XI.
Onni suosi Boleslavia. Hän oli löytänyt uuden, suuren tehtävän, joka oli iloisella valolla kirkastava hänen päiviensä masentavan hämäryyden.
Oli pelastettava isän muisto!
Kuinka hän oli saanut tämän ajatuksen päähänsä, tiesi hän tuskin itsekään. Ensi sysäyksen oli antanut pari kirjettä, jotka puolalaiselta aatelistolta olivat saapuneet hänen isälleen. Jos oli mahdollista näyttää toteen, että vainaja oli, vastoin parempaa käsitystään sydämensä jalompain tunteiden uhalla, ainoastaan totellut tunnotonta pakotusta, pitääkseen hätäisesti tehdyn valan tai täyttääkseen pakosta annetun lupauksen, silloin oli esitetty niin traagillinen olosuhteiden ristiriita, että se, jolleikaan vapauttaisi tätä parjattua miestä itse syyllisyydestä, kuitenkin antaisi hänelle eräänlaisen marttyyrin leiman.
Kun hän sitten, asiakirjat tarkimmasti tutkittuaan, astuisi julkisuuteen esittäen alkuperäisiin lähteihin perustuvan kertomuksen petoksesta ja sen todellisista syistä, kertomuksen, joka näyttäisi toteen, ettei Eberhard von Schranden suinkaan ollut näytellyt pirullista osaa, kuten huhu mainitsi, vaan oli yksinkertaisesti joutunut tapausten uhriksi—kenpä vielä silloin uskaltaisi kohottaa kätensä tämän paljon kärsineen miehen haamua vastaan.
Ja mitä enemmän hän syventyi tähän tehtävään, sitä hartaammin hän alkoi tuntea olevansa yhtä vainajan kanssa, sitä enemmän tottui hän siirtämään tunnon omasta syyttömyydestään isäänsä.
Hänen mielensä oli niin täynnä suunnitelmia, ettei hän voinut öisin nukkua, ja päivin hän harppaili kuin vimmattu ympäri lumen peittämää puistoa. Ja mitä vähemmän hän sielunsa sisimmässä uskalsi toivoa aikeissaan onnistuvansa, sitä palavammaksi tuli hänen halunsa avata jollekin sydämensä, vierittää epäilyksen taakka poveltaan.
Mutta täällä ei ollut ketään muita kuin tuo äänetön syyllisyytensä painama nainen, joka hiipi hänen ohitsensa, arka palo silmissään.
Ja eräänä iltana, kun yksinäisyys oli Boleslavin tukahuttamaisillaan, sanoi hän tälle: »Regina, sinua varmaankin palelee ulkona keittiössäsi?»
»Minä poltan tulta kaiken päivää, herra?»
»Mutta mitä teet iltaisin pimeässä?»
»Istun lieden ääressä ommellen, kunnes sormeni kohmettuvat.»
»Onko sinulla sitten valoa?»
»Poltan päreitä, herra.»
Boleslav vaikeni epäröiden ja puri alahuultaan. Vihdoin rohkaisi hän mielensä.
»Illallisen jälkeen voit aina tulla ompeluksinesi tänne tupaan istumaan.»
Regina kalpeni. »Kyllä, herra», sanoi hän.
Boleslavista näytti tämä varmaankin kiitokseksi liian vähältä. »Mutta jollet tahdo, niin—,» tuumaili hän kohauttaen olkapäitään.
»Oi, herra—tahdonhan minä.»
»Mutta pue itsesi säällisesti ensin. Miksi muuten et käytä vaatteitasi?» Taannoisesta illasta lähtien oli hän jälleen liikuskellut vain pumpulisillaan.
»Oi, herra—näinhän, että ne ovat minulle vahingoksi», vastasi hän.
»Vahingoksi? Miten niin?»
»Koska te olette tullut vihaiseksi, herra, että sellainen kuin minä—»
»Tuhmuuksia», keskeytti Boleslav hänet äkkiä. Oli lähellä, ettei tyttö alkanut jälleen häntä tympäistä, Illallisen jälkeen näyttäytyi hän arastellen ovella. Hänen kädessään loisti valkoista palttinaa. Hän jäi seisomaan oven suuhun, kunnes Boleslav kärsimättömästi käski hänen istua.
