XIV.
Iltarusko sammui. Siintävän heleä utu leijaili alastomain pensaiden ympärillä, kiviltä tihkui maahan säkenöiväin kristallien vihmasade.
Lumi narskui Boleslavin jalkojen alla. Hänen hengityksensä kiemurteli vaaleina pilvinä hänen edellään. Pakkanen viillytti miellyttävästi hänen hehkuvia kasvojaan. Hän oli lähettänyt Reginan edeltäpäin ja koetti yksin kävellessään tyyntyä ja selvitä, sillä hänen aivoissaan kiehui kuin mikäkin noitakattila.
Kirous oli luonnollisesti pelkkää ilveilyä, vain peikko pimeässä, jolla lapsia pelotellaan. Hänen isänsä viholliset olivat vain vaanineet tilaisuutta tehdäkseen pojalle noitatemppujaan, jotka olivat varatut isää varten; ja sentään—miten hirvittävää olikaan ajatella moisen kirouksen ansaitsevansa!—No, siitähän ei voinut olla puhettakaan. Mitä tuo vanha jyrisijä oli edellyttänyt tapahtuneeksi kaikessa törkeydessään, se oli tuskin höyhenen keveydelläkään hipaissut hänen sieluaan. Kun hän nyt tiesi, mistä oli kysymys, oli vaarakin ohitse. Itse asiassa täytyi hänen olla vanhukselle kiitollinen siitä, että tämä oli hänelle kaukaa osottanut kuilun, jota kohden hän oli huoletonna kulkenut.
»Mutta kylliksi tästä asiasta», tuumi hän itsekseen. »Minä olen herra, hän on palvelustyttö—ja tahdon olla kirottu, jos—»
Säikähtyneenä pysähtyi hän mietteissään. Hänhän jo oli kirottu. Sitten hymyili hän säikähdykselleen Sellainen lasten pöpö!—Hyi sentään!—
Joka tapauksessa oli hänen suhteessaan ulkomaailmaan tästä päivästä alkava uusi ajanjakso. Tämä risti hänen kädessään oli takeena siitä, ettei hän seissyt oikeudetonna ja kunniatonna maailman vastassa, vaan että niin oikeus kuin kunniakin olivat saavutettavissa, jos hänellä vain oli rohkeutta kääntyä persoonallisten vihamiestensä päiden ylitse korkeimpain viranomaisten puoleen.—Piirin tuomarit olivat katsoneet hyväksi jättää murhapolton rankaisematta. No hyvä, siispä hänen oli sytytettävä palo, jonka hehku pelottaisi pahantekijän piilopaikastaan esiin. Mutta silloinhan hänen täytyi vetää myös isän tekonen pimeydestään, täytyi haudanhäväisijän käsin rikkoa vainajan rauha ja toitottaa oman sukunsa häpeä maailmalle.—Hän murti suutansa. Hän tunsi mielessään kuohuvan uhman, niin valtavan, että itsensä tuhoamisen vaarakin näytti hänestä pelkältä pilkalta. Mitä hänen tarvitsi säikähtää?
»Olenhan kuitenkin kirottu!» jupisi hän ja nauru purskahti hänen kurkustaan.
Sitten meni hän kotiin. Regina laittoi pöytään illallisen. Hän oli korjannut nuttunsa ja kammannut tukkansa veden avulla sileäksi. Hänen kasvonsa olivat tyynet, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ainoastaan kynsien naarmut hänen kaulassaan osottivat, mitkä hetket hänellä oli takanaan.
Boleslav kysyi teennäisellä ankaruudella: »Kuinka pälkähtikään päähäsi, Regina, lähteä ravintolaan?»
Regina vilkaisi arasti ylöspäin herraansa.—»Antakaa anteeksi, herra», sanoi hän allapäin. »Löysin kirjeenne, ja silloin muuttui maailma silmissäni vihreäksi ja keltaiseksi ja minä en enää tiennyt mitä tein—ajattelin vain, että voisin teidät lopultakin pelastaa— —»
»Tuhmuuksia», sanoi Boleslav nauraen—mutta hänen rinnassaan kumpusi jotakin, jota hänen väkivoimin täytyi tukahuttaa.
»Nouda minulle viiniä», käski Boleslav istuutuen pöytään,
»Mitä viiniä, herra?»
»Parasta. Tänään on suuri juhlapäivä.»
Regina katsoi häneen kummissaan ja meni.
»Nouda lasi itsellesikin», sanoi Boleslav tytön avattua harmaan, hämähäkin verkkojen kietoman pullon.
»Herra hyvä, minä en kestä sitä.»
»No, pian nyt.»
»Heti, herra.»
Boleslav kaasi lasiin. Tummahkon kullankarvainen neste valui kimmeltäen smaragdinvihreään lasiin. Nämä roomalaiskuosiset viinilasit ainakin olivat häviöstä pelastuneet.
»Maljasi!»
Lasit kalahtivat kuin kumeasointuinen kello.
»Tähän naiseen on siis pappi minut tänään parittanut kirouksellaan», ajatteli Boleslav ja antoi katseensa vaipua hänen silmiinsä. Kuinka omituista, kuinka kummallista! Tämä nainen oli tuleva osaksi hänen elämästään, oli vanhus sanonut. Tämä nainen,—miksi juuri tämä? »Onhan kirouskin jonkinlainen vahvistus», ajatteli hän edelleen. »Jokin jota ei ole olemassa eikä milloinkaan tule olemaan, on ja pysyy sen varmistamana ja vahvistamana, kuin mikäkin pyhä oikeus taivaan ja maailman edessä.»
Ja niin risteilivät hänen ajatuksensa ahneesti sen kielletyn alueen ympärillä, jonka ylipääsemättömiin aitoihin itse papin sanat olivat lyöneet aukkoja. Sitten hävettivät häntä omat ajatuksensa. »Sinä olet herra», toisti hän yksikseen, »hän on palvelustyttö, vieläpä vain orjatar, ja silleen täytyy sen jäädä.»
