XV.
Enemmän kuin kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun Boleslav oli lähtenyt isiensä perintötilalta.
Sillaikaa oli tullut kevät. Nuoressa nurmikossa kukkivat maahumalat ja vuokot, ojissa rehottivat matarat ja nokkoset, ja puista satoi tuulen vähänkin hengähtäessä lakastuvia kukkaskissoja.
Pelloilla vetelivät aurat kiiltävän mustia vakoja levähtäneeseen maaperään, ja siemeniä kylvettiin jo multaan itämään.
Tämä oli pitkiin aikoihin ensimäinen vuosi, joka oli alkanut rauhallisesti ja jonka saattoi toivoa rauhallisesti loppuvankin. Europan hirmuhenki oli voitettu; kuten Prometheus oli hänet kahlittu kolkkoon, meren huuhtelemaan kallioon.—Miekka sai nyt ruostua, sahra ja äes pääsivät jälleen vanhoihin oikeuksiinsa.
Mitä kaukana Välimeren rannoilla oli tapahtunut maaliskuussa, siitä ei vielä aavistettu mitään täällä hiljaisissa maaseudun kaupungeissa ja yksinäisissä nummikylissä, ei aavistettu mitään pahasti häiritystä katrillista metternichiläisissä tanssiaisissa, ei itsevaltiasten suuttumuksesta eikä ylhäisten herrojen kauhusta, ei mitään karanneen kapinoitsijan julistamisesta valtiokiroukseen eikä varustuksista ja sotahuudoista.
Leivoset livertelivat kutsuen iloiseen työhön pelloille, ja maa avasi ikävöiden sylinsä ottaaksen vastaan kauan kaivatun siemenen.
Huhtikuun lopulla nähtiin eräänä päivänä omituisen joukon vaeltavan maantietä, joka idästäpäin vei Wartensteinin piirikaupunkiin. Kummastusta tuo matkue herätti kaikilla seuduilla, joiden läpi se kulki.—
Siitä ei päästy yksimielisyyteen, olivatko matkalaiset sotilaita vai työmiehiä. Enimmät olivat asestettuja, mutta pyssyn vieressä oli lapio heidän selässään, ja punaruutuisista repuista, jotka he olivat nuorilla sitoneet poikittain selkäänsä, pilkisteli sieroja ja viikatteen teriä.
Kymmenen tai kaksitoista miestä kulki ratsain, ja ikäänkuin kuormastona tuli perästä jono rattaita, jotka olivat kukkuroilleen täytetyt pullottavilla viljasäkeillä ja kaikenlaatuisilla työkaluilla.
Joukossa mahtoi olla noin puolentoistasataa päätä ja marssi se miltei sotilaallisessa järjestyksessä. Jonossa oli yksistään nuoria miehiä, enimmäkseen pellavatukkaisia ja rotevia vartaloltaan, kasvot leveät ja jyrkän kulmikkaat, eivät ollenkaan saksalaista mallia. Mutta eivät he puolalaistenkaan näköisiä olleet. He puhuivat kieltä, jota niillä tienoin ei kuunaan ollut kuultu, ja lauloivat lauluja, joita kukaan ei voinut oppia laulamaan.—Mutta komento, jota he tottelivat, oli sentään saksalainen, ja saksalainen oli kurikin, joka suoristi heidän rivinsä ja antoi heidän liikkeilleen ryhtiä ja vakavuutta.
Kulkueen etupäässä ratsasti mies, jonka eleitä he seurasivat huolella ja rakkaudella ja jonka lyhyet, vaikkakin siltä ystävälliset käskyt he täyttivät iloisen lapsellisella innolla.
Hän oli Boleslav, joka tämän sotajoukon kera oli tulossa hänelle kuuluvaa valtakuntaa takaisin vallottamaan.
