XIII.
Hänen vapaasukuisuudellensa, vapaaherra
Boleslav von Schrandenille
Schrandenin linnassa.
Teidän vapaasukuisuutenne.
Täten kutsutaan Teidät tammikuun 3 päivänä anni futuri kello 2 aikaan jälkeen puolen päivän persoonallisesti saapumaan herra Merckelin ravintolahuoneustoon Schrandenissa ja tuomaan mukananne tarpeelliset paperit, jotka todistavat Teidän kuulumisenne tai kuulumattomuutenne preussilaiseen nostoväkeen.
Sotilasasiain piiritoimikunnan
määräyksestä:
Kuninkaallinen maaneuvos v. Krotkeim.
Tämän kirjelmän löysi Boleslav uudenvuodenpäivän aamuna kirjelaatikosta nostosillan luota.
Hän ei heti käsittänyt kirjelmässä piilevää uhkausta, häntä hämmästytti vain, että viranomaiset olivat voineet kiinnittää huomiotaan hänen sotilaallisiin suhteihinsa. Otettuaan jälleen isänsä nimen oli hän päättänyt, että luutnantti Baumgart sai ainaiseksi kadota tietymättömiin. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa; rohkeammin ja uhrautuvammin kuin tuhannet muut oli hän antautunut kuolemalle alttiiksi. Nyt, kun rauha oli tehty ja hän uudelleen ottanut hartioilleen perityn häpeän painavan taakan, toivoi hän saavansa olla joutavilta kynäkiistoilta rauhassa.
Vasta vähitellen hän käsitti, mitkä uudet vaarat häntä väijyivät. Ainoa, mikä tuki ja kohotti hänen tärveltyä elämäänsä, sotilaallisen menneisyyden kunnia, tahdottiin riistää pois hänen jalkojensa alta.
Turvatonna seisoi hän uhkaavan onnettomuuden edessä.
Viranomaisille oli tarpeen vain hiukkanen pahaa tahtoa selittääkseen, että hän oli karannut lippunsa luota, ja hänet sen mukaan tuomitakseen. Jopa itse väärän nimen käyttäminenkin voitiin näissä olosuhteissa lukea hänelle rikokseksi.
Vapaaherra von Schrandenin pojan ei tarvinnut ajatellakaan, että annettaisiin armon käydä oikeuden edellä. Ja vaikkapa hänet heti paikalla vangittaisiin ja vietäisiin sinne, missä hänen rykmenttinsä jäännökset majailivat, sotaoikeuden eteen, ei hänellä olisi oikeutta edes valittaa liikaa ankaruutta.
Hetkiseksi heräsi hänen mielessään pakoajatus, mutta uhkamielisesti naurahtaen karkotti hän sen luotaan.
Hän oli kyllin usein ollut henkeään kaupalla, niin ettei maksanut vaivaa niitä kurjia jäännöksiä, jotka hänen elämästään vielä olivat jälellä, ruveta salaa kulettamaan yön hämyssä rajan poikki Puolaan.—
Mutta kuinka Reginan kävisi? Hänen sydämensä sykki kuuluvammin, kun hän tätä ajatteli. Tytöllä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä häntä uhkasi. Jouluyöstä alkaen oli hän puhunut Reginalle tuskin välttämättömimmistäkään asioista ja niistäkin ainoastaan tuimasti ja käskevään tapaan. Hänen kurkkuaan kuristi, kun hän katsoi tyttöön, ja hän tunsi sydämellään vuoren painoisen uhkaavan onnettomuuden aavistuksen, kun hän vain tätä ajattelikin.
Yöt läpeensä kierittelihe hän rauhatonna vuoteellaan. Regina ei liikahtanut nurkassaan.—Hän näytti sikeästi nukkuneen samassa kuin heittäytyi vuoteelleen.
Mutta hän hengitti hiljaa ja lyhyeen, ja tuontuostakin katkaisi hänen hengityksensä syvä, ähkäisevä huokaus.
Valvoiko kenties hänkin? Kuunteliko hänkin——
Niin koitti vihdoin päivä, jona Boleslavin kohtalo oli ratkaistava. Aamun sarastaessa oli hän vihdoinkin päässyt uneen. Nyt herätti hänet savu, joka henkeä ahdistavana tunkeutui eteisestä huoneeseen. Hän oli sinne laittanut hätävaraksi tulisijan, joka sai olla toimessaan niin kauan, kunnes leudompien säiden tultua lasikatto saataisiin korjatuksi.
Oli kuulakan kirkas pakkaspäivä. Puiden oksilla kiilui välkkyvä kuura, ja valkoisen lumivaipan ylitse levisi riutuva punarusotus.
Aamupäivän käytti Boleslav paperiensa järjestämiseen. Kaikki, mikä saattoi isän muiston huonoon valoon, oli hävitettävä, sillä oli otaksuttavaa, että jos hänet vangittiin, tulisivat jo huomenna vieraat kädet pöyhimään näitä läjiä.
Hän piti jo kirjeitä kädessään heittääkseen ne uunissa palavan valkean haltuun, mutta katsoi kuitenkin paremmaksi jättää sen tekemättä. Jos hän todellakin tahtoi ottaa isän syyn hartioilleen, ei hän saanut mitään peittää, ei mitään salata eikä kuormaansa kevennellä. Totuuden väärentäminen ei sopinut hänen arvolleen. Mieluummin hukkua häpeään kuin rakentaa elämä ja kunnia valheen perustalle.
Reginan tuodessa hänelle päivällistä oli hän kahden vaiheella, sanoisiko tytölle kaiken. Mutta miksi manata esiin liikuttavia kohtauksia? Kirje ajoi saman asian. »Jollen ennen iltahämärää ole palannut», kirjotti hän, »on epätietoista, näetkö minua enää. Kysy Wartensteinissä maaneuvoksen virastolta. Sieltä saat tietää, mihin minut on viety. Neuvon sinua lähtemään Schrandenista pikimmittäin. Lahjotus turvaa tulevaisuutesi. Mitä minulle kaiken jälkeen vielä jää, sen saat lisäksi. Hyvästi ja kiitos kaikesta.»
Hän pani paperin huomaamattomaan paikkaan, jottei Regina sitä löytäisi ennenkuin huonetta siistiessään. Sitten laittautui hän taipaleelle. Hänen mielensä oli tyly ja katkeroitunut. Hänen ei pistänyt päähänsäkään sanoa jäähyväisiä.
Kun hän kulki Reginan ohitse eteisessä, jossa tämä puuhaili tulisijansa ääressä, häivähti hänen mielessään halu puristaa hänen kättänsä. Mutta hän karkotti tämän halun tytön tähden, ei suonut hänelle sanaa eikä katsettakaan. Nostosillan luona näki hän parven töllisteleviä poikasia, jotka näyttivät häntä väijyneen ja hänen lähetessään juoksivat kovasti meluten ravintolaan.
»Airueeni!» tuumi hän nauraen...
Samaan aikaan eivät »Mustan Kotkan» tarjoiluhuoneeseen enää läheskään mahtuneet sinne paltoutuvat vieraat. He olivat ahtaantuneet kasaan aina kauas kirkkomäelle asti ja tappelivat keskenään paremmista paikoista. Jokainen tahtoi omin silmin nähdä Schrandenin viimeisen vapaaherran kukistumisen.
Oli jo kulunut lähes kolme kuukautta siitä, kun anomuskirja oli lähetetty maakunnan ylimmille viranomaisille, ja isänmaan ystävistä alkoivat innokkaimmat epäillä hyvän työnsä menestystä. Vihdoinkin saapui maaneuvoksen virastosta ilosanoma, että oli määrätty päivä v. Schrandenin alias Baumgartin asian kuulustelua varten, ja anomuskirjelmän allekirjottajat kutsuttiin olemaan tilaisuudessa läsnä.
Schrandenilaiset olivat juhlallisesti varustautuneet. Kolmeen päivään eivät he olleet selvää hetkeä nähneet. Ne kotiinpalanneet nostoväen sotilaat, joilla vielä oli litewkansa, olivat pukeneet sen ylleen, näkyipä joukosta pistimiä ja miekkojakin. Olihan mahdollista, että tuomio pannaan heti paikalla täytäntöön.
Yhden ajoissa oli maaneuvoksen reki saapunut ja kuten tavallista pysähtynyt pappilaan, jossa herra Merckel ja hänen poikansa seisoivat valmiina toivottaakseen hänet tervetulleeksi. Kuskipukilla ei ollut istunut mitään santarmia, ja se oli schrandenilaisia suuresti oudostuttanut. Mutta olivathan he täällä valmiit hengellään ja omaisuudellaan pahantekijän kuletusta auttamaan.
