X.
Tuli talvi.
Sanomattoman surullinen, tuskallinen kuihtuminen oli kulkenut sen edellä. Boleslav, joka oli kasvanut luonnon keskellä ja katsoi olevansa vapaa liiallisesta herkkätuntoisuudesta, ei ollut ikinä pitänyt mahdollisena, että syksy raukealla vertauskuvallisuudellaan värisyttäisi häntä luita ja ytimiä myöten.
Hän pelkäsi aikaa, joka oli tulossa.
Illat alkoivat käydä kamalan pitkiksi. Korppikotkan tavoin liiteli yksinäisyys hänen päänsä yllä, yhä ahtaammiksi kävivät sen kierrokset, hän tunsi jo sen siipien leyhyttelevän lamauttavaa kylmyyttä hänen kasvoilleen.
Kummallista! Olihan hän ollut yksin ikänsä kaiken eikä toivonut mitään parempaa!—Mistä äkkiä tämä palava halu liittyä johonkin ihmiseen, nyt, kun kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan?——
Hän syventyi syventymistään paperien sekamelskaan. Se oli tympäisevää, hyödytöntä työtä, mutta kylläkin hyvää kiduttavain hetkien kuolettamiseen. Hänen ei ollut helppo saada itseään uskomaan, että hän voi hyödyttää tulevaisuutta kaivamalla menneisyyden soraläjästään. Hän löysi pian mitä tarvitsi; muihin papereihin nähden oli vahinko, että ne olivat tulleet tulipalosta pelastetuiksi.
Regina hoiti äänetönnä ja hiljaa hiiviskellen hänen pientä talouttaan. Katsettaan kohottamatta astui hän herransa huoneeseen; milloin tämä hänelle sanasen virkkoi, säpsähti hän. Hänen vastauksensa olivat arat ja katkonaiset, mutta silti sentään selvät ja varmat ja sattuivat aina kysymyksen ytimeen.
Usein kulkivat he kuitenkin päiväkausia toistensa ohitse vaihtamatta sanaakaan keskenään.
Sitä useammin tarkasteli Boleslav tyttöä salavihkaa, katsoi häntä hänen pöytää kattaessaan ja silmäili hänen jälkeensä, kun hän kulki ikkunan editse ja katosi pensaikkoon.
Sangen usein hän silloin itsekseen mietti: »Mitähän tuonkin ihmisen päässä liikkunee? Mitä ajatelleekaan hän päivästä päivään? Olisiko mahdollista, että hänen koko elämänsä kiertäisi minun persoonani ympärillä, ihmisen, joka ei häntä lainkaan liikuta, joka ei mitenkään huoli häntä pidättää eikä edes ole vielä antanut hänelle palkaksi penniäkään?»
Sitten valtasi hänet monta kertaa häpeän tunne sen johdosta, että hän niin kylmäkiskoisesti piti hyvänään niin uhrautuvat palvelukset. Ja hän lupasi itsekseen olla Reginaa kohtaan ystävällisempi ja puheliaampi, jotta tytöstä tuntuisi asemansa kurjuus vähemmän raskaalta.
Mutta eräänlainen arkuus, jota Boleslav itsekään ei voinut selittää, teki hänelle mahdottomaksi toteuttaa aikomustaan. Hän ei vihannut tyttöä enään. Hänen inhonsa oli haihtunut, kun hän näki Reginan niin omaa etuaan etsimättä ahertavan hänen hyväkseen. Ja kuitenkaan ei hän voinut vapaasti tyttöä puhutella. Heidän välillään oli jotakin, joka ympäröi tytön kuin salahämyisellä utukehällä ja joka teki tämän tavallaan lähentymättömäksi. Tyttö tuntui Boleslavista kammottavalta.
Näytti melkein kuin isän henki leijailisi hänen ympärillään ja kammottavalla läsnäolollaan lamauttaisi pojan kielen. Oliko häpeä, jota hän kantoi, antanut hänelle tuon tehoavan lumousvoiman, jolla pahe vaikuttaa kokemattomaan nuorisoon? Vai oliko tämän voiman lähde hänen suuressa onnettomuudessaan?
