XVII.
Samana hetkenä istuivat schrandenilaiset, niin monet kuin olivat voineet päästä kotikonnuiltaan, »Mustassa Kotkassa» jäähyväisjuominkeihin keräytyneenä.
Vanha Merckel maksoi kaiken.
Hän seisoi tarjoilupöydän takana hymyillen surumielistä hymyään, jonka vilpittömyyteen täytyi tänään jokaisen uskoa, ja kaasi lakkaamatta tyhjät lasit täyteen.
»Juokaa, rakkaat ihmiset», kehotteli hän. »Taloni onnettomuuden ei tarvitse teitä estää. Mitäs siitä, jos hänet ammutaan. Hän kuolee urhoollisen kuoleman kunniansa ja isänmaan puolesta.»
Hän pyyhki hikeä kiiltävältä otsaltaan, ja samalla hänen pienet silmänsä kääntyivät levottomasti ja odottavasti vieraasta toiseen.
»Vie, Amalia, lasinen heillekin, jotka häntä vartioivat», sanoi hän tarjoilijaneitiin kääntyen. »En tahdo heille kostaa sitä, että he auttavat syöksemään häntä perikatoon.»
Schrandenilaiset, joita liikutti näin ylevä jalomielisyys, katselivat kiukkuaan hilliten haarikkoihinsa. Heitä hieman hävetti himoaan tyydyttäen vierailla tässä onnettomuuden talossa, mutta olisivat pitäneet rikoksena, jolleivät olisi vanhuksen anteliasta liikutusta käyttäneet hyväkseen. Sentähden kulauttelilivat he olutta ja ryyppyjä virtanaan, ja jokainen piti tarkoin varansa, ettei vain naapuri ehtinyt juomisessa edelle.
Neiti, yhtä lihava ja viisas kuin herransakin, läksi taipaleelle mukanaan puoli tusinaa kuohuvia haarikoita, saatuaan ensin pari hiljaista käskyä, jotka herra antoi merkitsevästi silmiään vilkuttaen.
»Ja jos näet vanhan Hackelbergin», huusi hän neitosen jälkeen, »kutsu hänet tänne—kutsu tänne. Hänetkin on samainen lurjus saattanut onnettomuuteen. Hän ei saa olla poissa näistä surullista pidoista.»
»Oi, urhoolliset sotilaat!» jatkoi hän pyyhkien silmiään. »Juokaa, juokaa! Tähtyyhän teidän koettaa unhottaa, että tänään viette kunnianne hautaan. Niin, asemanne on säälittävä—säälittävämpi kuin poikani, sillä hänen on ainakin suotu kuolla kunniansa puolesta. Mutta te—hyi—hyi—miltä mahtaneekaan tuntua mielestänne, kun maankavaltajan poika, tuo lurjus, jonka kunnioitettava kirkkoherramme on kironnut, marssittaa teidät huomisaamuna taipaleelle. —Sinä, Born, harjaa saappaani, käskee hän, sinä, Bichler, pitele jalustinta—ja muuta sellaista.»
Molemmat nimitetyt hypähtivät kiroten pystyyn.
»Ja te kaikki muut—kun hän teille tiuskii ja räyhää —hänhän on käskijä—ken silloin uskaltaa mukista, hänet ammutaan muitta mutkitta. Tämä, rakkaat ystävä parkani, on tuleva osaksenne. Sentähden juokaa ja sanokaa jäähyväiset sotilaskunniallenne. Huomenna ei enää koirakaan huoli leipäpalaa kädestänne.»—
Puoleksi tukahdutettu murina kulki joukon lävitse, hirvittävämpi kuin muuten heidän raivonhuutonsa.
Silloin hoippuroi puuseppä Hackelberg, joka nähtävästi oli vetelehtinyt jossakin läheisyydessä, huoneeseen puolijuopuneena kuten tavallisesti.
Häntä tervehti syvä äänettömyys. Mutta vanha Merckel meni juhlallisesti häntä vastaan, tarttui hänen käteensä ja vei hänet kunniasijalle.
