XVIII.
Saavuttuaan maantielle näki Boleslav kirkkomaan aidan varjossa naisolennon, joka epäröiden kääntyi häntä kohden.
Hetki, jota hän kahdeksan vuotta oli ikävällä odottanut, oli nyt tullut. Hän ei tuntenut vähintäkään liikutusta sydämessään.—»Ole toki iloinen! Riemuitse onnestasi!» huusi ääni hänen povessaan.—»Hän rakastaa sinua!—Hän pelastaa sinut.—Hän vapauttaa sinut Reginasta.» Ja valittaen kaikui uudestaan: »Reginasta.»
Terävästi kuvastuivat solakan tytönvartalon mustat ääripiirteet kuutamon valaisemaa taustaa vasten. Olkapäät näyttivät kulmikkailta, ja korkealle vyötetyltä vyötäröltä valuivat puvun ääriviivat kahtena suorana linjana kaidoille lanteille.
Boleslav hyppäsi ojan ylitse ja ojensi tytölle kätensä.
Sievistelevän kainolla liikkeellä peitti tämä kätensä selkänsä taakse.
»Älä nyt heti ole niin myrskyinen!» sipatti hän.
Boleslav hämmästyi. Hänet valtasi kylmä, melkein ivallinen tunne, jota hän kohta häpesi ja jonka hän tukehdutti.
»Olet antanut minun kauan odottaa, Regina!»—Ja kun tyttö kääntyi puoleksi kuuta kohden, näki Boleslav kaidat, arkipäiväiset kasvot ja nenänipukan, joka halveksivasti rypistyi.
»Nimeni on Helena, jos olet sen unhottanut», sanoi hän ja kääntyi nyreissään selin.—
Boleslav säpsähti.—»Anteeksi», sammalsi hän. »En sitä tarkottanut.»
Tosiaan ei tämä ollut hyvä alku.
Helena pani suunsa suppuun, mutta näytti taipuvaiselta jälleen leppymään.—»Oi, tule pois täältä!» pyysi hän. »Minä niin pelkään.»
»Mitä?»
»No—kirkkomaata.»
Jälleen värähdytti Boleslavia ivallinen tunne. Olematta itsekään siitä selvillä vertasi hän kaikkea, mitä toinen teki ja sanoi, Reginaan. Ja vertailu ei ollut Helenalle edullinen.
»Olen näet niin arka, kuten kai muistat», jatkoi Helena heidän palatessaan maantielle. »Hätiköin liiaksi, kun kutsuinkaan sinut juuri tänne. Yleensäkin oli se liiaksi hätiköityä. Ja jollen—», hän katsoi Boleslavia syrjästäpäin hienostelevalla katseella, jonka oli ilmaistava loppu hänen ajatusjuoksustaan. Sitten, kun Boleslav tahtoi auttaa häntä ojan ylitse hypätessä, päästi hän pienen huudahduksen ja sanoi: »Ei, ei.»
Epäselvä pettymyksen tunne, jota Boleslav siihen asti oli tuntenut, muuttui nyt sulaksi kummastukseksi.
Helena vilkui ympärilleen kaikille suunnille. »Emme voi jäädä tännekään», kuiskutti hän. »Jos tulisi ihmisiä ja he näkisivät minut täällä herrasmiehen keralla, häpeäisin silmät päästäni.»
»Mihin sitten tahdot?»
»Niin, sen saat sinä määrätä.»
»Tule siis metsään!»
Helena löi vanhanpiian eleellä kätensä yhteen. »Mitä ajattelet?» huudahti hän. »Öiseen aikaan! Jonkun herran seurassa!»—
Boleslav hieroi otsaansa. Oliko mahdollista, mitä hän näki ja kuuli?—Tämäkö oli Helena? Tämäkö se hengetär, johon hän oli katsonut ylöspäin kuten toisen maailman olentoon?
Tai oliko kentiesi syy hänessä itsessään? Oliko hän niin turmeltunut, ettei enää ymmärtänyt siveyden ja puhtauden kieltä?—Oliko metsistynyt palvelustyttö hämmentänyt hänen arvostelukykynsä, täyttänyt hänen mielikuvituksensa liian irstailla kuvilla?
»Kulkekaamme siis pitkin maantietä», sanoi Boleslav.
»Kun vain ei kukaan tulisi!»
»Näethän, ettei tule ketään.»
»Mutta onhan se sentään mahdollista!»
Tähän ei voinut mitään vastata. Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi Boleslav: »Etkö tahdo antaa minulle käsivarttasi?»
»No, voinhan tehdä sen», vastasi hänen nuoruutensa lemmitty.
Kotvan aikaa kävelivät he taasen ääneti rinnatusten. Näytti melkein, kuin ei heillä olisi mitään sanottavaa toisilleen.