Vähän vaille kahden aikaan oli maaneuvos yhdessä vanhan kirkkoherran kera lähtenyt pappilasta ja mennyt takaovesta ravintolaan, jonka kynnyksellä herra Merckel vanhempi toistamiseen otti hänet mitä palvelevimmalla kohteliaisuudella vastaan; sillaikaa Felix seisoi alakuloisena syrjässä, sillä hän oli huomannut, etteivät siviiliviranomaiset osottaneet hänelle tarpeellista kunnioitusta.
Maaneuvos von Krotkeim oli pitkänhuiskea, laiha mies, jonka kapeilla hartioilla harmaa leijonanpää vaivaloisesti pysyttelihe kunnioitusta vaativassa asennossa. Vastoin ajan muotia oli hän kasvattanut poskipartansa niin pitkäksi, että harmaa partapörhö sulautui korvien takana aaltoilevaan leijonanharjaan.
Herra von Krotkeimilla oli suuret ansionsa isänmaan asestamisessa.—Kaksi vuotta sitten oli hän ollut maataomistavan aateliston edustajana kuuluisilla maapäivillä, joita isänmaan oli kiittäminen nostoväen perustamisesta. Hän oli ylistänyt vanhaa Yorkia ja ollut mukana hommaamassa adressia kuninkaalle. Sen jälkeen oli hän rientänyt takaisin kotiseudulleen omin käsin asioita järjestämään, ja oli onnistunut niin hyvin, että hänen piirinsä mainittiin yli koko maan loistavana esimerkkinä. Sitte saapuivat turhamaisuuden, itserakkauden ja omanhyödyn sotarosvot hänen luoksensa. Mikä hänen toimintansa alussa oli ollut sulaa iloista uhraavaisuutta, muuttui vähitellen hänen oman persoonallisuutensa jalustaksi, muistopatsaaksi, joka julisti maailmalle hänen omaa kuuluisuuttaan.—Muuten oli hän, jo kauan ennenkuin sanoma Kissanportaan tihutyöstä oli levinnyt maailmaan, ollut Schrandenin suvun katkera vihollinen. Hyvää ei siis ollut häneltä odotettavissa.
Saapuessaan kirkkomäelle oli Boleslav sanonut jäähyväiset kaikille toiveilleen. Tyynenä, miltei välinpitämättömänä, asteli hän kohden joukkoa, joka muurina ympäröi ravintolan ovea. Vain yhden ainoan aran katseen heitti hän pappilaa kohden. Hän oli näkevinään siellä ikkunassa vaaleat kasvot, jotka kiireimmittäin katosivat, kun hän väsyneesti hymyillen tervehti niitä kohden.
Joukko otti hänet vastaan vahingonilon murinalla, muuri jakautui vapaasta tahdostaan kahtia, sillä siksi paljon oli heillä kaikilla ymmärrystä, että hänen oli oltava paikalla, jos mieli häväistyksestä tulla mitään.
Herrashuoneen ovella seisoi hän leijonapäisen miehen vastassa, ja tämän molemmille puolille olivat asettuneet kirkkoherra ja vanha Merckel, Felixin nojautuessa ikkunalautaan ja koettaessa asettua ylhäisen huolimattomaan asentoon. Entinen nuoruuden leikkitoveri oli nyt niin syvällä hänen alapuolellaan, ettei enää maksanut vaivaa edes vihoissaankaan kiinnittää häneen huomiotaan. Sitä ystävällisemmin hymyili vanhus Boleslavia kohden. Ja tämä hymyily ei olisi voinut olla sydämellisempi eikä alamaisempi, vaikka Boleslav olisi saapunut kaikkia läsnäolijoita kestittämään hänen muskottiviinillään.
Kirkkoherran kulmien alta välähti salama, ja maaneuvos katseli käsiään, jotka olivat valkoiset ja solmuiset kuin luurangolla.
Boleslav tunsi rintansa paisuvan ylpeydestä.
Hänen kätensä kaikkia vastaan ja kaikkien kädet häntä vastaan! Siinä oltiin ja siinä pysyttäisiinkin.
Joukosta huusi lallattava ääni jonkun ruokottoman sanan hänen jälkeensä. Ja schrandenilaiset nauroivat.
»Hän on tytön isä—onneton isä», kuiskasi herra Merckel surkutellen maaneuvoksen korvaan.
»Jos te olette minut tänne kutsunut», huusi Boleslav, »niin vaadin teiltä turvaa tämän joukkion loukkauksia vastaan.»
Maaneuvos siristi silmiään ja kumarsi.
»Hiljaa, hyvät ihmiset», pyysi hän sivellen sileäksi ajeltua leukaansa, ja mielistellen lisäsi hän: »Rauhanhäiritsijät annan ajaa ulos.»
Sitten tarttui hän vihertävään salkkuun, joka oli pöydällä. Hänen takaansa tuli näkyviin pieni, harmaa miekkonen, joka innokkaasti terotti pitkäsulkaista hanhenkynäänsä. Pöytäkirjuri nähtävästi.
Kuulustelu alkoi. Jäätävällä kohteliaisuudella teki maaneuvos pääkysymyksensä. »Missä kaikkialla olette oleskellut—onko lupa kysyä?»
Boleslav mainitsi paikat.
»Sanoillenne kaikki kunnia, herra parooni, mutta voitteko ne todistaa?»
»En.»
»Mihin aikaan ulottuvat tiedonantonne?»
»Vuoden 1813 kevääseen.»
»Ja silloin?»
»Menin sotaväkeen.»
»Voitteko sen todistaa?»
»En».
»Valitan syvimmästi—mutta von Schrandenin nimeä ei ole luetteloissa.»
»Minulla oli toinen.».
»Baumgart?»
»Niin.»
»Miksi niin?»
Boleslav puri huulensa yhteen. Syntyi äänettömyys.
»Ahaa!» kajahti voitonriemuinen ääni ikkunan luota. Tämä huuto auttoi Boleslavin vaikeasta asemastaan.
»Oikea nimeni olisi tuottanut minulle vaikeuksia.»
»Miksi niin?»
»Koska sen oli tahrannut huhu, jota vastaan en voinut taistella.»
»Mikä huhu?»
Oli selvää, että tämä mies tahtoi häntä ensin kaikin voimin nöyryyttää ennenkuin hänet kokonaan musersi.
»Tiedätte kyllä mikä», mutisi Boleslav hampaidensa välitse.
Maaneuvos kumarsi syvään. »Pyydän siitä huolimatta vastaamaan kysymykseeni.»
»Ja minä kieltäydyn.»
Joukosta kuului ivanaurua. »Lopettakaa leikki lyhyeen—pistäkää hänet rautoihin», päästi kuuluviin sama lallattava ääni, joka äsken oli huutanut haukkumasanan.
Maaneuvos huiskutti lepyttävästi pitkällä, valkean hohtavalla kädellään.
»Onko hänen kieltäytymisensä merkitty pöytäkirjaan?» kysyi hän kääntymättä.
Hänen takaansa vastasi ynisevä ääni: »On kyllä», mikä schrandenilaisia suuresti huvitti.
Hämmentymättömällä kohteliaisuudella jatkoi maaneuvos: »Mutta saan kai tietää joukon, johon teidän vapaasukuisuutenne kuului?»
Boleslav antoi tarpeelliset tiedot. Hän mainitsi myös toverinsa Heiden kylästä.
Maaneuvos selaili ikävystyneenä salkkuaan. Joukkokunta, jolla oli nimenään »vapaaehtoiset jääkärit», ei kiinnittänyt hänen mieltään.
»Siellä valittiin teidät ... upseeriksi?»
»Niin.»
»Sanoillenne kaikki kunnia, mutta voitteko sen todistaa?»
»En.»
»Tämä pantakoon pöytäkirjaan. Ja sitten siirryitte nostoväkeen?»
»Niin.»
»Mistä syystä?»
Boleslav viittasi nuoruutensa leikkitoveriin. »Koska en tahtonut kohdata tuota miestä.»
Felix purskahti rämäkkään nauruun. »Hänen vehkeensä olisivat silloin»—sanoi hän, mutta maaneuvoksen viittaus sai hänet vaikenemaan.
»Mihin rykmenttiin, jos saan kysyä?»
Boleslav mainitsi komentajan nimen.
Maaneuvos kumartui salkkunsa ylitse, niin että harmaa harja peitti kuivat, kaidat kasvot miltei kokonaan.