»Sinun kanssasihan täytyy tässä kursastella, aivan kuin olisit mikäkin naissuuruus», murisi hän.
Regina hymyili hämillään.
»Minua vain ujostuttaa, herra», sanoi hän pysähdellen, »kun en tiedä, miten minun on käyttäydyttävä.» Sitten ryhtyi hän työhönsä.
Sinä iltana eivät he puhelleet keskenään sen enempää, ja vierähtipä viikko, ennenkuin sukeutui keskustelua.
Boleslav istui mietteissään kellastuneiden paperiensa ääressä, ja Regina lennätteli neulaa kahajavalla palttinalla. Kellon lyötyä yksitoista kääri hän ompeluksensa kokoon, kuiskasi »hyvää yötä» ja hiipi varpaisillaan matkoihinsa Boleslavin vastausta odottamatta.
»Mitä ompelet noin ahkerasti?» kysyi Boleslav eräänä iltana, ensin häntä kotvan tarkasteltuaan.
»Paitoja teille, herra!» kuului vastaus.
»Sinä siis huolehdit niistäkin?»
»Kukas muu, herra?»
Lyhyen äänettömyyden jälkeen kysyi Boleslav edelleen: »Kuka sinulle on tätä kaikkea opettanut. Regina? Äitisikö?»
Regina pudisti päätänsä. »Äitini, herra, kuoli pienenä ollessani. Tuskin muistan häntä enää. Sanotaan, että isä on hänet pieksänyt kuoliaaksi.»
Boleslav muisteli muotokuvakokoelmaa ja kalpeita, kaitoja kasvoja raukeine silmäluomineen. Suuressa palossa oli tämä kuva kadonnut jäljettömiin liekkeihin.
»Millainen oli hän ulkonäöltään—äitisi?» kyseli hän edelleen.
»Hänellä oli pitkä musta tukka ja silmien sanotaan olleen kuten minulla, mutta tukan muistan vieläkin, sillä hän kietoi minut monta kertaa siihen, iltaisin, kun minut oli riisuttu—ja sitten minä istuin siinä kuin mihinkin viittaan käärittynä ja nauroin katketakseni.
—Ja kun isä—» hän vaikeni äkkiä pelästyen. »Mutta miksi tahdotte sitä tietää, herra?» kysyi hän.
»Kerro vain edelleen», huudahti Boleslav nopeasti...
»Ja kun isä tuli kotiin ja tahtoi käydä kimppuuni, hän näet oli juovuksissa, asettui äiti minun eteeni ja sanoi minulle, että minun oli piilouduttava hänen hameeseensa, ja sen minä teinkin. Ja hameen peitossa oli kuin vuorenluolassa—aivan pimeää oli ja aivan hiljaista—ja isän pauhaaminen kuului korviini kuin jostakin kaukaa. Ja sitten kuoli äiti. Hän kuoli sunnuntaina—niin, hän kuoli sunnuntaina. Sillä kun seisoin aidan vieressä ajatellen, mahtoiko hän saada niin kauniin kirstun—ja mahtoiko se olla viheriä, kuten ylhäällä telineelläkin, kuljitte te, herra, juuri ohitse. Te olitte silloin yhtä pieni kuin minäkin—ja teillä oli sininen, hopeanauhainen takki ja pieni miekka kupeellanne— —ja jäitte seisomaan ja kysyitte minulta, miksi itkin, ja kun sulasta pelosta en voinut sitä sanoa, lahjotitte minulle omenan.»
Tätä ei Boleslav tosin enää voinut muistaa, mutta hänelle johtui mieleen, miten hän oli ottanut Reginalta varpusenpoikasen, ja hän kertoi sen hänelle.
Regina muisti vielä kaiken, ja hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin hän olisi vaipunut suloisten kuvien katselemiseen.
»Oikeastaan minua kummastuttaa, että annoit sen niin mielelläsi», sanoi Boleslav.
»Mitäs minun olisi ollut tehtävä?»
»Olisit evännyt sen minulta.»