»Regina odottaa!» huusi ääni Boleslavin povessa.
»Olethan aivan mykkä», tuumi Helena, samalla hullunkurisesti näykäten Boleslavin käsivartta niillä parilla sormella, jotka hän oli pistänyt saattajansa kainaloon. »Sinä paha mies, et kai ole minuun enää lainkaan mieltynyt?»
Boleslav ei katsonut olevansa oikeutettu sanomaan »ei». Helena oli hänelle pysynyt uskollisena, oli kokonaista kahdeksan vuotta luottanut hänen sanoihinsa. Hän ei saanut jättää niitä häpeään. Ja kun hän oli epävarmasti sammaltanut: »Kyllä toki!» päästi Helena kuuluviin merkitsevän huokauksen ja tuumi: »Sinusta on kerrottu minulle niin paljo pahaa, etten enää lainkaan tiedä, mitä minun on uskominen—Mutta eihän se toki ole totta—eihän?»
»Mikä sitten?» kysyi Boleslav väsyneesti.
»Oh, eihän sellaisesta voi tytöt puhuakaan.—Aivan epäsiveellisiä juttuja.—Olithan toki ennen aina jalo ihminen. En voi kuvitellakaan, että olisit niin muuttunut.»
Hän koetti hiljaa hiipiä Boleslavia lähemmäksi. Sinisilkkinen käsityölaukku, jota hän kantoi kädessään, putosi silloin maahan. Kun Boleslav—samaan aikaan kuin Helenakin—kumartui ottamaan sitä ylös, sattui hänen lakkinsa syrjä hipaisemaan tytön poskea.
»Oi, ei niin», sipatti Helena ja notkistautui hänestä pois.
»Pyydän anteeksi», vastasi Boleslav sangen kohteliaasti—ja nipisti huulensa yhteen.
»Et ole vieläkään vastannut kysymyksiini», jatkoi Helena. »Lopultakin taitaa kyllä olla totta, mitä ihmiset sinusta kertovat.—Se olisi hyvin rumaa, ja minä tyttö rukka olisin pahasti pettynyt sinun suhteesi. Pappa onkin aina tuuminnut, että sinä saat vielä huonon lopun.»
Tämän sanoi hän niin nenäkkääseen, rikkiviisaaseen tapaan, ettei Boleslav voinut pidättää nauruaan.
Helena näytti käsittävän, ettei ollut osunut löytämään oikein tepsivää äänensävyä, ja katkerasti loukkautuneena jatkoi hän: »Niin, naura vain minulle tyttö rukalle. Ja sentään tarkotan sinulle niin hyvää.—En millään ehdolla soisi sinun joutuvan perikatoon.»
»Pyydän, ettet suotta vaivaudu!» vastasi Boleslav.
»Ei, älä tekeydy huonommaksi kuin olet», ojensi Helena. »Tiedän, että olet jalo ihminen. Ja vaikka kohtalo meidät iäksi erottaisikin, olet minulle aina, aina rakas.—Oi, kuinka katkeria kyyneliä olenkaan itkenyt sinun tähtesi!—Ja joka ilta olen rukoillut puolestasi: Rakas isä, suojele kallista nuoruuteni ystävää, anna hänelle puhdas omatunto ja varjele häntä synnistä ja kostonhimosta.»
»Schrandenilaiset ovatkin juuri omiaan vierottamaan uhriaan kostonhimosta», vastasi Boleslav.
Helena rypisti nenänipukkaansa.—»Schrandenilaiset ovat raakaa roskajoukkoa, joiden kanssa ei pidä antautua tekemisiin», tuumi hän.—»Minäkin olen paljo mieluummin tädin luona Wartensteinissä. Siellä ainakin tietää elävänsä hyvinkasvatetun, kelpo porvariston parissa, ja siellä osataan nostaa paremman naishenkilön edessä hattua. Sitä ei ymmärrä kukaan schrandenilainen tehdä, lukuunottamatta herra Merckeliä. Ja Felixiä luonnollisesti. Hän huokasi syvään. »Mutta hänkin enimmäkseen kantaa univormua», lisäsi hän aprikoiden.—Ja ikäänkuin olisi vasta täten muistanut eilisen iltapäivän tapahtumat, huudahti hän äkkiä kimakasti, löi käsiään yhteen ja huusi »Oi, Boleslav, Boleslav!»
»Mitä haluat, Helena?»
