IV.
Kello oli kahdeksan tienoilla aamulla, ja aurinko alkoi jo hellittää polttavammin, kun Boleslav metsäseudun lävitse päästyään näki kotiseutunsa edessään.
Kymmeneen vuoteen ei hän ollut astunut jalkaansa sen maaperälle.
Ensimäisessä tunteenpuuskassaan kohotti hän nyrkkinsä ja heristi sitä kohden kylää, joka—kuten ihana harhakuva—lepäsi valkoisine lelutaloineen ja viheriäpensaisine puutarhoineen, rauhallisina kiemurtelevine savupatsaineen ja siintävinä välkkyvine kirkontorneineen mitä heleimmässä aamutyyneydessä.
Takalistolta—mustina, kullankeltaisine reunuksineen—häämöttivät linnanpuiston mahtavat puuryhmät kukkulan itäiseltä rinteeltä, mutta itse linna, joka seisoi kukkulan harjalla ja jonka keltaiset, pyramiidimaisesti suippenevat kaksoistornit olivat hallinneet koko laajaa maisemaa—mihin oli se joutunut?
Oliko maa auennut ja niellyt tuon jättiläisen?
Hämmästyneenä, kauhistuneena ponnahti hän ensin takaisin. Ja sitten vasta muisti hän. »Tosiaankin—hehän ovat sen polttaneet poroksi!» Eikö hän itse ollut kyllin usein katkeralla tyytyväisyydellä ajatellut hirmutekoa, joka oli tuhonnut hänen isiensä perinnön?
Mutta nyt, kun hän ilmielävästi näki edessään palon jäljet, kuohutti kolkko, kiehuva viha hänen mieltänsä.
»Murhapolttajat!» huusi hän ja heristi toistamiseen nyrkkiään vihollistensa koteja kohden.
Vihollistensa? Niin, hän tunsi sen äkkiä leimahtavan mielessään päivänselväksi. Hänen isänsä viholliset olivat hänenkin vihollisiaan.
Hän oli heidät perinyt—samalla kuin nämä rämettyneet metsät, nämä kesannoituneet pellot, nämä savunmustaamat raunioläjät—nyt vasta saattoi hän erottaa ne—jotka silvotun jättiläiskäden tavoin kohosivat syyttäen taivasta kohden.
Tosin hän samalla oli perinyt myöskin tuon kirotun rikoksen, jota hän itse inhosi syvemmin kuin kukaan muu maailmassa ja jonka painamana hän kärsi syvemmin kuin kukaan muu maailmassa. Vaikkakin hän oli lapsenrakkauden sijasta aina tuntenut vain lamauttavaa pelkoa, vaikkakin hän jo vuosia sitten oli tuntenut olevansa irrottunut kaikesta, mitä uskonto, ihmissydän ja sivistys ehdottomasti vaatii lapselta vanhempiaan kohtaan, ei hän voinut saada isältä perittyä vertansa vaikenemaan. Se kihisi, kiehui ja kuohui sitä vääryyttä vastaan, joka oli tehty hänen suvulleen.
Hänen silmissään paloi hurja hehku, hänen vasen kätensä hapuili vavisten pientä nahkalaukkua, joka riippui olan yli kiertävässä hihnassa ja josta pisti esiin parin ratsupistoolin perät.
»Hautaamatta?» jupisi hän hampaitaan kiristäen ja kouraisten toista pistooleista. »Hautaamattako hänen vielä on jääminen?—Sepähän nähdään—sepähän nähdään!»—
Ja päästäen katkeran naurun astui hän lujin askelin kylää kohden.——
Ihmisistä tyhjänä, heleän päiväpaisteen valelemana oli kylän ainoa pitkä katu hänen edessään. Sileät pyöränraiteet loistivat kosteassa savimaassa kuin olisivat olleet hiottua lasia. Pullonsirpaleet, luudanvarvut ja muut roskat täyttivät kuopat, jotka muulloin näyttivät olevan vesirapakkoina.
Oikealla ja vasemmalla, lehmuksien ja kastanjapuiden alla, joiden vihreänkeltaiset syksyn kuihduttamat lehdet riippuivat lerpallaan, oli olkikattoisia talonpoikain majoja, jotka melkein järjestään olivat kuuluneet linnan alustalaisiin ja vasta uuden lain aikana vapautuneet velvollisuuksistaan ja päässeet vapaiden talonpoikien joukkoon. Sinne tänne oli ilmestynyt uusi räikeillä väreillä maalattu aita, joka ikäänkuin uhmaten näytti erottavan äsken saavutetun omaisuuden muusta viljellystä maasta; muuten olivat uudet olosuhteet jättäneet kaiken vanhoilleen. Majojen edustalla kukkivat päivänkukat ja neilikat aivan kuin ennenkin, ja seinämillä riippui märkiä vaatteita kuivumassa aivan kuin ennenkin. Ainoastaan kapakkain luku oli lisääntynyt. Boleslavin silmiin pisti niitä ainakin kolme, kun sen sijaan ennen oli »Kotkan» isäntä yksinään tyydyttänyt paikkakunnan koko tarpeen.
