen uhalla sai saaliikseen, ei hän kuitenkaan voinut näistä rosvoretkistä luopua. Jälkeenpäin tunsi hän tosin kiduttavaa häpeäntunnetta ja tavallisesti vei seuraavana päivänä talonväelle satakertaisesti takaisin, mitä heiltä illalla oli ryöstetty.—Siitä huolimatta kohtasi hän synkkiä kasvoja ja pahansuopia hymyjä, sillä isän nyrkki lepäsi raskaana köyhän väen niskoilla, jonka vielä silloin täytyi tehdä päivätöitä kartanoon... Mikä oli luonnollisempaa kuin että viha, jonka isä oli kylvänyt, kasvoi pojalle vastaisuudessa runsaan sadon?...
Toisten toverien, erittäinkin tyttöjen, kuvat olivat hänen muistossaan häipyneet sumuun.
Paitsi tietysti yhtä.
Hänen kuvansa kimmelsi vienolla tähdenloisteella sydämensurun varjosta, surun, joka vähitellen oli koko hänen olemuksensa kietonut mustiin käärinliinoihin ja jota ei itse pyhä, sovittava sotakaan ollut voinut haihduttaa. Hänen kuvansa oli seurannut häntä taistelujen tuoksinaan eikä jättänyt häntä, kun hän maatessaan vaikeasti haavotettuna luuli verkalleen vajoavansa kuoleman varjojen maahan. Tämän tytön ikävöimiseen sulautui hänen voimaton onnenkaipuunsa, josta hän ei vieläkään ollut voinut vapautua. Ikäänkuin eivät isän pahat teot olisi häneltä auttamattomasti tuhonneet tietä onneen.
Hän ei tiennyt itsekään, kuinka tämä lempi oli hänen rinnassaan kasvanut niin suureksi, että se lopulta täytti heijastuksellaan koko maailman.
Vaalea, kylmä papintyttönen, joka ei uskaltanut astua ojan ylitse, vaikka se olisi ollut kuinkakin kuiva, joka aina näytti niin hirvittävän puhtaalta ja joka piilosilla ollessaan ei koskaan sallinut tarttua vaatteidensa liepeihin, »koska ne voisivat revetä», kuten hän arveli, oli hänelle lapsena oikeastaan jäänyt aivan vieraaksi. Monta kertaa, kun he olivat kahden kesken ja Helena näytteli hänelle nukkekamarinsa salaisuuksia, niissä yksin pyyhelappusetkin olivat päärmätyt ja nimikirjaimilla varustetut, tuntui ikäänkuin heidän sydämensä lähestyisivät toisiaan. Mutta useimmittain käyttäytyi hän rajussa iloisuudessaan niin taitamattoman kömpelösti, että tytön lempeät nuhteet pian muistuttivat hänen menneen niiden rajojen ylitse, jotka hänen ystävyytensä hänelle asettivat.
Silloin hän tavallisesti pakeni sieltä loukkautuneena ja häpeissään ja pysytteli loitommalla, kunnes muutamien päivien kuluttua tytön lempeä, anteeksi antava hymy kutsui hänet jälleen hänen rinnalleen.—Hän ei viivytellyt, sillä tytön olennossa oli jotakin valoisaa ylevyyttä, joka hänet yhä uudestaan veti hänen tenhopiiriinsä.
Felixille oli tämä uskollisuus kauhistus. Hän nimitti Helenaa Koruliisaksi ja härnäili häntä, missä vain voi. Tytöllä puolestaan oli verraton tapa nyrpistetyin nenin katsoa häneen muka yli olkansa, vaikka toinen olikin päätä pitempi, ja ainoastaan silloin, kun toinen oli kovin ilkeä, meni hän itkusilmin isälleen valittamaan.
Kaksitoistavuotiaana jätti Boleslav kotiseutunsa, kun hänen äitinsä sukulaiset, jotka kuuluivat vanhaan preussilaiseen aateliin, olivat tarjoutuneet hänen kasvatustaan valvomaan. Isä kai oli iloinen hänestä päästessään, sillä hänen elintapansa puolisonsa kuoltua eivät juuri olleet omiaan lapsen viisaiden, kysyväin silmien katseltaviksi. Matkoiltaan pääkaupunkiin toi hän aina mukanaan vieraita naikkosia linnaansa, ja moni kotoisella maaperällä kasvanut, puoleksi puhjennut kukannuppu joutui hänen himojensa uhriksi. Ei niin, että hän olisi tätä häpeämättömästi ja julkisesti harjottanut rikoksellisena ammattina, hän vain ei tahtonut tietää mistään rajotuksista. Ja olihan se, mitä hän teki, suorastaan hänen oikeutensa kartanon herrana, oikeus, jonka perintötapa oli hänelle vahvistanut ja jonka käyttöä ei oikeastaan kukaan kummastellut—jollei ehkä poika, joka verrattain usein joutui lemmenkohtausten ja kyynelsilmin tehtyjen syytösten todistajaksi.