»Boleslav, kuinka voitkaan olla niin paha!—Felix, Felix parka! Enhän kyllä ollut saapuvilla, olin puutarhassa retiisien luona. Mutta myöhemmin on minulle siitä kerrottu: Välkkyvällä miekalla olit lyönyt hänen päähänsä, jotta veri vain pirskui.» Hän värisi ja nurisi itkuaan pidätellen.—Sitten tempasi hän kätensä Boleslavin kainalosta ja juoksi toiselle reunalle tietä. »Mene, en tahdo sinusta enää tietää mitään», huusi hän. »Olet menetellyt kehnosti ja julmasti.»
»Sitä et sinä ymmärrä, rakas Helena», vastasi Boleslav.
»Ja lisäksi oli hän lapsuudentoverisi ja leikki kerallamme puutarhassa. Kuinka usein hän kapusikaan edestäsi aidan ylitse, kun pallosi vieri tiehensä! Ja marsunpoikasenkin hän antoi sinulle. Oletko kaiken unhottanut?»
»Ja marsunpoikasenko tähden pitäisi minun—?»
»Oi—ja nyt olet hänet sulkenut pimeään kirkkoon—pappa sanoo, ettei sinulla ole siihen lainkaan oikeutta ja hän aikoi antaa sinut ilmi esikunnalle, silloin kävisi sinulle huonosti—»
Niin vähän oli hän Boleslavin mielestä isäänsä, että vanhan papin jyrisevät sanat muuttuivat hänen suussaan laimeaksi lörpötykseksi.—Ja tästä kaakattavasta kanasta riippuvaksi oli hän, Boleslav, tahtonut tehdä koko olemassaolonsa!
Helena oli palannut hänen luoksensa ja oli kursastelevalla eleellä pistänyt uudelleen kätensä hänen kainaloonsa.
»Mutta eihän sentään ole totta, että aamulla viet hänet pois vangittuna ja asetat hänet sotaoikeuden eteen, niin että hänet ammutaan—onhan se valetta? Sitä en usko sinusta. Niin huono et toki ole.»
Boleslav koetti hillitä kärsimättömyyttään.
»Siis kuitenkin?» kysyi Helena ja pyyhki silmiään. »Mutta, eikös niin, jos sinua oikein pyydän, rakas Boleslav—minulle teet sentään mieliksi ja päästät hänet vapaaksi?»
Tyynesti, ikäänkuin ohimennen, tuli tämä pyyntö hänen suustaan. Mutta silmistä, jotka epäluuloisesti karsastelivat Boleslavin silmiin, vilkkui salainen levottomuus.
»Rakas, rakas Boleslav», jatkoi hän hartaammin, ja hänen kätensä alkoi vavista Boleslavin kainalossa. »Jos minua vielä vähänkin rakastat, et näin lähetä minua luotasi.—Ja minä kannan iäti kuvaasi sydämessäni, ja vaikkapa kohtalo meidät julmasti erottaisikin, niin ainakin rukoilen yhä edelleen puolestasi ja siunaan sinua.»
»Anteeksi, Helena», sanoi Boleslav liikutettuna Helenan näennäisestä sydämellisyydestä. »Anteeksi, vaikka minun täytyykin näyttää sinusta tylyltä. Mutta se ei auta mitään. Pyyntöäsi on mahdoton täyttää.»
Helena, joka ei ikinään näyttänyt odottavan tällaista vastausta, katsoi häntä muutaman sekunnin vihaisen jäykin katsein. Sitten vaipui hän, äkkiä itkuun purskahtaen, lähintä puunrunkoa vasten ja peitti kasvonsa laihoilla käsillään.
Samassa pamahti etäisyydessä laukaus, jonka kaiku vieri verkalleen yli metsien.
Helena päästi hätähuudon ja nyyhkytti käsiään väännellen: »Varmaan ovat he hänet ampuneet, ja sinä, julmuri, olet sen käskenyt!—Oi, Jesus, Jesus, eikö sinulla sitten ole vähääkään sääliä?»
Kuulostellen, mistä päin laukaus kuului, koetti Boleslav häntä rauhottaa. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että laukaus olisi koskenut Felix Merckeliä. Varmasti oli se laukaistu metsässä linnan toisella puolen. Todennäköisesti oli joku salametsästäjä kaatanut hirven.—
Mutta Helena nyyhkytti yhä kankeammin. »Sinulle voi se olla mieliin—oi, sinä—sinä raastat hänet kuitenkin kuolemaan.»—
Boleslav, jota hänen kasvava epätoivonsa alkoi oudostuttaa, lupasi tehdä voitavansa tuomareita lepyttääkseen. Hän tahtoi itse vakuuttaa, että Felix oli ollut tolkuttoman juovuksissa. Syytetyn vanhan vihan, tämän loukatun kunniantunnon—kaiken tahtoi hän tuoda ilmi tuomiota lieventääkseen.