Lähempänä kirkkomäkeä alkoivat vapaiden käsityöläisten tai niinsanottujen »porvarien» valkoiset mökkirivit, joiden asukkaat maksoivat maaveroa linnaan ja joilla sentähden oli oikeus viljellä puutarhatilkkujaan mielensä mukaan. Siellä oli kaksi seppää pajoineen ja kuonakasoineen, siellä oli pari suutaria, vaunujen tekijä, korien punoja—ja oli myös— —
Hän pysähtyi ja hänen katseensa viivähti rappeutuneessa, kurjassa, koko rivin kurjimmassa hökkelissä, jonka oven yllä oli likainen, viheriä kilpi, melkein näkymättömäksi häipyneine kirjotuksineen: »Hans Hackelberg, kylä- ja seurakunnan puuseppä».
Viheriäksi maalattu ruumiskirstu, joka korkealta jalustaltaan näkyi siivottomasta pihasta maantielle, valaisi havainnollisesti asianlaidan niillekin, jotka eivät osanneet lukea.
Tähän esineeseen liittyi Boleslavin mielessä omituinen kuva, joka nyt sitä katsellessa sukelsi esiin menneisyyden hämärästä: Hän näki pienen likaisen tytön, jonka suuret, mustat silmät olivat kyyneleitä tulvillaan ja jonka pörröinen, musta hiusmetsä liehui ympäri kasvoja ja hartioita; hän oli vasemmalla kädellään tarrautunut kiinni tähän puujalustaan ja oikealla painoi suonenvedontapaisesti esiliinansa lievettä poveaan vasten, samalla kuin joukko poikaviikareita heitteli häntä kalikoilla ja kivillä.—Vaikkei hän silloin ollut paljon suurempi kuin tyttökään, oli joukkio hänen lähestyessään luikkinut arkana ja äänetönnä tiehensä. Hänhän oli »junkkari», niin mahtava, että tarvitsi isälleen sanoa vain ainoan sanan, langettaakseen siunauksen tai kirouksen heidän ylitsensä. »Mistä on kysymys?» oli hän kysynyt, ja silloin oli ahdistettu lapsi astunut nöyrästi hänen luoksensa, oli kohottanut hieman esiliinansa kulmaa, juuri siksi, että hän voi pilkistää helmaan ja oli luonut häneen leimuavan katseen kosteista silmistään ja sanonut vihasta värisevällä äänellä: »Nähkääs, tämän he tahtoivat minulta ryöstää.»
Mutta esiliinassa oli ollut pikkarainen varpusen poikanen, joka kai oli pudonnut pesästään.
»Anna se minulle», oli hän sanonut, sillä hän piti linnunpoikasista. Silloin oli tyttö auliisti avannut esiliinansa, jotta hänen tarvitsi vain ottaa. Ja hän teki sen eikä edes epäröinytkään, sillä olihan hän tytön herra. Antajaa ei hän ollut sen jälkeen ajatellutkaan.
Se oli siis hän, tuo samainen naikkonen, jonka kerrottiin neuvoneen ranskalaisille tien ja isän lemmittynä eläneen hänen luonaan aina hänen elämänsä loppuun saakka.
Miksi olikaan hän silloin auttanut tyttöä? Miksei hän mieluimmin ollut yllyttänyt poikaviikareita hänen kimppuunsa? Kenties olisi heitetty kivi sattunut keskelle hänen otsaansa ja hyvissä ajoin tehnyt lopun hänen kurjasta elämästään!
Hän kulki edelleen. Siellä täällä kurkisteli pienestä, himmeästä ikkunasta likaiset kasvot tylsällä uteliaisuudella hänen jälkeensä, siellä täällä haukkui häntä pihakoira, muuten ei häntä mikään häirinnyt. Kukapa olisikaan häntä tuntenut?
Nähdessään pappilan, joka kaarekkaine kuistikkoineen lepäsi kukkasköynnösten ja pähkinäpensasten ympäröimänä yhtä hiljaisena ja rauhallisena kuin sinä aamuna, jolloin hän helpotuksesta huoahtaen pääsi vapaaksi ankaran kirkkoherran hallituksesta ja Helena valkoisella batistinenäliinallaan viuhtoi jäähyväisiksi matkavaunujen jälkeen,—nähdessään jälleen tämän talon, pysähtyi hän ja katseli otsa synkkänä ympärilleen, näkisikö mitään sivutietä, joka pelastaisi hänet kulkemasta ohitse.
Hänestä tuntui, kuin täytyisi Helenan yhä vieläkin seisoa nurmitöyrämällä ja liina tuulessa liehuen tähystellä hänen jälkeensä.
Mutta vielä ei hän saanut astua Helenan eteen.
Vasemmalla kääntyi polku alas virralle, joka erotti linnan ja kylän alueet toisistaan. Tälle polulle poikkesi hän.