Muutenkin tapahtui linnassa monenlaista, joka ei ollut omiaan hänen silmiensä nähtäväksi. Oli juuri käsissä aika, jolloin suuren Napoleonin sotahuuto havahdutti kukistetun ja revityn puolalaisen kansallisuuden kuolinkamppailustaan.—Uudestaan eloon heränneen ruumiin salaiset liikkeet huomattiin kaikkialla, missä puolankielen suhuäänet kajahtelivat, ja näyttivät leviävän Itä-Preussin puhtaasti saksalaisille seuduillekin.
Schrandenin linnaan saapui tuontuostakin salaperäisiä vieraita, solakoita, notkeavartaloisia miehiä, joilla oli teräväpiirteiset, kuopikkaat kasvot. Pienissä rattaissa he kiireisesti ajoivat kylän halki ja yön hämyssä ja sumussa jälleen katosivat.
Posti toi tuhkatiheään sinetillä ja venäläisillä leimoilla varustettuja kirjeitä, ja isän työhuone oli usein viikkomäärin suljettuna, niin ettei kukaan päässyt sisään. Hän itse oli käynyt synkäksi ja vaiteliaaksi, kulki kuin unessakävijä, ja ruoskanjäljet hänen renkiensä seljissä alkoivat parantua ihonvärisiksi.
Tähän aikaan siis tapahtui, että Boleslav muutti sukulaistensa luo Königsbergiin. Seurasivat tyynet huolellisesti valvotun kehityksen ja kypsymisen vuodet. Kanslerivainajan leski oli hänelle äidin sijaisena, ylhäisimmät kodit olivat hänelle avoinna.
Kotiseudun muistot ja mielikuvat alkoivat vaaleta. Isän satunnaiset käynnit hänen luonaan osottivat vain hänelle, miten vieraat he olivat toisilleen.
Tuli sitten hirmuinen talvi, jolloin sodan raivotar hävitti vanhoja preussiläisiä maakuntia ja Napoleonin joukkojen voittokulun humu kuului Weikselin ja Memelin välimaille.
Königsbergin kurjien vallien takana oli joukko paenneita maakunnan asukkaita etsinyt suojaa. Jokainen talo oli täpötäynnä ihmisiä, ja kaduilla loimusivat taivasalle majotettujen sotilaiden nuotiot.
Tämän sotatemmellyksen, rumpujen pärrytyksen ja valitushuutojen keskellä oli Boleslavin suotu uneksia ensimäiset lemmenunelmansa.
Hän oli äsken täyttänyt kuusitoista vuottaan, ja mitä lupaavin viiksienalku häämötti jo kuin hiilellä maalattuna hänen ylähuulessaan. Hän osasi ulkoa Horatiuksen oodit Chloelle ja Lydialle, eikä hänelle ollut enää mikään salaisuus, mitä äskettäin kuollut Friedrich Schiller oli tuntenut Lauraa kohtaan.
Palatessaan eräänä tammikuun iltana kymnaasista ja kulkiessaan poikki linnakentän, jossa vilisi sekaisin venäläisiä ja preussilaisia sotilaita, näki hän yhtäkkiä kaksi suurta sinistä silmää, jotka kysyvinä ja ystävällisinä tähystivät häntä. Hän tunsi punastuvansa, ja kun hän rohkeni katsella ympärilleen, olivat silmät kadonneet. Seuraavana iltana tapahtui samoin—kolmannella kerralla rohkeni hän pitää hieman paremmin varansa ja näki silloin, että noihin silmiin kuuluivat sievät, vaaleat kasvot, hieno nenä ja pari kalpeita, siromuotoisia huulia, jotka hymyilivät suloisesti ja kehottavasti häntä kohden. Nämä kasvot muistuttivat hänelle tuomiokirkon alttarikuvaa, joka esitti neitsyt Maariaa kauniissa puutarhassa soreain liljojen ja lyhytvartisten punaruusujen keskellä.—Jotakin toistakin muistuttivat hänelle nämä kasvot. Hän ei vain tiennyt ketä.