Kaukaa Itä-Liettuasta, maakunnan äärimäiseltä kulmalta, missä ei Schrandenista oltu milloinkaan kuultu hyvää eikä pahaa, oli hän tämän joukkonsa pestannut. Sieltä, missä hän viisivuotisen oleskelunsa aikana oli tutustunut kansan kieleen ja luonteeseen, oli hän valinnut raatajikseen ainoastaan sellaisia miehiä, jotka olivat olleet sodassa ja tottuneet sotilaalliseen kuriin, mutta siitä huolimatta oppineet saksaa liian vähän, jotta heitä voisi schrandenilaisten pahat kielet myrkyttää.
Siten saattoi hän toivoa, ettei hänen kohtalonsa tulisi samanlaiseksi kuin isän, jonka luona ei pysynyt ainoakaan renki eikä päiväpalkkalainen. Jos schrandenilaiset uskaltaisivat käydä tappeluun näitä vastaan, kuten kerran puolalaisia, joita isä äärimäisessä hädässään oli kutsunut työhönsä, silloin heidät kyllä lähetettäisiin verissä päin kotiinsa.
Ylpeällä luottamuksella katseli hän tulevaisuuteen.
Hän olisi mielellään palannut jo aikaisemmin; mutta ryhtyäkseen teettämään työtä suuressa kaavassa, kuten oli tarvis, täytyi hänen odottaa aikaa, jolloin saisi isotätinsä perinnön käsiinsä ja siten tarpeelliset varat käytettäväkseen.
Vaikeita aikoja oli hän elänyt sen tammikuun yön jälkeen, jolloin hän verensä pakotusta paeten oli rientänyt lumista tietä kuutamossa loistavaa etäisyyttä kohden, onnettoman naisen huutojen kaikuessa korviinsa. Ei ollut Regina saattanut käsittää, mikä hänen herraansa oli mennyt.
Viipyi kauan, ennenkuin hän näistä huudoista vapautui ja ennenkuin tuskallisesti rukoileva katse, joka häntä seurasi mihin hän liikkuikin, alkoi häipyä hänen mielestään.
Königsbergissä, johon hän oli kääntynyt, aikoi hän rohkealla itsesyytöksellä vaatia viranomaisilta itselleen oikeutta, joka häneltä ja hänen suvultaan oli tähän asti evätty.—Tosin häneltä ei sulettu ovia, kuten kerran hänen isältään—risti hänen rinnassaan avasi ne hänelle—, mutta kohtelias olkapäiden kohautus, jolla hänelle luvattiin katsoa, mitä oli tehtävissä, ja kylmä viittaus oikeudellisiin muodollisuuksiin, joita oli noudatettava, opetti hänelle pian, että intohimoinen itseuhrautuminen, jota hän oli aikonut, sai täällä varsin vähän aikaan.—Isänsä kirjevaihdon, jonka hän oli vapaaehtoisesti aikonut luovuttaa viranomaisille, jotta sekavaan pimeyteen leviäisi valoa, pani hän jälleen kasaan säästäkseen sen soveliaampiin tilaisuuksiin.—Sitä paitsi oli paljon hävitetty, joka olisi vaikuttanut lieventävästi. Vaaka oli joutunut pois tasapainostaan, ja vaikka hänelle olikin sallittua raivota omaa itseään vastaan, niin isän muisto vaati sääliväisyyttä.
Kaikesta huolimatta alkoivat nämä kosketukset ulkomaailman kanssa, kosketukset, jotka vaikuttivat niin omituisen jäähdyttävästi ja raitistavasti häneen, vähitellen hälventää kuumeista kiihkeyttä hänen mielestään. Hän näki nyt seisovansa asiain syiden eikä enää kirousten edessä, sanojen eikä enää ryhmysauvojen vastassa. Tämä teki hänelle hyvää ja rauhotti häntä. Hän laitteli suunnitelmia ja varustautui huolellisesti siihen, mitä tulevaisuus häneltä vaati.—
Samalla häipyi lumous, jolla metsistynyt palvelustyttö oli häntä pitänyt pauloissaan. Jokainen ihminen, jonka hän kohtasi, jokainen ajatus, joka heräsi hänen mielessään, tempasi hänet yhä kauemmaksi tytöstä. Katumus, että hän oli kohdellut tätä raa'asti ja säälimättömästä, vaikeni vähitellen, ja se teho, jolla Regina oli monet kuukaudet häneen vaikuttanut, alkoi hänestä tuntua käsittämättömältä.—
Mutta toisinaan, kun hän hämärähetkinä istui yksikseen huoneessaan ravintolassa, näki hän jälleen tytön silmien hehkuvan, ja häntä värisytti, ikäänkuin tyttö olisi hänen läheisyydessään. Oli kuin silloin alkaisi uudestaan polttaa arpea, joka uurtautui hänen alahuulensa poikki ikäänkuin tuon suudelman polttomerkkinä, ainoan suudelman, jonka nainen oli konsanaan painanut hänen huulilleen, sillä hänen ujo, synkkä ulkonäkönsä oli iät kaiket pitänyt naiset hänestä loitolla.