Muuten oli selvää, että koston työhön oli vielä tänään ryhdyttävä.—
Hän käski Reginan korjata ruuat pois ja tuoda toisen pullon pöytään. Sitten nouti hän pulpetiltaan kynän ja paperia ja osotti tytölle paikan, jossa tämä oli istunut jouluaattoon saakka.
Aran iloissaan painautui Regina istumaan, sillä hän oli siitä pitäen saanut aina maatapanoonsa asti istua eteisessä tulisijan ääressä.
»Sinun on tehtävä minulle hieman selkoa, Regina», alotti Boleslav. »Vastaa lyhyeen ja tarkasti jokaiseen kysymykseeni.»
Regina hätkähti silminnähtävästi. »Kyllä, herra», kuiskasi hän.
»Juo, se päästää kielesi siteistään.» Regina totteli, mutta viini näytti tällä kertaa vaikuttavan hänessä pelkoa ja vastenmielisyyttä.
»On kysymys sen yön seurauksista, jolloin veit ranskalaiset Kissanportaan yli.—Oliko linnassa ketään, joka tiesi tästä retkestä?»
»Ei, herra.»
»Kenen kautta se sitten on tullut tunnetuksi?»
»Minun kauttani luulen, herra», sammalsi Regina.
»Kenelle olet sen ilmaissut?»
»Isälleni.»
»Kuinka sen teit?»
»Hän tuli tuontuostakin linnaan saadakseen minulta rahaa; ja jollei minulla ollut mitään, nipisteli ja löi hän minua.»
»Miksi et huutanut apua?»
»Olihan öinen aika, herra, ja armollinen herra olisi häntä pieksättänyt, jos hänet olisi tavattu.»
»Hyvä, jatka.»
»Ja niin tuli hän myös vähän jälkeenpäin—retken jälkeen, tarkotan—ja vaati kaikenlaista—minun piti häneltä—armolliselta herralta—kiristää rahaa tai salaa kopeloida hänen taskujaan ja muuta sellaista.—Ja päästäkseni kerta kaikkiaan hänestä rauhaan, kävin hänelle hakemassa kukkaron, jonka ranskalainen eversti oli minulle antanut. Kun hän näki punertavan kullan välkkyvän kuutamossa, tuli hän aivan kuin hulluksi—»
Hän vaikeni.
»No, eteenpäin!»
»Täytyykö minun se sanoa, herra?»
»Tietysti!»
»Mutta onhan hän sentään isäni, herra.»
»Sinun on tehtävä, mitä käsken.»
Regina huokasi syvään ja jatkoi: »Ja silloin kävi hän kurkkuuni kiinni ja huusi korvaani: Olet surman oma, jollet heti paikalla tunnusta, mistä olet saanut näin paljo kultaa... Ja kun olin jo aivan tukehtumaisillani— —»
Boleslav naurahti katkerasti itsekseen. Hänen oma isänsä ja tytön isä—he käyttivät molemmat samoja kunnioitettavia keinoja.
Regina luuli herransa nauravan hänelle. »Hyvä herra», jatkoi hän rukoilevasti herraansa katsahtaen, »minähän olin silloin vielä niin hirveän tuhma. Paria viikkoa myöhemmin, kun he minua kuulustelivat, olisivat he saaneet minut huoletta kuristaa eivätkä sittenkään olisi saaneet mitään tietoonsa... Mutta, silloin, ja olihan hän sentään isäni ...»
»Hyvä, silloin siis kannoit kieliä koulusta. Ja entäs sitten?»
»Vielä samana yönä alkoi omaatuntoani painaa, ja aamulla viedessäni armolliselle herralle kahvia—sillä minun oli aina oltava hänen lähettyvillään—tunnustin hänelle kaiken.
»Ja hän?»
»Hän tuli liidunvalkoiseksi eikä sanonut sanaakaan—mutta hän sieppasi pyssyn seinältä ja tähtäsi sillä minua. Minä panin käteni ristiin ja suljin silmäni; silloin kuulin kuinka hän päästi kirouksen—ja sitten heitti pyssyn olalleen ja syöksyi ulos. Ajattelin heti: nyt hän tahtoo raivata isän pois tieltä!—Ja kun näin hänen rientävän nostosillalle kaksi verikoiraansa mukanaan, juoksin sukkelaan puiston läpi ja Kissanportaan yli kylään, viedäkseni isälle sanan, että hänen henkensä oli vaarassa. Jos hän olisi ollut kotonaan, en häntä olisi voinut enää pelastaa, mutta hän istuikin Merckelin luona Mustassa Kotkassa. Siellä oli hän kaikki hälyyttänyt jalkeille keskellä yötä ja makasi sitten päissään kuin mikäkin elukka. Mustasta Kotkasta ei hän mene häntä hakemaan, aattelin itsekseni,—ja se olisi ollut liian myöhäistäkin, sillä herra Merckel ja kaikki tiesivät jo koko asian ja nostivat aika häläkän minut nähtyään ja kävivät minua ahdistelemaan ja aikoivat väkisin panna minut puhumaan, mutta minä puraisin kieleeni, jotta veri tuli, ja olin vaiti. Sitten päästivät he minut valloilleni, mutta minä juoksin armollista herraa vastaan ja heittäysin hänen jalkoihinsa ja sanoin: Säästäkää hänet, se ei hyödytä mitään, sillä maailma tietää sen jo kuitenkin.—Silloin potkaisi hän minua, niin että pyörtyneenä lysähdin maahan, mutta isälle ei hän tehnyt mitään... Ja sitten kahden viikon perästä tuli santarmi minua noutamaan ja vei minut Mustaan Kotkaan. Siellä istui viinihuoneessa viisi tai kuusi ylhäistä vierasta herraa, tämä herra maaneuvos heidän mukanaan, ja ovi sulettiin jälestäni ja minua alettiin kuulustella... Mieluimmin olisin ainoastaan itkenyt enkä tehnyt muuta mitään, mutta sitten rohkaisin mieleni ja arvelin, että isälläni oli tapana juoda enemmän kuin janottikaan, ja hän kai oli nähnyt pahaa unta... Mutta silloin näyttivät he minulle kukkaroa, jonka he olivat ottaneet häneltä pois.—Ja silloin, herra, ... silloin sanoin, että rahat olivat ... palkka, jonka sain, kun annoin—» Hän vaikeni ja painoi kätensä kasvoilleen, joille häpeä levitti tumman punan...