»Tämä ainakin käy yhteen tietojeni kanssa», sanoi hän lukiessaan.—»Siellä oli luutnantti Baumgart, joka aselevon aikaan astui rykmenttiin. Sitäpaitsi oli armeijassa vielä neljä samannimistä upseeria. Mutta kysymyksessä oleva, joksi väitätte itseänne, on maaliskuun 1 ja 3 päivän välillä kuollut Marnen taistelussa.
»Mistä sen tiedätte, herra maaneuvos.»
»Se on merkitty luetteloon, herra parooni! Eräällä lähettiläsratsastuksella ovat hänet ampuneet Marmontin osaston krenatöörit.»
Boleslav tunsi, kuinka kuuma verivirta tulvahti hänen päähänsä. Hänen elämänsä vaikeimmat ja uljaimmat hetket tulivat ilmielävänä hänen sielunsa silmien eteen. »Se on erehdys», huudahti hän, »luutnantti Baumgart joutui pahoin haavotettuna vihollisten käsiin, mutta pääsi sieltä hengissä.»
»Ja toivotte siis, että teidät tunnustetaan tuoksi kuolleeksi lähettilääksi?»
»Luulen sen toiveen kyllin selvästi ilmaisseeni.»
»No hyvä—sittenpä myöskin tiedätte, millä asialla mainittu lähettiläs liikkui.»
»Tietysti.»
»Pyydän sen ilmottamaan.»
»Oli julistettu kehotus, että ne ilmottautuisivat, ketkä vapaaehtoisesti tahtoivat viedä kenraali von Kleistille erään määräyksen. Päivää ennen oli eräällä virralla, nimeltään Therouanne, tapahtunut ottelu, jossa kenraali oli osastoineen eristetty pääjoukosta. Marsalkkojen Marmontin ja Mortierin joukot olivat tunkeutuneet väliin, niin että oli mahdotonta toistaiseksi jälleen yhdistyä; sen lisäksi sanottiin itse Napoleonin olevan tulossa.—Nyt päätti sotamarsalkka Blücher yhtäkkiä vetäytyä takaisin, luullakseni siksi, että ehtisi saapua lisäväkeä. Tästä oli kenraalille vietävä tieto tavalla millä tahansa, jottei hän jäisi enää erilleen. Sana oli vietävä öiseen aikaan vihollisten etuvartioiden ohitse. Vapaaehtoisesti tarjoutuneista annettiin minulle etusija.—Majuri von Schack vei minut sotamarsalkan eteen.—Hän antoi minulle kirjeen.»
»Pyydän, odottakaa hetkinen», keskeytti hänet maaneuvos ja luki innokkaasti papereitaan, sitten sanoi hän huolettomasti: »Ja tämä kirje sisälsi luonnollisesti määräyksen, josta oli kysymys?»
»Ei.»
»Mitäs sitten?»
»Tämän kirjeen tarkotus oli eksyttää vihollisia siinä tapauksessa, että minut ammuttaisiin. Määräyksen ilmotti sotamarsalkka minulle suullisesti. Minun täytyi oppia se ulkoa.»
»Kuinka se kuului?»
»Palausmarssia salatakseni hyökkään huomenna vihollisen vasempaan kylkeen. Kenraali von Kleist ei ota osaa taisteluun, vaan koettaa sillaikaa saapua eteläänpäin Marnevirralle, päästäkseen minun kanssani yhteyteen. Kaikki sillat on ylimentyä räjähytettävä.»
Maaneuvos nyökkäsi. »Ja sitten, herra—luutnantti?»
»Sitten vein käskyn perille.»
»Teidän siis onnistui päästä päämääräänne?»
»Toivon, herra maaneuvos, että sodan historia on siitä antanut teille todistuksen.»
»Hm!... Missä tilaisuudessa teidät haavotettiin?»
»Palatessani.»
»Miksi ette jäänyt sinne, missä olitte?»
»Siksi, että olin sotamarsalkalta ottanut tuodakseni erään vastailmotuksen.»
»Tämän toisen uhkayrityksen olisitte voinut säästää itseltänne.»
»Olisin voinut säästää ensimäisenkin.»
»Tahdoitte saavuttaa mainetta.»
»Tahtoisin muun ohella päästä tämän kuulustelun hauskuudesta.»
Maaneuvos ojensihe ja heitti leijonanharjansa taaksepäin: »Sallikaa minun huomauttaa, että seisotte kuninkaanne edustajan edessä, herra parooni von Schranden.»
»On sillä hävyttömyyttä», kuului murina ikkunan luota.
»Seison tuhoojani edessä», vastasi Boleslav katsoen lujasti maaneuvoksen silmiin.
Tämä silmäili nyrpeästi hymyillen papereitaan. »Tästä johdun tutkinnon viimeiseen osaan», jatkoi hän. »Ei ole epäilemistä, että ilmotuksenne perustuvat tarkkaan asiain tuntemiseen ja että todennäköisesti olette, kuten väitätte, samainen schlesialaisessa majuri von Wolzogenin komentamassa nostoväessä palvellut Baumgart. Mutta tämän kanssa on ristiriidassa eräs seikka. Tuntuu näet mahdottomalta, että mainittu Baumgart, joka näyttää olleen kaikin puolin urhoollinen ja kunnianherkkä upseeri, olisi katsonut hyväksi lippunsa pettäjän tavoin kääntää salaa selkänsä armeijalle, jossa hän oli niittänyt kunniaa ja haavoja. Täytyihän hänen tietää, ettei sotajoukko saa niin vain hajota kuin mikäkin varpusparvi. Ja erittäinkin nostoväki»—hänen rintansa paisui, hänen leijonanharjansa näytti pöyhistyvän,—»kunniakas nostoväki, joka kaiken aikaa oli osottanut pitkin linjaa seisovansa ensi rivissä niin urhoollisuuteen kuin järjestyksenrakkauteen ja kuriinkin nähden. Vapaaherra von Schranden, toivon, ettei luutnantti Baumgart ole itseään tehnyt syypääksi tähän hairahdukseen ja soisin sentähden hänen saaneen surmansa.»
Boleslav tunsi ratkaisun lähestyvän. Hänen katseensa liiteli ympärinsä. Kaikkialla näki hän silmiä, jotka hehkuivat vihasta ja kostonhimosta. Felix Merckel oli laskenut kätensä miekan kahvaan, ikäänkuin olisi kysymyksessä heti kohta hyökätä hänen kimppuunsa. Hänen takanaan olevasta joukosta kuului esille vedettyjen aseiden kalinaa. Isännän lihavat kasvot hymyilivät hänelle vahingoniloisina.—Ainoastaan vanha kirkkoherra oli nojannut pörröisen päänsä molempiin käsiinsä ja tuijotti eteensä lattiaan.
»Ei ole minun syyni, herra maaneuvos, että kuollut jälleen herätetään henkiin. Hän on luullakseni täyttänyt velvollisuutensa. Hänen olisi saanut antaa levätä rauhassa.»
Maaneuvos kohautti olkapäitään. »Mutta kun häntä vastaan nyt kerran on tehty ilmianto—»
»Ilmianto?» huusi Boleslav vihasta leimahtaen. Hänen katseensa suuntautui nuoren Merckelin silmiin. Niistä hän luki tuhonsa esihistorian, minkä häpeä ja raivo olivat niihin kirjottaneet. Hän nyökäytti hymyillen päätänsä.
»Tahdon kyllä sotaoikeuden edessä vastata puolestani. Olin siihen valmis ja pyydän, että minut vangitaan.»
Joukko tunkeutui eteenpäin täyttääkseen hänen pyyntönsä heti paikalla.—Boleslav, joka tähän asti oli seissyt kynnyksellä, työnnettiin pöytää kohden ja joutui seisomaan aivan maaneuvoksen vastassa, takanaan nyrkit, jotka jo tavottelivat hänen niskaansa.
»Kärsivällisyyttä, rakkaat ystävät», sanoi maaneuvos sävyisän ystävällisesti. »Ken häneen satuttaa kätensä, se itse joutuu vangituksi.—Vielä kysymys, herra parooni.—Kun teidät oli otettu vangiksi, kuten väitätte, kuinka ette sitten myöhemmin vankeja vaihdettaessa tullut säännöllisesti rekisteröidyksi ja takaisin palauteuksi?»
»Ranskalaiset jättivät minut, koska olin pahoin haavotettu, äkkiä lähtiessään jälelle. Talonpoikaisväestö korjasi minut kentältä. Makasin kuukausia siellä vuoteen omana. Kun vihdoin kykenin jättämään pelastajani, oli rauha tehty, eikä ketään liittoutuneista ollut läheisyydessä.»
