IX.
Herra luutnantti Merckel oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen hautajaispäivän tuloksiin. Hän nimitteli schrandenilaisia pelkureiksi ja vanhoiksi akoiksi ja sanoi, että he olivat arvottomia kuninkaan takkia kantamaan.
Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli juuri lähdön edellä hävinnyt näkyvistä ja ratkaisevalla hetkellä jättänyt joukon johdottomaksi—vastasi hän, että hänen laitansa oli aivan toinen; hän oli upseeri ja sellaisena velvollinen käyttämään miekkaansa ainoastaan kuninkaan palvelukseen.
Schrandenilaisista, jotka eivät olleet tottuneet erittäin terävästi ajattelemaan, näytti tämä selitys päivän selvältä. He lupasivat ensi tilaisuudessa korjata vikansa.
Mutta Felix Merckelin oli mahdoton tähän tyytyä.
»Isä», sanoi hän eräänä myöhäisenä iltana, ravintolan isännän tyytyväisesti myhäillen laskiessa päivän tuloja. »Minä en voi sietää ajatusta, että mokoma lurjus, mokoma konna on preussilainen upseeri kuten minäkin. Täytyyhän hävetä aivan silmät päästänsä, kun on moisen kanssa ollut palveluksessa. Sellaisia veitikoita ei saa olla armeijassamme. He tahraavat kokardimme, yksinpä miekanhihnammekin. Minä vaadin hänet kaksintaisteluun ja ammun kuulan hänen kalloonsa.»
Hän ojensi jalkansa puupenkille ja väänteli kylmäverisesti hymyillen ratsumiesviiksiään. Vanhus päästi säikähdyksissään kouran täyden hopeakolikoita putoamaan pöydältä lattialle, jotta ne vierivät lattian rakoihin.
»Felix», sanoi hän, »sinun ei pidä juoda niin paljon katajanmarjaviinaa. Vieraille se on kyllin hyvää. Huomenna tuon sinulle pullon mietoa viiniä, Felix. Kenties yksi tai toinen seuraa esimerkkiäsi, ja niin pääsemme jälleen omillemme.»
»Erehdyt, isä», vastasi Felix. »Kunniantuntoni ei minua enää jätä rauhaan. Olen saksalainen nuorukainen, isä, ja urhoollinen upseeri—en voi enää kauemmin nähdä säätyäni häväistävän.»—
»Felix», sanoi vanhus, »mene maata, poikani, sitten et näe etkä kuule enää mitään.»—
»Isä,» vastasi poika, »sääli sanoa—mutta sinulla ei ole hituistakaan kunniantuntoa.»—
»Felix», jatkoi vanhus, »sinulla on liian vähän tehtävää. Katsoisit edes pulloja—herran nimessä, en suinkaan sitä vaadi, sillä onhan tässä neitonen sitä varten—mutta se tekisi sinulle sangen hyvää. Joutuisit toisiin tuumiin—metsälläkin voisit käydä— —»
»Missä sitten?»
»No, hyvä isä—Schrandenin metsäthän ovat melkein oven edessä—syövätkö jänikset toisiaan vai otatko sinä niistä osasen—sehän on aivan samantekevää.»
»Ei sovi minulle, isä—olen upseeri—minua ei saa tavata salametsästyksestä.»
»Hyvä Jumala, Felix, kuinka puhutkaan! Olenhan toki kylänvouti täällä—en vedä sinua hirsipuuhun.—Mutta niinkuin tahdot, poikani.—Tai voithan mennä iltaisin pappilaan. Kirkkoherra pelaa mielellään hieman shakkia—tosin ei siitä mitään hyödy, mutta sanotaanhan sen olevan huvittavaa, ja sitten on siellä Helenakin— — —»
»Ai, hän!» sanoi Felix ja siveli mielissään hymyillen leukaansa.
Vanhus katseli tarkkaavaisesti alkuajan kärpästä, joka oli suljettu kellonperien merenkultasydämeen.
»Olen näet sitä mieltä, että siinä tekisit sangen hyvät naimakaupat, jos vain kirkkoherra suostuu ja tyttö tulee sinulle.»