»Jatka», käski Boleslav, purren hampaansa yhteen.
»Eiväthän he minua uskoneet, herra, mutta he kai huomasivat, etteivät saisi minulta totuutta selville, sillä he eivät kyselleet enempää. Ja sitten alkoivat he hiljaa neuvotella keskenään, mutta minulla on hyvät korvat, minä kuulin kaiken... Oliko minut pistettävä vankeuteen, jotta oppisin puhumaan, oliko armollinen herrakin vangittava? Sellaisia he juttelivat. Ja sitte tulivat toiset ja arvelivat, että piirille olisi häpeäksi, jos kielikellot pääsisivät sellaista soittamaan, ja koko Itä-Preussinkin kunnia siitä kärsisi, ja kun sitä paitsi ei ollut sitovia todistuksiakaan, oli täysi syy painaa asia hiljaisuudessa unohtumaan—he mainitsivat sen jotenkin toisin, mutta sanat olen unhottanut.»
»Ja sitten päästivät he sinut menemään?»
»Niin. Herra Merckel sanoi, että minun oli korjattava luuni, sillä minä saastutin talon.»
Syntyi äänettömyys. Sitten kulautti Boleslav yhdellä siemauksella pari kolme lasia väkevää viiniä ja sanoi: »Nyt paloyö!»
Regina hypähti silloin tuoliltaan pystyyn ja tuijotti häneen kauhistunein katsein.
»Minun pitäisi ... tulipalosta?»
»Niin paljo kuin siitä muistat.»
»Ja minun pitäisi ... kaikki ... herra?»
»Kaikki.»
»Herra ... sitä en voi!» Kuten hengenhädissään päästi hän tämän huudahduksen suustaan.
»Mitä se merkitsee?» Boleslav oli hänkin ponnahtanut pystyyn ja mittaili häntä silmät selällään.
Regina pani kätensä ristiin rinnalleen: »Olen teille aina—ollut kuuliainen, herra... En ole koskaan mukissut eikä mikään ole ollut minusta liian vaikeaa... Tahdon tehdä kaiken, mitä käskette, ja jos sanotte: mene, anna itsesi kivittää, teen sen heti paikalla... Mutta tätä yhtä älkää vaatiko minulta, pyydän sitä sydämeni pohjasta.»
Vihastuneena ja kummissaan katsoi Boleslav tyttöön. Hän oli niin tottunut tämän ehdottomaan kuuliaisuuteen, ettei voinut käsittää tätä yhtäkkiä leimahtanutta vastustuskykyä... Hänen valtansa oli siis lopussa ... se ei ollut rajaton, kuten hän oli luullut!—Eikö tämä nainen ollut itse ruvennut hänen orjakseen? Eikö hän ollut myynyt itseänsä ruumiineen ja sieluineen hänelle ja hänen suvulleen, ja nyt hän yhtäkkiä tahtoi pitää oman päänsä?
Veri syöksähti hänen päähänsä. Hänen silmänsä pullistuivat.
»Sinun täytyy— — —sinun täytyy heti paikalla!»
Regina painautui seinää vasten. Hänen silmänsä kiiluivat pimeästä Boleslavia kohden kuin ahdistetun villikissan silmät.—»En tee sitä», tenäsi hän.
Boleslavissa heräsi perinnöllinen, raaka herruutensa tunto. Viinikin vaikutti osaltaan. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja tarttui hänen rintaansa.—
Tytön nutun napit eivät kestäneet kovaa tempausta, vaan lensivät irti. Hänen valkea povensa aaltoili, ja Boleslavin katse ikäänkuin kietoutui huntuun...
»Onko minun hänet kuristettava vai häntä suudeltava?» ajatteli Boleslav ja tavotti hänen kaulaansa.
Hengenhädissään tarrasi Regina vastaan. Kuten rautapihdit puristuivat hänen kätensä Boleslavin hartioihin... Täytyi koota kaikki voimansa pitääkseen puoliaan näitä jäntereitä vastaan.
Ja nyt alkoi äänetön painiskelu. Se kesti monia minuutteja eikä ottanut lainkaan loppuakseen... Se näytti katkeralta, suorastaan epätoivoiselta, se näytti ottelulta elämästä ja kuolemasta ja muuttui sentään jälleen leikkisodaksi... Kumpikaan taistelijoista ei enää tiennyt, mistä taisteltiin. Boleslavin veristyneet silmät etsivät Reginan silmiä. Reginan hiestynyt rinta puristui hänen rintaansa vasten. Molempain hengitys suli yhteen. Lujasti sylikkäin kietoutuneina hoippuivat he sinne tänne, kunnes Boleslav vihdoin painoi tytön polvilleen... Mutta tämä ei väsynyt, vaan koetti vetää hänet luokseen maahan.
Paikoillaan painiskellen katsoivat he ikäänkuin unelmissaan tuokion toisiaan silmiin. Silloin kulki väristys Reginan ruumiin lävitse, ja keskellä taistelua painoi hän antautuvasti poskensa samaan käsivarteen, jota vastaan hän taisteli.
Boleslav näki sen—hän näki, kuinka toisen silmät tuskaisesti hehkuen riippuivat hänen silmissään, hän näki tytön kauniit, villit kasvot kukoistavina edessään.
»Olemmehan kirotut kuitenkin», välähti hänen mielessään.
Silloin kumartui hän huoahtaen alas tytön puoleen ja—suuteli häntä suulle.
Regina voihkasi ääneen, puristui Boleslaviin kiinni ja puri hampaansa hänen huuliinsa. Sitten retkahti hän hervotonna takaperin ja kaatui selälleen, niin että takaraivo kolahti kovasti lattiaan.