»Sanoillenne kaikki kunnia, vapaaherra, mutta voitteko kentiesi tämän millään todistaa?»
»En muulla kuin arvillani, herra maaneuvos.»
»Hm!—Pantakoon tämäkin pöytäkirjaan.»—Hän kakisteli kurkkuaan ja pyyhkäisi harjansa taaksepäin, sitten alotti hän ikäänkuin ottaen vauhtia pitkään juhlapuheeseen:
»Hyvät herrat! Urhoolliset nostoväen miehet ja Schrandenin asukkaat! Nostoväen perustaminen on uuden auringon nousu, auringon, joka tästedes on iät kaiket loistava Preussinmaan kunnian taivaalla. Riemuitkaamme onnesta, kun olemme saaneet elää ajassa, joka on vaatinut meiltä niin paljon suurta, ja riemuitkaamme kaksin kerroin siitä, että olemme osottautuneet vastaavamme tätä ajan vaatimusta. Erittäinkin tämä piiri. Ja tässä piirissä ei suinkaan vähimmin Schrandenin seurakunta. Katselkaamme vain ympärillemme. Monet synkät kuvat vierivät muualta silmiemme eteen. Kuningas kutsui, mutta kaikkialla ei hänen kutsumuksensa herättänyt iloista vastakaikua.
Oi, ystäväni, sydämemme vuotavat verta, kun kuulemme, että esimerkiksi Konitzin ja Stargardin piireissä asekelpoiset miehet pakenivat metsiin ja viljapeltoihin ja että täytyi panna toimeen oikea ajometsästys, jotta heidät olisi saatu kiinni, että toisaalla tuhannet karkasivat rajan taakse asevelvollisuuttaan pakoon, ja että jo muodostuneet komppaniat harvenivat jälleen öisten joukkokarkaamisten johdosta. Kuinka toisin olikaan laita piirissä, jota minulla on ilo johtaa!—Ystävät ja toverit! Wartensteinin piirissä joutui nostoväki kahdessa viikossa valmiiksi asestettuna ja varustettuna paikoilleen. Rivit olivat puolta vahvemmat kuin hallitus oli meille määrännyt, ja kahdeksankymmentä prosenttia oli vapaaehtoisia. Niin, ja Schrandenin seurakunnasta oli pelkkiä vapaaehtoisia.»—
Väkijoukko kohotti eläköönhuudon, ja kirkkoherra nyökäytti julman tyytyväisesti hymyillen päätänsä. Hän tiesi hyvin, kenen työtä tämä oli.
»Myönnän kyllä» jatkoi maaneuvos heittäen Boleslaviin jäätävän syrjäsilmäyksen, että »Schrandenin seurakunnalla oli ruma häpeätahra pestävänä»,—muutamia kirouksia pääsi kuuluviin—»tahra, joka kaikista mainetöistä huolimatta on ainaiseksi tarttunut kiinni nimeenne», kiroukset tulivat äänekkäämmiksi—»mutta jos kuninkaan armo kääntää siitä katseensa pois ja suvaitsee ottaa huomioonsa ainoastaan Schrandenin nimen valoisammat puolet, ei tämä suinkaan ole vähimmässä määrin luettava tämän asestamisen ansioksi, asestamisen, jonka johtajaksi minä ylpeydellä ja ilolla saan itseni mainita. Kuninkaan armo—»
»Mitä hän jutteleekaan kuninkaan armosta?» ajatteli Boleslav. »Tekisi asiasta pikaisen lopun!»
»Kuninkaan armo on runsaasti vuotanut ylitsemme, on meidät melkein hukuttanut siunauksellaan. Ja ken kaikkein ensiksi hedelmiä korjaa, hän muistakoon, että urhoolliset nostoväen miehet—eikä suinkaan vähimmässä määrin heidän järjestäjänsä—ovat kylväneet sen kylvön, jonka satoa hän nyt korjaa.» Hän selaili papereitaan ja jatkoi sitte: »Lakit pois, urhoolliset schrandenilaiset,—hiljaa, nostoväen miehet,—pyydän, olkaa hyvät ja nouskaa, herrat,—ken siellä takana ei ota lakkia päästään, hänet heitetään pellolle—minulla on kaikkein korkein, armollinen käskykirje teille luettavana. Se kuuluu:
'Mikäli näyttäytyy todeksi, että vapaaherra Boleslav von Schranden, Schrandenin linnassa, on sama henkilö kuin luutnantti Baumgart 15. schlesialaisessa nostoväkirykmentissä, ja mikäli varmistuu, kuten niin urhoolliseen upseeriin nähden täytyy edellyttää, ettei ole tapahtunut mitään kurjaa karkausta, niin nimitän hänet nostoväkeni kapteeniksi, luovutan hänelle piiriinsä kuuluvan komppanian komennon ja annan hänelle palkinnoksi erinomaisesta urhoollisuudestaan ensi luokan teräsristin.—Nämä ylennykset ilmottakoon hänelle piirin maaneuvos niiden läsnäollessa, jotka ilmiantokirjelmän ovat allekirjottaneet.
Friedrich Wilhelm, Rex.'»
Seurasi pitkä äänettömyys. Schrandenilaiset isänmaan ystävät seisoivat töllistellen toisiaan. Luutnantti Merckel oli lyyhistynyt ikkunalaudalle. Hänen sormensa tempoivat kiihkeästi ristiä, joka välkkyi hänen takkinsa mustien kiinnikenauhojen välissä.
Boleslav tunsi kuinka hänen päässänsä humisi ja soi. Hänen täytyi tarttua ovenpieleen, sillä hän pelkäsi pyörtyvänsä. Ilosta hän ei tuntenut jälkeäkään, ainoastaan katkeruuden tunne, jota hän kauan oli väkivoimin hillinnyt, kuohahti hänessä valloilleen. Hän puri hampaansa yhteen. Hän pelkäsi puhkeavansa kyyneliin.
Maaneuvos veti levättinsä takataskusta esiin mustan rasian, jonka hän ojensi Boleslaville ylen kohteliaasti kumartaen.
Kansi ponnahti auki, ja sinisestä samettipohjasta loisti Boleslavia vastaan valkoinen hohde, joka sädekehän tavoin ympäröi yksinkertaisen, mustan teräsesineen. Liikutuksensa puuskassa tarttui hän siihen ja ojensi oikean kätensä maaneuvosta kohden.
Silloin astui tämä askelen takaperin, katseli pitkää, valkeaa solmukättään tarkkaavaisesti kaikilta puolin, ikäänkuin peläten sen vahingoittuneen kunniamerkkiä antaessa, ja kätki sen sitten selkänsä taakse.
»Herra maaneuvos, tarjosin teille käteni», huusi uhkaavasti Boleslav, jonka kasvoille uusi häväistys oli ajanut vihan punan.
»Hänen majesteettinsa antoi tehtäväkseni ilmottaa teille hänen kaikkein korkeimman tahtonsa; kädenlyöntiin asti ei tehtäväni ulottunut.»
Samassa lennähti Boleslavin jalkoihin aivan samanlainen risti kuin se, minkä hän oli saanut.—Felix Merckel oli sen reväissyt rinnaltaan. Vilpittömästä vihasta hehkuen astui hän virkamiehen eteen, jolta hänellä, kuten hän nyt tiesi, ei ollut mitään pelättävää, ja huusi: »Siinä on! En huoli siitä enää! Jokaisen urhoollisen sotilaan täytyy hävetä sitä kantaessaan sen jälkeen kuin tuo on sen saanut.»
Boleslav päästi raivon ja tuskan huudon ja syöksähti nyrkki ojossa häntä kohden.
Felix Merckel tempasi miekkansa ja oli sillä iskemäisillään aseetonta.
Ravintolan isäntä heittäytyi molempain väliin. Maaneuvos huvittelihe huiskuttamalla tyynnyttävästi käsiään, ja vanha kirkkoherra seisoi katsellen ympärilleen hehkuvin silmin.
Hän tunsi schrandenilaisensa. Hän näki murhanhimon heidän silmissään.
»Takaisin!» jyrisi hänen raudalta kalskahtava äänensä yleisen melun keskeltä. Käsivarret levällään hypähti hän ovelle, jossa etumaiset jo olivat kohottaneet pistimensä ja sauvansa iskeäkseen niillä takaapäin vihattuun päähän.
Boleslav kääntyi ja näki kauhukseen, kuinka lähellä kuolemaa hän seisoi.