Ja hänen tätä parhaallaan miettiessään levisi hehkuva ruusunpuna nuoren tytön somille kasvoille ja sirot huulet kuiskuttivat: »Boleslav—oletko se sinä?»
Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, ja riemuiten hän huudahti: »Helena—Helena—sinä?»
Jollei tyttö olisi häntä siivosti työntänyt luotaan, olisi hän temmannut hänet syliinsä avoimella linnakentällä, kikattavain tyttöjen ja räyhääväin sotamiesten keskellä. Ja heidän poikettuaan rinnatusten kävelemään hiljaisia syrjäkatuja kertoi tyttö, että hänen isänsä oli vihollisen lähestyessä lähettänyt hänet tänne, jottei hänelle tehtäisi mitään pahaa, ja että hän asui erään vanhan tädin luona, joka oli ostanut itselleen paikan naimattomain papintyttärien turvakodissa ja vietti hyviä päiviä. Hän työskenteli ahkerasti ottaen ranskan ja musiikin tunteja, sillä hän tahtoi vielä kerran auttaa isäänsä tämän opettaja-virassa, koskei hän kai kuitenkaan miestä saisi ikänään.
Tämän kaiken tyttö kertoi vienon lempeään pikkuviisaan tapaan, joka Boleslavissa herätti suurta kunnioitusta, ja katseli puhuessaan rauhallisesti, tyytyväisesti hymyillen häntä syrjästäpäin.—Hänen isästään ei tyttö tiennyt kertoa mitään,—viime näkemällä oli ukko näyttänyt hyvin kiukkuiselta. Kotoaankaan ei hän pitkiin aikoihin ollut saanut mitään tietoja, sillä ranskalaiset olivat pesiintyneet sinne, ja tiedot eivät päässeet tulemaan. Mutta Felix Merckel oli täällä, ja hänet oli hän äskettäin kohdannut; hän oli opissa viljakauppiaalla ja esiintyi kuin suuri herra konsanaan. Hänelle ei varmaankaan lopulta kunnian kukko laula, tuumi tyttö, kun hän jo oppilaana ollessaan poltteli paperosseja ja käytti turkkilaisia kaulaliinoja.
Lopuksi antoi tyttö hänelle luvan ensi perjantaina tulla tapaamaan häntä tädin luo, sillä ainoastaan perjantaisin päästettiin vieraita laitokseen.—
Tytön poistuessa sipsuttavin askelin, hiljalleen keinuttaen solakkaa vyötäröään, tuntui hänestä, kuin olisi alttaritaulun neitsyt Maaria tullut häntä ilahduttamaan ihanalla ilmestyksellään ja palaisi nyt jälleen liljojensa ja punaruusujensa luo.
Seuraavana perjantaina soitti hän neitsytkodin kelloa.—Tosin hän ei tavannut tyttöä liljojen ja punaruusujen keskellä, vaan verenpisarain ja kurjenpolvien, joiden himmeät, tomuiset lehdet kehystivät häntä varsin viehättävästi. Talvi-illan rusotus hohti jäätyneestä ikkunasta sisään ja levitti ruusuharsonsa hänen kasvoilleen. Tai kenties jälleennäkemisen ilo sai hänet punastumaan.—Täti, hampaaton, homehtunut vanhapiika, jolla oli kauneuspilkkuja kasvoissaan ja puuteroidut hiussykeröt, oli kuin ilmeinen kohteliaisuus itse, tarjosi ylhäiselle vieraalle suklaatia kauniista englantilaisesta porsliinikupista juotavaksi ja katosi sitten, ikäänkuin maa olisi hänet nielaissut.
Oi, mikä suloisten, auringonpaisteisten perjantai-päivien sarja silloin alkoikaan!—Sotilaat menivät taisteluun ja palasivat jälleen—hän ei nähnyt heitä. Eylausta vyöryi ukkosen jyrinä yli kaupungin—hän ei kuullut sitä. Monta kertaa taivaalle katsellessaan tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut syvällä, syvällä siniaaltojen alla ja se maailma, jossa hän ennen oli elänyt, alkaisi vasta sinisen taivaanlaen tuolla puolen.
Että hän kuitenkin vielä oleskeli keskellä samaista maailmaa, selvisi hänelle eräänä sunnuntai-iltapäivänä. Hän istui uneksien kirjojensa ääressä, hiljaisessa ullakkokamarissaan, kun ovi yhtäkkiä temmattiin auki ja sisään syöksähti pöyhkeästi meluten nuori huimapää, jota hän ei tuntenut.
