YHDEKSÄS KIRJA
1. Kun Alexandros palattuaan oli Mardoniokselle ilmoittanut atenalaisten vastauksen, läksi Mardonios liikkeelle ja vei kiireesti sotajoukkonsa Atenaa vastaan. Ja mistä hän kulki, otti hän asukkaat liittolaisikseen. Eivätkä Tessalian johtomiehet ensinkään katuneet, mitä ennen olivat tehneet, yllyttivät vain yllyttämistään persialaista, ja larisalainen Thorex, joka oli saattanut Xerxestä hänen pakomatkallaan, antoi nyt julkisesti Mardonioksen kulkea Hellasta vastaan.
2. Mutta kun sotajoukko matkallaan oli joutunut Boiotiaan, koettivat teebalaiset pidättää Mardoniosta. He selittivät näet, ettei ollut sopivampaa leiripaikkaa kuin heidän maansa, eivätkä sallineet Mardonioksen mennä edemmäs, vaan neuvoivat häntä asettumaan Boiotiaan ja menettelemään niin, että hän taistelutta laskisi koko Hellaan valtansa alle. Sillä jos helleenit pysyisivät yhtä yksimielisinä kuin tähänkin asti, olisi kenenkä hyvänsä oleva vaikeata asevoimin heidät voittaa. "Mutta jos teet, niinkuin me neuvomme", sanoivat he, "olet vaivatta saava tietää kaikki heidän ankarat tuumansa. Lähetä rahaa vaikuttaville miehille eri kaupunkeihin; jos sen teet, olet saattava Hellaan eripuraiseksi. Sitten sinä helposti puoluelaistesi avulla olet laskeva valtasi alaisiksi ne, jotka eivät pidä sinun puoltasi."
3. Näin he neuvoivat Mardoniosta, mutta tämä ei totellut, sillä hänessä oli herännyt kiihkeä halu toinen kerta valloittaa Atena. Ja siihen oli syynä osaksi uhkamielisyys, osaksi hän tahtoi merkkitulilla saaresta saareen ilmoittaa Sardeessa oleskelevalle kuninkaalle valloittaneensa Atenan. Attikaan saavuttuaan hän ei kuitenkaan silloin tavannut atenalaisia, vaan sai tietää useimpien heistä olevan Salamiissa ja saarissa. Ja niin hän valloitti aution kaupungin. Mutta kuninkaan valloituksesta oli tähän myöhempään, Mardonioksen sotaretkeen, kulunut kymmenen kuukautta.
4. Atenaan päästyään Mardonios lähetti Salamiiseen Murykhides nimisen hellespontolaisen tekemään samoja esityksiä, kuin mitä makedonialainen Alexandros oli tehnyt atenalaisille. Tämän sanan hän uudestaan lähetti atenalaisille, vaikka ennestään tunsikin atenalaisten epäystävällisen mielialan, sillä hän toivoi heidän herkeävän ymmärtämättömyydestään, kun kerran Attikan maa oli valloitettu ja Mardonioksen vallan alaisena.
b. Tästä syystä hän lähetti Murykhideen Salamiiseen, ja tämä saapui neuvoston eteen sekä esitti Mardonioksen tarjouksen. Neuvoston jäsenten joukosta lausui Lykides mielipiteenään, että hänestä tuntui edullisemmalta ottaa vastaan Murykhideen tekemä ehdoitus ja esittää se kansalle. Tämän mielipiteen siis hän lausui, joko sitten Mardonioksen lahjomana tai koska se häntä todella miellytti. Vaan atenalaiset, sekä neuvoston jäsenet että sen kuultuaan ulkopuolellakin olevat, ympäröivät Lykideen ja kivittivät hänet, mutta laskivat hellespontolaisen Murykhideen vahingoittumattomana menemään. Lykideen vuoksi syntyi Salamiissa hälinä, ja kun atenalaisten vaimot saivat tietää, mitä oli tapahtunut, kehoittivat he toinen toistaan ja menivät joukossa kenenkään käskemättä Lykideen talolle sekä kivittivät hänen vaimonsa ja lapsensa.
