XII.
Seuraavana aamuna otti hän pyssyn asekaapista ja meni lumiseen metsään. Koko päivän hän harhaili ympäri metsiä ja rämeitä kohtaamatta ainoaakaan ihmisolentoa. Metsäkauriit ja jänikset saivat häneltä hyvän rauhan, hän tuijotti niiden ohitse tyhjään ilmaan.
Illan hämärtyessä palasi hän väsyneenä ja kurjana kotia kohden. Kissanportaan luona seisoi Regina liikkumatonna kuin kivikuva häntä odottamassa. Kun hän näki herransa tulevan, yritti hän ensin syöksyä tätä vastaan, mutta malttoi mielensä, kääntyi äkkiä ja kulki hiljaa nauraen ja jupisten hänen edellään kotiin.
Äänetönnä kuten ainakin toi Regina hänelle ruoan. Hän söi ja tuijotti eteensä maahan. Silloin hän yhtäkkiä kuuli Reginan puhkeavan lyhyeen, suonenvedon tapaiseen nyyhkytykseen.
»Mikä sinun on?» huusi hän, heräten mielihauteistaan.
Mutta Regina juoksi tiehensä vastaamatta hänelle mitään.
Hän oli lähtemäisillään jälkeen, mutta puri sitten hampaansa yhteen ja istuutui paikoilleen. Synkkä vihankauna kihelmöi hänen mielessään. Hän ei voinut antaa Reginalle anteeksi sitä, että tämä oli vienyt häneltä harhaluulon, jossa hän jo viikkoja oli niin hyvin viihtynyt.
Mutta nyt oli juotava kalkki pohjaan, kuinka katkeralta sakka maistuikaan.
Kotvan kuluttua astui Regina huoneeseen valmiina lähtemään kylille.
»Aiotko johonkin?» kysyi Boleslav tuikeasti.
Regina piti päätänsä puoleksi poispäin käännettynä, jottei toinen näkisi hänen itkettyneitä silmiään. »Huomenna on jouluaatto, herra. Ja kauppias sanoi tahtovansa olla pyhäyönä rauhassa.»
Jouluaatto, pyhä yö! Kuinka kummalliselta, kuinka satumaiselta se kuului! Maailmassa oli siis vielä iloa ja ilojuhlia olemassa? Yhä vielä pyörittiin riemuiten säteileväin joulukuusten ympärillä?
»Tahtoisit kai sinäkin saada lahjasi?» kysyi Boleslav katkerasti hymyillen.
»Oh, herra», vastasi Regina, »sellainen ei ole ollut täällä tapana. Luulen, etten siitä lainkaan iloitsisi.»
»Miksi et?»
Regina ei vastannut. »Päästäkää minut menemään, herra», pyysi hän tuskaantuneena.
»Minulla olisi vielä paljon sinulta kysyttävää, Regina.»
»Sen täytyy jäädä, herra, muuten—»
»Mene sitten!».
»Hyvää yötä, herra!»
»Hyvää yötä!» Mutta vielä kerran huusi Boleslav hänet takaisin.
»Sano minulle ensin, miksi äsken niin nyyhkytit.»
Reginan itkun punottamat silmät loistivat kainosta onnesta.
»Voittehan sen arvatakin, herra», sammalsi hän.
»En ollenkaan.»
»Minä kun pelkäsin, ettette enää laisinkaan palaisi.»—Sitten kääntyi hän oveen. Hänen askelensa hälvenivät yöhön.—
Seuraavana aamuna heräsi Boleslav kohinaan ja ulvontaan, joka jo kotvan aikaa oli värisyttävänä tunkeutunut hänen unenhorroksiinsa.
Myrsky riehui ylimmillään. Poppelipuiden latvat pieksivät toisiaan—maata lakaisivat valkoiset pilvet—mutta ilma oli kirkas—lumipyryn tuloa ei tarvinnut pelätä.
Hän ei voinut viihtyä autiossa, kylmässä talossa. Hänen täytyi ulkoilmaan, myrskyn tuoksinaan.
»Tytöllä on kova päivätyö tänään», tuumi hän itsekseen, pohjatuulen syytäessä jäähileitä hänen kasvoilleen, niin että hän oli tukehtumaisillaan.
Metsässä oli hieman parempaa. Siellä riehui tuuli itsensä väsyksiin puiden latvuksia vasten, jotka natisten ja parahdellen pieksivät toisiaan. Hän kulki eteenpäin tietämättä mihin, ja lopulta huomasi hän kulkevansa Bockeldorfiin vievää tietä.
