VIII.
Jo lähinnä seuraavina päivinä Boleslav huomasi, kuinka mahdoton hänen olisi ilman tätä naista elää kotoisella konnullaan, kuinka paljon enemmän hän oli riippuvainen tytön huolenpidosta kuin tämä hänen.
Avutonna kuin haaksirikkoinen, jonka aallot ovat viskanneet asumattomalle saarelle, hiiviskeli hän isiensä perintötilalla. Vaikkapa miinat ja ketunraudat eivät enää uhanneetkaan hänen askeleitaan, hapuilivat hänen jalkansa kuitenkin epävarmoina, ja hänen mielensä joutui hämmennyksiin näiden savunmustaamain muurien keskellä, jotka häviö oli niin muuttanut, etteivät ne enää tarjonneet pohjaa ja kiinnekohtaa edes hänen lapsuutensa muistoillekaan. Itse puistokin, jossa hän kerran oli tuntenut jokaisen puun ja jokaisen pensaan, oli pitkien vuosien kuluessa metsistynyt niin oudonnäköiseksi, että hän tarvitsi siellä aivan uudet merkkikohdat osatakseen mihin tahtoi mennä.
Ensi uhman hälvettyä heräsi yhä katkerampana hänen mielessään kysymys: »Mitä nyt on tuleva?»
Ja tämä kysymys kävi pakottavaksi, sillä niukat varastot leipää ja savustettua lihaa, joita säilytettiin kellarissa, lähenivät loppuaan.
Ylpeys esti häntä Reginalta kysymästä neuvoa, eikä hän ollut tyttöä taasen puhutellutkaan. Hiljaa ja näkymätönnä emännöi tämä talossa, nähtävästi aavistaen parhaaksi herättää niin vähän huomiota kuin suinkin. Mutta kun Boleslav aamuisin palasi virralta, jossa hän otti kylpynsä, tapasi hän punakukitetun uudinvuoteen siististi järjestettynä ja peitettynä, tapasi lattian narskuvalla hiekalla ja tuoksuvilla kuusenhavuilla siroteltuna ja löysi kullalla silatulta pöydältä, jonka neljättä jalkaa täytyi pönkittää tiilikivellä, höyryävän, ruskean kahvikannun ja sen vierellä sirosti leikattuja mustia leipäviipaleita.
Häneltä hälveni pian kammo ottaa ruokansa tämän naisen käsistä,—aluksi häntä tosin arvelutti murtaa leipää, jonka tyttö oli tuonut, mutta se näytti niin perin maukkaalta, ja syksyinen kylmä kylpy oli kiihottanut hänen ruokahaluaan.
Päivälliseksi oli leipälientä ja parisen viipaletta paistettua lihaa häntä odottamassa, eikä viinipulloakaan ollut unhotettu—ja illalliseksi oli aina jollakin keinoin hankittu uutta ruuan vaihtelua.
Niin osasi Regina emännöidä niillä vähillä tähteillä, joita vielä oli kellarissa.
Monta kertaa näki Boleslav hänen vilahtavan ikkunan ohitse patoineen ja muine astioineen, jotka hän varmaankin kävi virrassa pesemässä. Palatessaan taivutteli hän varovasti syrjään pensasten oksia ja tähysteli liekehtivin silmin, oliko tie avoin. Jos Boleslav seisoi oven edessä tai nojasi ikkunasta ulos, oli hän heti kohta kadonnut jälleen tiheikköön.
Entisen puutarhurin työhuoneen oli hän valinnut asunnokseen. Sinne pistäysi Boleslav eräänä aamuna, kun oli nähnyt tytön menevän virralle.