Usein, kun tyttö toi illallista tai laittoi hänen vuodettaan, oikaisihe Boleslav työnsä äärestä ja koetti alottaa hänen kanssansa keskustelua. Mutta hänen kielensä takertui suulakeen kiinni, hän ei tiennyt mistä puhua, sillä hän ei tahtonut panna alttiiksi arvoaan, eikä hänen huuliltaan tullut muuta kuin lyhyitä, kuivia käskyjä.
Hänen silmiinsä oli jo kauan pistänyt, kuinka suuresti tyttö oli muuttunut ulkoasultaan. Edukseen, tietysti.—Hän ei enää käynyt repaleissa ja villin näköisenä eikä näyttänyt ruumistaan alastonna. Hänen nuttunsa oli napitettu kiinni kurkkuun asti ja hänellä oli villainen huivi kaulassa. Hänen vaatteensa olivat huolellisesti paikatut, ja nutun liepeet eivät enää ryömineet vyöhystän alta ilmoille.—Hänen tukkansa ei roikkunut kuten ennen vanukkeisina suortuvina ympäri ohimoita ja niskaa, hän kampasi ja palmikoi sen huolellisesti, ja monena aamuna välkkyi hänen päälakensa vesikylvystä, jota hän oli käyttänyt villien kiharain kesyttämiseen.
Päivät alkoivat kylmetä, mutta yhä liikuskeli hän vain pumpulisillaan, ja ainoastaan ulkosalla liikkuessaan kääri hän ruudukkaan villasaalinsa ristikkäin hartiainsa ja vyötärönsä ympärille.
Eräänä iltana, kun hän varustautui jokaviikkoiselle matkalleen ja puhui Boleslavin kanssa ostoksista, kysyi tämä: »Mikset ole tuonut vielä itsellesi talvipukimia, Regina?»
Regina loi katseensa maahan ja tuumi: »Kyllähän niinä mielelläni ...»
»No, mutta—?»
»Enhän tiennyt, saanko!»
»Tietysti saat. Enhän toki aio sinua palelluttaa.»
»Niin, mutta—»
Hän vaikeni ja punastui.
»Mitä mutta?»
»Siellä on muuan—nuttu—sinisestä kankaasta—se on turkiksilla reunustettu. Kauppias arvelee—»
Boleslav hymyili. »Luojan kiitos—hän alkaa ihmistyä», ajatteli hän. »Koreilun halu on herännyt. — —No—ja mitä kauppias arvelee?»
»Se sopisi minulle, arvelee hän, ja kun teen niin pitkiä kävelyjä, pitäisi minulla olla jotakin lämmintä ja mukavaa. Mutta nuttu on oikeastaan neitejä varten ja—»
»Ja juuri siksi on sinun se saatava», huusi Boleslav nauraen. »Muistakin, ettet vain palaa ilman samaista nuttua!—Hyvää yötä ja onnea matkalle!»
Tyttö huudahti ilosta ja kumartausi suudellakseen hänen kättänsä, mutta Boleslav torjui hänet luotansa lyöden häntä kevyesti olkapäähän.
Reginan askelten häivyttyä ulkona pimeään otti Boleslav lampun käteensä ja meni lasimajaan, jossa tyttö asusti.
Tuli kiilui vielä liedellä, mutta siitä huolimatta oli purevan kylmä tässä kolkossa huoneessa. Katon aukoista pölähteli sisään lumihiutaleita, sillä keveä syyslumi tuprusi ilmassa.
