XIX.
Lähdettyään »Mustasta Kotkasta», hajaantuivat schrandenilaiset kiireimmittäin asuntoihinsa, varustautuaksen aseilla niin hyvin kuin voivat.
Puolet heistä eivät tulleet enää näkyviin.
Toinen puoli—luvultaan parisenkymmentä—taivalsi linnansaaren ympäri vievää tietä Kissanporrasta kohden. Kun he yhtyivät jälleen pensastossa virran rannalla, ei heitä ollut kukaan huomannut eikä seurannut.— — —
Ääneti, varpaisillaan hiipivät he kosteaa nurmikkoa, ainoastaan vanha juoppo ei voinut jättää loruamistaan ja murinaansa. Hän jutteli innokkaasti pyssylleen, ikäänkuin elävälle olennolle, pudisteli sitä ja kehotteli, että se tekisi hyvin tehtävänsä. Tuontuostakin asetti hän perän tähtäysasentoon poskelleen, ja huomattuaan, että tähtäimen ja hänen silmiensä välillä vilahteli yölepakoita ja tulikielekkeitä, otti hän kiireimmiten uuden, pitkän kulauksen pullostaan.— —
Saavuttuaan Kissanportaalle jakaantuivat he portaan pään molemmin puolin ja hiipivät niin hiljaa kuin juopuneessa tilassaan voivat jyrkännettä alaspäin käyttääkseen lepikkoa väijymispaikkanaan. Ne, joilla oli ampuma-aseita, etupäässä vanha puuseppä, asettuivat kapean hietapenkereen reunalle, pudottaakseen hänet luodilla porraspuilta, jos hänen onnistuisi paeta niiden käsistä, jotka aikoivat viikatteineen, kirveineen ja seipäineen käydä hänen kimppuunsa portaan päässä.
Hyvinkin viiteen minuuttiin ei kuullut äännähdystäkään. Vain silloin, kun joku ei paikoillaan pysyen voinut käsin ylettää kiertävää viinapulloa, kuului vesakosta hiljaista kahinaa ja ritinää.
Saarellakin oli haudanhiljaista.
Silloin huomasi puuseppä, jonka silmät viina oli vielä kerran terottanut ja joka väijyen istui valmiina ampumaan, että virran takana tuli tumma olento esiin pensaikosta, jossa hänen oli täytynyt kyyröttää, ja verkalleen ja äänettömästi läheni porrasta.
Tulijan astuttua varjosta kuutamoon tunsi puuseppä hänet tyttärekseen.—Ilmeisesti oli hän huomannut murhamiehet ja meni nyt vapaaherraa varottamaan. —Metsästäjän sekavat aivot sumensi raivo tykkänään, kun hän näki varman saaliin livahtavan käsistään.
»Mene takaisin, haaska!» huusi hän.
Regina kyyristäysi ja hiipi edelleen, tarttuen porraskaiteeseen.
»Takaisin—taikka ammun.»
Regina aikoi nopealla hyppäyksellä rientää eteenpäin—silloin kuului laukaus—ääntä päästämättä vaipui hän käsipuuta vasten—se murtui kahtia. Ja portaan korkeudelta putosi ruumis kuin tumma, eloton möhkäle alas virtaan.—Välkkyen loiskahti vesi, kivet matalassa pohjassa vierivät kolisten.
Sitten sysäsivät aallot ruumiin verkalleen pinnalle ja huojuttivat ja kääntelivät sitä, kunnes kasvot sukelsivat ylöspäin ja kuu valaisi niitä kirkkaasti.
Rannalla vallitsi syvä hiljaisuus. Liikahtamatta, henkeään pidätellen tuijotti jokainen alas kuolleen kasvoihin, joka jäykin avoimin silmin näytti uhkaavan ja varottavan.—Veteen pistävä puunjuuri oli tarttunut nutun liepeeseen ja piteli ruumista kiinni, jottei virta voinut viedä sitä alaspäin. Vain hiljaa ja varovasti, ikäänkuin leikitellen, sysäili virta ruumista sinne tänne, niin ettei kukaan voinut välttää ylöspäin kääntyneiden kasvojen näkemistä.
Hyvinkin kymmenen minuuttia vallitsi syvä äänettömyys, sitten kuului uudestaan kahinaa ja ritinää vesakosta, ja arkana, hartiat kumarassa, kuten ruumistunut paha omatunto, hiipi muuan schrandenilaisista tiehensä.
Seurasi toinen, kolmas, neljäs,—ja pian jäi onnettomuuden paikka autioksi.
Vanha puuseppä, joka horisten ja muristen oli raukein silmin tuijottanut tyttäreensä, vilkaisi ympärilleen ja älysi olevansa yksin.
Silloin päästi hän käheän huudon: »Tulipalo, tulipalo!» heitti pyssynsä ruumista kohden, niin että ase pulskahtaen upposi virtaan, ja juoksi hoiperrellen toisten jälkeen.