Siellä näki hän ensi kerran koko laajuudessaan sen hävityksen kamalan kuvan, jonka palo oli saanut aikaan.
Aittojen ja muiden ulkohuonerakennusten sijalla, jotka olivat seisseet pitkänä rivinä virran toisella puolen, kohosi nyt pitkä rivi raunioita—halkeilleita muureja, hiiltyneitä hirsiä—kaikki keltamojen ja narskujen peittäminä. Takalistolla—johon saattoi nähdä muurinrepeämän lävitse—oli pihanmaa röykköiseksi soraläjäksi muuttuneena, ja vihdoin kukkulan huipulta, kuivettuneiden jalavain kankeain oksaristikkojen ympäröimänä, häämöttivät kummallisesti pykälöityneet muurinreunat—entinen linna.
Hervottomina vaipuivat hänen käsivartensa alas—kostonhaluinen voihkaus puhkesi hänen rinnastaan.
Vaivaloisesti hän laahusti eteenpäin virran rantaa pitkin, kohden nostosiltaa, jota myöten yksistään pääsi linnasaarelle, sillä saareksi oli linnanalue muodostettu jo hänen isoisänsä aikaan lyhyellä kaivannolla.
Silta ainakin oli vielä jälellä.
Harmaine, puoleksi lahonneine lankkuineen riippui se kuin jäännös ammoisesta muinaisuudesta mustilla, vahvoilla pylväillään, joiden tyviä vasten virran likaisen keltaiset aallot murtuivat pursuvina pyörteinä. Ruosteiset ketjut olivat lujalle pingotetut. Parin kolmen jalan korkuinen rako—jonka ylitse parahiksi saattoi hypätä—erotti maavaraan rakennetun puuäyrään sen ylle kohotetusta sillanpäästä.—Näytti kuin olisi joku koettanut vetää siltaa ylös, mutta väsähtänyt kesken.
Boleslav hyppäsi sillalle ja astui pihaan kivisestä porttiaukosta, jossa raudotettu portti puoleksi palaneena retkotti saranoillaan.
Äkkiä kuuli hän jaloissaan lyhyen vingahtavan äänen, joka muistutti lauaistun jousenkaaren ponnahdusta. Hän pysähtyi pelästyneenä ja näki ketunrautojen teräksisen puoliympyrän, joka oli haudattu soraan ja huolellisesti peitetty risuilla. Rautaisten leukojen pitkät, terävät hampaat olivat lujasti pureutuneet toisiinsa. Ikäänkuin ihmeen kautta oli hän välttänyt vaaran, joka hänet olisi viikkokausiksi vaivuttanut sairasvuoteeseen.
Varovaisesti kopeloiden maata kepillään kulki hän poikki törkyisen pihamaan, jossa sieltä täältä raunioiden välistä pistivät ikäänkuin ivaten esiin särkyneet työrattaat tai viinitynnyrin hauraat laudat, joita vielä ruostunut vanne tuskin piti koossa.
Hän kulki kukkulalle linnan luo, polkua, jonka peitti miehen korkuinen vesakko. Hän huomasi vieläkin parit ketunraudat, joiden kuiva kita ahneesti ammotti häntä kohden. Niitä näytti olevan viritetty yli koko pihamaan—ainoa viljelyksen merkki, minkä hän tähän asti oli huomannut.—
Ammottavine ikkuna-aukkoineen ja murtuneine muureineen oli linna hänen edessään kokonaan raunioiksi muuttuneena. Korkeat, rikkaruohojen peittämät läjät tiiliä, mukulakiviä ja maahan varissutta muurisavea muodostivat luonnollisen vallituksen kivijalan ympärille. Pääraput ja niiden yläpuolella riippuva parveke oli kasvanut umpeen lehtimajaksi, jonka rehevä lehvistö näytti läpipääsemättömältä.
Viheriäin köynnösten keskellä riippui valkea taulu, johon oli kirjotettu isän käsialalla: »Varokaa—pääsy kielletty!»
Häntä värisytti, kun hän nyt kuuden vuoden kuluttua näki edessään ensimäisen elonmerkin miehestä, jota hänen oli kiittäminen omasta elämästään ja jota hän nyt oli tullut hautaamaan.
Vielä muutamia minuutteja, ja hän oli seisova isänsä ruumiin ääressä.
Mutta mistä hänet saattoi löytää? Missä hän lienee eläissään asunut? Kaikissa näissä raunioissa ei ollut ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan ikkunankehystä, ei ihmisasunnon merkkiäkään.
Hän kääntyi ja kulki verkalleen linnan ympäri, ohi tornin, joka kohosi rakennuksen päätyseinämältä, minkä mustille, kiviröykkiöille alkoi uudestaan versoa sammalvaippa painaen niihin surumielisen rauhallisuuden leiman. Puisto jättiläispuineen ja niiden juurella rehottavine pensastoineen lepäsi tiheänä kaarena hänen edessään.