Mutta Helena ei tyytynyt tähän.—Ja äkkiä vaipui hän Boleslavin eteen polvilleen saviseen maahan ja syleili hänen polviaan: »Ole armelias! Ole jalo! Pelasta hänet!»
»Nouse, herran tähden!»
»En, sitä en tee.—Rukoilen sinua tomussa ja tuhkassa.»— —
»Mutta etkö sitten käsitä, että syytän itseäni murhayrityksestä, jos päästän hänet viatonna vapaaksi?»
»Ei se mitään!» nyyhkytti Helena. Jos minua todella rakastat, teet kyllä minun tähteni tämän pienen uhrauksen.—
Silloin alkoi Boleslav käsittää, ettei Helena ollut häntä kutsunut tänne hänen itsensä tähden, vaan toimi hyvin harkitun suunnitelman mukaan, käyttääkseen hänen rakkauttaan toisen hyväksi.—
Tällainen oli siis nainen, jonka arvoinen ei hän pitkiin vuosiin ollut katsonut olevansa, jonka siunausta hän oli tähystellyt kuin saavuttamatonta päämäärää. Tämä oli se valoisa olento, jossa hänestä näytti kaikki hyvyys ja puhtaus yhtyneen ja jota hän oli katsonut saastuttaneensa, jos mainitsi hänen nimensä samassa hengenvedossa kuin Reginan.
Ja Regina! Hän, häväisty, hylky, kuinka taivaankorkeudessa hän seisoikaan—tähän viekkaaseen siveyteen verraten!
Hurja nauru purskahti hänen rinnastaan.
»Mikset sanonut kohta, että hän on sinun rakastajasi?»
Helena hypähti koholle.
»Tämä on panettelua», huudahti hän. »Olen kunniallinen tyttö.»
»No—kihlattusi sitten!»
Helena alkoi uudelleen itkeä, vaikkei unhottanutkaan samalla pudistella savipaakkuja hameestaan. »Oi, Boleslav!» nyyhkytti hän. »Olet itse siihen syypää. Miksi olet antanut minun niin kauan odottaa? Ja miksi olet antanut kyläläisille aihetta niin paljoon pahaan huutoon?—Ja sitten papan vastustus, eihän sitä olisi konsanaan voinut voittaa.—Mitä minä tyttö parka olisin— —»
»No, no, ei se tee mitään», vastasi Boleslav hilpeästi.
»Ja sinä et ole minulle vihainen?»
»Oh, en lainkaan.»
Äänetönnä saattoi Boleslav Helenaa kylän läheisyyteen, sanoi ystävällisesti jäähyväiset ja vielä kerran lupasi tehdä kaikkensa pelastaakseen hänen kihlattunsa.
Helena kiitti, kumarsi kohteliaasti ja loittoni.
Niin päättyi Boleslavin suuri rakkaus.— —
Ja kun hän näki tytön hinterän vartalon katoavan kylän reunimmaisten talojen taakse, kuohahti nimi »Regina» hurjalla riemulla hänen sielustaan.
Nyt oli tie auki—auki hurmaavaan syntiin.
Mutta mitä oikeastaan merkitsi synti, kun se, mikä kantoi hyveen nimeä, oli niin surkeasti luhistunut kasaan. Missä oli paha, kun hyvä muuttui pilkaksi?
»Suloinen hetki—puserra hänet rintaasi—älä välitä siitä, mitä huomenna tulee. Seuratkoon hän sinua taistelusta toiseen—kantakoon hän miehenpukua, kuten Leonore Prohaska, jota koko Saksanmaa sankarittarena ylistää.»
»Regina—Regina!» riemuitsi hän jälleen ja levitti sylinsä juostessaan. Hän juoksi yli kuutamoisten niittyjen.—Korkeampina ja tummempina kohosivat rannan pensaat hänen edessään.
Regina tietenkin seisoi Kissanportaalla ja odotti häntä, kuten aina oli tehnyt.
»Regina!» huusi hän virran ylitse.
Mitään vastausta ei kuulunut. Syvä hiljaisuus ylt'ympärillä—ainoastaan leppien lehdet värisivät hiljaa, synnyttäen äänen, joka kuului kuin nukkuva olisi hengittänyt puoleksi sulkeutuneiden huuliensa välitse. Vesi oli alhaalla ja suikerteli teräväkulmaisten piikivien välitse.
Hän saapui portaalle.
»Regina!» huusi hän vielä kerran.—Hiljaisuus, kuten ennenkin.
Silloin huomasi hän, että hoippuva käsipuu oli katkennut melkein portaan keskeltä. Hauraat kappaleet roikkuivat vielä molemmilta puolin.
Pelästyneenä kumartui hän katsomaan alas virtaan— — —Virran hopeaisella pinnalla ui naisen ruumis.— — —