Reginan silmät himmentyivät. »Olinhan niin iloinen, että tahdoitte sen», sanoi hän hiljaa, »sillä kuinka harvoin kohtaakaan köyhää tyttöä onni, että rikas, ylhäinen herra ottaa häneltä jotakin lahjaksi?»
Boleslav puraisi huultaan.—Todella hän otti tytöltä lahjaksi enemmän kuin oikeus ja ihmisyys olisivat myöntäneet.
»Ja sitten», jatkoi tyttö, »vaikken olisi tahtonutkaan—olittehan junkkari—teille kuului kuitenkin kaikkemme.»——
Kuinka itsestään selvänä asiana se tuli hänen huuliltaan!
»Kuules, Regina», jatkoi Boleslav, »olet kai unhottanut tykkänään ajan, jolloin olit vapaana alhaalla kylässä?»
»Oi, en toki, herra», vastasi hän huulillaan hymy, joka näytti miltei veitikkamaiselta. »Esimerkiksi armollisen junkkarin muistan vielä aivan tarkoin.»
Boleslav nojautui tuolineen taaksepäin pitkälle lampunvarjostimen pimentoon. »Mikä oivallinen aines onkaan tässä tärvelty», ajatteli hän ahmien tyttöä katseillaan.
Ja sitten täytyi Reginan kertoa, mitä hän vielä muisti niiltä ajoilta Boleslavista. Silloin ei tosin tullut kovinkaan hauskoja juttuja ilmoille. Kerran oli hän tuupannut tytön vetiseen ojaan, toisen kerran pannut hänet purjehtimaan jauholaarissa virtaa alaspäin, kunnes vihdoin oli väkeä hätähuudot kuultuaan rientänyt apuun ja hänet oli vedetty rannalle. Kerran taas, kun tytöllä oli ollut valkoinen puku, jonka hän oli saanut linnan emännöitsijältä, oli Boleslav sivellyt kalkilla hänen kasvonsa ja kätensä ja käskenyt seisomaan liikahtamatta, jotta hän olisi olevinaan puistossa seisova kivikuva. Regina oli kärsivällisesti tehnytkin työtä käskettyä, kunnes kalkki oli saanut hänen huulensa ja silmänsä hirveästi kirvelemään ja hän juossut itkien tiehensä.
Tämän kaiken kertoi Regina säteilevin silmin, ikäänkuin hänelle olisi täten tapahtunut jotakin ihmeen hyvää.
Boleslav puolestaan muisti jokusen näistä tapauksista sangen hyvin, mutta häneltä oli unhottunut, että juuri Regina oli niissä ollut hänen oikkujensa uhrina. Häpeän tunne alkoi herätä hänessä. Unelmoivan, jalomielisen hovinpojan sijaan, jollainen hän aina oli kuvitellut olleensa, näki hän nyt pienen, julman kylätyrannin, joka käytti haikailematta valtaansa ikätovereitansa kohtaan aina ilkeyden rajoille saakka.
»Ja enkö koskaan sovittanut tekosiani sinua kohtaan?» kysyi hän kuullakseen itsestään jotakin hyvääkin.
»Paljon te meille lahjotittekin, herra!» vastasi Regina. »Jakakaa keskenänne ... oli tapanne sanoa, kun heititte kaikenlaista eteemme maahan—milloin omenia ja pähkinöitä—milloin rikkinäisiä tinasotamiehiä tai kouran täyden välkkyviä nappeja.—Mutta luonnollisesti suurimmat ja väkevimmät saivat enimmän, erittäinkin Felix Merckel osasi kaapata itselleen—-me tytöt saimme katsoa syrjästä.»
»Ja sinä itse, Regina, sinä et ole koskaan saanut minulta mitään?»
Regina karahti tulipunaiseksi ja kumartui syvälle ompeluksensa ylitse. »Kyllä, herra, kerran», sanoi hän hiljaa.
»Mitä sitten?»
Regina vaikeni eikä rohjennut kohottaa silmiään.
»Hyvä isä, mikä sinua niin hävettää?»
»Minulla—on se— —vielä.»
»Oh—hassutusta!» Boleslav hymyili. Suloinen mielihyvän tunne värisytti häntä.