»Mikseikäs hän tulisi minulle?» kysäisi Felix.
»Onhan mahdollista, että hänellä toisaalla päin—»
Felix hymyili epäillen.
»Vai tarkotatko hänen jo iskeneen silmänsä sinuun—?»
Felix kohautti olkapäitään.
»Näetkös, Felix, se olisi suuri onni meille, sillä kylässä huhutaan niitä ja näitä, miten muka olen koonnut vähäiset pennini. Vääryydellä, ymmärrätkös—vääryydellä.—Mutta jos kirkkoherra Götz antaa ainoan tyttärensä meille rouvaksi—näetkös, sellainen mies kuin kirkkoherra Götz—se seikka jo sellaisenaan tukkii panettelijain suut. Sentähden, kuten sanottu, oleskele hieman hänen lähettyvillään, hivele hunajaa hänen huulilleen—ja ylipäätään sellainen mies kuin sinä—»
»Isä hyvä, ole kiltti ja säästä neuvosi», keskeytti poika hänet.—»Tuleeko Helena vaimokseni vai ei, riippuu yksistään minusta.—Juuri minä en olekaan vielä tehnyt päätöstäni. Onhan hän soma heilakka, sitä ei voi kieltää; hieman hoikka hän tosin on, mutta voihan hänet ruokkia. Ja sitte, tiedätkös, on hänessä jotakin vanhan piian tapaista—jotakin särmäkästä, kulmikasta. Jos kietaisee kätensä hänen vyötärölleen, niin hänkös surkeilemaan: »ai, herra luutnantti, älkää tehkö niin, rypistelette pukuni»—hän näetkös teitittelee minua jälleen; tai jos häntä hieman nipistää tai muuten tuikkaa—leikillään, tietysti—silloinkos hän kirkumaan: »ai, herra luutnantti, älkää toki tehkö niin, minulla on niin hieno iho.»—Tietysti tämä kaikki on sulaa sievistelyä ja teeskentelyä—ja jos häneen päättävästi kävisi käsiksi, suostuisi hän sormisuukkosin, mutta kuten sanottu—en ole vielä tehnyt päätöstäni... Eihän hän juokse tiehensä, kuten näet.»
Vanhus, joka sillävälin oli tottunein sormin laitellut rahoja paperikääröihin, katsoi iloisella ylpeydellä mallipoikaa, jonka hän oli kasvattanut. Sitten valtasi hänet pelko uudelleen:
»Ja eikö totta, Felix, tuota kaksintaistelua, ethän ajattele sitä enää ... sehän on mieletöntä ... siinähän on henki pelissä.»
Felix pöyhistihe: »Kunnianasioissa, isä, voit pysyä leikistä erilläsi. Niistä et ymmärrä mitään. Heti kun olen löytänyt soveliaan kartellinkantajan—»
»Mikä se on—kartellin kantaja, Felix?»
»Se on mies, joka vie vaatimuksen.»
»Vie—Boleslavilleko?»
»Kellekäs muulle!»
»Saarelleko?
»Saarelle, niin.»
»Mutta, Felix, mitä ajattelet? Kuka kristitty ihminen uskaltaisi saarelle mennä? Tiedäthän toki että sinne on asetettu sudenrautoja, miinoja ja herra tiesi mitä kaikkia muita murha-aseita joka askeleelle.—Katsos vain Hackelbergia, sehän liikkaa ja lynkkää vielä tänä päivänäkin, kerran sudenraudoissa kökötettyään—mutta elä puhu siitä, ymmärräthän. Sillä ei saa tulla ilmi, että Hackelberg on kuunaan käynyt saarella. Kuten sanottu, ketään et saa kehottaa sinne menemään, ja kuka muuten lähteekään niin vaarallisen ihmisen kanssa tekemisiin? Siitä ei hyödy mitään, poikaseni.»
»Oh, kyllä hän saa vielä nähdä», sanoi Felix itsekseen hampaitaan kiristäen.
Vanhus katseli häntä huolissaan; sitten täytti hän suippolasin piparmynttiviinalla ja tarjosi sen pojalleen.