Silloin hän näki kolmisenkymmenen askelen päässä edessään nurmikolla, jolla ennen oli seisonut Diana-jumalattaren patsas—rapaantunut kivijalusta ja kivilohkareet ruohikossa olivat kai jätteitä siitä—naisen ... solakan, rotevan naisen, jolla oli pörröiset tummat palmikot; yllään hänellä oli ainoastaan punainen villahame ja paita, ja hän kaivoi maata tarmokkain lapionpistoin.
Boleslav meni lähemmäksi.—Nainen kaivoi yhä eikä nähnyt häntä.—Säännölliseen tahtiin nosti hän aina jalkansa lapionterän olalle ja polkaisi sen helposti kuin juntalla maan sisään varrenjuurta myöten. Samalla hän lauloi laulua, jossa oli ainoastaan kaksi säveltä, ylempi ja alempi, jotka täyteläinä ja kumeina kuin kirkonkellojen äänet kumpusivat hänen rinnastaan.
Paita—karkea, kotikutoinen liinapaita—oli valunut alas olkapäiltä ja jättänyt niskan täyteläät, voimaa uhkuvat muodot paljaiksi.
Boleslavin huudahduksen kuultuaan nainen äkkiä oikaisihe ja seisoi puolialastomia hänen edessään.
Kaksi tummaa suurta silmää leimusi häntä kohden.
»Mitä täältä tahdotte?» sanoi nainen ja tarttui lujemmin lapioonsa ikäänkuin tahtoen käyttää sitä aseenaan. Sitten kohotti hän levollisesti vasemmalla kädellään paidan paljaiden rintojensa peitoksi.
»Mitä tahdotte täältä?» toisti hän.
Boleslav oli vaiti. »Tuoko se siis pani petoksen toimeen? Jalkavaimo—» Mitähän, jos hän vastauksen sijaan ojennettu pistooli kädessään ajaisi koko naikkosen saarelta pois, siten puhdistaen maan, jolla seisoi?
Hänen esiintymisestään näytti kuitenkin nainen tulleen vakuutetuksi, että hänen aikeensa olivat rauhalliset.
»Tänne eivät vieraat saa tulla», jatkoi hän. »Menkää saarelta heti pois. Saatte muuten olla iloinen, ettette ole tarttunut kiinni sudenrautoihin. Menkää!»
Suoraksi ojentuneena seisoi nainen siinä ja viittasi tielle; mutta sitten hänen synkkä katseensa hämmentyi. Vilkuillen arkana syrjään siveli hän mustia hiussuortuviaan taaksepäin päivän paahtamilta poskiltaan ja hapuili käsin rintojaan, joiden alastomuuden hän vasta nyt alkoi tuntea.
»Näytä minulle herran ruumis», sanoi Boleslav.
Silloin säpsähti nainen äkkiä, tuijotti häneen kotvan aikaa silmät selällään ja syöksyi sitten itkien hänen jalkoihinsa.
»Armollinen herra—armollinen herra», kuului puoleksi tukehtunut hämmästyksen huudahdus hänen huuliltaan.
Boleslav tunsi, kuinka hänen sormensa etsivät hänen käsiään, ja sysäsi ne kiihkeästi luotaan.
»Näytä minulle ruumis», sanoi hän, »ja korjaa sitte luusi!»
Tyttö nousi verkkaan, potkaisi lapion syrjään ja meni edeltä—puiston tiheimpään osaan.
Lähimmän pensaan luona pysähtyi hän, kääntyi seuraajaansa ja sanoi pelokkaasti: »Tässä ovat yhdet raudat.»
Boleslav väistyi syrjään.—Jollei hän olisi tiennyt varoa, olisi hän ehdottomasti takertunut rautoihin.
Tyttö taivutti syrjään matalalla lerpottavat puunoksat molemmin puolin käytävää, jota he kulkivat, ja piti niitä kiinni ojennetuin käsin, kunnes Boleslavkin yletti tarttua niihin; muuten olisivat vitsat huiskahtaneet vasten hänen kasvojaan.
Pieni yksikerroksinen rakennus, jonka katolla oli pitkä savutorvi ja jota ympäröivät taimilavojen särkyneet lasikatokset ja myllätyt multakasat, pisti eräästä puutarhan aukeamasta näkyviin. Se oli puutarharakennus, jossa hän poikasena oli usein leikkinyt kukkaruukuilla, siemenillä ja juurimukuloilla. Ainoastaan tämä oli tulelta säilynyt, kai siksi, ettei murhapolttaja löytänyt tietä sen luo.
»Täällä on miina», sanoi jälleen nainen, viitaten kumpuun, joka näytti äsken pengotulta myyränmättäältä, ja mutisten puoleksi itsekseen hän jatkoi: »Ken tänne tulee, on surman oma.»