»Näyttäähän melkein kuin juoksisin häntä vastaan» tuumi hän harmistuneena ja poikkesi raivaamattomaan viidakkoon.
On sentään merkillistä, ajatteli hän, kuinka tuollainen alhainen olento kykenee, kun päivästä päivään elää hänen kanssaan yhdessä, kotiutumaan vakavan ja kaikkea muuta kuin kevytmielisen miehen ajatuksiin. Miltei tuskissaan sai hän tänään selville, kuinka hän tunsi päivä päivältä tyttöä lähenevänsä, kuinka moni ominaisuus, jota hän ennen oli inhonnut, katsoen sen todistavan tytön turmeltunutta luontoa, alkoi näyttää ymmärrettävältä ja anteeksi annettavalta, jopa suurenmoiseltakin.
Oli epäilemätöntä, ettei tytön alituinen läheisyys tehnyt hänelle hyvää. Tyttö veti häntä alaspäin kurjan elämänsä mutaan.
Siitä oli tehtävä loppu. Ennen kaikkea oli välttämätöntä, että hän loitonsi tytön läheisyydestään ja palautti hänet halvan palvelustytön asemaan. Joulujuhla tarjosi hänelle tilaisuuden maksaa Reginalle palkka, niin runsas ja ylenmääräinen, että hän kerta kaikkiaan oli ainaiseksi vapautunut kiitollisuuden velastaan tuota naista kohtaan. Muutamalla kynänvedolla tahtoi hän turvata hänen tulevaisuutensa ja samalla ostaa itselleen oikeuden pitää häntä sinä mikä hän todella oli—maaorjanansa.
Tänään sai Regina viimeisen kerran tehdä hänelle seuraa. Vielä tarvitsi Boleslav häntä ja hänen todistustaan, sillä nyt, kun sulku oli murrettu, tahtoi hän tietää kaiken. Erittäinkin tapahtumat noina kahtena hirveänä yönä, jotka seisoivat vastatusten kuten syy ja sovitus, veri ja tuli.
»Ja kun hän on minulle kaiken tunnustanut», ajatteli Boleslav, »lähetän hänet lasimajaansa, johon hän kuuluu. Polttakoon liedellään koko puiston, jos hänen on kylmä.»
Mutta eihän tämäkään käynyt laatuun, että täällä yksinäisyydessä tyttö yhä pyöri hänen päässään. Tästä sopimattomuudesta oli tehtävä loppu.
Jänis, joka omia aikojaan loikkien osui hänen tiellensä, sai hänet toisiin ajatuksiin. Hän ampui ja osui. Jänönen teki kolme kuperkeikkaa ja jäi silmälleen makaamaan.
»Tämäkös häntä ilahuttaa», tuumi hän ripustaen saaliin hartioilleen. Niin, hän ajatteli jälleen Reginaa.
Taivas oli sillävälin vetäytynyt pilveen. Valkoisia, pisteleviä lumikuuroja pelmahteli puiden välitse metsän sisään. Puiden latvojen kohinaan ja suhinaan sekaantui rajuja, sihiseviä ääniä, jotka värisyttivät häntä luita ja ytimiä myöten.
Kompassi näytti hänelle kotitien. Hänen jouduttuaan avoimille kedoille oli lumimyrsky yltynyt täyteen ankaruuteensa. Hän saattoi sen käsissä tuskin pysyä pönkillään... Lumipyörteet pimittivät ilman. Puiston pensaikosta, joka tuskin saattoi olla kolmensadan askelen päässä, ei hän erottanut vilahdustakaan.
»Toivottavasti hän on jo kotona», ajatteli Boleslav ja ponnisteli eteenpäin.
Kissanportaalla oli nuorta lunta. Mutta jälkiä ei siinä näkynyt. Tosin oli tuisku voinut ne jo lakaista umpeen.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kovemmin. Hän juoksi kotiin, huusi tytön nimeä—mutta ääntäkään ei kuulunut vastaukseksi. Liesi oli kylmä, vuoteet koskemattomat.
Regina oli siis keskellä lumipyryä, jota hän pelkäsi enemmän kuin schrandenilaisia.
Boleslavia kidutti sietämätön levottomuus. Hän juoksi huoneesta toiseen, teki tulen, sammutti sen jälleen, koetti syödä ja heitti miltei inholla veitsen kädestään.