»Juo tuo, Felix», sanoi hän, »se kyllä sinut asettaa.» Felix joi.
»Ja anna muusta huolehtia vanhan kelpo isäsi; ehkäpä tässä yön varrella keksitään keino, joka sinut parantaa niin sanotusta kunniantunnostasi.—Hyvää yötä, Felix.»
Hän ei ollut luvannut liikoja, tämä vanha, kelpo isä.
Seuraavana aamuna istuessaan poikansa kera vastatusten aamiaisella kysäisi hän hyväntahtoisen valittavalla äänellään: »No, Felix, oletko nukkunut tuhmat tuumat päästäsi pois?»
Felix suuttui ... »Sanoin sinulle jo, isä,—siitä—»
»En ymmärrä mitään! Aivan oikein, poikaseni. Mutta juuri siksi tahtoisin tietää erään seikan: kenen kanssa oikeastaan tahdot taistella, herra von Schrandenin vaiko herra Baumgartin?»
Felix säpsähti. Himmeä aavistus sanoi hänelle, mihin isä tähtäsi. »Nuo ovat pelkkiä viisasteluja, isä», vastasi hän. »Olen suorasukainen sotilas. Minulle ei tarvitse syöttää sellaisia.»
»Mutta, Felix, älä toki ole niin kiihkeä. Tarkotanhan vain parastasi. Herra von Schranden ei ole ikinään ollut upseerina, hänen kanssaan ei sinun siis sovi puuttua tekemisiin, ja luutnantti Baumgart taasen on veijari, sillä hän on esiintynyt väärällä nimellä, hänen kanssaan sinun siis kaikista vähimmän sopisi puuttua tekemisiin.»
»Se on totta», sanoi Felix, sivellen hunajaa voileivälleen. »Oikeastaan en saisi tehdä hänelle sitä kunniaa, että vaatisin hänet kaksintaisteluun.»
Uusi epäilys heräsi hänen mielessään. »Jollei hän vain saisi kantaa luutnantin arvonimeä», lisäsi hän kiukkuisesti. »Sitä ei kunniantuntoni voi suoda moiselle lurjukselle.»
Vanhus näytti odottaneen tätä vastaväitettä.
»Miksi hän sitten kantaa luutnantin nimeä?» kysyi hän, nipistäen lihavat huulensa yhteen. »Siksi, etteivät hänen esimiehensä tiedä petoksesta mitään. He kyllä antaisivat hänelle kauniin kyydin, jos siitä vain aavistaisivatkaan.»
Felix alkoi ymmärtää.
»Tarkotat, että pitäisi—»
»Tietysti pitäsi.»
Mutta Felixin helposti loukkaantuva kunniantunto ei tahtonut tietää tästäkään. »Tahdon muistuttaa sinulle, että olen upseeri, isä», huusi hän tuohtuneena. »Neuvosi on suorastaan minua loukkaava.»
Vanhus kohautti olkapäitään. »No, jollet tahdo—» tuumi hän.
Kunniastaan arka poika näytti nyt keksineen pelastavan keinon.
»Pitäisi ennemmin lähettää ilman allekirjotusta—» tuumaili hän aprikoiden.
»Siitä he viisi välittävät», vastasi vanhus. »Mutta tiedänpä jotakin parempaa. Panen asian itse vauhtiin. Kirjotat vain muiden mukana nimesi alle. Silloin katoaa se joukkoon.»
Saman päivän iltapuolella kulki kunnanlähetti Hoffmann kutsumassa »Mustaan Kotkaan» kaikki nostoväen miehet, joka menettely tosin ainoastaan lisäsi lähestyvän toimituksen juhlallisuutta, sillä he olisivat kyllä tulleet kutsumattakin.