Silloin tuntui hänestä, kuin hetki, jolloin heidän huulensa olivat yhtyneet, olisi sulkenut itseensä koko hänen elämänsä onnen. Tämä kuitenkin oli vain joutilaan mielen lumeita, ja lampunvalo ja työ hälvensi ne hetikohta.
Rauhottaakseen tyttöä poistumisensa johdosta—pakonsa, olisi hän voinut sanoa—oli Boleslav tälle kirjottanut muutaman kerran, pyytänyt vastausta ja luvannut pian palata.
Kerran oli Reginaltakin saapunut tietoja, tyyni, vakava kirje, joka oli kirjotettu voimakkain kynänvedoin ja jokseenkin virheettömällä kielellä.—Vanhan kirkkoherran koulutus ei monivuotisen orjuudenkaan aikana ollut mennyt hukkaan.—
Kotiseutuaan lähetessään veti hän nyt kirjelipun taskustaan ja luki vielä kerran sanat, jotka hän—vastoin tahtoaan—osasi ulkoa ennestään.
»Rakas herrani!
Älkää olko huolissanne minun tähteni. Minulle ei tee kukaan mitään. Kylässä eivät tiedä lainkaan, että olette poissa. He pelkäävät sudenrautojakin, sillä eihän heille ole kukaan sanonut, että ne ovat poissa. Varmuuden vuoksi katson joka ilta, että pistoolit ja pyssyt ovat kunnossa, jottei mitään puuttuisi jos he tulisivat. Mutta he eivät tule. Haavaa en enää muistakaan. Bockeldorfin kauppias antoi minulle englantilaista laastaria, ja kun laastarilappu putosi pois, oli haava terve. Jäidenlähtö ja tulva on nyt ohitse, Luojan kiitos. Muutamia päiviä sain nähdä nälkää, sillä vettä oli Liekowan niityllä niin korkealta, että oli mahdoton kaalata ylitse. Ja herra Merckelin luo en olisi mennyt, vaikka olisin nyykistynyt siihen paikkaan. Ah, rakas herra, olen hyvin iloinen, kun aiotte pian palata. Sillä en enää tiedä lainkaan, miksi elän, kun en enää saa teitä palvella. Seison Kissanportaalla niin usein kuin voin ja odotan teitä, jotta voisin laudat työntää paikoilleen ja pääsisitte ylitse. Pyydän, ettette tulisi yöllä ettekä tiistaiaamuna ennen seitsemää, sillä silloin olen taipaleella Bockeldorfiin. Ja lumi on jo kaikki sulanut. Ja nurmi alkaa jo vihertää. Ja eilen kuulin jo visertävän pääskysten, joilla on pesänsä räystäskourussa. Mutta nähnyt en niitä ole vielä. Monta kertaa tuntuu sydämeni salpaantuvan ja päätäni pyörryttää, ja minä syön vain vähän. Luulen sen tulevan siitä, etten voi sietää yksinäisyyttä. Mutta enpä tiedä, miksi teille kerron tätä kaikkea. Kai siksi, että olette aina ollut niin hyvä minulle. Ja kaipaan teitä kovasti, koska aina olette ollut minulle niin hyvä, ja piirrän
uskollisimmalla nöyryydellä
Regina Hackelberg».