»Miksei hän tuki aukkoja?» ajatteli Boleslav ja päätti huomenna panna lautoja vahingoittuneille paikoille. Hän kiipesi seinähyllylle ja kopeloi lasikattoa. Silloin hän kyllä käsitti, miksi Regina ennemmin nukkui puolittain paljaan taivaan alla. Lyijyliitokset olivat käyneet hauraiksi ja rapisivat. Hänen pelkästä kosketuksestaan kitisi ja natisi katto saumoistaan. Ainoakin korjausyritys olisi saanut sen tykkänään putoamaan.
»Olisi rikos tyttöä kohtaan, jos antaisi hänen kauemmin näin majailla», tuumi Boleslav itsekseen.
Hän palasi huoneeseensa ja penkoi vuoteestaan kaikki höyhenpatjat ja tyynyt, joita ilman hän katsoi voivansa tulla toimeen. Nämä hän otti syliinsä ja kantoi Reginan vuoteeseen, laitteli ne kuntoon ja levitti karvaloimen huolellisesti niiden peitteeksi, niin että patjojen joka nipukka peittyi sen verhoon.
»Kuinka hänen silmänsä suurenevatkaan, kun hän huomenna lopen uupuneena tahtoo heittäytyä oljilleen.» Näin ajatellen palasi hän erittäin tyytyväisenä paperiensa ääreen.
Hänen herätessään seuraavana aamuna kajasteli jo huoneen seinistä valkean lumen heijastus hänen silmiinsä.
Maailma oli yöllä asettunut talvilevolleen.
Hän pukeutui ja huusi Reginaa. Ei vastausta. Tyttö ei ollut vielä palannut.
Hän odotti kaksi tuntia ja meni sitten itse laittamaan aamiaistaan. Lasikaton aukkojen alla oli kolme laakeaa lumikinosta, ja neljäs kinostui paraikaa liedelle. Vihertävä hämy valo täytti huoneen, joka nyt oli ikäänkuin lumeen hautaantunut.
Puolikoneellisesti tarttui hän lapioon ja luutaan luoden ja lakaisten valkoiset kinokset ovesta ulos, sitten hän nouti muutamia arkkeja paksua paperia, jota oli käytetty asiakirjapinkkojen kääreenä, leikkasi niistä sopivia kappaleita ja työnsi ne varovasti aukkojen lävitse, niin että ne, tarttuen höllään lumikerrokseen, kattoivat vahingoittuneet paikat.
»Enempää en voi tehdä parhaalla tahdollanikaan», sanoi hän ja katseli viluissaan väristen huonetta, johon nyt oli tullut miltei yön pimeys. Sitten meni hän huoaten lieden ääreen tulta sytyttämään.
Päivä kului, mutta Reginaa ei kuulunut. Nähtävästi oli lumipyry pidättänyt häntä aamuun asti Bockeldorfissa.
Alakuloisena ja ikävissään ryhtyi Boleslav jälleen työhönsä, käväisi kerran ja toisenkin Kissanportaalla, jonka kautta Reginan piti tulla, haukkasi kylmän päivällisensä ja vilkaisi vähäväliä seinäkelloon, jonka vaskiviisarit eivät näyttäneet paikaltaan liikahtavan.
Reginaa kaipasi hän kaikissa sopissa ja nurkissa, ja vaikka tyttö olikin aina pysytellyt poissa näkyviltä, oli Boleslav sentään tiennyt, että hän aina oli saapuvilla ja että tarvitsi vain viheltää nähdäkseen hänet edessään.
Päästäkseen toisiin ajatuksiin pani hän tavallisen työnsä syrjään ja alkoi piirustaa. Viidenkymmenen vuoden vanhan vaunusepänlaskun takapuolelle hän maalasi pitkän, pitkän puutarha-aidan, jonka takaa pilkistivät jäykissä riveissä esiin liljat ja ruusut—ensin kerros ruusuja, sitten liljoja—sitten jälleen ruusuja ja niin edelleen, kunnes piirustus näytti outokuosiselta seinäverholta.
Sitten hän heittäytyi horjuvalle sohvalle ja unelmoi pyhästä neitsyestä, joka istui tämän kukkasaidan takana, valmiina siunaten kumartumaan sen syntisen puoleen, jolla oli rohkeutta murtautua aidan lävitse.