Hän löysi viistopäätyisen huoneen, jossa oli lasinen katto kuten kasvihuoneessa ainakin. Viheriät, nokiset, lyijykehyksiin kiinnitetyt lasiruudut olivat monesta kohdin särkyneet, ja aukoista pääsi sisään, mitä vain taivaasta tuli.—Permantoa ei ollut laudotettu eikä kivitetty, vaan peitti sitä musta ruokamulta, joka näytti kuin miltäkin turvepehkulta. Seinillä oli porrasmaisia lautatelineitä, joilla puutarhuri oli muinen pitänyt kukkaruukkujaan, ja niille oli nyt sijotettu talon niukat talousastiat. Mitä paraimmassa järjestyksessä olivat siellä keittoastiat, vadit ja lautaset, jotka välkkyivät puhtauttaan. Oven vieressä oli parilla matalalla puupukilla—muutaman jalan korkeudella permannosta—vanha ovi, joka oli vahvasti hiiltynyt molemmista päistään, epäilemättä jäännös tulipalosta. Sen päälle oli levitetty ohut olkikerros ja olkien päälle pari karvapeitettä, jollaisia muuten käytetään hevosten loimina. Tämä oli tytön vuode. »Koirallakin on parempi», ajatteli Boleslav. Vastapäisessä nurkassa oli häthätää tiilistä kyhätty tulisija. Sen yläpuolelle oli laudoista laitettu jonkinlainen hattu, näköjään omatekoinen, neuvomaan tietä tulisijasta kohoavalle savulle, mutta savu oli siitä vähät välittänyt ja etsinyt tiensä mistä hyväksi näki.
Tällä mustalla, kylmällä permannolla, yllänsä savunmustaama katto, asusti tyttö eikä kaivannut parempaa. Siihen oli hänen sydämensä kasvanut kiinni, sitä piti hän paratiisina, josta karkotus merkitsi hänelle kuolemaa ja kadotusta.
Kurja naisraukka!—
Ja eräänä iltana oli hän kadonnut. Boleslav tahtoi vihdoinkin puhua hänen kanssaan ruokavaroista ja huusi häntä. Ei mitään vastausta. Keittiö oli tyhjä. Puistossa, rannoilla, sillan luona, koko saarella—ei jälkeäkään. Ehdottomasti olisi tytön täytynyt kuulla, sillä hänen äänensä kaikui kyllin kovasti yöhön.
Boleslavin mielessä heräsi epäilys, että tyttö yksinäisen päivätyönsä palkaksi öisin hekumoi jonkun ystävänsä sylissä. Olihan hän perehtynyt paheen kaikkiin lajeihin ja hyvin omiaan siihen, että kuka tahansa irstas veitikka halusi hurjissa himoissaan sulkea hänet syliinsä. Moni kyläläinen arvatenkin vain siksi heitteli kivillä tätä ruumista, ettei saanut sanoa sitä omakseen.
Ja mikäpä muuten olisikaan isän kuoleman jälkeen kiinnittänyt häntä tähän kurjuuteen, jollei uusi synti, joka kenties oli jo kauan käynyt tuon vanhan kanssa käsi kädessä?
Inho valtasi Boleslavin. »Jollei hän voi puhdistaa itseään, ajan hänet raipoilla huomisaamuna matkoihinsa.» Näissä aikeissa meni hän levolle. Mutta suurin ei hän voinut nukkua, sillä häntä huolestutti tulevaisuus ilman tyttöä. Tämän ajaminen tiehensä merkitsi samaa kuin muuttaa itsekin samana päivänä täältä pois.
Kuuden tienoilla herätti hänet unenhorroksistaan ulko-oven hiljainen narina.
Hän pukeutui nopeasti, sillä hän tahtoi heti kohta vaatia tytön tilille.
Astuessaan keittiöön tapasi hän tytön lieden ääressä kumartuneena kirkkaasti kiiluvain tervaslastujen ylitse, joihin hän puhalsi posket pullollaan.
Tyttö kääntyi vitkaan ja sanoi katsoen häneen suurin silmin: »Hyvää huomenta, herra!»
Boleslav vapisi vihasta.
»Missä olit yöllä?» tiuskaisi hän.
Tyttö alkoi hätääntyä, päästi kätensä kupeilleen riipuksiin ja vetääntyi takaperin perimäiseen uunin-nurkkaan.
»No, vastaatko pian?»
»Voi, herra», änkytti tyttö painaen päänsä olkapäidensä väliin, »ajattelin, ettette sitä huomaisi, ja että ennättäisin takaisin, ennenkuin herra on herännyt—»
»Luuletko siis saavasi öisin harhailla ympäri, kun en vain sitä huomaa?»
Pelkästä pelosta oli tyttö kyyristynyt myttyrään.
»Mutta—mutta—enhän voinut muuta», änkytti hän. »Meillähän ei ole enää mitään—ja herra on koko ajan syönyt melkein vain savustettua lihaa!»