Kirkkoherra oli tarttunut ovenpieleen ja asettui sisälle tunkeutuvain painoa vastaan.
Voiko tämä vanhuuden heikontama ukko hillitä valloilleen päässeen susilauman rynnäkköä? Eikö tuo murhanhimoisen uteliaisuuden hyöky ole purkautuva häntä vastaan?
Tosiaankin heikko turva! Ja tämä oli ainoa, sillä maaneuvoksesta, jonka kädet notkeina kuin liehuvat liinat hohtivat päiden yläpuolella ja joka kerta toisensa jälkeen vienoimmalla huiluäänellä vakuutteli ajavansa pellolle ja pistävänsä putkaan jokaisen rauhanhäiritsijän, ei kukaan enää välittänyt.—Mies poloinen, joka oli pitänyt pöytäkirjaa, ryömi sillävälin vikisten ja voivottaen pöydän alle piiloon.— —
Boleslavin povessa huusi ääni: »Kuinka? Tämän ukonko sallit itseäsi suojella. Eikö sinussa ole miestä itseäsi puolustamaan?»
Hänen mielessään leimahti huima päätös. Kohtalo oli määrännyt tämän ratkaisevaksi hetkeksi—ja olisi raukkamaista päästää se käsistään.
Äkkiä tempasi hän ukon syrjään.
»Tämä on minun paikkani, kunnian herra», sanoi hän asettuen hänen paikalleen.
Hän tarttui oven pieliin, kuten vanhuskin oli tehnyt, ja tarjosi avoimen rintansa alttiiksi väijyskelijäin aseille.
Hänen katseensa suuntautui lujana ja käskevänä raivoavaan joukkoon. Heidän suustaan pärskyi vaahtoa häntä vastaan ja heidän hengityksensä lehahteli kuumana ja pahanhajuisena hänen kasvoilleen.
»Tässä seison», huusi hän. »Pistoolini olen jättänyt kotiin. Voitte huoletta lyödä minut maahan. Eteenpäin vaan—kellä rohkeutta on!»
Mutta rohkeutta ei ollut kellään. Hänhän ei seissyt enää heihin selin.
Miekat vaipuivat ja pistimet sukelsivat piiloon.
»Hyvä—ette siis tahdo murhata», jatkoi hän halliten heitä katseellaan. »Tahdotte käyttäytyä kuten ihmiset ettekä kuten villipedot. Niinpä tahdon teitä puhutella kuten ihmisiä. Astukaa takaperin ja käyttäytykää tyynesti.»
Joukko alkoi huojua, kynnys jäi vapaaksi.
»Ja nyt puhukaa! Mitä tahdotte minulta?»
Ainoatakaan ääntä ei kuulunut vastaukseksi. Huoneessa kuului ainoastaan hengittäväin keuhkojen huohotus.
»Vihaatte minua—tavottelette henkeäni—hyvä—sanokaa minulle— -miksi? Täällä seisoo kuninkaan edustaja, kuninkaan, jota me kaikki palvelemme ja jolla on kaikki tuomiovalta kädessään. Täällä seisoo Jumalan edustaja, Jumalan, johon minä uskon kuten tekin. Alistun molempain tuomioon. Nyt voitte valittaa... Mitä olen teille tehnyt?»
Äänettömyys jatkui. Vain entinen lallattava ääni kohosi joukosta, mutta sammui kohta hiljaiseen korahdukseen.—Oli ikäänkuin se olisi väkivoimin tukahutettu.
»Olette vaiti. Ette tiedä mitään. Ja te, hyvät herrat, auttakaahan toki kansa parkaa vauhtiin. Tuossa on risti, kansakunnan korkein kunniamerkki, jonka joku on heittänyt maahan, koska se muka on tahrautunut siitä, että minulla on samanlainen. Tuolla on joku toinen, joka kieltää minulta kädenlyönnin, minkä jokainen tavallisesti antaa jokaiselle, ken ei ole lurjus. Ei tee mitään, herra maaneuvos, vaikka kantaja ja tuomari tällä kertaa yhtyvät samaan persoonaan. Kantakaa vain, tuomitkaa vain, suostun siihen.»
Syntyi uusi äänettömyys. Maaneuvos siveli hämillään poskipartaansa.
»Ja te, arvoisa kirkkoherra,—minun ei sovi vaatia nuoruuteni kasvattajaa tilille—mutta te olette muutama kuukausi takaperin osottaneet minulle ovenne. Ettekö te tahtoisi ruveta seurakuntanne puhemieheksi?»
Vanhuksen leukapielet värisivät, hänen huulensa liikahtelivat, mutta äännähdystäkään ei lähtenyt. Hänen voimansa näyttivät tyhjentyneen, mutta raju, ankara katse, joka hänen pensasmaisten kulmakarvojensa alta kaivautui Boleslavin kasvoihin, ei näyttänyt ennustavan hyvää.
Boleslav naurahti. »Minun on siis itseni oltava omana syyttäjänäni», huusi hän. Hän oli kuin päihtynyt omasta rohkeudestaan. »Sinun kätesi on oleva jokaista vastaan ja jokaisen käsi sinua vastaan», riemuitsi ääni hänen povessaan. »Mielestänne on teidän kostettava isäni synnit minulle, purettava vihanne minua kohtaan, koskei se enää ylety vainajaan. Hyvä—olen hänen perijänsä. Otan hänen syynsä hartioilleni enkä kieltäydy sovittamasta, mikäli oikeus minulta sovitusta vaatii. Mutta miksi ei ole puututtu vainajaan? Miksi ei käyty oikeutta häntä vastaan? Miksei häntä laahattu mestauslavalle, jos hän sen ansaitsi? Herra maaneuvos, kysyn teiltä, joka edustatte valtiomahtia, miksi valtio vaikeni ja salli sen, että nämä urhoolliset miehet, joille ei ole mitään pahaa tapahtunut, ryhtyivät kostoon, niin lapselliseen, niin julmaan, että ainoastaan verenhimoisten raakalaisten aivot voivat sellaista keksiä? Kostoon teosta, jota en myönnä enkä kiellä, mutta joka aina tähän päivään on ollut peittyneenä pimeään? Kuinka se tapahtui, jos se tapahtui—kuka teistä sen tietää? Ja siitä huolimatta olette häntä ja hänen sukuaan halveksineet, vainonneet, tehneet heidät kunniattomiksi ja oikeudettomiksi.—Niinpä vetäkää meidät oikeuteen, minut ja vainaja ja— — —», hän vaikeni hämillään, hän ei voinut päästää Reginan nimeä huuliltaan... Kirkkoherran silmistä leimahti salama häntä kohden... Päästen jälleen tasapainoonsa, jatkoi hän: »Kysykää, puhukaa, valaiskaa pimeys ja sitten tuomitkaa... Mutta tuomitkaa silloin myöskin tihutyö, joka on tuhonnut kartanoni ja omaisuuteni, jonka johdosta minun on pakko asua raunioissa kuin metsänpedon, ja joka vielä rankaisematonna huutaa taivaan kostoa — — —Muista rikoksista en tahdo puhua, en siitä, että minua ja— —— —väkeäni uhkaatte murhalla ja kuoliaaksi lyömisellä, en siitä, että tahdoitte estää isäni ruumiin viemisen kirkkomaahan,—sen annan teille anteeksi... Mutta linnani polton, sen vannon teille kostavani. Tähän päivään asti olen uskonut, että oikeuden valo olisi minulta sammunut, mutta jos niin on, sytytän sen jälleen. En tahdo levätä, ennenkuin olen sytyttäjän vetänyt päivän valoon, ja silloin Jumala armahtakoon kaikkia niitä, jotka häntä ovat auttaneet ja hänen tekoaan salanneet!»
Joukossa syntyi uudestaan levottomuutta. Etumaiset tunkeutuivat vielä kauemmaksi takaperin ikäänkun varoen suuttuneen miehen kostoa. Ikkunan tienoolta kuului pari kolme käheää naurunhykähdystä, jotka sentään tukehtuivat alkuunsa.—
Herrashuoneessa koetti jokainen kaikin voimin näyttää siltä, kuin ei olisi kuullut Boleslavin sanoja. Maaneuvos, joka erittäinkin näytti kiusallisesti liikutetulta, selaili kiihkeästi asiakirjojaan. Vanha Merckel tyrkytti tavattomalla innolla vastahakoiselle pojalleen takaisin ristiä, jonka oli kaapannut lattialta. Harmaa miespahainen, joka oli jälleen ryöminyt pöydän alta esiin, hankaili ahkerasti pölyä polvistaan.
