XVI.
Tunkeuduttuaan kahta tuntia myöhemmin töllisteleväin joukkojen lävitse, jotka taikauskoisen kammon valtaamina mulkoilivat häneen, ikäänkuin hän olisi osannut noitua, ja päästyään niitylle, jolla ei ollut ainoatakaan ihmistä, tuntui hänestä kuin olisi hän jättänyt metsänpetojen häkin, petojen, joiden kesyttäminen hänellä oli tehtävänään.
Vaara näytti nyt lopultakin olevan ohitse. »Kun heidät olen tänään saanut hallituksi», tuumi hän itsekseen, »eivät he enää huomenna uskalla mukista.» —Hän ojensihe iloissaan saavutetusta voitosta.
Vielä vain jäähyväiset Reginalle—ja kaikki huolet olivat ohitse. Hänen edessään levisi jälleen kukkiva maailma—hän oli kuulevinaan kaukaa houkuttelevaa rumpujen pärinää ja sotahuutoja.
»Nyt Reginan luo!» huusi hän äkkiä syvältä sydämestään puuskahtavalla riemulla, niin että säikähti itseään. Valmistuakseen vaikeaan tehtävään päätti hän tehdä kierroksen metsän lävitse, ennenkuin suuntaisi askeleensa Kissanportaalle.
Aurinko kallistui metsän latvoja kohden. Kevätvihreille niityille levisi utuisia varjohuntuja, ja vetisistä ojista nousi väkevä mudan tuoksu.
Honkametsä vain seisoi jykevänä ja äänetönnä kuten talvisaikaankin. Ainoastaan sieltä täältä pilkisti vaalean vihreä lehtivesa näkyviin hirsijyleikön lomasta.
Hän heittäytyi sammalikkoon selälleen ja katseli päivänvaloa, joka kuin purppurainen kudos riippui tiheikön yllä.
Vielä, kerran antoi hän viime tuntien uhkayrityksen liukua editsensä.—Pappilan tiiviisti verhotut ikkunat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka huolellisesti Helena osasikaan häneltä estää jokaisen silmäyksen alueelleen! Täytyihän tytön sentään tietää, mitä hänen esiintymisensä kylässä merkitsi. Täytyi toki tietää, että hän huomenna lähtisi täältä eikä mahdollisesti palaisi konsanaan.
Eikö Helena tuntisi lainkaan kaipausta puhutella häntä ensin vielä kerran? Eikö hetki, johon hän oli kirjeessään viitannut, ollut lyönyt tänään? Mitä auttoi kirje, jota hän kantoi povellaan, jos käsi, joka sen oli kirjottanut, vetääntyi hänestä pois? Lemmityn kuva oli nyt vaalennut tykkänään eikä se voisi seurata häntä taistelussakaan, jollei Helena itse sitä verestä.
»Jos hän minua rakastaa, kutsuu hän minua. Jollei hän kutsu, olen hänet menettänyt.»
Näin päätellen jätti hän metsän ja astui sillalle.
Heleään viheriään pukeutuneena hymyili puisto häntä vastaan. Poppelien latvoilla lepäsi hopeainen hohde, ja muratit tummanvihreinä häämöttivät niiden välistä.
Kuinka kaunis olikaan tämä kotipaikka, joka hänelle ei tarjonnut muuta kuin huolta ja tuskaa! Kuinka paloikaan hänen koko sydämensä noille kurjille raunioille, joissa hän sai asustaa kuin mikäkin pahantekijä! Oliko se kenties tuon naisen tähden, joka vapaaehtoisesti oli jakanut hänen kurjuutensa ja tahtoi tehdä oman kurjuutensa portaaksi hänen onnelleen?
Mutta hän ei enää ollut huolissaan siitä, mitä oli tuleva. Hän tiesi itsensä terästetyksi heikkoutta ja paheita vastaan, sittenkuin isänmaa oli hänet kutsunut. Hän olikin muuten jo kauan tuntenut olevansa Reginasta vapautunut. Aikoja sitten oli tyttö jälleen palvelustyttö, kuten hän itse herra.
Vielä yksi ainoa yö—ja papin kirous oli joutunut joutavaksi loruksi.