Vastauksen asemesta Regina pisti kätensä taskuunsa ja pani pöydälle pienen värjätyistä oljista tehdyn rasian, tuskin lapsennyrkkiä isomman.
Boleslav otti sen käteensä ja tarkasteli sitä kaikilta puolilta. Sisällä rapisi jotakin.
»Saako tämän avata?»
»Miksi kysyttekään, herra?»
Rasiassa oli pieni sormus, sinisistä, valkoisista ja keltaisista lasihelmistä tehty, jollaisia pienet tytöt, ensimäistä turhamaisuuden vaistoaan seuraten, tavallisesti laittavat sormiinsa.
Boleslav otti sen käsiinsä ja koetti työntää sen pikku sormeensa, mutta sormus oli aivan liian ahdas, tuskin mahtui kynnen pituudeltakaan.
»Onko sormuskin minulta?»
»Ei, herra—se on peräisin rakkaalta äidiltäni. Se kasvoi kiinni lihaani, jonka tähden kannoin sitä yötä päivää sormessani, kunnes lanka katkesi. Silloin oli äiti jo aikoja sitten kuollut, ja koska tämä oli minun ainoa muistoni häneltä, pujottelin helmet jälleen lankaan ja kannan sitä aina mukanani.»
»Minun rasiassani?»
Regina nyykäytti päätänsä ja loi silmänsä maahan.
»Miksi en tekisi niin, herra?» sanoi hän kuiskaten. »Se antaa minulle onnea.»
Boleslav tähysteli häntä sääliväisesti hymyillen. »Onnea? Sinulle?—»
»Niin, herra», vastasi Regina riemuiten. »Ajatelkaas vain noita monia kiviä— —»
Samassa luiskahti sormus, jonka Boleslav juuri aikoi panna paikoilleen, hänen hyppysistään ja putosi lattialle.
Regina hypähti pystyyn ja riensi pöydän ympäri ottamaan sitä maasta; mutta hän ei löytänyt sitä.
»Se on aivan kuin mennyt maan alle», sanoi hän huolissaan ja kumartui lattialle aivan Boleslavin viereen.
Boleslav näki täytelään, ihanan niskan paistavan vastaansa, hän näki mustat, kiharaiset hiuskiemurat, jotka sitä häilyvinä ympäröivät.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeämmin,—Kylmä virta valahti hänen jäsentensä lävitse. Tuijottaen katsoi hän tyttöön.—
»Tuolla se on!» huudahti Regina ja kohosi polvilleen tarjoten Boleslaville mieluista leikkikaluansa. Boleslav kohotti kätensä. Oli kuin sitä kohottaisi outo voima, ja kuitenkin tuntui se vuoren painoiselta.
Sitte laski hän sen arasti hyväillen Reginan poskelle.—
Tyttö hytkähti pelästyneenä. Hänen silmiinsä ilmeni omituisen väikkyvä loiste, ja unelmoivina ja kysyvinä ne katsoivat Boleslaviin.—
Boleslavin käsi vaipui hervotonna alas.
»Kiitän sinua», sanoi hän käheästi.—
Regina palasi paikoilleen.—Seurasi syvä äänettömyys.
Boleslavista tuntui, kuin olisi hän tehnyt rikoksen, jota äänettömyys yhä vain pahensi. Hänen täytyi puhua, maksoi mitä maksoi.
»Mitä kysyinkään sinulta?» Niin—kuka siis on sinut opettanut ompelemaan?»
Lanka oli luiskahtanut Reginan neulansilmästä. Hän koetti sitä pistää siihen uudelleen. Kirkas, pieni neula huojui hänen sormissaan kuin ruoko tuulessa.
»Pappilassa, herra», vastasi Regina hätiköiden. »Helena tahtoi—» hän pysähtyi, sillä Boleslav oli kuullessaan lemmittynsä nimen ensi kertaa hänen huuliltaan, moisilta huulilta, hätkähtänyt kuin ruoskaniskun satuttamana.
Regina ymmärsi hänen kiihtymyksensä suuttumukseksi ja lisäsi pelokkaasti: »Pappilan neiti, tarkotan!»
»Hyvä on», sanoi Boleslav, vaivoin pidättäen itseään. »Mene maata!»