Aivan huumautuneena tuijotti Boleslav häneen maahan. Tyttö makasi kuin kuollut. Ainoastaan kohoileva rinta ahmi ilmaa. Boleslavin omista huulista kihosivat veripisarat. Ajattelematta pyyhki hän niitä pois kielellään,
»Mitä nyt?»
Ja mitä kauemmin hän tuijotti maassa makaavaan naiseen, sitä korkeammalle kuohui tuskaisa pelko hänen mielessään, nousten aivan mielettömyyden rajoille. Hän pelkäsi, mitä oli tuleva.
»Pois tästä talosta—pois, pois, ennenkuin hän nousee», huusi ääni hänen povessaan. Hän tempasi vaippansa seinältä, käänsi karvalakkinsa reunukset alas ja syöksähti talviyöhön, ikäänkuin hurja ajo olisi hänen kintereillään.
Hän ei voinut sitä paeta, hän laahasi sitä mukanaan mihin menikin. Se riehui hänen rinnassaan, se kuohui hänen veressään ja kohisi hänen hermoissaan—tämä nuorten aistien hurja ajo.
Hän kirmasi ympäri metsää. Pakkanen ei häntä jäähdyttänyt, pimeys ei häntä tyynnyttänyt.
Oliko mitään pelastusta—mitään?
Pappila johtui hänen mieleensä. Ivanauru purskahti hänen huuliltaan.—Olihan Helena kauhusta väristen väistynyt hänen tieltään, kun hän vielä puhtain sydämin, puhtain mielin ja aistein oli sinne astunut. Mitä Helena tekisikään tänään, jos hän kirottuna ja syyllisyyden painamana rohkenisi mennä hänen läheisyyteensä?
Ja kuitenkin—eikö pappilan tanhuvilla ollut lähes vuosikymmenen ajan ollut kotipaikkansa kaikella, mitä hänessä vielä oli hyvää, valoisaa ja rauhallista? Oliko hänen luvatonta etsiä näiltä valon tyyssijoilta pelastustaan, vaikkapa sieltä olisi tuhat kertaa lähtöisin se kirous, joka hänet oli peittänyt pimeyteen?
Melkein vasten tahtoaan poikkesi hän kylään vievälle tielle.
Torninkello löi yksi. Viisi tuntia oli hän harhaillut ympärinsä, ja aika oli tuntunut hänestä yhtä monelta minuutilta.
Kylä oli uupunut uneen, vain »Mustasta Kotkasta» lankesi tummanpunertava kajastus valkealle lumelle, jota himmeä kuu valaisi raukealla valollaan. Reenraiteet välkkyivät kuin valkoiset nauhat, jotka maata myöten venyivät etäisyyteen, ja jääpuikot kirkonräystäästä kuvastuivat hopeisena varjopiirustuksena tummalle seinälle.
Hän kulki kirkon ohitse pappilan puutarhaa kohden. Hänen sydämensä hyppi niin, että se tuntui aivan nousevan kurkkuun... Helenan päätyikkunasta häämötti vielä valkea. Hän kapusi aidan ylitse ja tarpoi syvässä lumessa puutarhamajan luo, joka oli parinkymmenen askelen päässä talon päätyseinästä. Hän asettui sen varjoon...
Valkoinen uudin verhosi kokonaan valaistun neliön. Palttinapintaan kuvastuivat luonnottomiksi vääristyneet kukanlehtien ja varsien ja paperiviuhkioilla koristeltujen kukkaruukkujen varjot.—Niiden valtakunnassa hallitsi hän nyt siveänä ja hiljaisena kuin pyhä neitsyt ruusutarhassaan.
Ja jälleen ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen tuomiokirkon pyhimyskuva, jonka hän näki aina, milloin kuvitteli mielessään lemmittyään. Saadapa vain ainoaksikaan sekunniksi vajottaa katseensa hänen katseeseensa, siten herättääkseen uuteen eloon sen, minkä aika ja syyllisyys oli kuolettanut!
Tytönvartalon kuvajainen pimitti tuokioksi valaistun pinnan... Uutimen lievettä kohotettiin.
Puoleksi poissa tajultaan ojensi Boleslav käsivartensa häntä kohden.
Nopeasti putosi uudin jälleen alas, ja kohta sammui valo...
Hengittämättä odotti Boleslav, eikö Helena nyt vaarattomasta pimeydestä antaisi hänelle mitään merkkiä. Mutta ei näkynyt enää liikahdustakaan.
»Mutta toivonhan aivan mielettömiä», puhui hän itsekseen. »Nähtävästi ei hän tuntenut minua lainkaan, huomasi vain miesolennon ja ponnahti pelästyneenä takaisin. Parasta on laittautua heti tieheni, muuten lähettää hän pian koko talon luullun varkaan kintereille.»
Ja niin läksi hän palausmatkalle. Päästyään tielle ja taivaltaessaan eteenpäin tunsi hän verensä melkoisesti tyyntyneen. Jo pelkkä tietoisuus Helenan läheisyydestä oli siis vaikuttanut rauhottavasti.
»Mihin nyt?» Ulos maailmaan, mutta kotiin ei. Kun hän vain ajattelikin maassa makaavaa naisolentoa, alkoi veri uudelleen kiehua hänen suonissaan
Hän oli hurmahenki, ja Boleslav vihasi häntä.
Tietämättä mihin aikoi poikkesi hän sivupolulle, joka vei vajojen ja mökkien välitse linnasaarelta poispäin ja päättyi aukeihin peltoihin.—-Niiden takareunalta häämöttivät metsät, siintävänä juovana reunustaen valkeaa tasankoa. Sinne veti jälleen hänen mielensä. Sinne missä unelmattoman unen rauha vallitsi talvisessa hiljaisuudessa.
Hän alkoi taivaltaa polutonta peltoa, jolla levisi lumi säännöllisinä harjoina ja loivanteina rannattomiin, niin että näytti kuin virtailevan valon meri aaltoilisi häntä vastaan. Kiristen murtui jäätynyt kohva hänen jalkojensa alla, hän upposi lumeen polviaan myöten, mutta hän ponnisteli eteenpäin ikäänkuin uudelleen omia ajatuksiaan paeten. Häntä tavallaan lohdutti tämä ponnistus, joka oli niin tarkotukseton ja kiihdytti hänen hengitystään.