Kuinka oli Reginan käyvä?— —Sai katsoa itse eteensä. Olihan hän turvannut tytön tulevaisuuden. Enempää ei kukaan voinut häneltä vaatia. Ja lahjan tahtoi hän tänään tehdä kaksin-, jopa kolminkertaiseksi, jotta Reginaa kosittaisiin, kuten rikasta leskeä konsanaan... Jättiväthän tuhannet vaimonsa ja lapsensa nälkään ja kurjuuteen, eivätkä siltä saaneet räpäyttää silmäripsiäänkään, kun murhaavat kuulat lentelivät. Miksi hänen tarvitsi huolehtia siitä, kuinka tämä vieras olento jaksoi kestää yksinäisyytensä?
Niin karaisi hän itseään, sillä hänen sydämensä sykki sangen levottomasti...
Ja kun hän saapui Kissanportaan päähän, näki hän toiselta puolelta pensasten takaa tutun olennon, jonka laskeutuva aurinko kirkasti kultaisella hehkullaan.
»Regina!» huusi hän.
Mutta olento ei liikahtanut.
»Tulehan toki vastaan.»
Silloin hiipi tyttö kumaraisillaan vitkaan lähemmäksi painaen vasemman käden levällään harrottavilla sormilla vasenta rintaansa.
Boleslav vilkaisi häneen ja—pelästyi—
»Hyvä isä—miltä sinä näytät!» sammalsi hän.
Tyttö näytti aivan metsistyneeltä. Hänen vaatteensa olivat repaleina, tukka, joka ahkeraan kammatessa oli alkanut niin kauniisti kiharoitua, riippui jälleen pörröisinä suortuvina otsalla ja poskilla. Syvistä sinertävistä silmäkuopista pilkkuivat silmät taikamaisen kiiluvina, jäykkinä ja palavina eivätkä rohjenneet kohota häneen katsomaan.—
»Hänhän aivan menehtyy», huusi ääni hänen povessaan. »Hän kuolee sinun tähtesi!» Hän tarttui tytön käteen, joka hervotonna jäi lepäämään hänen käteensä.
»Regina—puhu toki—etkö lainkaan iloitse siitä, että olen täällä jälleen?»
Regina kyyristihe kuten silloin, jolloin hän vielä pelkäsi lyöntejä.
Boleslav silitti hänen kalseaa, kuivaa tukkaansa. »Tyttö raukka!» sanoi hän. »Sinun on ollut vaikea olla niin ypö yksin.»
Regina hytkähti herransa koskettaessa ja vaikeni.
»Miksi et minulle kirjottanut, että tunnet itsesi täällä liian yksinäiseksi?»
Regina pudisti päätään, sitten sanoi hän arastellen: »Mitäs minä yksinäisyydestä, herra?»
»Mikä sinua sitten on vaivannut?»
Regina katsoi häneen tuskallisesti ja vaikeni.
»Mutta?»
»Minä—luulin—ettette palaisikaan.»
»Mutta kirjotinhan sinulle, hupakko.»
»Niin, kirjotitte kyllä—tulevanne viikon kuluessa, ja silloin istuin Kissanportaalla yöt ja päivät—yöt ja päivät—mutta te ette tullut. Ja kolmen viikon perästä kirjotitte uudestaan: tulen kenties viikon kuluessa, ja sittenkään ette tullut. Ja silloin ajattelin, että tahdotte vaan minua syöttää sanoilla, jotta paremmin—viihtyisin. Ja että te kaduitte, että olitte ollut minulle ystävällinen, koska en sitä ansainnut ja koska ...» hän vaikeni ja peitti tuokioksi kasvonsa käsiinsä.
»Mutta kirjeesihän oli vallan järkevä.»
»Niin, herra», sammalsi Regina. »Olisiko minun —sopinut teille—muuten kirjottaa?»
Boleslav puraisi huultaan ja katsoi suoraan eteensä vihertäväin lehtien vilskeeseen.— —Mahtoikohan tyttö aavistaa jotakin siitä, mitä muutamain tuntien jälkeen oli tapahtuva?
»Mutta nyt on kaikki hyvin—eikö niin?» kysyi hän epävarmasti.
Silloin vaipui Regina huudahtaen hänen eteensä ja huusi hänen polviinsa kiertyen: »Kaikki on hyvin, jos jäätte tänne, herra. Minua niin pelottaa, että voisitte jälleen mennä pois, herra.»