Boleslav kumartui maahan, kaivoi käsillään sytyttimen möyheästä maasta ja heitti sen kauaksi luotaan, niin että se kovalla paukauksella räjähti muutaman puun runkoa vasten.—
Tyttö käänsi päätänsä hieman syrjään ja tuijotti häneen aralla, kauhistuneella katseella—kuin hän olisi tehnyt jonkin pyhäinhäväistyksen.—
Sitten hän aukaisi oven.—
Pimeä eteinen oli heidän edessään.—
Rakennuksessa oli kaksi huonetta. Vasemmalla oli ennen ollut puutarhurin asuinhuone, oikealla hänen työhuoneensa.
Vasemmanpuolisesta huoneesta, jonka ovi oli puoliavoinna, lemahti väkevä ruumiinhaju Boleslavia vastaan.
Hän astui sisään.
Pienen, pimeän huoneen keskellä lepäsi eräänlaisilla mataloilta paareilla valkoiseen lakanaan kääritty ruumis.
»Jätä minut yksin», sanoi hän päätään kääntämättä ja nosti senjälkeen lakanaa. Hänen isänsä kangistunut, pörröinen pää tuijotti häntä vastaan. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa—otsa oli kulmakarvojen välistä vetääntynyt uhkaaviin ryppyihin. Poskien kuopissa oli vielä edelleen mustia karvapensaita, vaikka parta muuten oli jo harmaantunut. Lyhyt, paksu nenä oli ohentunut, ja ympäri suuta, joka vielä kuolleenakin oli lujasti kiinni puristunut, oli tuskallisen uhkan piirre, joka tuli sitä elävämmäksi, mitä kauemmin hän sitä katsoi, ja näytti lopulta aivan värähtelevän.
Boleslav pani kätensä ristiin ja luki Isämeidän. Hänen kyynelensä putoilivat suurina pisaroina kuolleen vahakasvoille.
»Sinun syyllisyytesi olkoon myös minun», jupisi hän. »Jollen minä sinua puolusta, ei sitä totisesti tee kukaan maailmassa.»
Sitten levitti hän jälleen lakanan yli ruumiin, jonka ympärillä kärpäset jo olivat alkaneet surista.
Käännyttyään näki hän tytön mustan pään painautuneena kuolleen jalkoja vasten, jolloin hänen niskansa terävästi erottui ympäröivästä varjosta.
»Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän hänelle.
Tyttö säpsähti ja kyyristyen kokoon nosti vasenta olkapäätään ikäänkuin tahtoisi, että uhkaava isku kohdistuisi siihen.—Hänen silmänsä tuijottivat tulisina hiustiheikön alta.
»Minua ei ole vielä kukaan ajanut pois hänen luotaan», sanoi hän.
»Minä ajan sinut pois.»
Silloin tyttö nousi äänetönnä ja poistui.
Boleslav tempasi auki ikkunan, sillä hän tunsi muuten tukehtuvansa. Sitten hän silmäili ympäri huonetta.—Se oli ahdas ja jokseenkin viheliäinen—ahdettu täpötäyteen mitä erilaisimpia kaluja, jotka nähtävästi olivat tulipalosta pelastettuja.—Kultajalkainen pöytä hoippuvan koppatuolin rinnalla, talonpoikainen telttasänky muhkeain marmorikonsolien rinnalla—puoleksi pirstautunut venetsialainen peili punatulkun puuhakin rinnalla. Mutta ennen kaikkea pisti hänen silmiinsä kuva—tuo viehättävä kuva kauniista puolalaisesta naisesta, joka oli ollut hänen isoäitinsä ja josta koko turmelus oli johtunut.
Hänen ylpeät mustat silmänsä tähystivät yhä käskevinä etäisyyteen, ja notkea ratsupiiska valkoisessa, kaidassa kädessä sanoi yhä vielä: Maahan polvillesi, orja.
Ainoastaan piiskanvarren timantti, joka ennen oli välkkynyt kuin tähti, näkyi joutuneen kadoksiin. Sen kohdalta oli väri hankaantunut pois ja harmaa liinakangas oli paljastunut näkyviin. Myöskin taiteellisilla leikkauksilla koristeltu kehys, joka esitti kullattua ruusukiehkuraa, oli murentunut ja ruhjoutunut. Kukkien keskeltä pilkistivät esiin puunsyyt, joita oli maalata tuhrittu oranssinkeltaisella värillä.
»Nähtävästi on hän juuri tuon ensiksi pelastanut tulipalosta», ajatteli Boleslav, ja ellei isän ruumis olisi ollut ikäänkuin kieltämässä, olisi hän heti kohta temmannut kuvan seinältä ja tallannut sen rikki.
Eräässä nurkassa seisoi asekaappi, jossa oli kokoelma uusia ja kallisarvoisia ampuma-aseita. Pistooleja ja kaikenlaatuisia käyriä miekkoja riippui niiden välissä.
Kaapin yläpuolelle oli ripustettu linnasaaren asemakartta, johon oli merkitty ne paikat, missä jalka-ansat, miinat ja muut räjähdyslaitteet odottivat tungettelijaa. Ylimalkaisen arvioimisen mukaan oli niitä kaikkia yli sadan.