Kissanportaan tienoilla ei enää liikahtanut mikään.— —Boleslav oli pelastunut.
Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni käsittämään mitä näki. Aivan huumautuneena tuijotti hän milloin ruumiiseen, milloin katkenneeseen käsipuuhun.
»Sinun olisi jo aikoja sitten pitänyt laittaa uusi sijaan», ajatteli hän tylsämielisesti leikkien kappaleilla.
Sitten, ikäänkuin unesta heräten, meni hän takaisin rannalle ja jyrkännettä alas.—Silloin huomasi hän taitettuja oksia ja aivan äskettäin poleksitun maan, ja häälyvä epäluulo heräsi hänen mielessään. Mutta sen karkotti heti toivo, että hän vielä ehtisi virottamaan tytön eloon.
Juurta myöten ryömi hän kahdareisin ruumiin lähelle ja veti sen miekankahvalla rannalle...
Siinä lepäsi nyt Regina välkkyvällä sannalla ja vesi valui hänestä satoina pieninä puroina. Miekallaan ratkoi Boleslav märän nutun hänen ruumiiltaan; silloin huomasi hän verta, joka oli punannut paidan—ja kun hän repäisi senkin pois, näki hän kuinka vasemman rinnan alta pulppusi pieni, heleänpunainen lähde.
Silloin tiesi hän, mitä taannoinen laukaus oli merkinnyt.— —Ja kun ensimäinen hurja kostonhimo, joka hänelle huusi: »mene ja sytytä heidän talonsa tuleen ja hakkaa heitä maahan, kunnes he sinut itsesi lyövät kuoliaaksi!»—kun tämä ensimäinen raivoisa kostonhimo alkoi tasaantua, vaipui hän ruumiin viereen maahan ja purskahti tuskaloiseen itkuun. Kauan makasi hän niin, sitten nousi hän hitaasti, nosti ruumiin hartioilleen ja kantoi sen murhaajain jälkiä myöten rinnettä ylös, porrassillan ylitse saarelle. Se ei ollut mikään keveä taakka, ja kaksi kertaa nyykistyi hän läähättäen sen alla polvilleen.
Puutarhamajaa ympäröivän pensaston laitaan täytyi hänen se laskea maahan, sillä hän pelkäsi aivan nyykistyvänsä. Siinä lepäsi nyt Regina, samassa paikassa, mistä Boleslav oli hänet löytänyt verta vuotavana ja elotonna isän hautajaisten jälkeen. Kuunsäteet leikkivät kuten silloinkin hänen kalpeilla kasvoillaan, mutta tällä kertaa ei hän enää kuunaan palaisi eläville ilmoille.
»He ovat siis sinut sittenkin yhyttäneet!» huudahti Boleslav purskahtaen kimakkaan nauruun.—Pistävä kipu vavahti hänen takaraivossaan.—Hänestä tuntui, että hänen täytyi tulla mielipuoleksi, jos nämä suuret, jäykät, kiillottomat silmät kauemmin katsoisivat ylös häneen.
Huoli siitä, että tietäisi ruumiin olevan hyvässä korjuussa, ennenkuin poistui mailta, sai hänet jälleen suunnilleen.—Saattaisivathan schrandenilaiset kuopata murhatun johonkin metsään, jottei oikeudella olisi tihutyöstä mitään todistuksia käsissään.
Ainoa, johon ainakin saattoi luottaa, oli vanha kirkkoherra, sillä vaikkakin hän oli heidät kironnut ja julistanut pannaan, ei hän antautunut osalliseksi tällaisiin konnantöihin.
Boleslav päätti hänet herättää heti unestaan ja tuoda paikalle, jotta myöhemmin olisi todistaja, hänen itsensä harhaillessa sotatanterilla—herra tiesi missä.
Torninkello löi yksi, kun hän saapui kyläntielle. Kirkonovella näki hän vartiain äänettömästi astelevan edestakaisin, muuten näytti kaikki vaipuneen syvimpään uneen.
Silloin kuuli hän muutamasta majasta, jonka ohitse kulki, äänekästä elämöimistä, huutoa ja rähinää.
Hän katsoi lähemmin ja huomasi viheriän kirstun, puuseppä Hackelbergin ammattikilven, joka synkkänä katseli alas telineiltään.
Puusepän sopertelemat sanat johtuivat hänen mieleensä. »Nyt saa hän täyttää lupauksensa ja tehdä tyttärelleen ruumisarkun», ajatteli hän. Ja katkerin mielin päätti hän, jos vanhus olisi tajullaan, heti paikalla ilmottaa hänelle hänen tyttärensä häpeällisen kuoleman ja vaatia häntä täyttämään lupauksensa.
Hän astui pimeään eteiseen. Oikealla kädellä sijaitsevasta huoneesta tunkeutui juopuneen kurkun ilettävä huuto ja parku hänen korviinsa. Väliin sekaantui lyhyitä, puuskahtelevia sihahduksia ja sähähdyksiä, joita hän ei voinut käsittää.