»Sinäkin olet onneton isä», puhui hän hänelle liikutuksesta väräjävällä äänellä. »Sinunkin sydämesi on särkynyt lapsesi perikadosta. Sinun, kuten minun ja kuten meidän kaikkien onnettomuutemme on linnan hirmuvaltiaan omallatunnolla. Istu, mies rukka, ja ota siemaus kanssamme.»—
Juopporenttu, joka oli tottunut siihen, että kaikki häntä tuuppivat ja ilveilivät hänen kanssaan, silloinkin, kun tarkottivat hänelle parasta, ei tiennyt mitä ajatella, kun häntä näin ylenpalttisesti kunnioitettiin. Hän vilkui sameilla silmillään epäluuloisesti ympärilleen ja näytti neuvottelevan itsekseen, oliko hänen alettava pöyhistellä vai itkeä. Samalla hän joi niin paljo kuin sai.
»Katsokaa häntä, tätä vapaaherrallisten himojen uhria», jatkoi herra Merckel. »Näin avuton ja turmiolle joutunut on ihminen, jolta on viety koston mahdollisuus, jonka täytyy niellä vihansa päivästä päivään, hetkestä hetkeen. Mutta matokin kiemurteleksen, kun sitä tallataan jaloin, ja kuka voi panna pahakseen, vaikka toivoisimme, ettei pahantekijä enää huomisaamuun asti eläisi?»
»Lyökää hänet kuoliaaksi!» sopersi puuseppä, joka vähitellen joutui raivoihinsa. Mutta ainoastaan muuan arka kaiku vastasi; sillä nyt, kun oltiin sotamiehiä ja lähimpäin päällikköjen kera tekemisissä, ei kuoliaaksi lyöminen enää ollut leikin asia.
Herra Merckelin valtasi siveellinen suuttumus.
»Oo, hyi sentään, rakkaat ihmiset, kuinka voitte puhua niin jumalattomasti! Minä olen esivalta enkä saa mitään sellaista kuulla. Rintaman edessä, päivän valossa on vaarallista käydä hänen kimppuunsa enkä soisi teidän puhuvan edes siitä mahdollisuudestakaan. —Sillä tulee rakastaa vihollisiaan, kuten sanassa sanotaan. Mutta ken voi hillitä vihaansa, kun se paisuu ylitse ja purkautuu kostonhuutoihin? Niinpä toivon, että kaikkien meidän vihollisemme ja tuhoojamme kuolisi tänä yönä vuoteeseensa—tai hän ainaiseksi katoaisi tietymättömiin—tai löydettäisiin hänet huomisaamuna Maraune-virrasta. Silloin ainakin nähtäisiin, että vanha Jumala on vielä elossa ja valvoo ylitsemme ja tuomitsee syntisiä ja kadotettuja. Amen.»
»Amen», jyrisi joukosta, ja känsäiset kädet menivät ristiin.
»Mutta eihän niin ole laita—pahantekijät menestyvät ja saavuttavat pitkän iän tässä surunlaaksossa! Huomenna saapuu hän ratsullaan ja Felixini laahataan teurastuspenkkiin, ja ne, jotka murisivat rivissä, antaa hän myös ilmi.—Minua tosiaan kummastuttaisi, jos pääsisitte hengissä pälkähästänne; sillä hänhän on ottanut tehtäväkseen juurittaa koko Schrandenin eläviltä ilmoilta. Hän vie teidät huomenna mukanaan kuten oinaslauman, jonka teurastaja on ostanut, ja leskien ja orpojen itku ja valitus on kuuluva jälkeenne.»
Ilmoille pääsi raivonulvonta, niin raju, että yllyttäjä itse hätkähti.
»Hiljaa, rakkaat ystävät, hiljaa! Ei mitään vastoin lakia. Tosin ei joukossamme ole ainoatakaan ilmiantajaa, ja ennen puremme kielemme poikki, ennenkuin petämme ketään omistamme—Hackelberg voi siitä laulaa kokonaisen laulun—vai mitä, vanha ystävä?—Mutta kuka tietää, eikö herra kapteeni itse hiiviskele ikkunain alla urkkimassa— —»
Viisi kuusi päätä riensi ruutuja vasten.