Alkoi jo olla pilkkosen pimeä, kun ulkoa kuului askeleita.
Hän hypähti pystyyn ja riensi ulos.
Mytyillä ja kääröillä kuormitettuna, lumisena päästä jalkoihin, astui Regina läähättäen kynnyksen ylitse. Valkoiseksi puuteroituna valui hänen kiharainen otsatukkansa hehkuville kasvoille, ja silmät kiiluivat hätäisen pelokkaina.
»Juoksin, herra, minkä kerkesin», änkytti hän, painellen oikealla kädellään sydänalaansa. »Kauppias ei päästänyt minua ennen päivää lähtemään, sillä hän arveli, että—uuden nuttuni—»
Hän vaikeni ja syyllisyytensä tunnossa loi silmänsä maahan.
Boleslav nyökäytti hänelle hymyillen päätänsä; hän oli liian iloinen, tietäessään tytön olevan jälleen täällä, sanoakseen hänelle ainoaakaan vihaista sanaa. »Keitä nyt joutuin minulle jotakin lämmintä», sanoi hän, »ja tarvitsethan itsekin.»
Pelokkaan kummissaan tuijotti tyttö Boleslaviin.
»Mitä vielä odotat?»
»Niin—mutta—» Ja sitten ikäänkuin säikähtyneenä siitä, mitä oli aikonut sanoa, juoksi hän Boleslavin ohitse keittiöön.
»Näyttää kuin hän vaatisi kuriaan», jupisi Boleslav katsoen hymyillen hänen jälkeensä.
Hänen tuodessaan iltaruokaa istui Boleslav pulpetin ääressä, missä hän tavallisesti työskenteli. Viheriävarjostiminen öljylamppu levitti himmeää valoaan huoneeseen.
Salavihkaan kääntyi Boleslav Reginaa katselemaan, sillä häntä miellytti lampunvarjostimen pimennosta tarkastella tytön puuhailua. Tänään hän säpsähti hänet nähdessään; niin vieraan, ylvään, ihanan näköinen oli tyttö. Hän ei ollut enää turmeltunut, kurjuuteen ja tylsämielisyyteen vajonnut palvelijatar. Häntä olisi saattanut pitää hienona naisena, niin arvokas, niin miellyttävä oli jokainen hänen liikkeensä, niin säännöllisinä ja viehättävinä esiintyivät hänen päänsä ääriviivat.—Tumma villapuku ja ennen kaikkea uusi röijy hopeanharmaine turkisreunustoineen—»kazabeikaksi» semmoista nimitettiin Puolan puolella—oli tämän muutoksen saanut aikaan.
Pöytää kattaessaan hymyili hän kainon onnellisena itsekseen ja heitti tuontuostakin salavihkaa nopean katseen Boleslaviin.
Ilmeisesti hän halusi, että häntä ihailtaisiin, mutta ei uskaltanut herättää Boleslavin huomiota.
Kun Regina astui lampun valokehään, nostaakseen sen ruokapöydälle, loi Boleslav pikimmittäin silmänsä alaspäin, näyttääkseen ikäänkuin ei olisi tyttöä huomannut.
Mutta täytyi hänelle toki suoda sananen.
»Olet kai hyvin ylpeä uusista vaatteistasi?» kysyi hän.
Regina punastui aivan kaulaansa myöten.
»Oi—nehän ovat aivan liian kauniit minulle», kuiskasi hän yhä hymyillen, yhä ujosti keimaillen ja vilkuen syrjäsilmin Boleslaviin.—Hän vain ei ollut vielä kylliksi Eevan tytär kurkistellakseen peiliin.
Laittaessaan Boleslavin vuodetta huomasi hän kummakseen vuodevaatteiden vähennyksen. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta nieli sanansa, kai siksi, ettei rohjennut enää herraansa puhutella.