Silloin putosivat suomukset Boleslavin silmistä.
»Olit siis ruokatavaroita noutamassa?»
»Missäs muualla, herra! Toin vasikanlihaa ja vereksiä munia ja voitakin—ja makkaraa ja kaikenlaista muuta. Ne kaikki ovat jo kellarissa.»
»Kuka niitä antoi sinulle?»
»Mutta tiedättehän sen, herra.—Bockeldorfissa olin, tunnen siellä kaupustelijan—hän hankkii minulle jo edeltäkäsin mitä tarvitsemme, ja kun yöllä koputan, avaa hän takaoven—siitä tietää vain hänen vaimonsa, ei kukaan muu niin hiirenhiiskausta—eikä hänellä ole kallistakaan. Herra Merckel täällä kylässä ottaa taalerin jokaisesta lihanaulasta ja kaupanpäällisiksi haukkuu pataluhaksi.»
»Ja oletko tänä yönä kulkenut jalkaisin kuusi peninkulmaa edestakaisin koko kantamus selässäsi?»
Kummastellen ja yhä peloissaan katsoi tyttö häneen.
»Luulen, että sen tiedätte, herra, olenhan sen jo kerran ennen teille sanonut.»
»Mutta sitä ei voi kukaan ihminen—älä valehtele minulle enempää, nainen. Tiedän kyllä sotaretkeltä, mitä saattaa kestää—mitä miehetkin voivat kestää.»
Älyttyään, ettei herra nyt enää ollut vihainen, uskalsi tyttö nousta suoraksi ja ojensi vankat käsivartensa.
»Minäpä kestän enemmän kuin miehet, herra», sanoi hän onnellisesti hymyillen—»muuten ei minusta olisikaan täällä mitään hyötyä—»
»Kuinka kauan olet jo tätä tietä taivallellut, Regina?»
»Vuosia viitisen, herra, joka viikko—väliin useamminkin—kesällä se on leikintekoa—mutta talvisin ja syksyisin—kun metsä on lumen peitossa tai niityt tulvillaan—silloin se on työläämpää—onneksi silloin ovat taasen yötkin pitemmät, niin ettei kukaan näe minua—ja paljon mieluummin kuljen kuusi peninkulmaa, ennenkuin pyydän mitään mokomalta koiralta—herra Merckeliltä, aioin sanoa—se ottaa taalerin lihanaulalta—eikö moinen ole hävytöntä? Ja sitten mennä lainkaan kylään—»
Säikähtyneenä vaikeni hän, ikäänkuin pelkäisi saavansa toria lörpöttelystään.
»Mitä aioit sanoa, Regina?» kysyi Boleslav lempeämmin.
»Aioin oikeastaan vain pyytää anteeksi, että menin luvatta—mutta ajattelin, että herraa ilahuttaisi saada kerran vereksiä munia aamiaiseksi— — —»
»Hyvä on, Regina», sanoi Boleslav kääntyen poispäin. »Olet kelpo tyttö.»
Hetikohta poistui hän ja meni virralle kylpemään. Palattuaan tapasi hän kyllä huoneen järjestettynä kuten muulloinkin, mutta kahvia ei tänään näkynyt.
»Hän on kai uuvuksissaan nukahtanut», ajatteli Boleslav ja päätti hetkisen odottaa, sillä tänään ei hän tahtonut Reginaa kiirehtiä. Mutta kun häntä kylvyn jälkeen kovasti vilutti, ei hän halunnut kauemmin olla ilman lämmittävää juomaansa. Hän meni varpaisillaan keittiöön, katsoakseen itse valkeaa, jos mahdollista tyttöä herättämättä. Mutta tämä ei nukkunut. Ensi näkemältä näytti tosin siltä. Hän istui vuoteensa reunalla, oli painanut kätensä kasvoilleen eikä liikahtanut. Tuontuostakin kulki väristys hänen ruumiinsa lävitse, kuten sillä, joka on nukkunut ylen uuvuksissa.
Mutta lähemmin katsottuaan huomasi Boleslav kirkkaiden kyynelien valuvan hänen punaisia lihavia sormiaan myöten. Samalla pääsi ähkyviä nyyhkytyksiä hänen rinnastaan.
»Mikä sinun on, Regina? Miksi itket?»