Boleslavia värisytti. Eikö hänelle, tuolle onnettomalle, riittänyt rangaistukseksi tämä elämä, jota hänen oli viimeisinä vuosinaan täytynyt viettää? Eikö hän ollut majaillut kehnommin kuin vainottu metsäeläin murhakalujensa keskellä, jotka uhkasivat häntä itseään joka askeleella? Jos hän niistä ainoankin unhotti, oli hän surman oma.—
Kun Boleslav astui ovesta ulos, oli hän vähällä kompastua Reginaan, joka kyyrötti kynnyksellä.
Päästäen valittavan äänen, joka kuului tallatun koiran vingahdukselta, hypähti hän pystyyn.
Boleslavin valtasi äkillinen sääli, mutta se katosi, ennenkuin hän oli sanonut lempeää sanaakaan.
»Miksi täällä makaat?» kysyi hän.
»Minun paikkani on tässä», vastasi tyttö nöyrästi, mutta yhä sama hurja liekki katseessaan.
»Mitä se merkitsee. Koirathan kynnyksellä venyvät!»
»Minä myös», vastasi tyttö.
»Onko nimesi Regina Hackelberg?»
»On, armollinen junkkari.»
»Sinäkö opastit ranskalaiset Kissanportaan yli?»
»Niin, armollinen junkkari.»
»Miksi teit sen?»
»Koska he sanoivat, että minun oli se tehtävä.»
»Kuka sanoi?»
Tyttö käänsi katseensa maahan ja vaikeni.
»Miksi et vastaa?»
»Koska hän on kieltänyt.»
»Kuka—hän?»
»Armollinen herra!»
»Niinpä sano siis häntä siksi.»
»Kyllä, armollinen junkkari.»
»Puhuttele minua herraksi äläkä junkkariksi.—En ole mikään junkkari.»
»Kyllä, armollinen herra.»
»Herra—on sinun sanominen—ymmärrätkö?»
»Kyllä, armollinen herra.»
»Herra—kirkas tuli ja leimaus—ainoastaan herra!»
Boleslavin kiihkeäin voimasanojen johdosta hytkähti tyttö tuskallisesti, mutta kun hän oli ymmärtänyt, mitä toinen tarkotti, kirkastuivat hänen kasvonsa.
»Kyllä, herra», sanoi hän niiaten.
»Minulle sinun täytyy sanoa kaikki—ymmärrätkö?—Minua ei armollinen herra tarkottanut käskiessään sinun vaieta.»
»Hän sanoi, etten kenellekään saa sitä puhua.»
Boleslav puraisi huultansa. Miksi häntä enempää ahdistaa? Olihan kaikki selvä kuin päivä. Tätä olentoa oli käytetty välikappaleena, koska hän oli kylliksi tuhma ja kehno antautuakseen käytettäväksi.
»Kuinka vanha olit, kun ranskalaiset tulivat maahan?»
Tyttö käänsi katseensa maahan. »Viidentoista—herra.»
Lempeämpi tunne oli uudelleen heräämäisillään Boleslavin mielessä, mutta synkkä ja haihtumaton epäluulo tukahutti sen kohta.
»Saitko maksun vaivoistasi?» kysyi hän purren hampaitaan.
»Kyllä, herra», vastasi tyttö levollisesti.
Boleslavia puistatti inhon puuska.
»Kuinka suuri oli palkkasi?»
»En tiedä, herra!»
»Kuinka—etkö sitten tinkinyt?»
Tyttö ei näyttänyt ymmärtävän. »Isä otti rahat minulta pois», vastasi hän; »hän väitti, että ne olivat syntirahoja. Mutta niitä oli kouran täysi ja kaikki kultaa—sen verran tiedän.»
Boleslav mittaili häntä kummastunein katsein. Suuri pää pörröisine, niskaan kömpelösti solmittuine hiussuortuvineen oli nöyrästi kumarruksissa. Hänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä halveksimisesta, jota toinen tunsi häntä kohtaan. Tai kenties hän oli siihen niin tottunut, että piti tämän äänensävyn itsestään selvänä.
»Mitä sinulla oli ranskalaisten aikaan linnassa tekemistä?» tiedusteli Boleslav edelleen.
Tumma puna lehahti tytön kasvojen ja kaulan ylitse aina alas rinnoille. Jokin kaukainen muisto näytti herättäneen uinuneen häpeäntunteen hänen mielessään.
»Minä autoin ompelemisessa», sammalsi hän.
»Kuinka olit sitten joutunut linnaan?»—
»Isäni sanoi minulle—minun oli mentävä sinne ja kysyttävä armolliselta herralta, olisiko mitään ommeltavaa.—Minun täytyi ansaita leipäni, sanoi hän.»—
»Niinkö?»— —Pitkä äänettömyys, sitte Boleslav jatkoi: »Mene ja pane jotakin yllesi, Regina.»
Tyttö kopasi peitellen rintojaan käsillään ja puristi sitten paitaa niin tiukasti kaulansa ympäri, että kaulus painui syvälle pulleaan lihaan.