Sitten toivotti hän »hyvää yötä» ja meni tiehensä.
Boleslav myhäili tyytyväisenä. »Siitä mahtaa tulla koko yllätys», ajatteli hän.
Sitten hän uudelleen syventyi asiakirjoihinsa.
Mutta noin tunnin kuluttua sai takaapäin kuuluva hiljainen rasahdus hänet säpsähtämään.
Kalpeana kuin ruumis, vapisevin huulin ja silmät kyyneliä tulvillaan seisoi siellä Regina ja veti henkeä kuuluvasti sieraimiensa lävitse. Turkisnuttu oli leuan alta avattu ja jätti näkyviin karhean paidan, jonka laskokset aaltoileva povi sai vuoronperään kiristymään ja höltymään. Hän kai oli hämmästyksissään unhottanut järjestää pukunsa.
»Kuinka kaunis hän on», ajatteli Boleslav ihaillen ja koetti katsoa hänen ohitsensa.
»No, mitä vielä haluat?» kysyi hän sitten vienoimmalla äänellään.
Regina koetti puhua, mutta kesti kotvan, ennenkuin hän sai änkytetyksi sanaakaan.
»Herra—oletteko te—tehnyt sen—vuoteelle?»
»Tietysti, kukas muu?»
»Niin, mutta—miksi teette—teette niin?» Pelokkaina ja kummastuneina leimusivat hänen silmänsä. Ilmeisesti oli Boleslavin hyvyys alkanut häntä huolestuttaa.
Boleslavin täytyi alkaa puhua ankarammin hillitäkseen omaa liikutustaan. Hän ei ollut ikinä luullut, että tyttö tulisi niin syvästi järkytetyksi. »Hupakko», tiuskaisi hän, »onko minun sitten jätettävä sinut taivasalle paleltumaan?»
Jäykkänä ja äänetönnä seisoi tyttö paikoillaan kuten kuvapatsas suurten, kirkasten kyynelten vieriessä hänen poskilleen.
Ja äkkiä lankesi hän polvilleen Boleslavin eteen, tarttui hänen käsiinsä ja peitti ne kyynelin ja suudelmin.
Tahdotonna, katselemiseen vajonneena tuijotti Boleslav tuokion tyttöön, mutta kohta hän torjui hänet luotaan ja käski hänen nousta jaloilleen.
»Ei mitään ilveilyjä, Regina», sanoi hän. »Mene nyt levolle, olet sen tarpeessa.»
Regina aikoi hihansa suulla pyyhkiä silmiään, kuten oli tottunut, mutta huomasi hienon turkisreunustan ja sitä säästääkseen antoi kyyneltensä virrata edelleen.
»Oi, herra», nyyhkytti hän, »en tiedä miksi tämä kaikki.—Tätä ette voi todella tarkottaa—tätä en ansaitse.— —Ensin niin kaunis nuttu—ja sitten kun luulin, että minua lyötäisiin—koska jäin taipaleelle koko päiväksi—vielä tämäkin.»
»Herkeä jo vihdoinkin», käski Boleslav. »Täytyyhän sinulla toki olla vuode.—Missä sitten olet ennen maannut?»
Regina säpsähti ja loi silmänsä maahan.—
»Oh, ennen!» sammalsi hän.
»No?»
»Ennen—nukuin joko ulkona oven edessä ...» sanat takertuivat kurkkuun—-
»Tai?»
Hän oli vaiti ja vapisi.—
»Tai missä muualla?»
Regina heitti ujon silmäyksen telttavuoteeseen. »Tiedättehän, herra», änkytti hän. Sitten painoi hän häpeän masentamana kätensä kasvoilleen.—
Tosiaan, hän tiesi!—Kuinka hän olikaan sen unhottanut edes hengenvedoksi!
»Ulos!» huusi hän vihasta ja kauhusta väristen ja ojentaen käsivartensa ovea kohden.
Äänetönnä, allapäin hiipi Regina tiehensä.