Sitten tuntui hänestä hätäilynsä naurettavalta. Olihan tyttö taivallellut kuuden talven myrskyt ja tuiskut eikä ollut koskaan joutunut onnettomuuteen. Miksi hänen pitäisi juuri tänään— —
Aikaa tappaakseen istuutui hän kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti vapisevin käsin lahjotuskirjan. Numeroluvussa, jota se koski, oli kolme nollaa—Regina saattoi olla tyytyväinen.
Ilma pimeni yhä. Kellonviisari osotti vasta kolmea, ja sentään näytti jo yö olevan tulossa.
Silloin ei hän enää voinut olla kauemmin kotona. Ainakin Kissanportaalle tahtoi hän mennä tyttöä tähystelemään.
Portaalla täytyi hänen pitää lujasti käsipuusta kiinni, jottei myrsky tempaisi häntä alas. Puulaitos natisi kaikissa saumoissaan. Jäällä syvällä hänen allaan karkeloivat lumipyörteet. Liljanvarsia kohosi hänen eteensä ja ne vaipuivat kokoon muodostaen lumikinoksia, jotka seuraavassa tuokiossa myrskyn ajamina kiitivät pois jättääkseen sijaa toisille. Pyhän neitsytkuvan kukkastarha sukelsi hänen sielunsa silmien eteen, mutta katosi kohta, ja muita kuvia tuli sijaan.
Ja äkkiä näkyi harmaasta hämärästä varjo, joka tuli raskaasti ja hoippuen lähemmäksi.
»Regina! Luojan kiitos!»
Boleslav oli vähällä rientää tyttöä vastaan, mutta silloin värisytti häntä polttava häpeän tunne, joka lamautti hänen jäsenensä ja ajoi veren sydämeen.
Tällä samalla paikalla, jolla hän odotti Reginaa, oli tämä eilen seisonut tähystellen hämärään, huolissaan hänen tähtensä, kuten hän nyt Reginan tähden.
Hetken ajan tuntui hänestä kuin täytyisi hänen pujahtaa pensaikkoon, jottei Regina häntä näkisi, mutta samassa alkoi häntä hävettää tämä häveliäisyytensä ja hän astui portaalle tyttöä vastaan.
»Sinulla on ollut vaikea matka», huusi hän tytölle ja tahtoi ottaa säkin, jota tämä kantoi selässään.—
Mutta Regina väisti häntä nopeasti ja kohotti kyynärpäänsä torjuen häntä kohden. Puhua ei tyttö voinut, sillä hänen suunsa ja nenänsä olivat paksun villahuivin peitossa.
Äänettöminä kulkivat he perätysten. Eteisen kynnyksellä kääntyi Regina häneen ja päästi huivin kasvoiltaan.
»Minulla olisi teille pyyntö, herra», sanoi hän läähättäen.
»No?»
»Olkaa puolen tuntia ulkona tai keittiössä, jotta ehdin lämmittää ja siistiä hieman.»
»Mutta täytyyhän sinun toki ensin levätä?»
»Myöhemmin, herra, jos sallitte.»—
Ja Regina meni huoneeseen, missä laski pimeässä kantamuksensa maahan.
»Askaroikoon hän rauhassa sisällä», ajatteli Boleslav ja kääntyi raunioita kohden, etsiäkseen sieltä suojapaikkaa.
Kellariholvista huokui lämmintä. Hän sytytti kynttilän ja meni niljakoita portaita alas. Hänestä tuntui niin hyvältä, niin keveältä, ikäänkuin juhla olisi tuonut hänelle mitäkin ihmeellisiä riemuja.
Hän näki viinipullojen viheriöine ja punaisine päähineineen kurkistelevan hyllyiltään.
»Hänelle täytyy näyttää, että nyt on joulu!» sanoi hän hymyillen ja veti takimaisesta nurkasta, mihin aarteiden aarteet olivat talletetut, pari hämähäkinverkkojen peittämää pulloa. Niiden sisällä helmeili neste, jonka jo kahdeksannentoista vuosisadan aurinko oli kypsyttänyt.
Hänelle muistui mieleen äskeinen päätös, mutta senhän piti vasta huomenna astua voimaansa. Jouluyönä liittyivät yhteen nekin, jotka eivät yhteen kuuluneet, jouluyönä ei saa kellään olla yksinäistä eikä ikävää.