Tyttö ei vastannut, vaan nyyhkytteli yhä äänekkäämmin.
»Olenko pahottanut mieltäsi, Regina? En olisi sinua nuhdellut, jos olisin tiennyt, missä olit.»
Silloin päästi Regina kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja katsoi herraansa itkettyneillä silmillään.
»Voi, herra», sammalsi hän kyyneliin tukehtumaisillaan. »Minua ei ole—vielä kukaan—niin nimittänyt, eikä se ole—totta—»
Boleslavin mieliala kylmeni. Hän ei tiennyt käyttäneensä yhtään soimaavaa sanaa. Puuttuipa vain, että tämä nainen, jota muuten koirilla ajatettiin, alkoi näytellä herkkätuntoisuutta hänen edessään.
»Mikä ei ole totta?» tiuskaisi hän.
»Se mitä sanoitte.»
»Tuhat tulimaista—mitä olen sanonut?»
»Että minä olen—kelpo ...» Uusi nyyhkytysten puuska tukehdutti hänen äänensä.
Boleslav katsoi tyttöön päätään pudistellen. Hän ei ollut kuunaan katsonut ihmissieluun sisälle eikä tiennyt siellä piilevän arvotuksia, ei tiennyt, että kunniattomuudellakin on kunniantuntonsa.—Hymyillen laski hän kätensä Reginan olalle ja sanoi: »Ole vaan levollinen, Regina. En tarkottanut mitään pahaa—ja laita nyt vihdoinkin aamiainen valmiiksi.»
»Saanko—minä—tuoda sen sisäänkin?» kysyi hän yhä nyyhkyttäen.
»Olisiko minun tultava sitä hakemaan?»
»Luulin—etten saisi.» Näin sanoen meni hän lieden luo ja puhalsi kyyneltynein poskin sammumaisillaan olevaan tuleen.
Siitä lähtien ei hän enää pelännyt astua Boleslavin läsnäollessa huoneeseen. Huolellisesti tähysteli hän silloin herransa kasvoja arvatakseen tämän toivomuksia, mutta sanaakaan ei hän uskaltanut päästää huuliltaan.
Kellariholvista, missä rahoja ja viinipulloja säilytettiin, oli Boleslav löytänyt suuret kasat papereita, jotka viruivat sikin sokin useammissa arkuisssa täyttäen ne kukkuroilleen. Siinä oli isän kirjeenvaihto, kaikenlaatuisia todistuksia ja asiapapereita.
Kohta ensi päivänä papereita penkoessaan ei hänen käsiinsä sattunut enempää eikä vähempää kuin testamentti, jonka mukaan hänen autuaasti nukkunut tätinsä luovutti kaiken omaisuutensa hänelle, Boleslav von Schrandenille, rakkaan veljenpoikansa ainoalle pojalle, »hyvittääkseen hänelle sen vääryyden»,—niin kuului lisäys—»jota hän on saava kärsiä elinikänsä».
Boleslavin ilo oli vain vähäinen; vasta lähemmin ajateltuaan, että hän täten oli saanut käsiinsä hyvän aseen tulevaa taistelua varten, alkoi hän pitää lahjaa arvossa.— —Antajaa itseään, joka aina oli ollut hänelle suopea, hän tuskin ajattelikaan, niin kovettunut oli hänen mielensä, niin yksinomaan olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet synkkään tehtävään, joka oli hänen suoritettavanaan.
Hän oli halunnut vain saada näkyviinsä tien, jota myöten olisi rajusti, kuten hänen luonteensa halusi, voinut syöstä eteenpäin. Mutta pitkiin kuukausiin ei hän nähnyt edessään mitään muuta kuin masentavaa toivottomuutta.
Taistelua schrandenilaisia vastaan, johon hän oli päättänyt ryhtyä, oli käytävä suurisuuntaisesti; muuten se päättyisi samanlaisella tappiolla kuin taistelu, johon isä oli elinvoimansa viimeiset jäännökset kuluttanut.—Oli hankittava suuri joukko työmiehiä, jotta voi pitää roskaväen aisoissa. Mutta mistä niitä otti, jollei tienoolla kukaan alentunut hänen palvelukseensa? Tosin rahalla saa mitä hyvänsä, ja kolminkertaisen palkan toivo olisi monen, joka nyt pöyhistellen luulotellulla isänmaallisuudellaan ylpeänä sylki hänen kynnykselleen, tehnyt nöyräselkäiseksi orjaksi.