Ei, hän ei aavistanut mitään.—Vaikein kaikista oli vielä hänen edessään. Boleslavista tuntui, kuin hänellä olisi kädessään salama, joka tytön musertaisi ensi kosketuksella.
Mutta vielä oli aikaa. Ensin täytyi tälle tuskastuneelle olento raukalle lahjottaa pari elvyttävän ilon hetkeä, ennenkuin häneen sattui viimeinen, raskain isku. Niin voi hän koota voimia sitä kestääkseen.
»Nouse, Regina», sanoi hän lempeästi. »Olkaamme iloiset, ja älä ajattele tulevaisuutta.»
Sitten kulkivat he rinnatusten hämärän puiston lävitse, jonka sirosti hiekotetut polut kiemurtelivat kuin kimaltavat purot viheriän nurmen keskitse. Epämääräinen versomisen ja mätänemisen höyryistä sekotettu keväinen tuoksu tulvahteli pensaista, ja puiden latvoista kuului kaihomielistä, kainoa suhinaa ja lintujen viserrystä.
»Kuinka kauniiksi täällä on kaikki muuttunut poissa ollessani!» huudahti Boleslav.
»Niin, herra», vastasi Regina. »On kauniimpaa kuin on ollut milloinkaan ennen.»
»Nytkö yhtäkkiä?» kysyi Boleslav hymyillen ja katsoi tyttöä syrjästäpäin. Silloin näki hän syvät varjot hänen poskillaan, niille oli levinnyt viehättävä puna.
»Hän elpyy jo», mietti hän itsekseen, ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi häipyvän onnen viimeiset hetket elettävinään.
»Olethan kaikesta huolimatta tehnyt ahkerasti työtä», sanoi hän, koettaen yhä säilyttää hyväntahtoisen herran äänensävyä ja viitaten pariin hyvin hoidettuun kukkasarkaan, joita peittivät punertavat esikot ja satakaunot.
Regina päästi lyhyen, ylpeän naurahduksen. »Täytyihän kaiken olla kunnossa, kun saavutte, herra.»
»Mutta itsesi, Regina, olet lyönyt laimin.»
Tyttö käänsi polttavan punan peittämät kasvonsa häpeissään syrjään.
»Onko minun sanottava totuus, herra?» sammalsi hän.
»Tietysti.»
»Ajattelin—että jo ennen—kuolisin—ja silloinhan olisi se ollut samantekevää.»
Boleslav vaikeni. Reginasta virtasi kokonainen rakkauden meri ja aaltoili jokaisen sanan mukana hänen ylitsensä.
Hänen silmiensä eteen aukeni nurmikenttä, joka linnan takana loivasti kallistui alas puistoon. Siellä seisoi rapaantuneella kantakivellä Diana jumalattaren jalusta, jonka Regina oli hilannut nurmikolta paikoilleen. Itse kuvapatsas, jota hän varmaankaan ei ollut jaksanut nostaa, makasi jalustan ääreen vieritettynä, ja kasvot tyhjine, valkeine silmineen olivat ylöspäin. Muutamien askelten päässä siitä oli musta, nelisnurkkainen pengos heleänvihreän nurmikon keskellä. Tämä oli paikka, jossa Boleslav oli ensi kerran tavannut tytön touhuissaan kaivamassa hautaa turmelijalleen, jota ei kukaan muu tahtonut haudata.
»Olen jättänyt tämän silleen—muistoksi itselleni», sanoi hän kuin anteeksi pyytäen ja viittasi maasta viillettyihin turpeihin, jotka alkoivat kasvaa kiinni nurmipenkiksi.
Sitten kulkivat he edelleen pensaikon luo, joka ympäröi puutarhamajaa kuin korkea häkkiaita.
»Ja lasikaton olen jälleen korjannut», sanoi Regina.
»Oo-ho?»
Heidän katseensa yhtyivät, mutta kääntyivät nopeasti jälleen etäisyyteen.
Rauhallisena odotti pieni maja heitä, ja ikkunan-ruudussa kimmelsi vielä iloisen houkuttelevana myöhästynyt päivänsäde, vaikka kaikki muu oli ympärillä varjojen verhossa.