Tämä kirje oli Boleslavin täyttänyt ilolla ja tyytyväisyydellä; sillä vaikka se yhdeltä puolen todisti, että tyttö ymmärtäväisesti mukautui olosuhteihinsa ja että hänestä oli tarpeetonta huolehtia, osotti se toiselta puolen, että hän pysyi puhtaimmasti uskollisena herralleen ja kuului hänelle koko sieluineen.—Niin iloinen kuin Boleslav olikin vapauduttuaan myrkystä, jota tyttö oli valanut hänen mieleensä, ilahdutti häntä kuitenkin varmuus tästä alttiudesta.
Hänen uskonsa Helenan siunaukselliseen lähetystehtävään oli sillävälin saanut uutta ravintoa. Helenan kirjehän hänet oli suurimman vaaran hetkenä pelastanut, ja hän kantoi sitä kuin mitäkin taikaesinettä povellaan, vaikkei sitä lukenutkaan niin mielellään kuin Reginan kirjettä.
Kohta kun hän oli saapunut pääkaupunkiin, oli ikävä ajanut hänet tuomiokirkkoon, jonka alttariholvissa kuva seisoi. Mutta hän pettyi pahasti toiveissaan. Pyhä neitsyt liljojen ja ruusujen keskellä oli suorastaan naurettava. Se seisoi siellä kuin mantelitaikinasta leivottuna, ja kukat sen ympärillä kohottivat päänsä niin siveästi ja nenäkkäästi kuin aikoisivat tehdä jonkin ylen tyhmän kysymyksen.
Ja tätä kuvaa oli hän vuosikausia säilyttänyt mielessään lemmittynsä kasvojen sijasta! Oli jo aika Helenan astua näyttämölle omassa persoonassaan muuten oli lähellä vaara, että hän alkoi rakastaa pelkkää haavekuvaa.
Kuinka tuoreena, uhkuvan rakastettavana seisoi nyt, kun hän oli kotiin saapumaisillaan, hänen sielunsa silmien edessä odottava palvelustyttö, ikäänkuin jälleennäkemisen ilo koskisi häntä, häntä yksistään!—
Oli päivänpaisteinen aamuhetki.
Eräässä kirkonkylässä lähellä Wartensteiniä oli hän levähtänyt viimeksi joukkoineen; sillä itse piirikaupungin aikoi hän sivuuttaa kiireimmittäin, välttääkseen kiusallista huomiota. Sieltä oli vielä kolme ja neljäsosa peninkulmaa kotikylään, jonne hän vielä toivoi ehtivänsä illalliselle, sillä hänen reippaat poikansa olivat tottuneet pikamarsseihin.
Wartensteinin kahdesta tornista löivät kellot kahdeksan, kun hän marssi sammaltuneesta kaupunginportista sisään. Hän saattoi toivoa aikaisena aamuhetkenä pääsevänsä tiehensä ilman että häntä kysymyksillä rasitettiin.
Mutta hän ei aavistanutkaan yllätystä, joka häntä odotti. Vartiat, sen sijaan, että olisivat hänet pysähdyttäneet, ja vaatineet tullimaksua, huusivat torninikkunoihin: »Soittakaa kelloja, soittakaa kelloja! Ensimäiset ovat jo täällä!»
Sitten ojensi hän tervehtien pistimensä, kirkonkellojen ilmottaessa Wartensteinin asukkaille Boleslavin saapumisen.
»Mitähän tämä merkinnee?» kysyi hän itsekseen päätään pudistellen, ja hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän edelleen ratsastaessaan näki kadut täytenään kiihtyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka liehuttivat nenäliinojaan ja hattujaan ja kohottivat hänelle kaikuvia hurraahuutoja.
Liettualaisista, jotka voittokulussaan olivat tottuneet sellaisiin vastaanottoihin, lankesi tällainen vastaanotto luonnostaan ja he vastasivat täyttä kurkkua.
Boleslavista oli selvää, että tässä oli tapahtunut väärinkäsitys, joka piammiten selviäisi itsestään.