Mutta niin pitkälle eivät hänen varansa riittäneet. Käteiset rahat, jotka hän oli löytänyt ja jotka ensi silmäyksellä olivat näyttäneet kuulumattomalta rikkaudelta, olivat aivan riittämättömät, jotta niillä olisi voinut ryhtyä mihinkään yritykseen. Niitä oli 4,500 taaleria, jäännöksenä saatavista, jotka isä palon jälkeen, kun hänestä näytti koko maailma leimahtaneen liekkiin, oli kiireimmittäin perinyt velallisiltaan. Tosin olisi summa kestänyt vuosikausia siihen kurjaan elämään, jota hän Reginan kanssa oli alkanut viettää isänsä tapaan; mutta tehtävään, joka väikkyi hänen mielessään, oli se kuin pisara kuumille kiville.
Ennen testamentin löytämistä oli hän raskain mielin tuuminut tarjota myytäväksi metsät, jotka olivat olleet hänen isänsä ylpeytenä, haaskata ne perin pohjin, jollei muu auttaisi. Nyt jätti hän kiireimmiten tämän ajatuksen mielestään. Olettaen, että kaupan saisi tehdyksi niin hyvin kuin hän toivoi, olisi kuitenkin kulunut kuukausia, ennenkuin hän olisi saanut ensimäiset rahat käsiinsä. Lisäksi oli talvi oven edessä, tuima itäpreussilainen talvi, joka aina huhtikuuhun asti teki ulkoilmassa työskentelyn mahdottomaksi.—Tänä vuonna ei siis ollut rakentamista eikä peltotyötä enää ajatteleminenkaan.—Miksi siis tehdä uhrausta, joka lyhytaikaisella kärsivällisyydellä—olihan kysymys vain viikoista—oli kokonaan vältettävissä?
Kun hän huhtikuun 1 päivänä nostaisi perinnön ja lähtisi sitten heti työväkeä hankkimaan, saattoi toukokuussa olla rakennustyö jo täydessä vauhdissa, kenties oli mahdollista saada vielä hieman maatakin siemennetyksi.
Mutta siihen asti—siihen asti!
Kuinka voisi hän sietää harmaiden talvipäivien autiota yksitoikkoisuutta tylsässä toimettomuudessa, kun työnhalu kuitenkin poltti hänen sormiaan?—Kuinka kestäisi hän elää päivästä päivään lemmittynsä läheisyydessä—ilman toivoakaan päästä tälle tekemään kysymyksen, suuren, kohtalokkaan kysymyksen, josta hänen elämänsä ja onnensa riippui?—Pysyykö Helena lujana? Antaako hän anteeksi? Sulkeeko hän sydämensä, niin ettei vihan myrkkyhenki, jota hänen ympäristönsä huokui, myrkytä hänen rakkauttaan?
Tuomiokirkon pyhän neitsyen kuva muistui Boleslavin mieleen, Muistuttikohan Helena vielä sitä?
Saisipa hän silmänräpäyksenkään ajan katsoa lemmittynsä kasvoja! Hänen silmissään häämötti ruusujen puna ja liljojen valkeus, hän näki valoisan pyhimysolennon hymyillen kumartuvan häntä kohden, mutta minkä näköinen hänen lemmittynsä oli, sen hän oli unhottanut.
No, yhtä kaikki—suojelkoon armas pilviin kietoutuneena hänen työtänsä ja kruunatkoon kerran rakkaudellaan sen, minkä hän on suorittanut valmiiksi.—Tähän ajatukseen uinahti vähitellen kaipaus saada jälleen nähdä Helenaa; jos hän olisi saanut immeltä sanasenkaan, joka hänelle olisi vakuuttanut tämän uskollisuutta, olisi hänen toiveensa ollut täydelleen tyydytetty.