Reginan toivomusta totellen käveli hän puolisen tuntia edestakaisin holvissa, jonka muurista kiiluva jääkerros säihkytti säteitään häneen. Sitten otti hän pullot kainaloonsa ja nousi jälleen myrskyiseen yöhön.
Rakennusta lähetessään huomasi hän kummakseen, että sen ikkunaluukut olivat suljetut, jota ei ollut milloinkaan ennen tapahtunut.
»Olisikohan myrsky puuskahdellut raoista sisään?» ajatteli hän itsekseen, mutta raothan olivat olleet aivan tiiviit.—Vasta eteiseen astuttuaan hän näki arvotuksen iloisen ratkaisun. Siellä seisoi Regina onnesta säteillen ja hämillään ja tempasi oven seposelälleen hänen edessään. Kummastuneena jäi hän paikoilleen seisomaan.
Kynttilän loiste ja kuusen tuoksu virtasi juhlallisena häntä vastaan. Valkoisella liinalla katetulla keskipöydältä seisoi joulukuusi, jonka oksilla paloi kynttilöitä ja riippui kultaisia omenia. Koko huone helotti rauhallisen juhlallisessa loisteessa.
Kertaakaan ei ollut vielä joulukuusta häntä varten sytytetty. Vierailla kynnyksillä oli hän kostein silmin tuijotellut vieraan onnen loistoon.—
Missä oli Regina? Hän seisoi hänen takanaan eteisen perimäiseen nurkkaan painautuneena ja katseli kainolla ylpeydellä herraansa.
Boleslav tarttui hänen käteensä ja veti hänet huoneeseen.
»Kuinka tämän ajatuksen olet saanut päähäsi, lapsi?»
»Kauppiaan rouva koristeli parhaillaan joulukuustaan, kun saavuin sinne aamulla kolmen aikaan. Ja koska se näytti minusta niin kauniilta, ajattelin: Hänelläkin täytyy olla joulukuusensa, jotta hän tietäisi, että joku hänestäkin huolehtii.—Ja sitten pyysin nähdä, miten omenia kullataan, ostin niitä koko joukon ja kynttilöitä myös, ja otin säkin mukaani, ettette huomaisi heti kuustani.»
»Ja kuka antoi sinulle sen? »
»Sen taitoin metsän reunasta kotia lähetessäni.»
»Keskellä myrskyä?»
Regina naurahti ylenkatseellisesti. »Tuollaiset pienet tuulen puhallukset, herra, eivät tee minulle mitään.» Ja äkkiä puhkesi hän raikkaaseen riemuhuutoon: »Oi, katsokaas vain, herra, kuinka kauniisti se palaa ja kuinka pyhältä se näyttää! Eikö se todellakin ole aivan pyhän näköinen? Sen olisi voinut jokin enkeli tuoda tänne.»
Boleslav myönsi hymyillen ja sanoi hänelle parisen kiitossanaa väkinäisesti teeskennellen alentuvaisuutta, sillä hän pelkäsi tulevansa liian sydämelliseksi.
Mutta jo tämäkin tuntui Reginasta liian paljolta. »Miksi puhutte niin, herra?» sanoi hän rukoilevasti nuhdellen. »Kaikkihan on laitettu teidän rahoillanne. Minullahan ei ole mitään. Olen vain köyhä tyttö—muuten—oh—muuten!» Ja hän pani kätensä päälaelleen ristiin.
Boleslav tuli ajatelleeksi lahjakirjaansa. »Jotta näkisit, että minäkin olen ajatellut sinun jouluasi», sanoi hän ja ojensi hänelle paperin.
Kummastuneena katsoi Regina herraansa. »Onko minun se luettava?» sanoi hän ja tarttui kunnioittavasti paperiin kahdella sormella.
Tavailtuaan kirjotusta tarpeeksi asti katseli hän neuvotonna ympärilleen kaikille tahoille.
»Etkö ymmärrä sitä?».
»Oi—ymmärtäisin ... kyllä, herra.—Mutta—ensiksikin ... ette voi sitä tosissanne tarkottaa... Ja sitten ... jos olisitte tosissannekin, mitä minä niillä tekisin?»
»Turvaat tulevaisuutesi!»
»Tulevaisuutenihan on turvattu... Minulla on hyvä ruoka ja puettuna käyn kuin mikäkin herrasneiti. Mitä minulta sitten vielä puuttuu!»