Ainoastaan vanha kirkkoherra seisoi varuillaan. Hän nojasi rystösensä pöytään ja valkoinen, ohut tukka, joka ympäröi kaljua päälakea, vapisi hiljaa. Kuten petolintu, joka on iskemäisillään saaliinsa kimppuun, seisoi hän siinä korppikotkan kasvoineen ja hehkuvine silmineen, joiden yllä törröttivät valkoiset kulmakarvat.—
Jos Boleslavin katse olisi tällä hetkellä kiintynyt häneen, olisi hän jättänyt uudet kysymykset ja vaatimukset sikseen. Mutta hän tahtoi juoda voitonmaljansa viimeiseen pisaraan. »Jotta pääsisimme täyteen selvyyteen», huusi hän, »te ja minä,—jotta kaikki tietäisivät, kenen puolella meistä on oikeus ja kenen vääryys, kysyn täten: kellä teistä on minulta mitään vaadittavaa? Kenelle olen tehnyt jotakin pahaa? Kellä on minua vastaan valittamista?»
Silloin kajahti hänen takanaan kirkkoherran ääni: »Onko puuseppä Hackelberg saapuvilla?»
Boleslav hätkähti. Kuten tuomarin ääni oli tämä kumeankäheä jyrähdys tunkeutunut hänen korvaansa. Hän ei tiennyt, mitä hänen ylitsensä oli purkautumaisillaan, mutta hän tunsi, ettei se ollut hyvää.
Joukko liikehti toisiaan lykellen ja sysien. Puoleksi työnnettynä, puoleksi vedettynä ilmaantui rappeutunut juopporenttu eturiviin. Hän koetti puolustautua, hän mukiloi nyrkeillään ympärilleen, ja vielä kynnyksellä seistessään koetti hän kyyristyä ja piilottua takanaan seisojan käsivarren tai olkapään suojaan.
»Älä pelkää, Hackelberg», sanoi kirkkoherra. »Ei sinulle tehdä mitään.»
Silloin uskalsi hän ojentautua ja lasimaisista silmistään suunnata aran, kysyvän katseen korkeihin herroihin, joiden edessä hän seisoi.
»Mitä tämä on?» kysyi maaneuvos närkästyneenä. »Miksi tuollaisen sallitaan juoksennella vapaana?»
»Koska ei uskalleta koskea hänen onnettomuuteensa», vastasi kirkkoherra.
Herra Merckel vanhempi tunkeutui esimiehensä luo ja kuiskutti surumielisesti hymyillen hänen korvaansa. »Surkuteltava isä raukka, josta teidän ylhäisyydellenne kerroin.»—Mutta vakavasti huolissaan silmäili hän etumaisia schrandenilaisia, joiden kourat olivat valmiina tarpeen vaatiessa tarttumaan juopporenttuun ja toimittamaan hänet pois näkyvistä.
»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?» kysyi kirkkoherra.
»Mitä minulla pitäisi olla sanottavaa, herra kirkkoherra?» lallatti hän, uudelleen kyyristyen, ja veti takkinsa riekaleita peitoksi paljaalle rinnalleen.
»Eikö sinulla ole mitään valittamista?»
»Antakaa minun mennä», marisi hän. »Ei minulla ole mitään valittamista.»
»Eikö häntäkään vastaan?» Hän viittasi Boleslaviin.
Sammuneissa silmissä leimahti synkkä liekki. Nyt hän käsitti. Vanha Merckel nyökkäsi hänelle kehottavasti, ja käsittäen tehtävän, joka hänellä täällä oli suoritettavanaan, alkoi hän, kyynelherkkänä kuten juoppo ainakin, katkerasti itkeä. Mustilla käsillään tuhri hän kasvojaan, niin että ne pian näyttivät pöyristyttävältä naamiolta.
»Isä parka, isä parka!» surkutteli herra Merckel vanhempi, samalla pyyhkien silmiään.
»Miksi näytellään tätä ilveilyä?» kysyi Boleslav halveksivasti nauraen. Mutta hän oli tullut sangen kalpeaksi.
»Täällä ei näytellä, vaan käydään oikeutta», vastasi hänelle vanha pappi.
Boleslav kohautti olkapäitänsä. »Olen tyytyväinen», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi. »Sitähän olen tahtonutkin.»
Schrandenilaiset kurkottelivat kaulojaan tulevaa näytelmää odottaen. Hiljaisuudessa, joka hetkiseksi syntyi, kuultiin väkijoukon, joka ei mahtunut ravintolaan, vaan täytti kirkkomäkeä, viettävän siellä aikaansa porpattaen ja meluten. Hälinän keskeltä kuului naisäänen hätäinen kirkaisu.
Olisikohan Regina— — —? Mutta kuinka se oli mahdollista?—Ja tämä ajatus katosi salaman nopeudella, kuten oli tullutkin.—
»Lapseni, kurja lapsi raukkani!» ulvoi puuseppä, joka nyt oli päässyt totutulle tolalleen.
»Mitä lapsellesi sitten on tehty, mies?» kysyi maaneuvos, joka ei tahtonut kärsiä, että asiain johto luisui hänen käsistään.—
»Vietelty on tyttäreni,— —— —portto hänestä on tehty— —isänsydämeni on— —muserrettu— —särkynyt— —kurja olen— —yksi kirstu vain vielä—»
»Luulenpa, että olet minulle jo kerran lukenut tämän litanian», puuttui maaneuvos puheeseen. »Silloin nimittäin, kun tulin kuulustelemaan tuota naista, tytärtäsi, Kissanportaan jutussa. Jollet näinä viitenä vuonna ole oppinut mitään uutta, niin... Ja kirkkoherraan kääntyen lisäsi hän hymyillen: »Minusta näyttää, kuin tälle lurjukselle olisi annettu Virgiliuksen osa näyteltäväksi.»
Pieni harmaa miekkonen nurkassa päästi mäkättävän naurun, mutta mykistyi heti jälleen ikäänkuin pelästyen omaa rohkeuttaan.
Vanha kirkkoherra ei ollut ensinkään taipuvainen siivosti kärsimään maaneuvoksen armollisia sukkeluuksia. »Niinpä puhun puolestasi, Hackelberg», sanoi hän. »Minun puheeni sentään otettanee vakavalta kannalta—sinun, teidän kaikkien ja Herran Jumalamme edessä, Hänen, jonka pyhät lait eivät saa olla korkeain herrojen pilkkana. Vapaaherra von Schranden, olette minua kehottanut. Oletteko vielä halukas minulle vastaamaan?»
»Olen», vastasi Boleslav levottoman kärsimättömästi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän toistamiseen kuullut ulkoa naisäänen kirkunan joukon melun keskeltä.
»Olette ottanut vastaan isänne perinnön?»
»Epäilettekö sitä?»
»Herra paratkoon! En!»
»Mitä se merkitsee?»
»Te olette omistanut senkin, mikä vääryydellä oli hänen omansa.»
»Mutta kirkkoherra ...» Boleslav tunsi ikäänkuin jähmettyvänsä. Hän tahtoi puhua, mutta hänen kurkkunsa oli kuin kiinni kureutunut. »Mihin uhmasi on joutunut?» huusi ääni hänen povessaan.
»Löysitte naisen, herra parooni, joka oli ollut isänne jalkavaimona. Löysitte hänet alennettuna, tahrattuna, lian ja rikosten peittämänä. Monivuotinen orjuus oli häneltä riistänyt kaiken ihmisarvon. Hän eli siellä kuten eläin eläimen kerällä. Tämä kurja olento kuului tänne ja kuului minulle. Minä olen hänet kasvattanut, minun käteni on valanut kastevettä hänen otsalleen, minun käteni ojentanut hänelle pyhän ehtoollisen kalkin. Olen seurakunnan edessä Jumalalle vannonut valvovani tätä nuorta sielua, joka oli kaksin kerroin orpo sentähden, ettei se, joka hänet oli siittänyt, voinut valvoa omankaan sielunsa parasta.»
»Ah, orpo lapsi raukkani!» lallatteli puuseppä. »Vielä vain kaksi—vielä vain yksi kirstu— —»
»Olen vastuunalainen hänen puolestaan Jumalan ja seurakunnan edessä. Isältäsi en voi häntä vaatia, sillä hän seisoo Jumalan istuimen edessä; sentähden vaadin häntä sinulta ja kehotustasi noudattaen kysyn sinulta: Mitä olet tehnyt tälle sielulle?»