Kun kaikki pöydät olivat täytetyt—Schrandenin kylä oli lähettänyt kolmisenkymmentä taistelijaa pyhään sotaan—ja herra Merckelin valpas silmä näki joka suunnalla täysiä laseja edessään, astui hän tarjoilupöydän takaa esiin, hiveli mielissään pyöreähköä mahaansa, ja vaihtaen salavihkaa silmäyksen poikansa kanssa alotti hän seuraavan puheen:
»Niin, nähkääs, rakkaat kansalaiset, asia on nimittäin seuraava: Te kaikki olette täällä urhoollisia sotilaita ja olette taistelleet monta tulista taistelua sorretun isänmaamme puolesta. Monta kertaa olette siellä saaneet olla janoissanne eikä teillä ole ollut edes likaisen lätäkön pisaraakaan saatavissanne. Kukapa ei sentähden teille soisi, että nyt sodan kuorman ja helteen jälkeen aika ajoin saavutte »Mustaan Kotkaan» ja täällä juotte siemauksen hyvää, rusottavaa olutta. Olette sen rehellisesti ja vaivaloisesti ansainneet. Maljanne, sotilaat!»—
Hän vei haarikkansa, joka hänellä oli tällaisia tapauksia varten valmiina, uljaalla heilahduksella huulilleen ja juodessaan vilkuili ympärilleen nähdäkseen, ketkä olivat tyhjentäneet lasinsa pohjaan.—Sitten hän salavihkaan viittasi tarjoilijaneitoselle ja pyyhittyään huuliaan jatkoi:
»Kylänvoutina en tosin ollut sodassa mukana, sillä minun täytyi sen aikaa pitää huolta kotiin jääneistä»—hyväksyvän liikutuksen murina kävi kautta huoneen—»mutta olen isänmaan ystävä kuten tekin, ja sydämeni sykkii uskollisena isänmaalle ja kunnialle, kuten konsanaan teidän, kelpo sotilaat.— —Kiirehdi nyt hieman, kuhnustelija, sillä kuoleehan herra Weichert pian janoon»—herra Weichert piti puoliaan, mutta se ei auttanut, lasi temmattiin hänen käsistään—»ja poveni paisuu ylpeydestä, kun katson poikaani, joka on suorasukainen, uljas sotilas ja josta toverien luottamus ja kuninkaan armo on tehnyt upseerin. Puhun varmaan teidän kaikkien sydämestä, kun huudan: Eläköön kylän ilo, kelpo poika, kunnon toveri, urhea sotilas ja kunniastaan herkkä upseeri, luutnantti Merckel, eläköön, vielä kerran eläköön ja kolmannen kerran eläköön!»
Innostuksesta uhkuen säestivät schrandenilaiset, ja herra Merckel vanhempi huomasi tyytyväisyydekseen, että tässä tilaisuudessa oli toistamiseen muutamia laseja tyhjentynyt. Antaakseen Amalialle aikaa niiden täyttämiseen piti hän vaikutusta lisäävän pienen väliajan, jolloin syvästi liikutettuna lankesi poikansa kaulaan; sitten hän jatkoi:
»Sitä suuremmalla surulla täytyy mielemme täyttyä, kun näemme, että rakastettua ja siunattua seutuamme, jonka häpeän urotekonne ovat hälventäneet, uudelleen solvaa samaisen miehen poika, tuon miehen, joka on onnettomuuteemme syypää.—Paloraunioissa asustaa hän nyt isänsä rakastajattaren kera—en tahdo sanoa enempää, mutta kaunista, lapset, ei ole se, mitä siellä tapahtuu.» Ruokoton nauru rähähti ilmoille ja muuttui vähitellen siveelliseksi suuttumukseksi. »Niin, ja kauniinta kaikesta on se, että tämä irstas veitikka kuuluu hänkin urhoolliseen ja kunniakkaaseen armeijaamme, väärällä nimellä on hän hiipinyt riveihin, vieläpä enemmänkin, aina upseeriksi saakka on hän keinotellut ja vehkeillyt... Mikä teille kaikille, teille kunnon miehille, ei ole onnistunut—paitsi tietysti poikaani—sen on tuollainen miekkonen valheella ja vilpillä saavuttanut. Voitteko sitä sietää, hyvät schrandenilaiset, tahdotteko pitää hyvänänne, että moinen veijari, maankavaltajan poika, lopuksi katsoo teitä ikäänkuin alamaisikseen?—Sitäkö varten rakkaan kuninkaamme armosta on teistä tullut vapaita miehiä?»