Hänen ratsastaessaan torille, joka oli ihmisiä täynnä tungokseen asti, astui häntä vastaan maaneuvos juhlapuvussaan, pormestarin ja kaupungin viranomaisten saattamana. Hänen leijonanharjansa liehui aamutuulessa. Hän painoi valkoisen solmukätensä rinnalleen ja rykäisi valmistautuen puhumaan.
Tunnettuaan Boleslavin, joka oli reippaasti hypähtänyt maahan ratsultaan, ponnahti hän hämmästyneenä takaperin; siitä huolimatta alkoi hän: »Onnittelen teitä, vapaaherra von Schranden, että olette ensimäinen rientäessänne tänne joukkoinenne— —»
»Pysähtykää, herra maaneuvos», keskeytti hänet Boleslav. »Tässä täytyy olla erehdys. Nämä miehet ovat työmiehiä, joita olen Liettuasta pestannut maatilalleni. Olen matkalla Schrandeniin.»
Kaupunginisien jono myhäili salavihkaan. Heille oli mieliin, kun maaneuvos teki itsensä naurettavaksi, ja tällaisessa tapauksessa pitivät oman hullunkurisen osansakin mielellään hyvänään.
»Ettekö vielä tiedä siitä?» kysyi hän koettaen niellä harmiaan.
»Tulen Preussin äärimäiseltä nurkalta, herra maaneuvos.»
»Ettekö ole kuullut, että Napoleon on paennut Elbasta ja että kuningas on uudelleen kutsunut Preussin kansan aseihin?»
Boleslav tunsi pelästyksen ja ilon sekaisen tunteenpuuskan sydämessään.
Niin oli siis maailmanhistoria jälleen ottanut hänen pienen kohtalonsa hartioilleen ja kantoi sitä epätietoisuutta kohden. Hänen suunnitelmansa olivat lennähtäneet hajalle, työ, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt, oli päättynyt tuskin vielä alettuaankaan.
Mutta pois kaikki huolet ja valitukset! Isänmaa kutsuu! Isänmaa kutsuu!
»Kiitän teitä, herra maaneuvos», sanoi hän koettaen hillitä levottomasti sykkivää sydäntään, »siitä kunnianosotuksesta, jonka olitte aikonut minulle ja schrandenilaisille. Tahdomme osottaa sen ansaitsevamme ja olla neljänkolmatta tunnin kuluessa paikalla.»
Maaneuvos ojensi hänellä kätensä. Hän astui askelen takaperin, ja oli maksamaisillaan kolminkertaisesti häväistyksen, jonka kerran oli kärsinyt maaneuvokselta.
Sitten malttoi hän mielensä. Isänmaa kutsuu! sanoi ääni hänen povessaan. Mitä merkitsevät sinun pienet vihasi ja myötätunteesi!—Ja hän tarttui solmukäteen, joka jo loukkautuneena vetäytyi takaisin, ja pudisti sitä lujasti.
Sitten sai hän lähempiä tietoja. Eilen illalla oli kuninkaan kehotus saapunut Wartensteiniin. Koko yön olivat viranomaiset työskennelleet valmistaen määräyksiä paikallisille esimiehille, ja määräykset olivat viivyttelemättä lähetettävät ratsastavain lähettiläiden mukana.
»Myöskin Schrandeniin?» kysyi Boleslav.
»Tietysti».
»Saanko liittää mukaan sotilaallisen määräyksen?»
»Jos haluatte.»
Hän repäisi lehden muistikirjastaan ja pyöräytti siihen seuraavat rivit:
»Viiden aikaan iltapäivällä saapukoot asevelvolliset miehet matkakapineineen ja varustuksineen tarkastukseen kirkkomäelle. Lähdön hetki ilmotetaan sitten.
von Schranden, nostoväen kapteeni. Paikkakunnan esimiehelle.»
»Ja kuinkahan Reginan käy?» huusi muistuttavasti ääni hänen povessaan.
Mutta hän ei tahtonut sitä kuulla. Hän oli aivan kuin huumautunut. Toiminnan kuume oli hänet vallannut.