Suloinen kodikkuuden tunne valtasi Boleslavin ja viihdytti tuokioksi levottomuuden, joka jäyti hänen mieltään.
»Mene», sanoi hän, »keitä minulle jotakin illaksi; olen nälkäinen ja uupunut kovasta ratsastuksesta.»
Hänelle johtui mieleen hevosensa—missähän se mahtoi harhailla? Sitten unhotti hän sen jälleen.
»Ja laita itsesi kuntoon», jatkoi hän, »jottet pöydässä näytä siivottomalta.»
»Kyllä, herra,—niin hyvin kuin voin.»
Eteisessä he erosivat. Boleslav meni asuinhuoneeseen, Regina keittiöön.—Syvästi huoahtaen heittäysi Boleslav sohvalle, joka rutisi ja natisi hänen painostaan. —Kaikki näytti samalta kuin hän sen taanoisena yönä oli jättänyt, ei sentään—esirippu ja sentakainen vuode oli uuninnurkasta hävinnyt. Isoäidin kuva myös puuttui.—Laukaus, joka oli hipaissut Reginan olkapäätä, oli sen särkenyt aivan pirstaleiksi.
Ikkuna oli auki. Väkivän maan tuoksu, joka häntä ei tänään jättänyt missään, uhkui virtanaan huoneeseen. Se mahtoi tulla multakasoista, joita oli luotu päätyseinämälle.—Minuutti minuutilta kasvoi hänen levottomuutensa.
Hän ei voinut viihtyä kauemmin yksin. »Miksi tahdot lyhentää ennestäänkin niukkoja hetkiä?» sanoi hän itsekseen ja aikoi mennä keittiöön; silloin näki hän Reginan paljain hartioin kyyröttävän lieden tulen edessä ja ompelevan nuttuaan.
Pelästyneenä vetäytyi hän takaisin.
Mutta muutamien sekuntien jälkeen tuli Regina itse pukeutuneena avaamaan hänelle ovea.
»Mitä käskette, herra?»
»Näytä, miten olet katon korjannut», vastasi Boleslav, kun hänelle ei mitään muuta johtunut mieleen. Hän kiitteli työtä, mutta ei katsonut sitä lainkaan. Sitten pysähtyi hän lieden eteen ja tuijotti kielehtiviin liekkeihin. Oli jo tullut melkein pimeä, tuli heitti lepattelevan loimonsa nokisille seinille.—
»Minä autan sinua keittämisessä», sanoi Boleslav.
»Oh, herra, te teette minusta pilkkaa», vastasi Regina, mutta onnen loiste levisi hänen kasvoilleen.
»Mitä saan sitten?»
»Paljoa täällä ei ole kotona, herra—munia ja palvattua silavaa—vähän tuoreita vihanneksia—muuta ei ole mitään.»
»Kiittäisin Jumalaa, jos saisin—» Äkkiä vaikeni hän. Vähällä oli hän ilmaista kaiken. Eihän tyttö aavistanut mitään. Eikä hänen tarvinnut aavistaakaan.—Aamuun asti kestäköön hänen onnensa.
»Eteenpäin siis», sanoi hän nauraen, vaikka hänen kurkkuaan kuristivat aavistukset ja huolet, »muuten näännyn nälkään.»
»Ensin täytyy veden kiehua, herra.»
»Hyvä—odotetaan.» Hän kyykistihe puulaatikolle istumaan. »Ja sitten, Regina, tulehan vähän lähemmäksi. Et miellytä minua vieläkään—tukkasi—»
»En ole sitä vielä ehtinyt kammata, herra.»
»Tee se siis.—»
Reginan silmät leimahtivat jälleen aran rukoilevasti häneen. »Teidänkö täällä ollessanne, herra?» sammalsi hän.
»Kas, kuinka tekokaino aivan yhtäkkiä!»
»En minä siksi, herra— —»
»Älä sitten kursastele.»
Regina meni huoneen etäisimpään nurkkaan, missä hänen vuoteensa oli, ja päästi rivakalla liikkeellä valloilleen aaltoilevan hiustulvansa, joka ulottui aina lanteille saakka. Kammatessaan huomattuaan, kuinka hänen herransa silmät mieltyneinä tähystelivät häntä, levitti hän äkkiä, kuin hävyn ja onnen valtaamana, käsivartensa ja heittäytyi vuoteensa eteen lattialle, painaen kasvonsa tyynyyn.