Hetki näytti suotuisalta huutaa eläköön hänen majesteetilleen kuninkaalle, sillä Amalia oli tällä välin ehtinyt täyttää kaikki lasit. Menestys oli täydellinen, ja herra Merckel alkoi olla tyytyväinen puheensa niin henkiseen kuin taloudelliseenkin vaikutukseen.
»Ei, kunnon schrandenilaiset», jatkoi hän, »tätä ette saa pitää hyvänänne, armeija on vapautettava tästä häpeätahrasta—muuten täytyy teidän hävetä sitä, että olette preussilaisia sotilaita.»
»Lyökää hänet kuoliaaksi! Kuoliaaksi! Kuoliaaksi!» kajahti pöytien äärestä.
»Ei, rakkaat ystävät», vastasi hän myhäillen hyväntahtoiseen tapaansa. »Teidän ei ole aina kohta puhuttava kuoliaaksi lyömisestä, minä en teidän esivaltananne saa sitä ensinkään kuulla—muuten»—hän kohotti hyväntahtoisesti uhaten etusormensa pystyyn. »Mutta tahdon teille neuvoa jotakin parempaa. Korkeilla herroilla ei tietysti ole aavistustakaan, kuka tämän luutnantti Baumgartin takana oikeastaan piilee, sillä viime keväänä ei suurin kysytty kastetodistuksia eikä muita sellaisia; mutta nyt on asia toisin—nyt sentään jo katsotaan, kenen annetaan haihatella entisenä kuninkaallisena preussilaisena luutnanttina. Ja tämän »entisenkin» laita taitaa olla vähän niin ja näin.—Muistattekos, mitä Johann Radtke Heiden kylästä kertoi näiden samojen seinien sisällä, kun ei vielä kellään meistä ollut aavistustakaan, mikä siisti eläväinen hänen kuuluisa luutnantti Baumgartinsa oikeastaan on.»
Katkera, vihainen nauru keskeytti hänet. Sen oli päästänyt hänen poikansa Felix.
»Ranskasta hän muka on tänne vaeltanut, jalkapatikassa ja ypö yksin kuin mikäkin sälli. Ja hän on maannut haavotettuna, ollut vangittuna ja tiesi mitä.—Mutta ajatelkaas, mitä se merkitsee! Se merkitsee, ettei hän ole ottanut eroaan, vaan että hän on pujahtanut armeijasta kuten varas yöllä, aivan samoin kuin hän sinne ensin luikerteli. Ja tiedättekö, miksi semmoista sanotaan rehtien miesten kielellä? Karkaamiseksi sitä sanotaan.»—
Räjähti riemunhuuto, jota herra Merckel tervehti suurella tyytyväisyydellä, sillä hän oli havainnut kurkkujen kuivuvan huutamisesta.— —
Hän siis antoi heidän elämöidä voimiensa takaa, sitten jatkoi hän:
»Kelpo isänmaan ystävinä ja uljaina sotilaina on meillä siis nyt pyhä velvollisuus antaa vihiä korkeille herroille päämajaan, kuinka tämän siistin herran laita on. Siihen olemme velkapäät kuninkaamme, isänmaamme ja ennen kaikkea itsemme tähden. Ajettakoon hänet häpeällä ja pilkalla armeijastamme—heitettäköön hänet vankeuteen—ammuttakoon hänet kuoliaaksi—meille on se yhtä kaikki—meillä ei ole syytä hänen hyväksensä panna rikkaa ristiin.»
Schrandenilaiset päästivät raivon- ja tuskanhuudon jo ajatellessaankin, että jotakin sellaista heiltä vaadittaisiin.
Herra Merckel veti paperiarkin povitaskustaan.
»Olen laatinut tähän pienen kirjelmän», sanoi hän »jossa hyvin viisaalle ja jalolle pääesikunnalle alamaisesti esitän valituksemme. Jos suvaitsette, rakkaat ystävät—»
Hän oli avaamaisillaan paperin laskoksiltaan, kun hänen päähänsä pälkähti onnellinen, paljon lupaava ajatus.