Hänen rintansa läähätti, hiki valui pitkin hänen ruumistaan, kompastellen ja horjahdellen pyrki hän eteenpäin. Siellä täällä oli kohva kyllin vahva hänet kannattaakseen. Silloin tuntui kuin hän olisi saanut siivet ja liitelisi yli maan, kunnes uusi putous hänelle muistutti, kuinka raskaana ja matalana hän taakkoineen ryömi maan pinnalla.
Metsänreuna kohosi korkeampana ja tummempana hänen edessään,—vielä satasen askelta ja hän saavuttaisi määränsä. Silloin tukki hänen tiensä jokin, joka nousi kuin pieni töyräs hänen edessään ja ojentautui viiden-, kuudenkymmenen askelen pituisena metsää kohden. Mutta luontaiseksi töyrääksi oli se liian säännöllinen ja jyrkkäreunainen. Sen rinnalla, muutamain askelten päässä, oli toinen samanlainen ja edelleen vasemmalla vielä kolmaskin. Ne ovat varmaankin soraläjiä, ajatteli hän, joita syksyllä on luotu vietäväksi pois lumen sulettua.—Miksi kyläläiset eivät ottaisi soraa hänen maaltaan? Eihän täällä ollut ketään, joka heiltä olisi sen kieltänyt!
Mutta mitä merkitsivät ristit tuolla—vasta nyt huomasi hän ne, sillä ne oli peittänyt tumma metsänreuna—ristit, jotka töyrästen päissä kohosivat kammottavina ja uhkaavina yön pimeyteen?
Kolme luvultaan, jokaisella kummulla yksi— —
Ne olivat karkeatekoisia, honkahirsistä kirveellä veistettyjä ja näyttivät syvälle maahan upotetuilta, sillä ne eivät liikahtaneetkaan hänen niitä puistellessaan. Mitään kirjotusta ei niissä näkynyt, ja jos olisi ollutkin, ei hän olisi voinut sitä lukea.
Arvotuksentapaisina, kuten unhotetun rikoksen muistomerkit, seisoivat nämä karkeatekoiset kummitukset tässä, ja kuunhohde hopeoi niiden harmaita sälöpintoja.
Silloin äkkiä putosivat suomukset hänen silmistään. Ääneensä huudahtaen löi hän kätensä kasvoilleen.—
Nämä olivat heidän hautansa, heidän, jotka kaatuivat vuonna seitsemän, tuona onnetonna yönä.
Täällä makasivat hänen isänsä uhrit!
Mikä onneton sattuma oli tuonut hänet tänne? Ja eikö se näyttänyt enemmältä kuin sattumalta? Olivathan häntä houkutelleet ja vetäneet ikäänkuin tuhannet näkymättömät käsivarret, niin että hänen oli täytynyt, tietämättä miksi, lähteä tälle mielettömälle taipaleelle, niin että hän oli ponnistanut perille, väsymyksestä vaipumaisillaan, lumen ja jään halki.
Oliko kohtalo tämän kaikista ruoskaniskuista tuskallisimman säästänyt tähän syvimmän nöyryytyksen hetkeen, jotta hänelle oikein selviäisi, että hänen oli mahdoton enää nousta, että hänen ilman pelastusta täytyi hukkua häpeään ja epätoivoon?
»Mutta hyvä on, että olen täällä», puheli hän edelleen yksikseen. »Siten voin ainakin tulla vakuutetuksi, ettei vanhus kirotessaan tehnyt minulle mitään vääryyttä. Ja mitä syntejä ei vielä ole, saattaa tulla.»
Hänen katseensa liukui pitkin lakeita kummunharjoja, jotka hänen silmistään näyttivät painautumistaan painautuvan hangen tasalle, niin ettei niillä lopulta näyttänyt olevan päätä ollenkaan... Kuinkahan monta mahtoi levätä niiden alla? Jos heidät oli ladottu vieretysten, on vähintäänkin sata kussakin haudassa—kentiesi puolta enemmänkin.—Ja kaikki kelpo sotureja, jotka ilolla olivat lähteneet sotaan kuninkaan ja isänmaan puolesta, saadakseen täällä kurjan kavalluksen uhreina surkean lopun.
Hän tarttui sylin ristiin ja painoi kasvonsa rosoiseen runkoon, jonka sälöt raapivat hänen ihoaan.
»Syytä häntä koko maailman nähden», huusi ääni hänen povessaan, »häntä ja Reginaa—ja tee sitten loppu itsestäsi ja tytöstä.»
Hänen katseensa suuntausi etäisyyteen ja etsi taivaan rannalta linnan ääripiirteitä. Mitään ei sieltä näkynyt, ainoastaan puiston latvukset häämöttivät häntä vastaan muodostaen mutkikkaan kaaren. Tuolla takalistolla, hieman sivuun oikealle, täytyi Kissanportaan sijaita.
Sieltä tyttö oli kulkenut ylitse, synkkä, verenjanoinen joukko jälessään. Kuinka kammottavasti olikaan kumeain, säännöllisten marssiaskeleiden täytynyt kaikua hänen korviinsa! Sitten yhä eteenpäin, syvälle metsän sisään, aina raivatulle tieaukeamalle saakka, joka suunnattomana puoliympyränä, yhdensuuntaisena metsänreunan kanssa, vei tiheikön lävitse. Regina ei ollut koskaan retkestään kertonut, ja sentään Boleslav näki tarkkaan, kuinka kaikki oli käynyt. Se oli kirkkaana ja selvänä hänen edessään, kuin olisi hän itse ollut mukana.
Hän ojensi kätensä ja piirsi taivaan rantaa myöten vapisevalla sormellaan tien, jota hän oli kulkenut.