»Eläköön, poikaseni!» huusi hän, ojentaen käsivartensa häntä kohden. »Vuosikauden olen sinua etsinyt kuin kultaseni rintaneulaa enkä löytänyt mistään. Vasta tuo hurskas, vaalea lapsi, Helena, opasti minut oikealla tielle.»
Hän oli todellakin huima Felix, ja turkkilainen kaulaliina, josta lemmitty oli puhunut, liehui komeasti hänen molemmille olkapäilleen.
Boleslav puolestaan vastasi tervehdykseen sydämellisemmin kuin olisi muutamia viikkoja takaperin itsekään pitänyt mahdollisena. Sen jälkeen kuin Helena oli jälleen tehnyt hänelle vanhan kotiseutunsa rakkaaksi ja kodikkaaksi, oli entinen ystäväkin tullut hänen sydäntänsä lähemmäksi.
Kursailematta hän heittäytyi leposohvalle, ja venyessään sohvan nahkapäällyksellä katseli hän ihmetellen kodikasta huonetta, joka hänestä arvatenkin näytti äärimäisen ylellisyyden eduskuvalta.
»Asuthan täällä kuten lumottu prinssi paratiisissa», huusi hän. »Kelpaahan sitä, kun on syntynyt aatelispoikana, jota vastoin meikäläinen—äh, palttua—!»
Ja hän sylkeä pirskautti etuhampaidensa välitse, kuten varmaankin oli oppinut merimiehiltä satamassa.
Siitä lähtien tuli hän tuhkatiheään Boleslavin hiljaiseen majaan, söi suuhunsa ne makupalat, jotka täti oli lähettänyt, lainaili häneltä rahaa ja kirjoja ja perehdytti hänet kaikkiin satamakaupungin salaisuuksiin.—Lyhyesti, hän esiintyi kuten kaikki 15-19 vuotiaat »kokeneet maailmanmiehet», jotka usein saavat hiljaisemmat ja syvemmät luonteet vaikutusvaltaansa.
Monesti oli Boleslav uskomaisillaan hänelle sydämensä salaisuuden, mutta ratkaisevana hetkenä ei hän koskaan löytänyt sopivia sanoja, ja niinpä asia jäi silleen, kunnes Felix muutamana kauniina päivänä yllätti hänet sanomalla: »Jollet luule minun näkevän, kuinka olet korviasi myöten pihkaantunut sirkeäksi pestyyn, siveään neitsyeemme, niin erehdyt pahasti.»
Boleslav, jonka veri harmista ja kainoudesta syöksähti kasvoihin, kielsi häntä puhumasta ainoaakaan ylenkatseellista sanaa Helenasta.—Felix irvisti tosin kujeellisesti, mutta jätti sentään tästedes silleen ystävänsä lemmityn pilkkaamisen.—Hän oli nykyisin aikeissa ruveta midshipmanniksi englantilaisten palvelukseen »kostaakseen tyranneille sorretun isänmaan puolesta», kuten hän sanoi, ja Boleslav katsoi häneen nyttemmin kaksinkertaisella kunnioituksella.
Koitti sitten päivä, jona ystävä ilman kädenlyöntiä, ilman tervehdystä kulki hänen ohitsensa; ainoastaan halveksiva olkapäiden kohotus ilmaisi hänelle, että hänet oli nähty.—Ällistyneenä Boleslav tuijotti poisrientävän jälkeen, joka ei näyttänyt kyllin ripeästi voivan loitota hänen läheisyydestään.
Mitä oli tapahtunut?
Seuraavana iltana hän kyynelsilmin kirjotti kirjeen, jossa vaati selitystä ja tiliä.
Ennenkuin vastaus ehti saapua, tuli lähetti mukanaan paketti kirjoja, jotka ystävä oli häneltä lainannut ynnä kirje, joka kuului seuraavasti:
Korkeasukuinen
Herra Boleslav von Schranden
täällä.
Täten saan Teille, Teidän Korkeasukuisuutenne, alamaisimmasti ilmottaa, että Schrandenissa sattuneiden tapausten jälkeen tuntuu minusta arvolleni sopimattomalta jatkaa seurustelua, joka antaa isänmaallisille tunteilleni korvapuustin. Samalla pyydän nöyrimmästi palauttaa lainaamani kirjat. Rahat seuraavat niin pian kuin nälkää näkemällä olen ehtinyt ne hankkia.—Kirjeen tuoja on saapa viisi hopeagroschenia.