»Luuletteko, ettei hänestä voisi sellaista uskoa?—Oh, hän ei arastele mitään konnankoukkuja.—Mutta tiedän, mitä tahdoitte sanoa, enkä saata teitä siitä moittia: Jos hänet tavataan täällä yön pimeydessä hiiviskelemässä, käy hänelle huonosti.»
»Kuoliaaksi—kuoliaaksi!»
»Älkäähän vain huutako yhä »kuoliaaksi», lapset. Tekee aivan korviini kipeää. Sellaisesta selvitään hissukseen.—Pah, laukaus pamahtaa—pah—vielä kerran—se oli vain salametsästäjä viidakossa—metsäkauriita juoksentelee yllinkyllin ympärinsä—vai mitä, Hackelberg?»
Tämä nauroi ja maiskautti kieltään.—»Pah!»
»Älä istu siellä niin torroksissasi, mies; onko sinulla tosiaankin kalan verta suonissasi?—Etkö enää muista, kuinka vanha parooni pieksätti sinut pataluhaksi, jotta olisi saattanut hihnoja leikellä nahkastasi? —Peijakas, kuinka silloin juoksit ulvoen ympäri! Sitäpä oli koko hauska katsella.»
Hackelberg röyhtäsi ja katsoa murjotti lasiinsa.
»Mutta silloin olit vielä metsästäjä, joka oli mies paikallaan, ja kuulasi eivät koskaan osuneet harhaan.—Juo, mies!—On aivan uskomatonta, kuinka kerran osasit ampua.»
»Osaan minä vieläkin», sopersi puuseppä.
»Hahaha—anteeksi, että minua naurattaa, vanhus. Ensiksikään ei tiedetä lainkaan, mihin olet jättänyt tuliluikkusi—»
»Mutta—minä ti-iedän sen!»
»Ja sitäpaitsi on kätesi liian veltto voidakseen tähdätä, ja kunniantuntosi on huilannut tiehensä ja miehenryhtisi lisäksi.»
Puuseppä nauroi. Hänen silmänurkissaan pilkahti myrkyllinen välähdys.
»Mitä? Tahdotko väittää, että sinulla on vielä kunniantuntoa rinnassasi, vaikka pidät hyvänäsi sen, että tyttäresi on vietelty? Siedät, että viettelijä juoksentelee vapaasti hänen kanssaan ympärinsä ja että oma lihasi ja veresi sinua halveksii ja sysää kätesi pois luotaan—kiittämätön, velvollisuutensa unhottanut olento!»
Puuseppä hypähti hoiperrellen pystyyn—»Älkää tulko perästäni kukaan!» huusi hän nyrkkiään heristäen.
»Mihin aiot?»
»Ei kuulu kellekään!»
Vaikka schrandenilaiset olivat raivoissaan, pyrkivät heitä naurattamaan juopon metkut, mutta Merckel vilkutti heitä pysymään hiljaa. »Antakaa hänen mennä», kuiskasi hän lähimmilleen, »hän menee penkomaan pyssyään tunkiosta.»
»Mutta mitäpä kaikki hyödyttää!» jatkoi hän huoaten, ja hänen silmänsä tähystelivät salakähmäisen levottomasti oveen. »Hän kyllä pitää varansa, ettei öiseen aikaan antaudu käsiimme. Ja huomisaamuna päivän valossa, jollei kukaan teistä voi itseään puolustaa, tulee hän ja luovuttaa teidät pyöveleillenne, kuten poikani Felixin, eikä kukaan teistä näe enää kotikyläänsä,—Sentähden juokaa, lapset, ottakaa jäähyväiset vanhalta isä Merckeliltä.—Seis, eikös sieltä tule Amalia?» keskeytti hän kuunnellen iloisessa jännityksessä.
Ovi temmattiin auki ja sisään syöksähti tarjoilijaneiti, joka hätiköiden kuiskutti jotakin isäntänsä korvaan.