Ja sitten, kun hänet tarpeetonna oli päästetty matkoihinsa, kun hän, syntirahat taskussaan, yksinään palasi kotia kohden—kuinka laukausten pamahdusten, rumpujen pärinän, ruudinvälähdysten ja yllätettyjen kuolinhuutojen—-kuinka täytyikään tämän kaiken ajaa häntä sieltä pois—hirveänä kostonhenkien parvena!
Boleslav ei käsittänyt, kuinka tyttö oli voinut elää edelleen, nämä äänet korvissaan, nämä kuvat silmiensä edessä! Ensimäinen nuoranpätkä, ensimäinen vesisyvänne olisi hänelle täytynyt olla tervetullut vapahdus.
Mutta ei mitään tästä kaikesta. Tyttö ei nähnyt mitään näkyjä, omatuntonsa ei häntä ahdistanut, hän näytti tuskin tuntevan syyllisyyttään.
Sellaiset tunteet oli eläimellä tai hurmahengellä!—Boleslav värisi. Tähän, tähän ihmiseen oli hänen elämänsä sidottu.—
Ja tuskan valtaamana heittäytyi hän hautakummun reunalta suinpäin lumeen, pani kätensä ristiin rinnalleen ja sammalsi sekavia rukouksen sanoja, kyynelten tulviessa hänen silmistään.
Hänen vuoteensa kylmyys, joka viilsi hänen kasvojaan, ajoi hänet pystyyn. Hän kiersi ympäri hautarivin kykenemättömänä mitään ajattelemaan. Hänestä tuntui, kuin olisi hän takertunut vaskiseen verkkoon, jonka rihmat kietoutuivat yhä ahtaammalle hänen ympärilleen.—
»Taivaan herra», niin hän rukoili, »älä kosta minulle isän syntejä. Anna heidän levätä, näiden kuolleiden, —minä en ole heitä murhannut. Anna ihmeen tapahtua, anna minulle merkki, että tahdot minut pelastaa kuolemansynnistä ja epätoivosta.» Hänen silmänsä hapuilivat apua etsien ympärinsä.
Kylmänä ja tylynä hymyili hänelle kuun valaisema taivas lyijynharmaassa hohteessaan. Mitään merkkiä ei sieltä näkynyt, mitään ihmettä ei tapahtunut.
Boleslav nauroi. »Näyttäähän kuin olisin mielipuoleksi tulemaisillaani», jupisi hän itsekseen.
Silloin tunsi hän äkillistä uupumusta. Häntä huimasi. Hänen jalkansa kieltäytyivät tehtävästään.—Silloin kyyristyi hän kuoppuraan, jonka oli ruumiinsa painolla tehnyt lumeen, ja vaipui puolihorroksissa vilusta väristen mielihauteihinsa.
Kun hän vihdoin jäykistynein jäsenin kömpi pystyyn, iloissaan, ettei ollut vaipunut uneen ja paleltunut, hehkui jo punertava juova itäisellä taivaanrannalla. Häntä värisytti samalla kuumasti ja kylmästi kuten kuumeen alkaessa.
Nyt oli paras palata kotiin. Mutta mistä hän sai voimaa tehdä olemattomaksi sen, mitä tänä yönä oli tapahtunut? Hän kosketteli kielellään huuliaan. Haava, jonka tyttö oli iskenyt suudelmallaan, poltti vielä.
Eikä taivaasta ollut langennut mitään merkkiä. Mitään ihmettä ei ollut tapahtunut. Jäihän hänelle tosin aina kuolema, jonka syliin voi paeta pahempaa.
Kuolema! Kuin valonsäde pimeydessä välähti tämä ajatus hänen mielessään, mutta hänen aivonsa olivat liian väsyksissä, hänen mielensä liian alakuloinen, jotta hän olisi voinut pitää siitä kiinni. Se sammui kuten oli syttynytkin.
Omien askeltensa jälkiä myöten kulki hän takaisin kylään.
Siellä ei ollut vielä ketään liikkeellä, mutta paikotellen nousi jo savu lakeisesta, ja kanat kaakottivat orsillaan uutta aamua tervehtien.
Laskeutuessaan polkua alas virralle, oli hän näkevinään naisolennon varjon rientävän nostosillalta häntä kohden. Regina kaiketikin oli odotellut sillalla ja nyt tuli häntä vastaan. Kelläpä kyläläisistä olisi tähän aikaan vuorokaudesta ollut mitään tekemistä nostosillan luona? Hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomammin. Nyt oli tulijakin hänet huomannut. Kuului hiljainen, kimakka kirkaisu, ja seuraavassa hengenvedossa oli olento kadonnut sivupolulle aitojen suojaan.
Boleslavilla ei ollut halua lähteä häntä takaa ajamaan. Mahtoi olla jokin karjapiika, joka aamunkoitossa oli noutanut vettä ja karttoi häntä kohdata.—Nostosillalle astuessaan näki hän kuitenkin äsken-sataneessa lumenhärmässä jalanjälkiä, jotka veivät paalulle, mihin kirjelaatikko oli kiinnitetty.
Olisiko kylässä joku tuntenut tarvetta kirjottaa hänelle öiseen aikaan? Ajatus oli naurettava mutta kuitenkin sai se toivojen virran valahtamaan hänen sielunsa lävitse.
Hän sieppasi taskustaan pienen avaimen, joka hänellä tavallisesti oli aina mukanaan.—Laatikko aukeni—sieltä putosi kirje.
Vapisevin käsin mursi hän sinetin. Helenan allekirjotus!—Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Tahtoiko hän lähettää hänelle voimaa ja pelastusta?
Ensimäinen aamunkajastus valaisi sen verran, että hän saattoi lukea. Mutta kirjaimet vilisivät hänen silmissään. Ainoastaan sieltä täältä tarttui irrallinen lause—yksinäinen sana hänen mieleensä. »Odota— — —hetki, jolloin sinua kutsun— — —ikävöiden— — —nuoruuden aika— — —onnellinen!»—
Yhden asian hän sentään voi lukea tästä kaikesta: merkki, jota hän oli rukoillut kaatuneiden sotilasten haudoilla, oli langennut taivaasta! Ihme oli tapahtunut!