Alamaisimmasti
Teidän Korkeasukuisuutenne
nöyrin palvelija
Felix Merckel.
Boleslavista tuntui aivankuin olisi saanut nyrkin-iskun takaapäin. Hänet valtasi niin syvä häpeän tunne, ettei hän moniin päiviin uskaltanut katsoa ketään ihmistä kasvoihin. Vihdoin rohkaisi hän mielensä ja päätti ilmaista surunsa Helenalle. Tämä voisi parhaiten hankkia tietoja, jotka hänet vapauttaisivat epätietoisuudestaan.
Huolimatta Helenan kiellosta, ettei häntä saanut kadulla puhutella—tyttö piti sellaisen lähentelemisen sopimatonna, koska he voivat tavata toisiaan kotonakin—odotti hän häntä ja tavattuaan näytti hänelle kirjeen. Tyttö lohdutti häntä lempeällä hymyllään, mutta oli itsekin neuvoton. Kirje, jonka hän edellisellä viikolla oli saanut isältään, ei tiennyt kertoa mistään muusta kuin onnettomasta taistelusta metsässä Schrandenin takalistolla, jossa preussilaiset sotilaat olivat joutuneet surkeasti löylytetyiksi. Tämä oli muuten jo ollut sanomalehdissäkin.
Eräällä keinoin tosin saattoi päästä totuuden perille. Helenan tarvitsi vain kulkea pitkin virran rantaa, missä suurten välitysliikkeiden oppilailla oli tapana viettää vapaa-aikojaan, kun enimmät liikkeet nyt olivat keskeyttäneet toimintansa. Hän ei tehnyt sitä mielellään, mutta teki kuitenkin.—
Kuumeisella levottomuudella Boleslav odotti lähimmän sillan korvalla tietoja, joita tyttö toisi tullessaan.
»Hänkös sitte oli olevinaan», sanoi Helena palattuaan verkalleen ja tulipunaisena retkeltään. »Ja samanlaisia ovat nuo puotipojat kaikkikin. Ikäänkuin minä etsisin heidän liehittelyjään». Ja hän hymyili ylen hämillään sinisilkkiseen käsityölaukkuunsa. »Mutta voit olla aivan levollinen, Boleslav.—Se ei merkitse mitään sen enempää.—Aiottuaan ruveta midshipmanniksi, on isänmaallisuus noussut hänen päähänsä.»
»Mitä minulla on tekemistä hänen isänmaallisuutensa kanssa?» kysyi Boleslav. »Minä vihaan mokomaa verikoiraa, Napoleonia, yhtä paljon kuin hänkin.»
Helena vaikeni ja kietoi ympärilleen pientä vaippaansa, jota tuima talvituuli hulmutti hänen solakan vyötärönsä ympärillä. »Minuun saat luottaa», jatkoi hän sitten, »minä en sinua siitä koskaan tule soimaamaan.»
»Herran tähden—mistä?»
Ja vihdoin se tuli ilmoille.
»Sinun ei pidä sitä panna sydämellesi, rakas, kallis, Boleslav—kylässä näet kerrotaan, että isäsi on yön pimeydessä vienyt Kissanporrasta myöten ranskalaiset preussilaisten selkään—näetkös—ja ruskea Regina, puusepän tyttö, tiedäthän, se pieni pörröpää, joka kävi koulua samaan aikaan kuin mekin, hän kuulemma on sen tunnustanut, sillä hän se on oikeastaan oppaana ollutkin. Ja nyt sanoo kylän väki, että isäsi on isänmaan kavaltaja, eivätkä tahdo enää tehdä hänelle työtä, vaan aikovat panna punaisen kukon hänen katolleen.»
Siinä se oli. Ja tänä hetkenä katosi häneltä elämänhalu ja elämänrohkeus, kuten kevätmyrskyt riuhtovat puista hennot kukat.
Ohitse—ohitse menkää moiset kuvat sanattomaan tuskaan—kaikotkaa kolkkojen rikosten ja kaiken kalvavan häpeän muistot!
Viipyi kauan, ennenkuin huhu petoksesta tuli Königsbergissä saakka yleisemmin tunnetuksi. Kului kuukausia, ennenkuin ensimäiset onnettomuuden enteet tulivat näkyviin. Mutta ne riittivätkin hänen olentonsa perinpohjin muuttamaan. Arkana ja kömpelönä, harhailevin katsein ja kasvot milloin äkkiä punastuen, milloin kalveten, hiipi hän ympäri nurkkia, säpsähtäen jokaisesta sanasta, joka odottamatta hänelle sanottiin. Sitten tulivat päivät, jolloin opettajat alkoivat häntä syrjäyttää ja toverit karttaa hänen läheisyyttään—päivät, jolloin täti kielsi häneltä tavanmukaiset aamutervehdykset, koskei hän muka ollut terve—päivät, jolloin pidettiin perheneuvotteluja suljettujen ovien takana, jolloin palvelijat eivät enää olleet hänen toivomuksiaan kuulevinaan ja jolloin tuontuostakin joku ohikulkija sylkäisi hänen ovelleen.