»Mutta emmehän toki voi ainaiseksi jäädä yhteen!»
Regina päästi hätähuudon. »Tahdotteko ajaa minut pois, herra?» huudahti hän puristaen kätensä ristiin.
»En toki! Mutta ajatteles, että kuolisin—»
Regina pudisti tuumaillen päätänsä. »Silloin kuolen minäkin», sanoi hän.
»Tai että minun täytyisi lähteä sotaan—»
»Silloin tulen mukaan kenttäkaupittelijana.»
Reginan itsepintaisuus alkoi Boleslavista tuntua sietämättömältä. »Tee, kuten tahdot», sanoi hän, »mutta ota, mitä sinulle annan.»
Regina näytti keksineen pelastavan ajatuksen. »Hyvä, herra», huudahti hän, otan sen, mutta ensi jouluksi lahjotan teille sen edestä, mitä hyväksi näen.» Ja onnellisena tässä toivossaan juoksi hän ulos.——
Joulukuusi oli sammunut. Uuninnurkassa seisoi se synkkänä ja häveliäänä, ja vain tuontuostakin pilkahti sen kultaisista koristeista kimmellys pöydän luo, jossa herra ja palvelijatar istuivat vastatusten.
Regina oli tänään saanut syödä illallista yhdessä Boleslavin kanssa, oli käyttäytynyt pöydässä sangen kömpelösti ja tuskin hennonut pistää palaakaan suuhunsa. Suuri, odottamaton onni pani hänen päänsä pyörälle. Nyt olivat jo lautaset korjatut pois. Vain laseja ja pulloja oli vielä heidän välillään. Regina joi vanhaa, tulista viiniä pitkin, ymmärtämättömin siemauksin.—Nyt hehkuivat hänen kasvonsa. Hänen silmissään, jotka kimmelsivät puoleksi ummistuneiden luomien alta, oli kostea kiilto. Hän ojentelihe ja venyttelihe tuolillaan. Villi velttous herpaisi hänen jäseniään.
»Oletko väsynyt, Regina?»
Tyttö pudisti kiihkeästi päätään. Hänen pelkonsa herraansa kohtaan näytti kadonneen. Miltei ylimielinen oli se loiste, joka tuontuostakin leimahti hänen riemunhurmaamista silmistään.
Viini valoi liekkejä Boleslavinkin suoniin. Hänen katseensa oli kuin lumottuna kiintynyt Reginan vartaloon, joka vääntelihe ja venyttelihe hurmaavana kuin menadi.
Sillävälin raivosi ulkona myrsky, vinkui nurkissa ja viskoi rapisevia lumikuuroja ikkunaluukkuja vasten. Katto-orret kitisivät ja natisivat, ikäänkuin hauras puu olisi nurjahtamaisillaan irti saumoistaan.
»Pelkään, että tapahtuu jokin onnettomuus», sanoi Boleslav kuunnellen.
»Tapahtukoon vain», vastasi Regina haaveellisesti hymyillen ja kyyristyi kokoon. Ja sitten alkoi hän aivan itsestään lörpötellä. »En luule, että minulle on hyväksi, herra, kun te olette minulle niin hyvä. Koko ikäni olen saanut vain lyöntejä—ensin isältäni, sitten häneltä—puhumattakaan vieraasta väestä. Ja en kai ole parempaa ansainnutkaan. Mutta kun te minua hemmottelette, voin tulla ylpeäksi—ja ylpeys on vika sangen suuri, sanoi kirkkoherra ... voin luulla, että olen muuttunut prinsessaksi ja ettei minun enää tarvitse palvella.»
Hän purskahti vallattomaan nauruun ja päästi käsivartensa rentoina vaipumaan kupeilleen. Hiljaa, ikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi hän:» Muuten onkin jo epäiltävää, olenko palvelustyttö. Monta kertaa tuntuu minusta kuin olisin lumottu prinsessa—ja te, herra, minut vapauttaisitte.—Teettekö sen, hä?»—
Ja hän vilkuili viinilasinsa vieritse Boleslaviin.
Boleslav nyökäytti hänelle ystävällisesti päätänsä. Nauttikoon vain tyttö unelmistaan. Olihan jouluaatto.
»Onhan ollut tapauksia», jatkoi Regina, »jolloin prinsessa on muuttunut ihan tavalliseksi sammakoksi. Sitäkin ovat ihmiset heitelleet kivillä ja sylkäisseet sen nähdessään ja huutaneet: Lyökää kuoliaaksi mokoma inhottava sammakko. Ja sentään on sen sisällä piillyt prinsessa.»