Boleslavin silmien edessä leijaili punertava sumu. Ja tässä sumussa kasvoi vanhan papin olento, niin että hän näytti miltei yliluonnolliselta. Boleslav kykeni vain änkyttämään: »Mitä oli minun—mitä voin minä ...?»
Ja vanhus jatkoi: »Kuninkaamme on sinulle tänään kaikkien ihmisten edessä suonut suuren kunnioituksen; katso nyt vain, Boleslav von Schranden, voitko kunnialla kestää Jumalammekin edessä. Kysyt mitä sinun oli tehtävä? Tämä olento, niin likaisena, niin hylkynä kuin se edessäsi makasi, oli sinulle oleva korkeampi ja pyhempi kuin mikään muu luotu olento. Mitä olet tehnyt sovittaaksesi sen syyllisyyden, jonka isäsi on kasannut tämän naisen niskoille? Oletko vapauttanut hänen henkensä siitä orjuudesta, johon hän oli vajonnut? Oletko opastanut hänen sieluaan Jumalan, laupiaan, kaikkein armollisimman luo? Oletko koettanut häntä jälleen kohottaa ihmisyyteen? Vai oletko vetänyt häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle siihen synnin kiroukseen, johon huoneesi ja veresi on hänet kietonut? Ja ennen kaikkea yksi seikka: Kuinka olet asustanut hänen kanssansa? Kerrotaan, että autiolla saarellanne on vain yksi ainoa huone, jossa saattaa asua!—Oletko aina muistanut, että isäsi oma on jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan oleva sinulle koskematon? Oletko opettanut häntä rukoilemaan ja katumaan, vai oletko hänen eksytettyä mieltään yhä edelleen myrkyttänyt?... Ja oman veresi, oletko sen pitänyt puhtaana syntisistä himoista?—Vai ovatko ajatuksesi kuten villipedot kierrelleet hänen ympärillään ja hiipineet hänen jäljessään ja väijyneet häntä hänen heikkoudessaan ... kunnes uusi häpeäteko tuli—»
»Lakatkaa!» huusi Boleslav. Niin, tosiaan hyppi, skorpiooneja tämän kristillisen rakkauden miehen suusta. Salaisimmat ajatussynnitkin osasi hän rangaista, yksin sellaisetkin, jotka eivät vielä olleet vilahtaneetkaan hänen ajatuksiinsa ja joihin hänen sentään tällä hetkellä täytyi tunnustaa itsensä syylliseksi.
Nyt tuli kaikki, kaikki selväksi! Mikä hänen ei antanut nukkua pitkinä, yksinäisinä öinä, mikä myrskynpuuskien tavoin ajeli verta hänen suonissaan, mikä hänet pakotti henkeään pidättäen kuulostelemaan, hengittikö toinen milloin nopeammin, milloin verkkaisemmin, saadakseen hengityksen epätasaisuudesta selville, että tyttö valvoi kuten hänkin, levottomasti kuulosteli kuten hänkin,—hän himosi tämän naisen ruumista, häväistyä, pahoin pideltyä, uljasta, ihanaa ruumista... Mutta rikos oli, Luojan kiitos, vasta hiiviskellyt hänen omassa povessaan. Vielä ehti työntää salvan eteen, ennenkuin se hiipi yli vaarallisten rajojen. Tähän asti oli hän tilivelvollinen ainoastaan itselleen ja hänen oli oman tuomioistuimensa edessä tehtävä selko siitä, mikä painoi hänen omaatuntoaan!— —
Kalpeana ja hämmentyneenä katseli hän ympärilleen ja näki kaikkien kasvojen jo loistavan voitonriemusta. Silloin palasi hän suunnilleen.
»Kuka antaa teille oikeuden syyttää minua sellaisesta ilkityöstä?» huusi hän kirkkoherralle.
»En syytä teitä—kysyn vain», keskeytti hänet vanhus. »Olette tullut aivan liian kalpeaksi, herra parooni, niin ettemme saata olla epäilemättä suuttumustanne.»
»Hän on tuominnut itsensä, onneton», lisäsi herra Merckel vanhempi surkutellen.
Schrandenilaiset, uudelleen toivoen saavansa tarttua hänen kaulukseensa, nostivat aika melun, ja joukko tunkeili kynnystä kohden.
Silloin—kaiken ääntenkohinan ylitse—kuului pihalta Boleslavin korviin sydäntä vihlaiseva hätähuuto. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään. Siellä oli Regina.
»Regina!» huudahti hän ja syöksähti pihanpuoleisen ikkunan luo. Siellä oli hurja metsästys ylimmillään. Aitojen rattaiden, tynnyrien ja jäätyneiden lantakasojen ylitse kapusi, hyppi ja juoksi joukko raivostuneita naisia. Jälestä pyyhälti poikia kalikat käsissä. Kiviä sinkoili kaikilta suunnilta.
»Auttakaa, auttakaa!» kuului Reginan kirkuna. Häntä itseään ei kuitenkaan näkynyt.
Mutta kun Boleslav tempasi auki takaoven, lennähti tyttö pimeään käytävään. Ja lauma ulvoen perästä!
Voimakkaalla tempauksella vetäisi hän tytön huoneeseen ja sulki kiireesti oven, jota vastaan naisten raivo nyt purkautui.
Regina vaipui herransa jalkoihin ja painoi nyyhkyttäen kasvonsa hänen takkinsa liepeeseen. Tytön käsistä putosi kaksi puoleksi pirstoutunutta astialautaa, joita hän oli tuskallisesti pidellyt kiinni—ne olivat jäännökset kilvestä, jolla hän tavallisesti suojeli itseään lenteleviltä kiviltä.
Hänen tukkansa oli hajallaan, hänen vaatteensa repaleina; kaunis turkisreunus, josta hän oli ollut niin ylpeä, riippui repaleina hänen vartaloaan pitkiin.——
»Kuinka sievä rakastava pari!» sanoi herra Merckel hyvillään hieroen käsiään.
Kun schrandenilaiset näkivät nuo molemmat näin koreasti yhdessä, näytti heillä olevan hyvä halu jatkaa vaimojensa urotyötä täällä sisällä. Reginan näkeminen vietteli heitä aina vastustamattomalla voimalla heittelemiseen. He päästivät riemun ulvonnan ja katselivat sopivia heittoesineitä. Herrashuoneeseen lennähti jo kaksi savihaarikkaa, joista toinen hipaisi puusepän olkapäätä. Kenenkään henkeä ei enää tavoteltu, tahdottiin vain »läimähytellä.»
Maaneuvos huiskutti epätoivoissaan solmukäsiään. Koko hänen lempeä ylhäisyytensä petti näiden hittolaisten vastassa.
»Herra maaneuvos», sanoi Boleslav, viitaten polvistuvaan naiseen, joka puoleksi tajutonna painautui häntä vasten. »Pyydän teitä painamaan tämän kohtauksen mieleenne. Jollette itse katso tarpeelliseksi puuttua asiaan, voi sentään käydä, että minun täytyy teitä oikeudessa vaatia todistajaksi tätä urhoollista väkeä vastaan.»
Ylhäinen herra maaneuvos aavisti tuskin itsekään, mitä surkeaa osaa hän näytteli. Itse hänen komea leijonanharjansakin oli joutunut pois suunniltaan ja riippui jäykkinä töyhtöinä pään ympärillä.
»Merckel,» tirskui hän, »olette kylänvouti. Panen teidät viralta, jollette heti saa hiljaisuutta aikaan. Hiljaa—väki—hiljaa! Tämä on maanrauhan rikkomista.—Siitä tulee vankeutta— —lähetän teidät kaikki vankilaan.— —Vieläpä ase kädessä— —maksaa kolme vuotta, kokonaista kolme, hyvät ihmiset.— — —Huomenna lähetän tänne santarmeja, kolme santarmia yhdellä kertaa—»
Tämän uhkauksen oli hänen hyvä enkelinsä johduttanut hänen mieleensä, sillä mikään muu ei olisi näihin mielettömiin enää vaikuttanut. Onnettoman sodan jälkeen ei Schrandeniin ollut enää ainoatakaan santarmia sijotettu. Tämä oli suuri onni, jota ei niin pilanpäiten saanut menettää, sillä santarmia pelkäsivät he enemmän kuin kuningasta.
Herra Merckel, joka alkoi vavista virkansa tähden, teki voitavansa rauhaa palauttaakseen. Hänen poikansa nojasi käsivarret ristissä ikkunanpieleen ja koetti näyttää siltä, kuin tämä näytelmä huvittaisi häntä erinomaisesti.