»Voisinhan nyt hetikin jättää paperin allekirjotettavaksenne», jatkoi hän säteilevin kasvoin, »mutta silloin ilmaisisi se vain minun eikä teidän mieltänne. Tahdon sentähden, että tarkimmasti pohditte joka sanan ja korjailette mikäli tarpeelliseksi näkyy... Ehdotan sentähden, että valitsette keskuudestanne viisi toveria toimikuntaan, jonka kanssa me, poikani ja minä, vetäydymme juhlahuoneeseen neuvottelemaan rauhassa kirjotuksesta, jonka aikaa te muut olette täällä koolla.» Sitten hän mainitsi nimeltä ne, jotka hän soveliaimpina ehdotti tähän kunniatehtävään—viisi nuorukaista, joiden hän tunsi kitsastelematta liikuttelevan rahojaan ja joilla saattoi odottaa olevan jonkun verran kunniantuntoa.—
Puoleksi kateissaan, puoleksi vahingoniloisena kannatti kokous hänen ehdotustaan.
Valittujen naamat venähtivät pitkiksi, sillä he aavistivat, mitä heillä oli edessään, mutta kun he samalla olivat imartelusta mielissäänkin, eivät he yrittäneetkään tehdä tenää.
Kunnioituksella, jota herra Merckel tunsi heti, kun joku oli herrashuoneeseen astumaisillaan, tempasi hän auki oven, jonka yläpuolelle oli samalla kertaa sekä varotukseksi että houkutukseksi kirjotettu nuo merkitsevät sanat: »Täällä saa juoda ainoastaan viiniä.»
Pelokkaan ylpeinä astuivat valitut tähän ylhäiseen huoneeseen ja kierittelivät arastellen lakkejaan käsissään.
Viimeisenä seurasi talon poika.
Silloin kääntyi herra Merckel vielä kerran ympäri ja huusi juhlallisella äänellä tarjoilupöytää kohden: »Amalia, kaksi pulloa muskottia minulle ja herra luutnantille.»
Muskotti oli viiniä, jota hänellä oli tapana itse laittaa rommista, sokerista, kanelista ja karviaismarjamehusta sekotettuna tarpeelliseen määrään vettä ja jota hän myi taalerista pullon schrandenilaisille. Hän mainitsi kaksi pulloa sentähden, ettei vieraitten mieleen juolahtaisi jakaa kaksittain pulloa keskenään.
Tarjoiluhuoneessa syntyi syvä hiljaisuus.
Vakavin, jännittynein kasvoin katselivat jälelle jääneet toisiaan ja tuijottivat sitten taasen suljettuun oveen
Herrashuoneestakaan ei kuulunut niin hiiren hiiskahdusta. Siellä käytiin isännän ja hänen vieraidensa välillä mykkää, mutta silti ankaraa taistelua. Epätietoista oli, kuka voittaisi.
Muutamien minuuttien jälkeen sentään—neiti oli juuri palannut kellarista kahden nopeasti täyttämänsä pullon kera—tempasi herra Merckel oven seposen selälleen ja huusi voitonriemuisena tarjoiluhuoneeseen: »Amalia, vielä viisi pulloa muskottia!»
Huoneessa kuului moniääninen huokaus. Jännitys laukesi. Kuten tavallisesti oli vieraiden puolue joutunut tappiolle.
Kohta tämän jälkeen tunkeutui yksitoikkoinen, kumea lukemisen ääni kuuntelijain korviin.
Mennessään tänä iltana levolle tunsi herra Merckel vanhempi, ettei hänen päivänsä ollut mennyt hukkaan.—
Poika oli päässyt vaarallisista ajatuksistaan, Schrandenin suvun viimeisen vesan kohtalo oli määrätty, ja kassassa oli ylimääräistä tuloa kahdeksan taaleria ja viisikolmatta hopeagroschenia.—
»Niin sitä lyödään kolme kärpästä yhdellä iskulla», sanoi hän tyytyväisesti myhäillen, pani kätensä ristiin ja nukkui makeasti.