Hän näki sen matelevan luokseen, tuon kylmän, niljakkaan käärmeen, näki sen lähenevän kietoutuakseen hänen ympärilleen, tyrehdyttääkseen veren hänen suonissaan. Hän näki sen kiemurtelevat renkaat, kuuli sähinän, joka läheni lähenemistään—ja avutonna, puutuneena, kivettyneenä hän tuijotti siihen, rohkenematta kysyä, huutaa tai edes huoata.
Helenakin oli häneltä mennyttä.—Tyttö tosin ei siihen ollut syypää, eipä suinkaan. Hän salli kuten ennenkin Boleslavin perjantaisin soittaa neitsytkodin ovikelloa, puhutteli häntä ystävällisesti, koettipa olla iloinenkin ja viihdyttää häntä lempeällä leikinlaskulla. Mutta oliko sitten laita niin, että hän itse oli niin tykkänään muuttunut, että näki koko muun maailman, jopa lemmittynsäkin ainoastaan häpeästä ja tuskasta kudotun harson lävitse, tai oliko tyttö siitä päivin alkanut soittaa ainoastaan armeliaan säälin säveltä, lyhyesti—Boleslav tunsi tulevansa yhä raskaammalle mielelle ja rohkeni tuskin enää katsoa tyttöä silmiin.—
Eräänä päivänä otti hänet vastaan Helenan sijasta itse vanha neiti. Tämä niiaili ja hymyili kuten aina, nimitti itseään hänen nöyrimmäksi palvelijakseen. Mutta se, mitä hän ilmotti, merkitsi heidän erottamistaan. Kirkkoherra, neidin rakas veljenpoika, sai hän sammaltaen ilmoille, ei enää katsonut sopivaksi tyttärensä seurustelua korkeasyntyisen junkkarin kanssa ja oli sentähden määrännyt, että tytön oli lähteminen Königsbergin kaupungista niin pian kuin suinkin.
Helena sanoi jäähyväiset pienessä sinisellä lakkasinetillä suljetussa kirjeessä.
Rakas, rakas Boleslav!
Isäni käskee minun välttää sinua, ja minun täytyy olla hänelle kuuliainen. Jääös hyvästi. Sinä olet minulle iäti, iäti rakas. Sen vannoo sinulle oma
Helenasi.
Kuusi hätäpikaa kirjotettua riviä on liian laiha matkaeväs sille, jolla on kaipauksen ja kieltäymyksen elämä edessään. Mutta voiko hän enempää toivoakaan? Eikö siinä ollut rakkautta ja uskollisuutta yllinkyllin, että Helena lupasi pitää hänestä kiinni, kun kaikki, kaikki väistyivät hänen, häväistyn, tieltä syrjään?
Tästedes ajatteli hän häntä kuin kirkastettua, pyhää olentoa. Hänen kuvansa suli yhteen neitsyt Maarian kuvan kanssa, jonka hän oli nähnyt tuomiokirkossa, ja tyttöä ajatellessaan näki hän tämän sädekehän kaunistamana, liljojen ja punaruusujen ympäröimänä.
Jollei hän olisi ollut niin ylen nuori, olisi hänet rahtunen itsekkyyttä ja tarmoa auttanut hervottomista huolistaan, mutta lapsellisessa kunnioituksessaan, jonka hän yhä vieläkin tunsi lamauttavana itseään painavan, ei hän rohjennut vaatia isältään edes varmuutta, saatikka sitten tiliä.
Vasta tämän äkillinen näyttäytyminen herätti hänet vastarintaan.
Hän oli nyt seitsentoista vuotias ja olisi muutamien kuukausien kuluttua voinut päästä yliopistoon, jollei hänelle moneen kertaan olisi viittailtu, että hänen poistumisensa oppilaitoksesta oli erittäin suotavaa. Hyvä tätikin, joka tähän asti oli huolellisesti välttänyt mainita tuota huhua, jonka painon alla hän kärsi sanomattomasti itsekin, oli nyt säälivin sanoin ottanut puheeksi, kuinka hänelle olisi parasta loitota.