»Uskotko sinä sitten lastensatuja?» kysyi Boleslav kummissaan.
Regina naurahti itsekseen. »En, herra. Mutta kun on niin monet kerrat vuodessa yksikseen ja taipaleella, täytyy olla jotakin ajateltavaa. Ja kun sade kohisee ja tuuli ulvoo—kuulkaahan vain, mitä ilvettä se pitää—ajatelkaapas, että nyt olisin tiellä. Ja usein olen niin ollut taipaleella. Mutta en siitä välittänyt mitään. Metsään päästyäni olen kysynyt itseltäni: Tahdotko olla kuningatar ja istua kultaisella istuimella tai tahdotko olla katolilainen pyhä neitsyt ja saada rakkaan herramme ja vapahtajamme pojaksesi, tai tahdotko olla paholaisen isoäiti ja korventaa schrandenilaiset piellä ja tulikivellä, tai tahdotko mieluummin olla armollinen rouva ja»——Hän vaikeni äkkiä.
»Ja?»
Regina ojensihe ja naurahti hämillään. »Sitä en sano—se on liian tuhmaa.—Lyhyesti sanoen, minun tarvitsee silloin ainoastaan valita. Ja tallustaessani yön hämyssä ja sumussa, kuvittelen tätä kaikkea mielessäni ja joudun huomaamattani Bockeldorfiin, ikäänkuin olisin lentänyt ilman halki. Monta kertaa ajattelenkin lentäväni. Ja silloin todellakin lennän. Elämässä on laita aivan kuin saduissakin. Eikös olekin, herra?»
Boleslav katseli tyttöä uteliaana ja ihmeissään, ikäänkuin ei olisi häntä vielä koskaan nähnyt. Ja tosiaankin vilkaisi hän ensi kerran tytön sieluun, kun viini oli päästänyt tämän kielen siteistään. Nyt selvisi hänelle moni seikka, joka ennen oli hänestä tuntunut tytössä käsittämättömältä.
»Onnellinen olento», jupisi hän.
»Niin olenkin», vastasi Regina uhmaten ja nojaten kyynäspäällään pöytään katseli Boleslaviin ikäänkuin hilpeästi taisteluun vaatien, »Kun saan näin istua täällä kanssanne ja juoda viiniä ja minua kohdellaan kuin ihmistä ainakin, tuntuu aivan kuin olisin taivaassa... Luuletteko muuten, että kerran pääsen sinne?... Minä en sitä usko! Olen liian huono tyttö... Ja oikeastaan pelkäänkin sinne joutua... Helvetissä on minusta paljon hauskempaa... Sinne minä kuulunkin... Kirkkoherrallakin oli tapana sanoa, että minä olen pirunsikiö, enkä minä sitä ollenkaan pannut pahakseni. Miksi pahottelisinkaan? Minä olin paholainen ja Helena enkeli. Niin oli kaikki oivallisesti laitettu laadulleen!... Eikö tosiaankin Helena näyttänyt aivan ilmeiseltä pikku enkeliltä? Niin valkoinen ja ruusunpunainen ja silmät niin siniset ja kädet aina ristissä. Ja kaunis ... nauharuusuke ... oli hänellä aina ... kaulassaan, ja aina tuoksui hän ... ruususaippualle ...»
Boleslavia väristytti kylmästi. Hän tunsi hämärästi alentavansa itsensä ja lemmittynsä, jos salli tämän puolijuopuneen naikkosen puhua Helenasta kuin vertaisestaan.
»Lakkaa!» huudahti hän käheästi.
Regina vastasi vain unisella naurulla. Viini ja väsymys olivat hänet äkkiä saaneet valtaansa. Hän lepäsi tuolille ojentuneena, pää selkänojan varaan retkahtaneena, ja taisteli unta vastaan.—Kuin mikäkin Bakkuksen papitar lepäsi hän autuaassa hurmauksessaan.—
Boleslavin povessa riehui suuttumus nousten ja laskien kuten myrskyn puuskatkin ulkona.
»Tuollaista saa viini aikaan», ajatteli hän ja joi. Hän tahtoi herättää Reginan, lähettää hänet keittiöönsä, mutta ei kyennyt irrottamaan hänestä katsettaan. Ja vähitellen hän tuli leppeämmälle tuulelle.