Tänä yönä taisteli Boleslav kovan taistelun.
Hänestä näytti, kuin olisi Helenan jalo ja puhdas kuva tahraantunut, kun hänen katseensa oli mielihyvällä viivähtänyt tässä naishylyssä.
Ja tahraantunut oli hän itsekin hyväilevästä kosketuksestaan.
Nyt oli saavutettava uudelleen puhtaus ja rauha.
Ennen kaikkea oli hänen päästävä selvyyteen Helenan suhteen, jotta tuntisi itsensä vahvemmaksi taistelussaan aistillisia hairahduksia ja masentavaa epätoivoa vastaan.
Ja niin hän kiirehti uutta päätöstään, että hän nousi keskellä yötä pannakseen sen toimeen.
Yölampun valossa kirjotti hän Helenalle kirjeen, jossa vakuutti ikuista rakkauttaan ja uskollisuuttaan ja rukoili, että Helena antaisi tiedon, tahtoiko hän seisoa hänen rinnallaan hädän kuten kerran onnen aikanakin ja saisiko hän taistella hänet voittaakseen—taivaan ja helvetin uhmallakin.
Rivi riviltä tunsi hän sieluntuskiensa lieventyvän, ja kun hän jälleen asettui levolle, tuntui hänestä, ikäänkuin hän olisi yhdellä tahdonvoimansa ponnistuksella kerta kaikkiaan vapautunut velvollisuudesta, joka oli pitkät ajat raskaasti painanut hänen mieltään.
»Tahdotko, Regina», kysyi hän seuraavan päivän iltana, »ottaa kenenkään näkemättä viedäksesi tämän kirjeen pappilan neidille?»
Regina vilkaisi häneen suurin silmin, sitten loi hän silmänsä maahan ja kuiskasi: »Kyllä, herra.»
»Mutta jos he saavat sinut käsiinsä alhaalla kylässä?»
»Hyh—mokomat!» sanoi Regina ja nytkäytti halveksien olkapäitään kuten muulloinkin, milloin puhui kylän väestä.
Kohta tämän jälkeen näki Boleslav hänen kuin varjon vilahtavan hämärässä ikkunan alitse.
Tunnit kuluivat. Regina ei palannut. Boleslav oli huolissaan ja alkoi katua, että oli sydämensä asiain tähden pannut tytön hengen vaaraan.
Sydänyön seuduissa vihdoin narahti ovi.
Kalisevin hampain, sinertävin kasvoin ilmestyi Regina ovelle, yhä pitäen kirjettä sormiensa väliin puristettuna.
Boleslav käski hänen kyyristyä uunin eteen ja antoi hänelle espanjalaista viiniä juotavaksi—vasta sitten kykeni hän puhumaan.
»Makasin lumessa pappilan aidan takana aina tähän saakka, mutta ei ollut mahdollista häntä tavata. Juuri äsken sammutti hän tulen makuuhuoneessaan. Silloin palasin kotiin. Älkää olko vihainen, herra. Kentiesi onnistuu huomenna paremmin.»
Boleslav ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että hän vielä kerran antautuisi samaan seikkailuun; mutta kun Regina seuraavana iltana astui hänen eteensä valmiina lähtemään, ei hän kieltänyt.
Tällä kertaa palasi hän hehkuvin poskin ja hengästymäisillään kotiin. Pari talonpoikaa oli »Mustasta Kotkasta» palatessaan tavannut hänet ja he olivat ajaneet häntä takaa.
»Mutta huomenna, huomenna se varmaan onnistuu.»
Ja hän oli oikeassa.
Yhtä hengästyneenä kuin edellisenäkin iltana, mutta ilosta loistavin silmin astui hän kymmenen korvilla huoneeseen ja ojensi voitonriemuisena jo ovelta Boleslavia kohden tyhjät kätensä.
»Luojan kiitos», ajatteli Boleslav, »neljättä kertaa en olisi hennonut häntä enää lähettääkään.»