Boleslav odotti äänetönnä, kunnes tyttö nousi.—Hiuksensa järjestettyään tuli Regina hänen luoksensa lieden ääreen ja puuhaili pannujen ja kattilain kera, häneen vilkaisemattakaan.
»Kerros nyt, Regina—mitä kaikkea tällä aikaa on tapahtunut?» kysyi Boleslav.
Regina pudisti päätänsä.—»Bockeldorfissa oli kaikki ennallaan—paitsi kauppiasta ja hänen rouvaansa en ole nähnyt ketään.—Kyläänkään en mennyt tulvan aikaan—mutta olen kai sen jo teille kirjottanut, ja sain aika tavalla nähdä nälkää—mutta mitäs siitä.—Niin, tosiaan, sitten on tänne tullut kirjeitä viime viikkoina, viranomaisilta Wartensteinistä, Königsbergistä ja—tänään vielä yksi—se on— —»
»Hyvä, hyvä, myöhemmin, kun teemme tulen.» Mitä maailma häntä liikutti—tänään, kun hänen oli poltettava takanaan sillat menneisyyteen, kun hänelle ei jäänyt mitään siitä, mitä oli elänyt ja kärsinyt!—
Sitten, kun illallispöytä oli katettu ja lamppu loisti häntä vastaan Reginan kädestä, meni hän tytön kera asuinhuoneeseen.
»Ethän ole kattanut itsellesi», huomautti hän.
»Saanko minä, herra?»
»Tietysti saat!»
»Ja teille—mitä viiniä, herra?»
Boleslav hengitti syvään. »Ei mitään.»
Jälleen istuivat he vastatusten rauhallisessa lampunvalossa, kuten niin usein talvipuhteina, lumen pyrytessä ikkunaruutuja vasten ja myrskyn orsia ravistellessa. Nyt lentelivät sieltä hentosiipiset hyttyset ja leudot, tuoksahtelevat henkäykset hiipivät niiden kera huoneeseen. Hentojen lehtiritvojen välistä pilkkui nouseva kuu, joka pääsiäisen jälkeen oli ensi kerran täyttynyt.
Boleslav työnsi lautasensa syrjään. Ruoka ei maittanut. Siitä ei ollut mitään hyötyä, että viini oli jäänyt kellariin. Päihtymys, jota hän oli tahtonut välttää, huumasi jo hänen jäseniään.
Ja kun hän salavihkaa vilkaisi Reginaan, pelästyi hän, sillä tytön silmät lepäsivät hänessä niin autuudesta juopuneina kuin tämä olisi taivaan ja maan unhottanut hänen tähtensä. Surut ja huolet olivat kadonneet hänen kasvoiltaan. Ne olivat jälleen pyöristyneet, ja uusi kukoistava tuoreus loisti hänen poskillaan. Mutta Boleslav ei ollut konsanaan havainnut hänessä sitä haaveellista vienoutta, joka tänään virtaili hänen koko olennostaan ja jossa hän sieluineen ja ruumiineen näytti liukenevan sulaan alttiuteen.
»Regina», kuiskasi Boleslav. Sydämenlyönnit, jotka tuntuivat puuskahtelevan aivan kurkkuun saakka, varottivat häntä: »Ole varuillasi— —ole varuillasi—tämä on viimeinen kerta, kun hän johdattaa sinua kiusaukseen».
»Viimeinen kerta!» kuului vastakaiku hänen povestaan. »Hän kuolee! Hän menehtyy ikävään ja tuskaan.»
Hänestä oli kuin arpea alkaisi polttaa hänen alahuulessaan.
»Vielä hänen kerallaan suloinen hetki ja sitte tapa hänet—niin on hän kaikista tuskista vapaa», kuiskasi ääni hänelle.
»Tämähän on sulaa mielettömyyttä!» ajatteli hän väristen.
Ja taasen vajosivat heidän silmänsä toisiinsa. Sielut eivät tienneet mistään vastarinnasta, vaikkakin ruumiit pitivät epätoivoisesti puoliaan.