»No?»
»Minulla ei ole mitään.»
»Mitä ihmettä? Eikö armollinen herra ole pitänyt huolta vaatteistasi.»
»He repivät eilen röijyn yltäni.»
»Ketkä?»
Hehkuva viha leimahti tytön silmissä.
»Ketkä? He—kyläläiset—ketkäs muut?» Ja hän sylkäisi.
Boleslavin valtasi omituinen kummastuksen ja tyydytyksen sekainen tunne. Tässä oli siis joku, joka otti osaa hänen vihaansa, jonka kohtalo oli sekottanut samaan taisteluun, mikä hänellä itsellään oli kyläläisiä vastaan taisteltavana.
»He ovat vihamielisiä sinua vastaan—kyläläiset—niinkö?»
Regina nauroi ivallisesti. »He—hahaa! Hehän heittelevät minua aina kivillä, missä vain näkevät. Tuollaisilla kivillä!» Ja hän piti koukistettuja käsiään jonkun matkan päässä toisistaan kuvatakseen heittoesineiden suuruutta.
»Kuinka kauan he ovat heitelleet sinua kivillä?»
Regina aprikoi. »Kuusi vuotta jo.»
»Eivätkä ole saaneet sattumaan.»
»Ovat toki—monta kertaa. Kas—tätä.» Ja hän päästi paidan puoleksi laskeutumaan näyttääkseen arpea, joka ihon rusottavan lämpimään värisävyyn piirtäysi punertavana juovana olkapäältä rinnalle.
»Mutta nyt minä otan aina soikon mukaani.»
»Minkä soikon?»
»Pesusoikon. Pidän sen aina pääni ja selkäni suojana, kun he minua kivittävät.»
Boleslavia kauhistutti tällainen elämä, joka oli kurjempi kuin koiran.
»Miksi olet jäänyt tänne, kun he kerran tavottelivat henkeäsi?» sanoi hän. »Maailmahan on niin avara.»
Regina ei näyttänyt ymmärtävän häntä.
»Mutta kuulunhan kuitenkin tänne», sanoi hän kummastuneena.
»Ja miksi läksit saarelta, jossa ainakin henkesi oli turvassa?»
Regina naurahti.
»Olisiko hänen sitten pitänyt kuolla nälkään?» kysyi hän—ja sitten hän punastui äkkiä ja lisäsi aran hätäinen ilme silmissään: »Armollisen herran.»
Boleslav nyökäytti hyväksyen päätään.—Näyttihän tyttö pelkäävän, että häntä heti paikalla kuritetaan—tuo kurja olento.
»En kyllä mielelläni kylään mennytkään—useimmiten menin yöllä Kissanportaan ylitse Bockeldorfiin, joka on kolmen peninkulman päässä, Bockeldorf näette—,sieltä sain jauhoja ja lihaa ja muuta, mitä hän—armollinen herra—tarvitsi, kaksinkertaisella hinnalla, ja aamulla olin jälleen täällä. Mutta monta kertaa on sinne mahdoton päästä—lumipyryjen ja tulvaveden aikaan. Silloin on minun siis täytynyt mennä alas kylään—siellä on mennyt paljon enemmän rahaa—ja monta kertaa, kun he eivät antaneet minulle mitään, lyöntejä vaan—silloin»—hän nauroi viekkaasti ja hurjasti, »silloin olen mennyt ja palannut ja ottanut sieltä, mistä sain.»
»Toisin sanoen—olet varastanut.»
Regina nyökkäsi innokkaasti, ikäänkuin odottaisi tästä erityistä kiitosta.
Niin villiintynyt oli siis tämä olento, että häneltä näyttivät kaikki hyvän ja pahan käsitteet sekaantuneen.
»Ja mitä eilen hait kylästä?» kysyi Boleslav uudelleen.
»Eilen—no, täytyyhän hänet toki haudata! Aika tulee, herra, aika tulee. Itkemällä ei hän tule maahan, ajattelin itsekseni.»—
»Oletko sitten itkenyt?» kysyi Boleslav halveksivasti.
»Olen», vastasi Regina. »Eikö minun olisi pitänyt?»—
»No, entä sitten?»
»Ja sitten otin soikon ja menin pappilaan.—Kirkkoherra sanoi, etten saanut hänen puhdasta taloaan saastuttaa—ja sitten menin ravintolan isäntä Merckelin luo, hänhän on kylänvouti, kuten herra tietää, ja siellä näkivät minut sotamiehet—»
»Mitkä sotamiehet?»
»Ne, jotka ovat sodasta palanneet.»
»Niin—jatka vain.»