»Hän ei tarkottanut sillä pahaa»,—ajatteli hän ja puristi käsiään yhteen astuen aivan Reginan luo. »Tämähän on viime kerta, kun hän istuu täällä sisällä luonani, ja huomenna on kaikki unhotettu. Huomenesta lähtien saa hän minussa nähdä ainoastaan herransa.
Hänelle johtui mieleen, mitä kaikkea hän oli aikonut tytöltä kysyä.—»Hyvä näinkin», ajatteli hän edelleen. »Miksi tärvellä jouluyötänsä. Toisella kertaa.»
Myrsky näytti yhä yltyvän. Salvat ruskivat, luukut tärisivät.—Oikeastaan oli julmaa ajaa tyttöä jääkylmään lasihuoneeseen, mutta mitäpä auttoi sääli?
»Regina!» huusi Boleslav tarttuen hänen olkapäihinsä.—
Samassa kuului romahdus, jyry, paukkina niin hirvittävä, että muurit tuntuivat horjuvan ja maa aivan aukeavan.
Regina kirkaisi kimakasti, koetti kouristautua Boleslavin käteen, mutta vaipui sitten paikoilleen. Boleslav meni ulos ottaakseen melun syystä selvää. Eteisessä ei ollut mitään huomattavaa; mutta kun hän avasi lasihuoneen oven, pelmahti tuiskunpuuska häntä vastaan aivan kuin ulkoilmaan astuessa. Ylt'ympäri pilkkopimeä yö. Hän palasi takaisin ja sytytti lyhdyn. Hävityksen kuva, joka nyt kirkkaasti valaistuna avautui hänen eteensä, voitti hänen pahimmatkin aavistuksensa.
Reginan asunto, josta käsin hän oli hiljaisesti hoitanut koko taloutta, näytti luhistuneen kasaan.
Katto oli puoleksi pudonnut sisään ja temmannut osan seinääkin mukanaan. Oven ja lieden välillä oli miehenkorkuinen luminietos, johon oli sekottunut hirsiä, tiiliä ja lasisirpaleita.
Mitä nyt? Mihin Regina? Antaisiko hänkin tytön maata kynnyksellään kuten koiran? Mieluummin muuttaisi hän itse raunioihin ja etsisi makuusijansa kellariholvista.
Hän oli pian tehnyt päätöksensä. Oli vain yksi keino. Siihen oli hänen ryhdyttävä.
Hän veti Reginan vuoteen lumesta esiin, pudisteli sen huolellisesti eteisessä, jottei siihen jäänyt hiudettakaan, ja kantoi sen sitten huoneeseen. Uuninnurkkaan, puoleksi joulukuusen alle, laittoi hän vuoteen lattialle.
Regina nukkui öljylampun rauhallisen valon kajossa.
Boleslav meni hänen luoksensa ja huusi ja pudisteli häntä. Mutta häntä oli mahdoton saada hereille.
Silloin nosti Boleslav hänet pystyyn kantaakseen hänet vuoteeseen.—Regina huokasi syvään, kietoi kätensä Boleslavin kaulaan ja laski päänsä hänen olalleen.
Boleslavin sydän alkoi sykkiä kovemmin. Kukoistava naisruumis, joka häneen nojasi, teki hänet levottomaksi.—Puoleksi kantaen, puoleksi laahaten vei hän Reginan lattian poikki.—Tytön hengitys hiveli hänen kasvojaan viehkeän lämpimänä ... hiussuortuvat hipoivat hänen kaulaansa.
Kun Boleslav laski tytön vuoteeseen, hapuili tämä käsillään ilmaa ikäänkuin ikävöiden jotakin ja veti siten joulukuusen mukanaan.
Boleslav veti sen hänen altansa pois ja asetti ikäänkuin varjostimeksi itsensä ja tytön välille. »Huomenna täytyy tehdä laudoista jonkinlainen väliseinä», ajatteli hän.
Sitten riisuutui hän ja meni vuoteeseensa.
Tuli sammui, mutta nukkumista ei ollut ajatteleminenkaan. Ulkona riehui myrsky ja ryskytti voimattomalla raivolla lukkoja ja salpoja.
Boleslav ei tiennyt siitä mitään. Hän kuunteli nukkuvan naisen hengitystä, ja hänen rintansa kohoili raskaasti ja tuskallisesti yön pimeydessä.