Yhä syvemmälle kaivautui hän paperien sekasokaan, joka näytti paisuvan sitä suuremmaksi, mitä hartaammin hän toivoi pääsevänsä pohjaan saakka. Papereita oli jo pinottu asuinhuoneen seinille niin korkealle, että ne peittivät kauniin isoäidin kuvan, mutta vielä olivat arkut ja laatikot täyteen ahdettuina kellarissa. Koko perhearkisto näytti jonakin hädän hetkenä haalitun kokoon ja ilman valintaa ja järjestystä joudutetun turvaan. Nyt oli tästä sekasotkusta löydettävä esille mitä oli tärkeää ja osaksi välttämätöntäkin tilan hallintoon. Niinpä puuttuivat muiden muassa kaikki vapautettujen talonpoikien kanssa tehdyt sopimuskirjat ja kaikki rajamääräykset. Varmaankin olivat kylän hyenat kaapanneet isännättömiksi jääneistä tiluksista, mitä hyväksi näkivät. Loputtomia riitajuttuja oli hänen edessään, ja jollei hän tahtonut käräjöidä jokaisesta jalanleveydestä maata tai omin käsin hankkia oikeutta, ei hänelle epäilemättä jäisi kerrassaan mitään.
Mutta voittamaton kammo pidätti häntä kääntymästä viranomaisten puoleen. Hänen mielessään säilyi vielä isänsä kuva siltä päivältä, jona hän oli nähnyt tämän viimeisen kerran. Silloin hän näki, miten ovet ilman muuta suljettiin tältä henkipatolta mieheltä, joka oli kyllin julkea tullakseen etsimään oikeuttaan... Tosin oli siihen aikaan Preussissa ollut kaikki ylösalaisin. Valtion perustukset horjuivat—sentähden saivat rotat vapaasti elämöidä.—Mutta kukapa saattoi tietää, puhuiko samaisen isän poika kuulevammille korville?—Laissa oli takaportteja yllin kyllin, jotta jonkun vastenmielisen henkilön saattoi tehdä oikeudettomaksi, ja sitä hän ei epäillytkään, ettei siihen olisi ollut hyvää tahtoa.—Niin syvälle oli hän syöpynyt turvattomuuden tunnelmaansa, että laillinen järjestyskin näytti hänestä metsänpedolta, joka väijyi häntä nostosillan korvalla.—Sotilaallisia velvollisuuksiaankaan ei hän enää ajatellut. Luutnantti Baumgart oli kaatuneiden luettelossa. Miksi siis henkiin heräämisellään tuottaa herroille virkamiehille tarpeetonta työtä? Vähät he välittäisivät siitä häntä kiittää.—
Hänen mielestään eivät lähteneet raamatun sanat: »Hänen kätensä olkoon jokaista vastaan ja jokaisen käsi olkoon häntä vastaan.» Tämän kirouksen, jonka Hagarin poika oli kerran vienyt mukanaan elämään, täytyi hänelle muuttua siunaukseksi, niin hän uhotteli.
Viikot kuluivat, hän tuskin sitä huomasi. Päivät pääksytysten istui hän papereihinsa hautautuneena, ja iltaisin hän kuljeksi puiston raivaamattomia polkuja pitkin tai kapuili linnanraunioilla.
Ainoastaan yhtä paikkaa hän huolellisesti vältti. Tämä paikka oli Kissanporras. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää, kun hän vain joutui sen läheisyyteen, ja hän riensi kiireimmittäin ohi pensaikon, joka sen peitti taakseen.
Mutta hänessä heräsi palava, kiduttava himo nähdä omin silmin tuo turmion paikka, eikä tämä himo jättänyt häntä enää rauhaan.
Niin oli sitten eräs ilta syyskuun lopulla, ja ensi kertaa hänen kotiuduttuaan loisti täysikuu jälleen hopeanhohtoisena taivaalla. Levotonna hän harppaili pitkin puiston käytäviä. Kuivat lehdet kahisivat hänen jalkojensa alla, ja syystuuli kohisi kolkosti pensaissa. Kuten valkoisten elukkain parvet vilisivät kuunsäteet maata pitkin; mustana, pykäläisenä muurina nousi pensasto hänen edessään korkeutta kohden.
Silloin—synkän uhmansa puuskassa—hän voitti taikauskoisen kammon, joka häntä siihen asti oli pidättänyt, ja tunkeutui läpi viidakon, joka suojaten verhosi polun.
Jyrkkä rinne laskeutui miltei pystysuoraan alas virtaan, jonka peilipinnan leppäpensaat peittivät melkein kokonaan. Hiljainen lirinä ja loiske kuului alhaalta.