»Ja he huusivat: lyökää hänet kuoliaaksi—lyökää hänet kuoliaaksi—no, ja paikalla oli metsästys vauhdissa, ja isäni—hänkin huusi, mutta hän oli jälleen humalassa, sillä äijä juo ihan hirveästi—ja kivet lentelivät vain ympäri noin ja noin—ja sitten tulivat akat ja lapset ja pitelivät minua kiinni, jotta sotamiehet voivat minua pieksää,—mutta minä kouristin soikkoa molemmin käsin ja paukuttelin heitä päihin —noin ja taas noin—» Hän ojensi molemmat jäntevät käsivartensa pystyyn päänsä ylitse ja huiskautti ne sitten alas kuin kurikat.—Kuten antiikkinen pronssipatsas seisoi tuo ihana, kookas naisolento, joka kaiken tämän kurjuuden keskellä oli kehkeytynyt niin kukoistavaan uhkeuteen.—Siinäkin ujostelemattomuudessa, jolla hän antoi alastomuutensa alttiiksi toisen katseelle, oli jotakin antiikkista suloutta.—Tosin tuo hänen esiintymisensä tuskin oli muuta kuin ilotytön julkeutta, naisen, joka jo aikoja sitten oli vieraantunut kaikesta häveliäisyydestä.
»On kai sinulla jokin huivi edes», sanoi Boleslav kääntyen poispäin.
»On, huivi minulla on, villainen.»
»Kääri se sitten ympärillesi.»
Tyttö kääntyi vaieten oveen, jonka edessä seisoi, ja palasi muutamain sekuntien jälkeen takaisin verhoutuneena punakirjaiseen saaliin, jonka hän oli käärinyt ristiin rinnalleen ja kiinnittänyt solmuun selkänsä taakse. Nyt, kun hän oli huomannut herättävänsä pahennusta, näytti hän häpeävän yksin paljaita käsivarsiaankin, joita ei keinolla millään käynyt peittäminen. Hän piti niitä ristissä selkänsä takana ja ryömi eteisen pimeimpään nurkkaan.
»Onko sinua siis kielletty armollista herraa hautaamasta?» tutkisteli Boleslav edelleen.
»Ei, kukaan ei ole virkkanut mitään», vastasi tyttö. »Mutta enhän ole kysynytkään keltään.»
»Miksi et?»
»Koska kivet sinkoilivat heti ympärilleni. Ja silloin ajattelin: Kukapa häntä tulisi noutamaan, kaiva sinä hänet vain itse maahan.»
»Sinä yksin?»
»Kun kerran olen hänet yksin kantanut Kissanportaalta kotiin, voin hänet haudatakin»——
»Mihin sitten—kirkkomaahanko?»
»Kirkkomaahan! Hahaha—sepä olisi kaunista! Kylän läpi en elävänä pääsisi hänen kanssaan. Mutta linnan edustalle—puutarhaan. Olin parhaillaan hautaa kaivamassa, kun herra saapui—kaunis hauta—syvä hauta—siellä lepää yhtä mukavasti kuin kivisessä hautaholvissakin, herra.»
Boleslavin huulilla pyöri kiittävä sana... Tuo koiran uskollisuus, joka kysymättä, vitkastelematta oli riemuiten astunut tuhatta kuolemaa vastaan, ansaitsi kyllä palkinnon. Hyvä, niinpä olikin hän sen maksava kilisevällä kullalla. Sitä hän kaiketi mieluummin halusikin, tuo kurja olento. Boleslav päätti kohta saatettuansa isänsä viimeiseen lepoon sanoa hänelle jäähyväiset—niin kauaksi hän saattoi jäädä paikoilleen.
Tosiaan, isän saattaminen viimeiseen lepoon ei ollut leikin asia. Että hänelle täytyi hankkia kunniallinen hautaus kuten jokaiselle kristitylle ihmiselle ja ettei hänen paikkansa Schrandenin perhehaudassa saanut jäädä tyhjäksi, se oli Boleslavin mielestä lapsen järkähtämätön velvollisuus isäänsä kohtaan.—Ja vaikkapa hän itse samalla joutuisikin perikatoon!— —Mutta olihan Preussissa sitäpaitsi esivalta, ja herra von Schön, joka sitäpaitsi oli hänen äitinsä sukulainenkin, hallitsi ankarasti.
Kun hän kääntyi lähteäkseen, johtui hänen mieleensä, ettei hän voinut astua sataa askelta omalla kotikonnullaan joutumatta sata kertaa hengenvaaraan.
Ilman tätä naista, jota hän inhosi, oli hän avuton kuin lapsi.
»Vie minut nostosillalle», sanoi hän, »ja ennen palaamistasi raivaa satimet pois tieltä.»
»Kyllä, herra.»
Mutta tyttö seisoi kuin puutuneena paikoillaan.
»Mitä odotat?»
»Antakaa anteeksi—mutta herra kai on ollut taipaleella koko yön, ja siksi luulen— —»
»No, mitä sitten?»
»Herra tietenkin on väsynyt ja nälissään.—»
Nainen oli oikeassa. Hän oli niin uupunut, että saattoi tuskin pysyä jaloillaan.
Mutta häntä inhotti ottaa palaakaan leipää näistä käsistä. Mieluummin hän tahtoi ottaa vihollisiltaan.