»Pelasta itsesi», kuului ääni. »Ajattele kirousta! Säilytä itsesi puhtaana isänmaalle!»
Hän mietti sanaa, jolla voisi haihduttaa tämän hurmaavan lumouksen. Mutta hän ei löytänyt.
Sitten nousi hän ja meni avoimen ikkunan ääreen viillyttääkseen otsaansa yöilmassa. »Puhu—toimi—lopeta äänettömyys!» kehotti hän itseään. Silloin muisti hän kirjeet, joista Regina oli puhunut.
»Anna minulle kirjeet!» sanoi hän. Hänen äänensä kuului tuimalta.
Regina nouti pinkan valkokuorisia kirjeitä, jotka hän asetti herransa paikalle pöytään. Tämä avasi päällimäisen ja tuijotti paperiarkin ylitse tyhjään ilmaan.—
Eikö olisi parasta jo nyt mainita, mikä oli välttämätöntä? Miksi viivyttää eron hetkeä, jonka kuitenkin täytyy tulla?—Mutta kammoksuen karkotti hän tämän ajatuksen mielestään. »Saakoon hän iloita puoliyöhön asti.—Suloinen hetki ja sitten—»
»Hänen vapaasukuisuudelleen, parooni Boleslav von Schrandenille ilmotetaan täten, että Teidän pyynnöstänne pidetään uusi tutkimus murhapolton mahdollisuuteen nähden Schrandenin linnan palossa, joka tapahtui maaliskuun 6 päivänä 1809, ja tämä tutkimus on määrätty pidettäväksi— —»
Nauruun remahtaen heitti hän paperiarkin syrjään. Hänen sormensa hapuilivat seuraavaa kirjettä.
Silloin pisti hänen silmiinsä Helenan käsiala.
Hän hytkähti vastenmielisyydestä. Mitä hän vielä tahtoi. Miksi häiritsi hän häntä tänä hetkenä?—
»Kallis Boleslav!
En voi antaa sinun mennä sotaan vielä kerran
sinua puhuttelematta. Pyydän ja rukoilen sinua
tulemaan tänään yhdeksän aikaan kirkkomaan takaportille,
jossa sinua odottaa
Sinun Helenasi.»
»Miksei silloin», jupisi hän, »kun vielä oli aika?» —Mutta sitten juolahti hänen mieleensä polttavana ajatus, että täten hänen suojelushenkensä vielä kerran tarjosi hänelle pelastavan kätensä ja että sen poistyöntäminen olisi ollut rikos Jumalaa ja kaikkea hyvää vastaan.
»Sinun täytyy—sinun täytyy!» huusi ääni. »Muuten et ole niiden kuulien arvoinen, joita Ranskassa parhaillaan sinua varten valetaan.»
»Eikö se ollut sallimus, jonka ainoastaan taivaan armo oli saattanut säätää, että tytär suurimmassa hädässä astui väliin muuttamaan isän kirousta siunaukseksi?»
Hän katsoi kelloa. Puuttui vain muutamia minuutteja mainitusta kellonlyömästä.
Vaivaloisesti nousi hän.
»Minun täytyy mennä kylään», sanoi hän. »Minun on puhuteltava erästä henkilöä.» Ja kuinka hän välttikin katsoa Reginan silmiin, tunsi hän hänen hellän, rukoilevan katseensa sattuvan sielunsa sisimpään.
»Palaan pian jälleen», sammalsi hän.
Regina pani kätensä ristiin ja asettui äänetönnä hänen eteensä.
»Mitä tahdot?»
Sanat takertelivat Reginan kurkussa. »Herra, minua niin ahdistaa—minusta on—kuin olisi tulossa jokin onnettomuus.»
»Milloin olet alkanut pelätä kummituksia?» koetti Boleslav laskea leikkiä.
»Herra—en tiedä—mutta kurkkuani aivan kuristaa.—Se on kai hyvin tuhmaa—mutta pyydän teitä—älkää menkö—älkää tänään.»
Boleslav työnsi hänet lempeästi syrjään. Reginan käsi, joka ojentui häntä pidättämään, vaipui voimatonna alas hänen kupeelleen.—»Herra—pyydän teitä— pyydän— —»
Boleslav puri hampaansa yhteen ja meni.—Meni suojelushenkensä luo.— — —