Vanha kirkkoherra tuijotti edessään olevaan pariin, ikäänkuin tahtoisi katsoa heidän sydäntensä sisimpään.
»Nouse pois», sanoi Boleslav polvillaan olevalle Reginalle. »Sinulle ei tehdä mitään—minä olen luonasi.»
Mutta tyttö painautui vielä pelokkaampana häntä vasten. »Eihän teitä viedä pois, herra, eihän?» nyyhkytti hän. »Minä vaikka palellutan itseni kuoliaaksi—jos se on totta.»
»Ei viedä—mutta nouse nyt.»
»Oi, herra, hyvä, rakas herra!» Ja hän painoi otsansa herransa polvea vasten.
»Boleslav von Schranden—kiellätkö vielä?»
»Mitä minun pitäisi kieltää? Sekö, että tämä naisparka, jota te olette vainonneet ja sysineet, näkee minussa ainoan turvansa ja pelastajansa, koska olin pitkien vuosien jälkeen ensimäinen, joka hänelle sanoin lempeän sanasen? Tai onko minun kiellettävä, että tämä sama turvaton nainen, koko Luojan avarassa maailmassa ainoa olento, joka tahtoi jäädä luokseni, kun kaikki muut minut hylkäsivät, on tullut minulle rakkaaksi ja kalliiksi? Enkö olisi raaka, tunnoton pölkky, jos toisin ajattelisin kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt hyväkseni? En ole häntä pyytänyt jakamaan yksinäisyyttäni linnan raunioissa. Siellä ei ole elämä niinkään hauskaa, ja kaikki hyvyyteni häntä kohtaan oli siinä, että sallin hänen uhrautua hyväkseni.—Mitään iloa en ole voinut hänelle valmistaa,—mitään luvatonta ei ole tapahtunut välillämme. Jos hän mieluummin tahtoo olla maaorjana, ei se koske hituistakaan maailmaa, kaikkein vähimmän teitä schrandenilaisia ja itse tuota juopporenttuakin, joka kerran paritti oman lihansa ja verensä.»
Puuseppä, jota vanha Merckel oli hiljaa rohkaissut, alkoi näytellä hellän isän osaa.
»Voi, tyttäreni, onneton tytär raukkani!» porasi hän.
»Eteenpäin», sopotti isäntä, »vaadi hänet takaisin».
»Tule, lapseni, tule onnettoman, hyljätyn isäsi luo. Murheissaan on hän langennut juoppouden syntiin. Vain kaksi kirstua tekee hän vielä,—yhden itselleen ja yhden—»
Hän ojensi likaisen kätensä tytärtään tavottaen, mutta tämä kauhuissaan sysäsi sen kiihkeästi takaisin.
»Älkää suotta vaivautuko», sanoi Boleslav. »Hän kuuluu minulle, kuten minäkin kuulun hänelle.»
»Ja kuitenkin vaadin häntä tänään sinulta, Boleslav von Schranden», sanoi kirkkoherra, samalla laskien kätensä Reginan päälaelle.—Tyttö kyyristyi arasti, mutta antoi sen tapahtua.
»Siksikö, että voisitte hänet mukavammin kivittää?»
»Lupaan sinulle, ettei hänelle tästedes tehdä mitään pahaa. Vien hänet itse erään virkaveljeni luo, joka hänet on saattava uudelleen ajalliseen ja iankaikkiseen elämään. Älä asetu hänen pelastuksensa tielle kytkemällä hänet vielä lujemmin synnin kahleilla itseesi.»
Boleslav vaikeni. Tuhansia ajatuksia risteili hänen mielessään. Vanhus ei ollut mikään petturi. Hänen sanansa oli luja kuin kallio. Mitä oikeutta hänellä itsellään oli tähän naiseen, joka tahdottomana lepäsi hänen jaloissaan? Mitä saattoikaan hän Reginalle tarjota, kun uskalsi itselleen vaatia hänen elämäänsä?
Silloin puuttui puheeseen maaneuvos, joka jo oli osittain toipunut pelästyksestään. »Onko tämä henkilö jo laillisessa iässä?» kysyi hän.
Kirkkoherra laski ja vastasi myöntäen.
»Vis paterna ei siis ole enää voimassaan, eikä myöskään ole voitu todistaa hänen haureellisesti eläneen—muuten voisi hänet lähettää johonkin ojennuslait ...»
Boleslavin ivanauru sai hänet vaikenemaan.
»No hyvä, niinpä ratkaiskoon hän itse. Oletteko siihen tyytyväinen, herra parooni?»
»En minä häntä pidätä», murahti Boleslav ja tunsi samassa, kuinka naisruumis vapisi hänen jaloissaan. Hän kumartui tytön puoleen. »Regina—kuuletko, mitä kirkkoherra sinulle lupaa?... Tiedät, että tulevaisuutesi on turvattu. Tahdotko seurata häntä?»
Silloin kohotti tyttö hehkuvat, kyynelten valelemat kasvonsa häntä kohden ja nyyhkytti: »Pyydän, herra—älkää tehkö—minusta pilkkaa—»
»Tahdot siis jäädä luokseni?»
»Tiedättehän sen, herra!—Miksi kiusaatte minua?»—
»Nouse sitten, niin lähdemme».
Kirkkoherra asettui hänen tielleen. Hän oli tullut kalman kalpeaksi, ja hänen kotkankatseensa kaivautui Boleslavin kasvoihin. Hän laski juhlallisesti kätensä hänen olalleen kuten taanoin isän syyllisyyttä hänelle selittäessään.
»Poikani», sanoi hän, »sinutkin olen ottanut pyhän kasteen liittoon. Sinutkin olen opettanut sopertamaan Jumalan nimen ja osottanut sinulle hänen luomakuntansa ihmeellisyyden. Olet minulle ollut aivan kuin oma lapseni ja vielä enemmänkin, sillä olithan herrani poika. Sinunkin puolestasi on minun vastattava Jumalan istuimen edessä. Et ole voinut puhdistautua siitä epäluulosta, joka sinuun on liittynyt. Ja kun luen sielustasi,—älä luo silmiäsi maahan, minä tiedän kyllä. Ja siksi vaadin vielä kerran sinulta tätä naista. Vaadin häntä hänen isänsä nimessä, seurakunan nimessä, taivaallisen Jumalamme nimessä, hänen, joka on kaikkien orpojen ja turvattomain isä, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät. Päästä hänet vapaaksi—niin olet syytön ja saat mennä rauhassa tietäsi.»
Regina oli noussut pystyyn ja tarrautui väristen Boleslavin käsivarteen.
»Tule!» sanoi hän. »Toivottavasti pääsemme joukon lävitse.» Ja hän oli menemäisillään vanhuksen ohitse.
Mutta tämä astui uudestaan hänen tielleen ja levitti käsivartensa hänen eteensä.
»Olet siis isäsi arvoinen! Ja niinkuin isäsi olen kerran kironnut, niin kiroon nyt sinut tällä hetkellä ja tämän naisen sinun kanssasi. Sinä olet oleva niinkuin Kain, jonka Herra vihassaan karkotti kasvojensa, edestä... Missään ei ole sinulle oleva sijaa valmistettuna. Raunioissa olet sinä asustava koko pitkän ikäsi! Ja tämä nainen sinun kanssasi! Menkää nyt... Tehkää tietä, te siellä—ja ken kätensä häneen satuttaa hyvässä taikka pahassa tarkotuksessa, se on oleva kirottu hänen kanssansa.»
Boleslav purskahti nauruun, joka epäsointuisena kajahti hiljaisuudessa.
»Tule», sanoi hän tarttuen Reginan käteen. »Tule, anna vanhan miehen sadatella, sehän hänen on ammattinsakin.»—Ja kuitenkin valahti väristys hänen ruumistaan pitkin.
Edessään näki hän joukon tungokseen aukenevan kujan, joka kaartui tarjoiluhuoneen lävitse ulommaiselle ovelle.
Hän astui Reginan kera kujaan.
Kukaan ei naurannut, ei herjannut eikä koskenut heihin.
Taikauskoinen pelko jähmetytti kaikki nämä raa'at kasvot.— —
Talvisen illan viima hengähteli jäisenä hänen kasvoilleen.
Ja kas! Lieneekö joku rientänyt ulkona odottavillekin viemään viestiä—lieneekö heidän keskuuteensa levinnyt aavistus tapahtumasta—täälläkin kohtasi heitä syvä äänettömyys, täälläkin aukeni kuja, jota myöten molemmat vitkalleen, allapäin astelivat alas virralle.