Ja iloisen innokkaasti alkoi Regina kertoa. Sulttaani, kahlekoira, se tunsi hänet ennaltaan, ja lisäksi oli hän ottanut mukaansa palasen siannahkaa. Sitten oli hän asettunut takaoven eteen ja kurkistellut avaimenreiästä. »Porstuassa on suuri kyökkikaappi, ja jos Helena—neiti, tarkotan—huomisaamuksi tahtoo antaa kaapista ulos jauhoja ja kahviksia, täytyy hänen tulla näkyviin. Ja oikein, herra, yhtäkkiä pilkahtaa valon kajastus silmiini ja siellä seisoo hän, tuskin kolmen askeleen päässä.»
Boleslav huokasi. »Tuo onnellinen, joka on nähnyt hänet omin silmin.»
»Avaan nyt oven aivan hiljaa ja huudan; Helena! Neiti Helena! Kun hän minut huomaa, huudahtaa hän ja pudottaa kynttiläjalan kädestään... Helena, sanon minä, en tahdo tehdä sinulle mitään pahaa.—Tässä on kirje junkkari Boleslavilta... Silloin valtaa hänet väristys, ja tuskin ottaa hän kirjeen kädestäni. Ja samalla huutaa hän aivan pöyristyneenä: Mene—mene pian luotani! Parhaiksi sain hänelle sanotuksi jotakin kirjelaatikosta—kirjelaaatikosta nostosillan luona, kun hän jo oli oven sulkenut ja lukinnut.—Ah, hyvä isä», lisäsi hän surumielisesti hymyillen, »olenhan tottunut siihen, että minua siten kohdellaan, mutta tällä kertaa minulla toki oli sanomia teiltä.»
Boleslav nojasi päätänsä käteensä. Helenan käytös antoi hänelle ajateltavaa.—
Epäilemättä olisi hänen ollut säästettävä Helenaa kohtaamasta tätä turmeltunutta lapsuutensa leikkitoveria. Oliko ihme, jos hänen siveä, puhdas sydämensä kouristui kokoon, kun hän näki tämän naisen?
Tästä lähtien juoksi Regina jok'ikisenä päivänä nostosillalle katsomaan, oliko Helenalta tullut vastausta kirjelaatikkoon, joka oli kiinnitetty sillan kaidepylvääseen.
Mutta kirjelaatikko pysyi tyhjänä.
Vaikkakin Boleslavin mieliala oli alkanut kirkastua, tuli hän jälleen katkeraksi ja uhkamieliseksi ja kiduttavia ajatuksia syöpyi hänen sieluunsa.
Hänen ylpeytensä ei voinut sallia, että hänet hylkäsi nainen, jota hän rakasti, ja kuitenkin oli hänestä epäilemätöntä, että Helena oli sanoutunut hänestä irti eikä tahtonut olla hänen kunniattoman elämänsä kanssa missään tekemisissä.—Kun Boleslav näki, että toivo saada nuoruutensa lemmitty omakseen petti, tuntui hänestä kuin samalla menisi pirstoiksi koko hänen tulevaisuutensa tehtävä.
Kului päiviä, ennenkuin hän kykeni tempautumaan irti tästä tunteesta; vasta kun odotuksen kuumeinen levottomuus alkoi tyyntyä, palasi rauha ja voima verkalleen takaisin.
Hän ryhtyi uudelleen työhönsä ja etsiskeli todistuksia isänsä syyllisyyttä vastaan.
Todistukset sekaantuivat. Kirjeet, joissa isää kohdeltiin lujana preussilaisena isänmaan ystävänä, olivat ristiriidassa toisiin kirjeihin, joissa häntä pidettiin puolalaisen vapaustaistelun etuvartiana. Ne saattoivat tosin olla kauniita puheenparsia horjuvan täydelliseksi voittamiseksi, mutta niiden julkaiseminen olisi merkinnyt vainajan kytkemistä vielä kerran kaakinpuuhun.
Ainoana virkistyksenä tässä toivottomassa taistelussa totuutta vastaan olivat iltahetket, jolloin Reginan läsnäolo sai hänet toisiin ajatuksiin. Hänet valtasi omituinen levottomuuden ja viehätyksen sekainen tunne heti kun tyttö istuutui häntä vastapäätä. Monta kertaa, kun Boleslav korviaan heristäen kuulosteli hiljaista liikuntaa kyökissä, valtasi hänet äkillinen pelko, niin että hän oli vähällä hypähtää pystyyn ja huutaa tytölle: »Jää sinne—älä tule!» Ja sentään huoahti hän tyydytettynä tämän astuttua huoneeseen.