Toisissa olosuhteissa olisi hänen intonsa ja kunnianhimonsa noussut moista ehdotusta vastaan, mutta nyt tunsi hän ainoastaan sanomatonta katkeruutta, ja halusi paeta häpeätaakkoineen johonkin, jossa ainoakaan ihmissilmä ei häntä näkisi.
Tässä mielentilassa seisoi hän eräänä päivänä isänsä edessä.
Tämä oli saapunut hankkiakseen apua niskottelevia talonpoikiaan vastaan ja oli tavannut kaikki ovet suljettuina. Hän kuohui raivosta, koko hänen olentonsa näytti hukkuneen epätoivon uhkaan. Nähdessään hänen lyhyen, tanakan vartalonsa, hänen häränniskansa, hänen harmaat, säkenöivät silmänsä ja punaiset, pöhöttyneet kasvonsa, valtasi Boleslavin sama pelko, jota hän oli tuntenut poikavuosinaan. Hän kokosi kaikki voimansa; mutta kovan onnen kysymys ei sittekään tahtonut päästä hänen huuliltaan.
»Isä—onko totta, mitä ihmiset»...
Harmaissa silmissä kiilui hurjan epäluulon liekki.
»Hä—mitä ihmiset juttelevat?»—
»Että sinä olet antanut opastaa ranskalaiset Kissanportaan ylitse?»—
»Ja entä jos se olisi totta, keltanokka? Entä jos olisin jaloin tallatun Puolan kansan puolesta tahtonut kostaa tälle raukkamaiselle preussilaiselle rosvojoukolle? Nuo typerät, laiskat orjasielut saisivat vain ansaitun palkkansa, jos suuri Napoleon hirtättäisi heidät kaikki tyyni!—Älä tuijota lainkaan, nulkki! Olen tehnyt vain, mitä inhimillinen velvollisuuteni vaati.—Kahleihin kytketyt ovat minua rukoilleet, ruoskitut ovat minulle huutaneet: pelasta meidät—pelasta meidät!—Pelastaa en heitä voinut, se jäi suuremman miehen tehtäväksi, mutta saatoin auttaa häntä, tuota, joka kostonenkelinä syöksyy yli turmeltuneen Europan—saatoin auttaa häntä tuhoamaan konnia, missä ne olivat minun käsiini joutuneet.»
Näin, hän puhui, ja hänen lyhyt vartalonsa näytti kasvavan.—Hänen silmänsä salamoivat. Yltiöpäisyyden hurmahenki, joka niin paljo muistuttaa taivaallista sisartaan, innostuksen hengetärtä, levitti hehkuvan punaisen vaippansa hänen ylitsensä.
Kauhistuneena Boleslav vetäytyi taaksepäin. Hän tunsi syvästi, että hänen ja tämän miehen väliltä oli jokainen side katkennut.
»Soittakoot vain suutansa», jatkoi ukko, »nyhjikööt vain minut nähdessään kyynärpäillänsä toisiaan kylkeen, hittojako minä siitä huolin.—He eivät kuitenkaan tohdi käydä kimppuuni niin kauan kuin sätkyttelevät korsikkalaisen jalopeuran käpäläin välissä.—Ja kuka muuten voi sen todistaa? Jollei pöllöpäätä Reginaa olisi isänsä pelotellut pahanpäiväiseksi ja siten saanut hänet lörpöttelemään, otaksuisi jokainen, että teräväpäinen eversti Latour on yksinään löytänyt tien virran poikki ja metsän lävitse. Mutta nyt hän on niskoillani—tyttöriepu. Ja talonpoikia en saa enää patukallakaan pidetyksi kurissa, niin hellästi he rakastavat minua siitä pitäen. Jos on totta, mitä lehdet kertovat, että kuningas piakkoin päästää tämän koiralauman vapaaksi, silloin repivät he minut arvelematta.—Onnittelen sinua perintösi johdosta, poikaseni.»
Nämä olivat viime sanat, jotka hän kuuli isältään, sillä keskustelun keskeytti samassa täti astuen hänen työhuoneeseensa, missä he olivat.—Vanha ylhäinen nainen väisti paroonin punaista, karkeaa kättä, joka hänelle oli tervehdykseksi ojennettu, kuten väistetään myrkyllistä matelijaa, ja pyysi sitten kammoaan hilliten häneltä muutamiksi minuuteiksi kahdenkeskistä keskustelua.