Uusi itseluottamus virtaili hänen suonissaan. Onni ei ollut häntä vielä hyljännyt; hänen ei tarvinnut vielä joutua epätoivoon. Helena, tuo puhdas ja valoisa, hänen nuoruutensa hyvä hengetär, luotti vielä hänen voimaansa ja uskollisuuteensa.
Ja hän, Boleslav, hän ei totisesti ole saattava lemmittynsä uskoa häpeään. Ennemmin tahtoi hän kuolla kuin alentua häpeään ja itsensä halveksimiseen.
Ja kääntyen aamuruskoon päin, joka hulvasi häntä kohden purppurahohdettaan, kohotti hän kaksi sormea taivasta kohden ja puhui: »Jumala, joka olet ankara ja vanhurskas tuomari ja kostat isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, vannon sinulle, että ennen päätän päiväni omin käsin, ennenkuin annan pappisi kirouksen saada minut valtoihinsa. Amen.»
Sitten meni hän kotiinsa kuin raskaasta taakasta vapautuneena.
»Nyt on kummitus haihtunut», sanoi hän, astuessaan eteiseen syvään henkeään vetäen, mutta käsi vapisi vielä ovenripaan tarttuessaan kuten kuumeessa.
Nopealla, aralla katseella tähysteli hän ympäri huonetta.
Aamuruskon kajastuksessa näki hän Reginan istua kyyröttävän vuoteessaan, kädet ristissä polvien ympäri.—Hänen nuttunsa oli auki, hänen tukkansa pörrötti hajallaan kasvoilla. Juuri tuollaisena oli Boleslav hänet jättänyt eilen illalla.
Hän kohotti vitkalleen päätänsä ja katsoi Boleslaviin haipuvalla katseella kuten unissaan.
Boleslavia pelästytti tämä katse.
»Etkö ole ruvennut nukkumaan?» kysyi hän niin ankarasti kuin voi.
Tyttö tuijotti häneen autuaassa lumouksessa, mutta ei vastannut mitään.
»Etkö kuule?» tiuskaisi Boleslav.
Tyttö ei siitä säikähtänyt, ainoastaan hiljainen väristys kulki kautta hänen ruumiinsa, ikäänkuin tämän äänen kuuleminen täyttäisi hänet ihastuksella.—Sitten hymyili hän hieman ja kysyi: »Mitä pitäisi minun kuulla, herra?»
»Miksi et ole nukkunut»
»Olen odottanut teitä, herra.»
»En ole käskenyt.»
»Ette ole sitä kieltänytkään, herra.»
Boleslav tarttui erään tuolin selustaan. »Miksi pelkäät häntä vielä?» kysyi hän itseltään. »Olethan vannonut, sinulla ei ole enää mitään vaaraa!» Sitten, päästäkseen tytöstä loitommalle, käski hän tämän mennä kiehauttamaan jotakin lämmintä.
Regina nousi vitkaan ojennellen jäykistyneitä jäseniään. Haaveellinen huolimattomuus näytti pehmentäneen koko hänen olentonsa. Eilisestä illasta oli hän kokonaan muuttunut. Reginan sulettua oven jälkeensä tempasi Boleslav kirjeen taskustaan, vakuuttaakseen itseään vielä kerran onnestaan.
Hän luki:
»Rakas nuoruudenystäväni!
Papalta kuulin, kuinka jalo ja viisas kuninkaamme on sinua korkeasti kunnioittanut. Hän on nimittänyt sinut kapteeniksi ja antanut sinulle ristin. Toivotan sinulle paljo onnea ja iloitsen siitä sydämestäni. Mitä muuta on tapahtunut, ei pappa tahtonut sanoa, mutta hän oli hyvin kiihtynyt ja on sinusta puhunut hyvin suutuksissaan.— —Ah, olisitpa ymmärtänyt saavuttaa hänen suosionsa ja seurakunnan rakkauden! Minun ei silloin tarvitsisi olla niin huolissani ja saisin sinua siellä täällä nähdä ja puhutella.—Ah, rakas Boleslav, rukoilen sinua hartaimmasti, älä koeta enää milloinkaan tulla puutarhaan. Tunnethan papan... Jos hän tietäisi! Ah, luulen, että hän lopettaisi minut... Odota, rakas ystävä! Ken uskollisesti odottaa loppuun saakka, hän on kunnian kruunun saava, sanotaan pyhässä sanassa. Ole kärsivällinen, kunnes lyö hetki, jolloin sinua kutsun. Lähetän sinulle silloin sanan, ja varmasti odotan sinua ikävöiden. Oi, ihana nuoruuden aika, mihin on se joutunut. Kuinka onnellinen silloin olinkaan!
Sinun Helenasi.
Jälkikirjoitus: Älä tule uudestaan puutarhaan. Neuvon sinulle toisen paikan. Ei vain puutarhaan.»
Omituista. Mikä muutamia minuutteja takaperin oli täyttänyt hänen sydämensä suurimmalla riemulla, näytti hänestä nyt laimealta ja värittömältä ja pudotti hänet kuin pilvistä. Siihen oli varmaankin syypää tämä villi nainen, jonka läheisyys hämmensi hänen ymmärryksensä.
Autuas mielipuolisuus näytti vallanneen tytön. Ja kuinka hän hymyili! Kuinka hän tuijotti tyhjyyteen!
Hän palasi. Hän liukui eteenpäin kuin unissaan.
»Regina.»
Hän sulki tuokioksi silmänsä. »Mitä, herra?»
»Mikä sinun on tänään?»
Hän pudisti hymyillen päätänsä. »Ei mikään, herra.»
Ja jälleen sama katse—unelmiin hukkunut, sulanut onnen kyyneliin.
Boleslavin rintaa ahdisti. Oli ilmeistä—häntä pelotti.