»Yksinäisyys se vetää minua häneen», sanoi hän usein yksikseen. »Hänellä on sentään ihmiskasvot, ja ihmisääni helähtelee hänen huuliltaan.»
Usein, kun Regina ompeluksensa ääreen kumartuneena vaieten teki työtään, saattoi Boleslav olla nukkuvinaan ja silmät ummessa kuunnella hänen hengitystään. Sen synnyttämä täyteläs, verkalleen huoahteleva ääni kuului Boleslavin korvissa hillityn vienolta soitolta. Se oli kuin luoteen ja vuoksen vaihtelu elinvoiman valtameressä. Istuttuaan kauan aikaa kumarassa asennossaan oikaisihe tyttö äkkiä suoraksi ja ojensi molemmat käsivartensa nyrkkiin puristettuine käsineen tuolin selkänojan sivuille, niin että rinnan pyöreä kupu pisti esiin valtavana kaarroksena ja miltei näytti uhkaavan reväistä pukuverhonsa. Oli kuin hänen täytyisi tuontuostakin tunnustella sitä uhkuvaa elinvoimaa, joka poreillen kuohui hänessä.
Sitte vaipui hän jälleen kumaraan ja ompeli rauhallisesti edelleen.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin nämä yhteiset illanistujaiset tulivat Boleslaville mieluisaksi tavaksi, josta hän tuskin saattoi luopua. Lamppu valaisi puolta kirkkaammin, kun sen säteet heijastelivat takaisin valkoisesta palttinasta, kellon vaskiviisarit kulkivat puolta nopeammin, kun kärsimättömät silmäykset eivät enää olleet niitä kiirehtimässä. Tuuli, joka ennen oli aivan uhkaavana vinkunut ja suhissut puiden oksissa, humisi nyt hiljaa ja vienosti kuin kehtolaulua hyräillen, ja itse hauraan katon orretkaan eivät nyt natisseet ja narisseet niin kovasti.
Kammolla hän odotti niitä iltoja, joina Regina hämärän tullen laittautui taipaleelle Bockeldorfiin, ja monet kerrat oli hän ajatellut lyöttäytyä tytön matkaan. Mutta tuo yhdessäolo, joka näytti muodostuvan niin ystävälliseksi, kantoi myrkkypistintä muassaan.
Monta kertaa, kun hän oli kauan tuijottanut tyttöön, ahdisti häntä kiduttava halu kaivautua Reginan menneisyyden haavoihin ja saada selville hänen suhteensa vainajaan. Pitkän aikaa hän jaksoi pitää omana tietonaan kysymykset, jotka polttivat hänen kieltään, sillä hän tunsi, ettei niistä koituisi paljoakaan hyvää; mutta sivupolkuja hiipi halu uudelleen hänen mieleensä.
»Hän on ainoa, joka oli tihutyön todistajana», tuumi hän itsekseen, »vieläpä enemmänkin—ainoa rikostoveri—hän yksin voi minulle vastata.»
Ja eräänä iltana katkaisi hän jyrkän vaativasti äänettömyyden, joka niin kauan oli osottautunut hyväätekeväksi.—-Regina kalpeni ja päästi kätensä hervottomina vaipumaan helmaansa.
»Te vaan tulette taas minulle vihaiseksi, herra», sammalsi hän.
»Tee mitä käsken.»
Regina tapaili sanoja. »Siitä on jo niin pitkä aika», rukoili hän, »enkä minä osaa kertoakaan.»
»Ainakin voit vastata kysymyksiini!»
Silloin Regina alistui kohtaloonsa.
»Kuka sinua ensiksi kehotti yölliselle retkelle?»
»Armollinen herra.»
Boleslav puristi huulensa yhteen. »Kuinka se tapahtui?»