Mitä tässä neuvottelussa päätettiin hänen kohtalostaan, ei hän saanut kuunaan tietää, sillä ennenkuin tämä lyhyt hetkinen oli lopussa, oli hänen tähänastinen elämänsä jäänyt kauaksi hänen taakseen ikäänkuin sydäntä painava unelma, mutta hän seisoi kadulla tuumien mistä portista hän vaeltaisi avaraan maailmaan.
Hänen seikkailurikas vaelluksensa päättyi pienelle maatilalle eräässä Liettuan sopukassa, missä hänelle suotiin lepoa ja työtä ja missä hänellä oli tilaisuus kehittyä kelpo maanviljelijäksi.
Vuodet kuluivat. Ne olivat taukoamatonta taistelua jokapäiväisestä leivästä, taistelua, joka tosin oli täynnään vastuksia ja puutetta, mutta ei kuitenkaan sisältänyt mitään häpeää eikä hänen kunniantuntoaan loukkaavaa. Sillä hän oli jättänyt nimensä. Jos hän olisi samalla voinut riisua muistonsa, kuten riisutaan tahrattu puku, olisi hänen ollut parempi olla.
Mutta alituiseen laahasi hän mukanaan tietoisuutta siitä häpeästä, joka häneen oli tarttunut. Isänmaanrakkaus, joka ennen oli luonnollisen tyynenä uinaillut hänen sydämessään, oli herännyt kirvelevään hehkuun ja kasvoi ja kyti ja varttui hirmuhengeksi, joka ruoskaniskuin ajoi häntä paikasta paikkaan karkottaen veren hänen kasvoiltaan ja unen hänen silmistään. Ei paljon puuttunut, ettei hän pitänyt itseään syypäänä Preussin onnettomuuteen.
Ainoastaan kerran oli hän koko tänä aikana saanut tietoja kotiseudultaan. Hän luki Königsbergiläisestä lehdestä, että Schrandenin linna, joka talvella 1807 oli tullut niin surullisen kuuluisaksi, oli kaikkine talousrakennuksineen palanut poroksi.
Silloin oli hän pannut kätensä ristiin, ja hänen huuliltaan oli päässyt sammaltava ääni, joka kuului melkein luojankiitokselta.
Sovitusta—sovitusta mihin hintaan hyvänsä!
Mutta vielä ei ollut mitään sovitettu, kukistettua isänmaata tallasi vielä tyranni jaloillaan.
Mutta nyt hukkui suuri armeija idän lumihankiin—ja Preussin kohoaminen seurasi perästä.
Nyt hän oli selvillä! Kuolla, kuolla hänen täytyi, sovittaa omalla verellään, mitä isä oli rikkonut.
Vapaaehtoista jääkäri Baumgartia, joka maaliskuun 5 päivänä 1813 ratsasti Königsbergiin, ei kukaan tuntenut nuoreksi vapaaherra Schrandeniksi, joka täsmälleen viisi vuotta takaperin oli sieltä lähtenyt omaa häpeäänsä pakoon. Ja kuitenkin niiden joukossa, jotka nyt häntä riemuiten tervehtivät, oli monta, jotka olivat olleet mukana kerran häntä karkottamassa... Hän liittyi uljasten talonpoikain parveen, joiden suusta helähti kotiseudun murre niin tutunomaisesti häntä vastaan. Hän tuli heidän ystäväkseen, heidän johtajakseen—kunnes eräät tutut kasvot, jotka taistelun tuoksinassa ilmestyivät hänen rinnalleen, saivat hänet väistymään kuten pahantekijän.
Felix Merckel ei olisi voinut olla ilmaisematta tovereilleen, kuka heitä johti taisteluun.
Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, suli yhteen sekavaksi, veren ja savupilvien täyttämäksi unelmaksi, josta laukausten ja kuolinvoihkausten keskeltä nousi esiin ainoastaan hirveä kysymys: Elätkö yhä vielä?
Ja tällä kysymyksellä tervehti häntä ensiksi päivänvalo, kun hän kuukausimäärin kamppailtuaan elämän ja kuoleman vaiheilla jälleen palasi tajuntaansa.
Häntä varten ei ollut ainoatakaan ranskalaista miekkaa terotettu, ainoatakaan ranskalaista kuulaa valettu. Hänelle ei oltu suotu sitä ainoaa sovitusta, joka yksin näytti hänestä riittävältä.
Odottiko häntä toinen, raskaampi sovitus, kun hän nyt aamun sarastavassa valossa astui kotiseutunsa synkkiä metsiä kohden?