Silloin päätti hän olla tyttöä enää näkemättä ja kuulematta, elää ainoastaan työlleen.—Hän alkoi penkoa papereita, järjesteli kaikki, mitä tärkeimpiä asiakirjoja vielä oli jälellä, valikoi, laittoi luetteloita ja kopioi. Hänen mielestään tuntui kuin hänen täytyisi olla kaikin puolin valmiina siltä varalta, että äkkiä tapahtuisi jokin onnettomuus.—
Niin kului päivä, niin kului ilta.—Regina kyyrötti loitolla huoneen pimeimmässä nurkassa eikä liikahtanut paikaltaan. Boleslav ei uskaltanut enää häneen vilaistakaan.
Veri jyskytti hänen ohimoissaan, hänen silmiensä edessä karkeloi kellertäviä renkaita, hänen jäsenissään vavahtelivat väsyneet hermot.
Kellon lyötyä kymmenen nousi Regina, mutisi »hyvää yötä» ja katosi esirippunsa taakse. Boleslav ei vastannut eikä katsonut hänen jälkeensä.
Yhdentoista aikaan sammutti hän valon ja meni vuoteeseensa hänkin.
»Miksi sydämeni jyskyttää?» kysyi hän itseltään. »Muista, mitä olet vannonut.» Mutta aavistuksellinen onnettomuuden pelko, jonka hän tunsi lähenevän kuin kummituksen, ei jättänyt hänen sieluaan rauhaan. Hän nousi vielä kerran ja hiipi paljain jaloin asekaapille, jota nousevan kuun hohde himmeästi valaisi. Sieltä otti hän esiin pistoolin, joka hyökkäysten varalta oli aina ladattuna.
Se oli ollut hänen turvansa monessa verisessä ottelussa. Sen oli häntä tänään suojeltava omaa itseään vastaan.
Hän pani sen hana vireessä viereensä yöpöydälle.
»Jokohan nyt silmäsi sulkeutuvat?» kysyi hän, painaen päänsä tyynyyn. Hänen epäilyksensä oli aiheeton. Jo muutamain sekuntien jälkeen tunsi hän, kuinka väsymys hiljaa herpaisi hänen jäsenensä ja ajatuksensa.
Kerrassaan kummallinen uni herätti hänet syvästä unesta puolivalveille. Hän näki pimeässä, joka häntä ympäröi, kaksi hurjannäköistä silmää, jotka kiiluivat häntä kohden kuten pantterikissan silmät. Ne näyttivät olevan vain muutaman tuuman päässä hänen kasvoistaan. Ne tuijottivat häneen jäykän palavina, ikäänkuin tahtoisivat hänet lumota ja hurmata.
Hänen hengityksensä oli vähällä pysähtyä, sillä toisen huounta virtaili lämpimänä hänen ylitsensä.
Ja tosiaan ei se ollut mikään uni. Hän oli avannut silmänsä seposelälleen. Hänen vuodepeitteensä oli kuunhohde aivan kuin liidunnut. Ja silmät hehkuivat yhä edelleen kuluttavalla tulella häntä kohden. Kasvojen piirteet selvisivät näkyviin. Naisen valkopukuinen vartalo kumartui hänen ylitsensä.
Suloinen säikähdys värisytti hänen ruumistaan.
»Regina», jupisi hän.
Silloin vaipui olento polvilleen hänen vuoteensa viereen ja peitti kyynelin ja suudelmin hänen kätensä.—Boleslavin valtasi hiljainen herpous. Hän halusi silitellä mustaa tukkaa, joka irtoimena valui tyynylle, mutta hänen kädellään ei ollut voimaa vapautua Reginan käsistä.
Silloin—»muista valaasi!» huusi ääni hänen povessaan. Äkillinen kauhu ponnahdutti hänet pystyyn.
Vielä puolinukuksissaan tempoi hän irti kätensä ja hapuili pistoolia.
»Hän tai sinä!»
Laukaus pamahti. Regina päästi tuskanparahduksen ja vaipui otsalleen vuoteen reunaa vasten. Samassa kuului vastakkaiselta seinältä sälinää ja ryskettä. Isoäidin kuva oli pudonnut maahan.—
Hämmentyneenä katseli hän ympärilleen, vasta nyt heräten täysin tajulleen.
»Oletko haavottunut?» kysyi hän, laskien kätensä tytön päälaelle.
»En—tiedä—herra!» Ja sitte laahautui hän pitkin lattiaa omalle vuoteelleen.
Boleslav pukeutui ja teki tulen. Kaikki tämä näytti hänestä sekavalta unelta. »Mitäs, jos hän nyt kuolee?» huusi ääni hänen povessaan.—
Vedettyään tytön vuodeverhon syrjään näki hän tämän kyyristyneen perimäiseen nurkkaan, pitäen vuodepeitettä hampaillaan koholla. Peitteellä näkyi veripilkkuja.
»Herran tähden—näytä tänne—mihin sinuun on sattunut?»
Regina päästi peitteen vaipumaan rinnoilleen ja näytti hänelle paljaan olkapäänsä. Veri vuoti siitä virtanaan.—-
Mutta jo ensi silmäys riitti haavoihin perehtyneelle Boleslaville osottamaan, ettei haava ollut kuin pieni naarmu, joka muutamissa päivissä paranisi itsestään.
»Luojan kiitos, Luojan kiitos!»
Regina tuijotti häneen suurin, sieluttomin silmin.
»Se ei ole mitään», sammalsi Boleslav, »naarmu vain—ei muuta!»
Regina ei näyttänyt häntä lainkaan kuulevan.
»Malta mielesi, ihminen! Ei katse, ei sanakaan saa ilmaista tytölle, millainen on mielentilasi.»
Näin ajatellen palasi Boleslav takaisin ja laski kynttilän pöydälle melkein hervoksiin asti väsyneistä sormistaan.
Mitä nyt? Mihin nyt? Tänne jääminen merkitsi perikatoa.
Sentähden pois, pois vielä tänä hetkenä!
Pois, kunnes voit rakentaa ihmisistä muurin, joka sinut ja hänet erottaa iäksi!
Ja tolkuttoman kiireesti alkoi hän haalia kokoon papereita, jotka paljastivat isän syyllisyyden, ikäänkuin ne olisivat kalleinta, mitä hän omisti.