Hän avasi oven. Silloin näki hän kuvan, niin hirveän, että hän, vaikka olikin tänään saanut tottua kauhuihin, vavahti kalveten takaisin.
Vanha puuseppä hyppeli repaleiksi revityissä vaatteissaan ja vuotaen verta kaulastaan ja käsivarrestaan ympäri huonetta, jonka likaisen kurjuuden kuu valaisi räikeällä valollaan. Hänet näytti tanssitauti saaneen valtoihinsa. Kaikki hänen jäsenensä tärisivät ja suun ympärys oli vaahdossa. Hänen silmänsä pyörivät hurjasti ja tempovat vävähdykset vääristivät hänen kasvojensa lihakset.—Oikeassa kädessään riippui hänellä suuri höylä, jonka rengasmaiseen kädensijaan hän oli pistänyt koukistuneen kätensä ja jota hän turhaan koetti pidellä lujemmin kiinni tanssivilla sormillaan. Missä hän vain näki puupinnan, pöydässä, seinissä tai lattiata täyttävissä lautakasoissa, koetti hän sitä vedellä höylällään. Tästä lähti sihisevä ääni, joka jossakin mutkassa tai oksassa aina jyrkästi katkesi.
»Se on pian valmis!» huui hän.—»Vielä vetäys»—sss—sss—»ja laudat ovat yhdessä»—sss—sss— —»kirotut yölepakot, eivät jätä ihmistä rauhaan»—sss —sss—»eteenpäin—hei—tulipalo—tulipalo—linna palaa—tulipalo!—Luiki tiehesi, naikkonen—jos sanot minut nähneesi—tauloineni ja pellavakuontaloineni»——sss—sss—»en tee sinulle kirstua»—sss—sss—»pois tieltäni, käärme»— —
Hän oli törmännyt Boleslaviin, joka kamalan aavistuksen vetämänä oli asettunut hänen tielleen ja jota hän nyt näytti pitävän tyttärenään.
»Mene takaisin—pois Kissanportaalta ... täällä saa parooni tänään osansa—takaisin—taikka»— —hän asetti höylän tähdäten poskelleen—sitten hän, uuden näyn ahdistamana, huusi hengenhädissään: »Tulipalo—tulipalo—tulipalo», koetti ryömiä pöydän taakse piiloon ja höyläsi samalla vaatteidensa riekaleita.
»Tulipalo—tulipalo! Menkää tiehenne—en minä ole sitä tehnyt—tyttäreni on valehdellut—liekit leiskuvat—tulipalo, tulipalo—kuinka liekit leiskuvat!»—
Liekeistä, jotka näyttivät olevan hänen juoppohulluutensa huippukohta, joutui hän jälleen yölepakoihin, joita hän koetti pelotella pois käsin ja jaloin, kunnes taas kykeni jatkamaan työtään, tällä kertaa höyläten pöydänreunaa.
»Pian se on valmis»—sss—sss—»parisen lautaa vain vielä»—sss—sss—»tyttäreni on nyt raatona—nyyskähti nenälleen»—sss—»hienosti kiillotetaan kirstu»—sss— —»nyt makaa hän siellä eikä enää hauko henkeään»— —sss—»näestä—miksetkäs mennyt tiehesi!— —Isä ampuu kuin peijakas»— —sss— —sss—»kyllä paroonikin saa tänään kylkeensä»— —sss—»olemme vartavasten saapuneet—eläkööt kaikki miehet—eläköön Merckel!»— —sss—»Alas portaalta, lutka—ovatko ranskalaiset taasen kintereilläsi?— —Ja jollet luiki tiehesi»—hän tähtäsi Boleslaviin.
Hohtavassa kuutamossa näytti hän sätkyttävine säärineen, tutisevine päineen ja tanssivine käsivarsineen kammottavalta kummitukselta, jonka jäsenet ovat kokoonpannut tuhansista liikkuvista renkaista.
Keskellä tähtäämistään päästi hän yhtäkkiä kimakan huudon, ja paetakseen liekkejä, jotka uudestaan häntä tavottelivat, ryömi hän tällä kertaa puukasan taakse, jossa hän lakkaamatta lykkäsi höyläänsä, kunnes yölepakoista alotti uudelleen hullujen houreidensa pöyristyttävän kiertokulun.
Boleslav, joka kauhusta väristen oli raivoavan vanhuksen houreista lukenut hirveän totuuden, ei jaksanut kauemmin katsoa tätä näkyä. Hän pakeni ulkoilmaan, ikäänkuin liekit, jotka mielipuolta ajelivat, olisivat olleet hänenkin kintereillään, eikä hän rauhottunut, ennenkuin oli kylän jättänyt kauas taakseen ja raunioiden varjot kietoivat hänet syliinsä.