Tämän kasvot kirkastuivat. Hän pani pyöreät kätensä ristiin kiitolliseen rukoukseen.
»Lapset», huusi hän, »vielä elää tuomari taivaassa! Vapaaherra on käsissämme.»
Schrandenilaiset päästivät riemuhuudon ja hypähtivät istuimiltaan.
»Kuinka? Missä? Milloin? Kuka on hänet nähnyt?»
»Kerro, Amalia!» ähkäisi hän ja vaipui uupuneena istumaan kuten päivätyönsä tehnyt.
Ja Amalia kertoi. Hän oli tahtonut odottaa, kunnes vartiat olivat juoneet oluensa, ja oli vielä kävellyt hieman kauniissa kuutamossa, saadakseen raitista ilmaa,—silloin oli hän nähnyt miehen tulevan peltojen ylitse Kissanportaalta päin. Se oli kulkenut kirkkomaata kohden ja oli sillä ollut upseerintakki yllään punaisine kauluksineen ja kiiltävine nappeineen.
»Oliko hänellä aseita?» kysäisi eräs varova Schrandenin poika.
Oli, miekka oli vain välähdellyt kuutamossa.
Tämä seikka tuntui arveluttavalta.
»Hän kai tahtoo tarkastaa vahteja», arveli toinen ja raapi päätänsä.
Herra Merckel päästi levottoman naurun. »Milloin kirkkomaalle on asetettu vahteja?» huudahti hän. »Sanon teille, mitä hän siellä tekee. Korean herra pappansa luona hän käy, tahtoo haudalla vannoa että hän kostaa teille heti kun sotilaina joudutte hänen käsiinsä. Onnitelkaa toisianne tämän käynnin johdosta.»
Samassa sai hän liittolaisen, jota ei enää tainnut muistaa laisinkaan ottaa lukuun.
Ovesta syöksi huoneeseen vanha puuseppä, heiluttaen oikeassa kädessään pyssyä, jossa vielä riippui likaa ja oljenpärtöä. Hän näytti olevan aivan vimmoissaan. Hän löi rintoihinsa ja hyppeli hoiperrellen ympäri kuin riivattu.
»Minullako ei ole kunniantuntoa?» hihkui hän. »Minäkö antaisin vietellä tyttäreni? Missä on se naikkonen, joka on häväissyt harmaan pääni? En tee hänelle mitään kirstua! Ammun hänet vain kösäksi— —ammun heidät molemmat kösäksi.»
»Tulkaa kirkkomaalle!» kajahti joukosta, joka alkoi rohkaistua.
Vanha ravintolanisäntä pelästyi. »Ei kirkkomaalle, lapset?» varotti hän innokkaasti. »Ensiksikin on paikka pyhä, ja toiseksi voisi hän siellä teiltä paeta. Mutta jos teillä kaikessa sovussa on jotakin tekemistä hänen kanssaan—en tosin tiedä mitä enkä tahdo tietääkään—niin neuvon teitä menemään Kissanportaalle. Siellä on rannalla kylliksi pensaita—tosin ne ovat harvanlaisia—mutta peittävät ne teidät sentään.»
»Mutta jos hän palaa kylän lävitse—nostosillan ylitse?» arveli joku varovainen.
Herra Merckel oli asioista selvillä. »Eikä palaa!» nauroi hän. »Kissanporras on hänelle paljo mukavampi.»
»Taipaleelle, Kissanportaalle!» huusi puuseppä ja sysi pyssynsä perällä penkkejä ja tuoleja. Joukko lähti liikkeelle. Herra Merckel tuppasi heille viinapulloja mukaan niin paljo kuin kiireessä sai käsiinsä.
»Ottakaa, lapset, ottakaa!» huusi hän. »Kaikki kunnianne puolesta!»
Sitten kun viimeiset olivat ulkona, kuivasi hän hien otsaltaan, pani kätensä ristiin ja sanoi tuskallisesti huokaisten: »Ah, Amalia, kunpa he vain eivät tekisi hänelle väkivaltaa.»