Ensin kutsui hän miehensä kokoon, selitti heille, että heidän palveluksensa oli lopussa ja että heidän oli kiireimmittäin palattava kunkin kotiseudulleen, liittyäkseen siellä joukkoihinsa.—Hän maksoi heille palkkansa ja kättä puristaen toivotti onnea ja siunausta.
Reippaat nuoret miehet, jotka häneen olivat jo ehtineet kiintyä täydestä sydämestään, suutelivat hänen vaatteidensa liepeitä ja erosivat kyynelsilmin. Sitten hommasi hän korjuuseen rattaat, joiden kuormat eivät suinkaan edustaneet väheksyttäviä pääomia, teki sopimukset siemenjyvien ja elintarpeiden kaupoista ja jätti hevoset remonttikomissionin käytettäviksi.
Ainoastaan yhden, sen, jolla hän ratsasti, jätti hän omiksi tarpeikseen.
Oli jo puoli kolmen aika iltapäivällä, kun hän oli toimensa suorittanut ja saattoi lähteä kotitaipaleelle. Erään räätälin ikkunassa oli hän nähnyt riippuvan väliaikaisen univormun, joka lukuunottamatta nostoväen upseerin pukuun kuuluvaa loistoa, oli määräysten mukainen, ja koska se sopi hänelle ja sen kaulus pian oli vaihdettu uuteen punaiseen kaulukseen, oli hän sen ostanut ilman pitempiä epäröimisiä.
Niin saattoi hän välttävässä asussa astua schrandenilaistensa eteen, jotka nyt olivat joutuneet hänen käsiinsä toisin tavoin kuin hän oli aavistanut.— —
Samaan aikaan, kun Boleslav ratsasti kotiseutuaan kohden, asteli »Mustan Kotkan» perähuoneessa luutnantti Merckel tuimimmasti tuohtuneena edestakaisin.
»Ja sitä en tee—enkä alistu moisen lurjuksen käskettäväksi», huusi hän isälleen, joka oli häntä viihdyttääkseen tuonut pöytään talon parasta viiniä—se oli vielä koko hapanta sekin— -eikä väsynyt täyttäessään lasia lasin perästä raivoavalle pojalleen.
»Felix hyvä», pyysi hän mielistellen, »ole nyt järkevä—kun kerran kuningas on niin määrännyt ja esivalta niin vaatii—»
»Mutta entä jos kunnia vaatii päivastoin, isä?» huusi poika viiksiään kierrellen. »Olen upseeri, isä—minulla on kunniantuntoa rinnassani—ja kunniantuntoni sanoo minulle: kuole mieluummin, anna ennen ampua kuula rintaasi, ennenkuin sallit isänmaan kavaltajan pojan olla päällikkönäsi.»
»Mutta kun kuningas»—toisti vanhus epätoivoissaan.
»Kuningaspahan siitä paljokin tietää! Hänet on sokaistu, petetty, pimitetty. Mutta minä, minä tahdon avata hänen silmänsä, tahdon hänelle huutaa: majesteetti, täällä on kolmekymmentä urhoollista sotilasta ja yksi kunnianherkkä upseeri, jotka tahtovat ennemmin—»
»Juo, Felix hyvä», pyysi vanhus ja pyyhki tuskanhikeä otsaltaan. »Tämä viini maksaa itselleni taalarin pullo. Sellaista et löydä muualta koko maailmasta.»
»Piru vieköön liemesi!» huusi poika ja löi pulloa miekkansa tupella. »Kunniaani en myy mistään Juudaksen hinnasta! Kunniani ei salli tukkia suutaan! Kunniani vaatii, että repäisen sydämen sen kirotun koiran rinnasta! Ja sen minä teen.—Tämä isänmaamme häväistys on kerrankin juuritettava pois. Tämä ruttopaise on leikattava ja tulella poltettava pois preussilaisen upseeriston ruumiista! Minä teen sen! Niin totta kuin olen urhoollinen sotilas! Niin totta kuin kunniani tähden tahdon kuollakin!—Hyvästi näkemiin, isä! Minun on vielä mentävä sanomaan jäähyväiset lemmitylleni!»