Rinteen yläreunalta ojentausi jykevä, käsipuulla varustettu hirsi pitkälle ilmaan. Teline, joka oli kaivettu syvälle maahan, piteli sitä kiinni rautatangoilla. Samanlainen hirsi ojentautui toiselta rannalta sitä vastaan, mutta siellä oli se kiinnitetty mahtavaan tammenkantoon, joka sitä kannatti ja piti tasapainossa. Keskivälillä ammotti kymmenen tai kahdentoista jalan levyinen kuilu. Niin ojentuivat hirret molemmilta puolin yli syvyyden kuten kaksi kättä, jotka ikävöiden kurottuvat toisiansa kohden koskaan ylettymättä toisiinsa.
Jolleivät ne tosiaankaan olisi konsanaan toisiinsa ylettyneet, olisi tuho jäänyt tapahtumatta.—Mutta parittajalla ei ole kuunaan ollut helpompaa tehtävää. Tämänpuolisella hirrellä oli pari lautaa, jotka niihin kiinnitetyn vaajan avulla vaivattomasti saattoi työntää sillaksi aukon yli. Olipa saapuvilla käsipuukin, joka nyt nojasi hirttä vasten, mutta jonka saranoillaan voi kääntää vastapäiseen suuntaan. Näin oli ollut kaikki oivallisesti varustettu petoksen helppoa toimeenpanoa varten.
Ikäänkuin ikuisen häpeän muistomerkkinä törrötti tämä laitos mustana ja hoippuvana sumuisessa kuutamoyössä.
Loiske alhaalla näkymättömässä virrassa koveni. Näytti siltä, kuin aaltoja vielä tänään kuohuttaisi se pöyristyttävä teko, joka nyt peittyi tuonen helmaan.
Verkalleen kuin unissaan astui hän portaalle, syvällä allaan hopeapinta, jonka ylitse näytti säkeniä parvittain vilahtelevan. Silloin näki hän vaalakan naisolennon, joka oli puristanut hameensa reisiensä väliin ja seisoi vedessä polviaan myöten. Hän oli Regina, ja hän huuhtoi pesuvaatteitaan hietasärkän reunalla.
Boleslav rypisti kulmiaan. Että hänen pitikin juuri täällä kohdata tämä nainen! Mutta toisekseen—kohtuuton ei saanut olla, väistyihän tyttö hänen tieltään, missä suinkin voi, toden totta ei hänen tarvinnut paljo kärsiä tämän läsnäolosta.
Puoleksi ajattelematta nojautui hän käsipuuhun ja katseli pesutyttöä. Tämä ei aavistanut mitään hänen läheisyydestään, vaan seisoi syvään kumartuneena vettä kohden. Hänen niskansa pingottui, jäntevät kädet ravistelivat märkiä vaatteita, niin että kimmeltävät pisarat pirskuivat yltympäri. Tuontuostakin alotti hän saman kaksiäänisen laulun, jota oli hyräillyt taannoin hautaa luodessaan, ja heitti sen jälleen kesken saatuaan roiskauksen vettä suuhunsa tai sieraimiinsa.
Kuinka uutterasti hän teki työtään vielä näin iltamyöhällä, jolloin Boleslav oli luullut hänen aikoja sitten menneen levolle!
Mutta äkkiä ponnahti hän pelästyneenä pystyyn. Boleslavin jalka oli raapaissut alas pari kivenliuskaretta, jotka olivat pudonneet aivan tytön eteen.
Epäluuloisena tähysteli tyttö vastapäiselle rannalle. Hänen ensi ajatuksensa oli ilmeisesti, että joku väijyi häntä ylhäällä pensastossa.—Vasta sitten johtui hänen mieleensä katsoa ylöspäin portaalle. Hän päästi hiljaisen huudahduksen.
»Ei sinun tarvitse pelätä, Regina», huusi Boleslav hänelle. »En tee sinulle mitään.»
Regina ryhtyi jälleen levollisesti työhönsä.
»Kuinka pääset sinne alas?» kysyi Boleslav edelleen.
Regina pyyhkäisi märällä käsivarrellaan kasvojaan »Olen hyvä kapuamaan», sanoi hän ja vilkui tuokion aikaa ylös Boleslaviin.