»Armollinen herra oli käskenyt minun palvella pöydässä. Ja hän antoi sytyttää suuren kynttiläkruunun, joka ei muulloin milloinkaan palanut, ja ranskalaisten upseerien kultaiset univormut säkenöivät tässä valossa, niin että silmiäni aivan huikaisi, kun vein liemiruokaa saliin.—Silloin nauroivat he kaikki ja osottelivat minua ja puhuivat ranskaksi jotakin, jota en ymmärtänyt.»
»Kuinka monta heitä oli?»
»Viisi, ja muuan harmaahapsinen oli eversti. Ja kun tulin liemilautasen kanssa everstin luo, joka kulisi kullassa ennen muita, kietaisi hän kätensä vyötärölleni. Mutta minä laskin lautasen käsistäni ja näpsäytin häntä sormille. Silloin nauroivat he jälleen, ja armollinen herra sanoi: »Älä ole tuhma, Regina!» Silloin hävetti minua, että juuri armollinen herra oli minulle niin sanonut, ja sanoin aivan ääneen, että saa olla ruoka tarjoilematta, jos minun täytyy pitää moisia häväistyksiä hyvänäni.—Silloin nauroivat he vielä kovemmin, ja eversti alkoi puhua saksaa, hänen puheensa kuului aivan lapsen lepertelyltä, ja hän sanoi: »Sinä on kaune, urho tyttö.» Ja armollinen herra sanoi sitten: »Tyttö, josta voi teille olla suurta hyötyä—» tai jotakin sellaista. Ja kun lopuksi toin likööriä, veti hän minut luokseen ja kuiskasi korvaani, että minun oli tultava yöllä hänen luokseen.»
Boleslav hypähti pystyyn. »Ja mitä sinä teit?»
Regina loi silmänsä maahan. »Ah, herra», pyysi hän, »miksi kysytte vielä? Olinhan tehnyt sen jo usein ennenkin enkä lainkaan ajatellut siinä olevan mitää pahaa.»
Boleslav tunsi kuumasti kuohuvan sisällään.
»Kuinka vanha olit silloin?»
»Viidentoista.»
»Ja niin turmeltunut, niin ...» Hänen äänensä tukahutti suuttumus.
Regina katsoi häneen sanomattoman surullisesti. »Tiesinhän, että tulette vihaiseksi,» vastasi hän, »mutta enhän voi tehdä itseäni paremmaksi kuin olen.»
»Jatka!»
»Ja kun puoliyön aikaan menin hänen luoksensa, oli hän vielä valveella ja jalkeilla ja käveli pitkin askelin pöydän ympäri ja kysyi minulta, tahdoinko ansaita paljon rahaa. Kyllä, armollinen herra, sanoin siihen, sen teen mielelläni, sillä silloin olin vielä köyhä. Ja sitten kysyi hän minulta, pelkäsinkö pimeää. Silloin nauroin ja arvelin, että sen tiesi hän itse parhaiten. Ja sitten teki hän vielä parisen kysymystä minua koetellakseen, ja vihdoin hän kysyi, luulinko voivani viedä ranskalaiset yhden tunnin kuluessa Kissanportaan ylitse ja metsän lävitse. Silloin aloin itkeä, sillä ranskalaiset elämöivät hirveästi linnassa ja juoksentelivat tyttöjen jälestä kaikissa nurkissa, ja minä pelkäsin, että minulle voitaisiin tehdä väkivaltaa.»
»Pelkäsit siis kuitenkin sitä?» pisti Boleslav ivallisesti hymyillen väliin.
»Niin—ja sanoin armolliselle herralle, etten tee sitä ikipäivinä. Silloin tuli hän hirveän vihaiseksi ja kouristi minua molemmista olkapäistä, niin että lysähdin polvilleni, ja huusi minulle, että olin kiittämätön lunttu—-ja että hän ajaisi minut pilkalla ja häpeällä takaisin kylään—ja että hän sanoisi kirkkoherralle, mikä oikeastaan olin, niin että joutuisin kirkkokurin kärsimään—ja samalla hän kuristi minua kurkusta—ja silloin, herra, kun aloin olla aivan tukehtumaisillani—»
»Lopeta», sanoi Boleslav, tarttui kirjeihin, joiden piti näyttää toteen isän viattomuus, ja repäisi ne keskeltä kahtia.— — —