Ja suipistaen huulensa vihellykseen, marssi puolijuopunut sankari pellolle, kolkutellen säännölliseen tahtiin miekkansa kärjellä lattiaa.——
Ratsastaessaan kohta neljän jälkeen kylään näki Boleslav tien akkoja ja ukkoja täytenään, jotka äänettöminä ja arkoina kuten paha omatunto väistyivät hevosen kavioiden tieltä ja sitten juoksivat hänen perästään. Hän kopeloi pistoolejaan ja vetäisi miekkansa höllemmälle huotrastaan, sillä hän aavisti ottelua, joka hänellä oli edessään.
»Jolleivät he sotilastakin mukana ole muuttuneet uusiksi ihmisiksi, voi heidän päähänsä pälkähtää nujertaa minut rintaman edessä», ajatteli hän ja hänen rintansa kohoili täyteläämmin.
Kirkkomäen läheisyydessä oli joukontungos vielä suurempi. Hänen täytyi ratsastaa vitkalleen antaakseen heille aikaa väistyä tieltä. Sieltä täältä kuuli hän puoliäänekkään naurahduksen tai hampaiden välitse muristun kirouksen. Muuten syvä hiljaisuus.
Kirkon päätyseinämälle, noin kahdenkymmenen askelen päähän porraskivistä, näki hän miehistön asettuneen kaksinkertaiseen riviin, jossa ensi arviolta saattoi olla viisi- tai kuusitoista ruotua.
Luutnantti Merckel asteli rintaman edessä kahtaannekäsin, kuiskuttaen—kuten näytti—milloin sille, milloin tälle kehottavia sanoja. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen käyntinsä oli horjahtelevaa, pari kolme kertaa joutui ratsumiekka, jota hän kantoi, hänen jalkojensa väliin.
Boleslav heitti nopean, tutkivan katseen pappilaa kohden. Sen ikkunat olivat tiiviisti verhotut. Puutarhassakaan ei näkynyt elonmerkkiä.
Syvään hengittäen ratsasti Boleslav väkikehän sisään, joka sulkeutui hänen takanaan. Taasen hän seisoi—yksin kaikkia vastaan—schrandenilaisten susien kanssa vastatusten, mutta tällä kertaa herrana.
Samalla tunsi hän, että rautainen tyyneys, jota hän aina tunsi, milloin oli kysymys elämästä ja kuolemasta, ei tälläkään kertaa ollut pettänyt.
»Odotan teidän ilmotustanne, herra luutnantti», huusi hän uhaten.
Hänelle vastasi nauru juopuneen kurkusta.
He siis kapinoivat. Hänen aavistuksensa ei ollut pettänyt.
Hän tempasi miekan huotrastaan.—»Hiljaa!» komensi hän.
Riveistä kuului murinaa. Pari kolme astui taisteluun vaativina rintamasta esiin. Luutnantti Merckel päästi haukkumasanan ja vetäisten miekkansa syöksähti Boleslavia kohden.
Lähimmässä tuokiossa heitettiin arpa elämästä ja kuolemasta. Voi sitä, ken epäröi!
Välähdys—suhahdus—ja kimeästi kirkaisten vaipui luutnantti Merckel hiekkaan.
Rivit tahtoivat hajota, tahtoivat syöstä hänen kimppuunsa, mutta ällistys ja kauhistus oli ne kivetyttänyt.
»Hiljaa!» kaikui jyristen uudestaan, eikä kukaan tohtinut liikuttaa silmäripsiäänkään,
Boleslav piti vasemmalla kädellään pistoolin satulakotelosta ja viritti hanan, antaen ohjasten solua asetta pitelevään oikeaan käteensä.
»Nostoväen miehet!» huusi hän äänellä, joka kaikui kauas yli kirkkomäen. »Tiedätte, että kuusi tuntia sitten olette tulleet sotalain alaisiksi ja että pieninkin kapinan yritys maksaa henkenne. Mitä ennen on tapahtunut, sitä en tahdo ottaa lukuun. Mutta ken ei tästedes hengenvedossa ja murisematta tottele käskyjäni, hänen päähänsä heti paikalla ammun kuulan.»