»Eikö sinua palele vedessä? Vuodenaika on jo myöhäinen.»
Regina vastasi jotakin, mitä Boleslav ei kuullut. Sitten ei hän häirinnyt tyttöä enää. Mutta hän oli utelias näkemään, miten tämä aikoi kiivetä jyrkkää rantatöyrästä myöten.
Niin hän jäi paikalleen ja katseli tyttöä.—Muutaman minuutin kuluttua kokoili tämä pesuvaatteensa ja nousi virran partaalle. Kuun säteet taittuivat kehäksi ympäri hänen päätänsä, joka tänään oli miltei sileäksi kammattu. Näytti kuin hän kantaisi kruunua.
Aralla katseella vilkaisi hän ensin, oliko hänen herransa vielä ylhäällä, sitten sukelsi hän pensastoon, missä hän kohta näkyi vesa vesalta, oksa oksalta kapuavan ylöspäin kuin villikissa.
Töyräälle päästyään laski hän hameensa suoraksi ja aikoi vasuineen mennä tiehensä, mutta Boleslav huusi hänen jälkeensä.
»Miksi teet työtäsi öiseen aikaan?» kysyi hän koettaen näyttää ystävälliseltä.
»Koskeivät he anna minulle päivällä pahaakaan rauhaa», vastasi tyttö.
»Kyläläisetkö?»
»Niin, herra.»
»Mitä he tekevät sinulle?»
»No, mitä he aina tekevät—heittelevät ja paiskiloivat.»
»Virran ylitse?»
»Niin juuri, herra.»
»Kun sinulle vasta tehdään pahaa, niin tule minua hakemaan.»
Regina ei vastannut.
»Ymmärrätkö?»
Regina risti kätensä ja katsoi häneen rukoillen.
»Mitä nyt?»
»Voi, hyvä herra, älkää ampuko!» sammalsi tyttö.—»Tiedän, että aiotte ampua. Hän on—tarkotan armollista herraa—hänkin kerran koettanut. Silloin alkoivat ne joen takana tehdä samoin. Paukkui yhä siellä ja täällä, kaikkialla—mihin vain päänsä pistikään. Oli aivan ihme, ettei kehenkään sattunut. Ja jos he vielä lopulta tottuvat aina ottamaan pyssyt mukaansa, ampuvat he minut muitta mutkitta, missä vain tapaavat, sillä enhän voi olla saarelta poistumatta.»
Boleslav ei ollut ennen kuullut tytön puhuvan niin kauan ja järkevästi. Hänestä näytti uudelta ja omituiselta, että tämän matalan, villien kiharain ympäröimän otsan takana saattoi asua tyynesti harkitsevia ajatuksia.
»Olet oikeassa, Regina», vastasi hän. »Jo sinunkaan tähtesi en saa heitä ärsyttää.»
Hän näki kuun valossa, kuinka tytön kasvoille lehahti tumma punastus.
»Minun tähteni, herra?» sammalsi Regina. »En tiedä, mitä tarkotatte?»
»Hyvä, hyvä», vastasi Boleslav torjuen. »Mutta mitä aioinkaan kysyä, Regina,—oletko tyytyväinen palveluspaikkaasi? Puuttuuko sinulta mitään?»
Tyttö tuijotti häneen vaieten.
»Sinun ei pidä panna pahaksesi, Regina, vaikka olisinkin ynseä sinua kohtaan. Minulla on huolia pääni täynnä ja elän mieluimmin yksikseni. Älä siis luule, että olen sinulle vihainen, vaikken sinua puhuttelisikaan.»— —
Reginan silmät sumentuivat. Hänen kätensä hapuilivat portaan käsipuuta kohden ikäänkuin tukea etsien. Seuraavana hetkenä hän pyörähti ympäri—ja jättäen vasunsa niille hyvilleen livisti hän tiehensä kuin minkäkin hirmuhengetärten hosumana.
»Omituinen olento», mutisi Boleslav katsoen hänen jälkeensä. »Minun täytyy olla lempeämpi häntä kohtaan. Hän ansaitsee sen.»
Sitten nojautui hän käsipuuhun ja katseli alas veteen, jonka hopeaiseen pohjaan ilmestyi kokonainen puutarha, täytenään liljoja ja punaruusuja.