Felix Merckel, jonka päästä vuoti verta virtanaan, oli sillävälin toipunut ja koetti nousta pystyyn. Mutta veri, joka virtaili pitkin hänen kasvojaan, pimitti hänen näkönsä, niin ettei hän tiennyt, missä oli.—
»Riisukaa häneltä miekka!—Sitokaa hänet!» käski Boleslav.
Nostoväen miehet katselivat toisiansa. Heillä ei ollut mitään nuoraa. Epäröiminen saattoi jälleen merkitä paljo.—Nopealla päättäväisyydellä hyppäsi Boleslav hevosen selästä, tempasi suitset sen suusta ja ojensi hihnat vasemmalle sivustamiehelle.
»Eteenpäin! Kaksi seuraavaa menee auttamaan!»
Vitkalleen, myrkyllisen aroin katsein kävivät he toimeen. Maassa makaava huitoi käsin ja jaloin ympärilleen ja koetti hihallaan pyyhkiä verta silmistään. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat. Hihnat kiertyivät hänen ranteihinsa ja vaahtoiset kuolaimet saivat tehdä kapulan virkaa.
Hevonen oli sillävälin lähtenyt tiehensä ja pelästyneen joukon lävitse murtautunut vapauteensa.
»Viekää hänet kirkkoon», käski Boleslav.
Samassa saapui vanha ravintolan isäntä ulvoen ja väännelleen käsiään.
»Felix», parkui hän, »mitä he ovat tehneet sinulle? Älä salli sitä. Huuda toki apua! Auttakaa häntä hyvät, ihmiset! Minä olen esivalta. Tahdon, että autatte. Käsken niin.»
»Käskijä olen täällä minä», tiuskaisi Boleslav.
Silloin muutti hän menettelytapansa ja koetti liikuttaa tämän ankaran miehen sydäntä.
»Herra kapteeni, olkaa armollinen minua onnetonta isää kohtaan. Olenhan teitä kerran kantanut käsivarsillani. Olitte silloin niin pieni, aivan pieni. Ja aina olette ollut minulle rakas... Eikö niin, rakkaat ihmiset, junkkarimme puolesta olisimme aina olleet valmiit uhraamaan henkemme?»
Hän oli siksi hyvässä lihassa, ettei voinut langeta polvilleen Boleslavin eteen, muuten olisi hän sen tehnyt. Sitten, kun hän näki, kuinka hänen poikaansa laahattiin pois, juoksi hän epätoivoissaan hänen perästään ja koetti tarttua hänen takkinsa liepeeseen. Mutta silloin sulkeutui ovi heidän välilleen.
»Avain minulle!» käski Boleslav.
Vanhus heittäytyi portaille ja vasaroi nyrkeillään tammilautoja.
Sivustamies, jota hänen apulaisensa seurasivat, toi avaimen Boleslaville.
»Mikä on nimesi?»
»Michel Grossjohann», vastasi schrandenilainen ynseästi.
»Ja te toiset?»
»Franz Malky.»
»Emil Rosner.»
Boleslav merkitsi heidän nimensä muistikirjaansa.—»Te kolme vartioitte vankia tämän yön ja vastaatte hänestä hengellänne.»
Vanhus kirkonovella näytti, kun kaikki hänen raivonsa ei auttanut mitään, tulevan jälleen suunnilleen ja hiipi, salavihkaan Boleslaviin vilkuen, pappilaa kohden.
Boleslav luuli tietävänsä mitä hän aikoi siellä tehdä.
»Te kolme seuraavaa», jatkoi hän, »vartioitte sakariston ovea ja pidätte huolen siitä, ettei kukaan, paitsi haavuria, joka tulee hänet sitomaan, pääse ulos eikä sisälle.—Ymmärrättekö?»
»Kuten käskette!» murisi kolme raivosta vapisevaa ääntä.
»Ja nyt toimeen, pojat. Maaneuvoksen viraston luettelon mukaan on Schrandenin kylässä asevelvollisia miehiä kaikkiaan— — —»
Ja tarkastus alkoi.— — —