6. Salamiiseen olivat atenalaiset muuttaneet tästä syystä. Niin kauan kuin he odottivat sotajoukon Peloponnesoksesta tulevan heidän avukseen, viipyivät he Attikassa. Mutta kun peloponnesolaiset lykkäämistään lykkäsivät tulonsa ja vitkastelivat, ja toiselta puolen taas vihollisen jo kerrottiin olevan Boiotiassa, toimittivat atenalaiset turviin kaiken omaisuutensa ja siirtyivät itse Salamiiseen, mutta lähettivät samalla sanansaattajia Lakedaimoniin moittimaan lakedaimonilaisia siitä, että olivat sallineet barbarin hyökätä Attikaan eivätkä yhdessä atenalaisten kanssa olleet menneet heitä vastaan Boiotiaan; ja samalla sanansaattajien tuli muistuttaa lakedaimonilaisia siitä, mitä persialainen oli luvannut atenalaisille, jos nämä muuttaisivat kantansa, ja julistaa, että jos lakedaimonilaiset eivät puolustaisi atenalaisia, nämäkin kyllä voisivat löytää jonkun mahdollisuuden pelastua.
7. Tähän aikaan viettivät näet lakedaimonilaiset parhaillaan Hyakinthia-juhlaa, he kun aina pitivät jumalan palvomista tärkeimpänä. Mutta samalla valmistui valmistumistaan heidän Isthmokseen rakentamansa muuri, ja oli jo ehditty rintasuojukseen. Niin pian kuin nyt Atenasta tulleet sanansaattajat Megaran ja Plataiain lähettilästen kera olivat saapuneet, menivät he eforien puheille ja lausuivat näin: "Meidät lähettivät atenalaiset sanoen, että meedialaisten kuningas antaa meille takaisin maamme sekä tahtoo tehdä meidät liittolaisikseen kohtuullisilla ja tasapuolisilla ehdoilla, tahtoopa hän oman maamme lisäksi antaa vielä toisenkin maan, minkä vain itse valitsemme. Mutta kunnioituksesta Zeus Helleniosta kohtaan ja koska pidämme Hellaan kavaltamista kauheana, emme ole tähän myöntyneet, vaan olemme hyljänneet tarjouksen, vaikkakin helleenit ovat meille tehneet vääryyttä ja meidät pettäneet ja vaikka ymmärrämmekin, että on edullisempi tehdä sovinto persialaisen kanssa kuin sotia häntä vastaan. Vaan emme silti vapaaehtoisesti aio tehdä sovintoa. Niin vilpittömästi me menettelemme helleenejä kohtaan. Te sitävastoin pelkäsitte silloin mitä ankarimmin, että me tekisimme sovinnon persialaisen kanssa. Mutta kun olitte selvästi huomanneet meidän kantamme, että nimittäin me emme milloinkaan aio kavaltaa Hellasta, ja teidän Isthmoksen poikki rakentamanne muuri nyt on valmistumaisillaan, ette ollenkaan välitä atenalaisista. Vaan vaikka olitte meidän kanssamme sopineet siitä, että läksisitte persialaista vastaan Boiotiaan, petitte te ja sallitte barbarin tunkeutua eteenpäin Attikaan. Atenalaiset ovat nyt siis tätä nykyä vihoissaan teille, sillä te ette ole menetelleet, niinkuin olisi pitänyt. Mutta nyt he ovat käskeneet teitä mitä pikimmin meidän kerallamme lähettämään sotajoukon kohdataksemme barbaria Attikassa. Sillä Boiotian menetettyämme on meidän maassamme Thrian tasanko sopivin taistelupaikaksi."
8. Kuultuaan nyt tämän lykkäsivät eforit vastauksen antamisen seuraavaan päivään, seuraavana päivänä taas sitä seuraavaan. Näin he tekivät kokonaista kymmenen päivää, lykäten aina asian päivästä päivään. Sillä välin kaikki peloponnesolaiset rakensivat suurella kiireellä Isthmoksen muuria, ja työ oli heillä jo lähellä loppuaan. Mutta siihen seikkaan, että he makedonialaisen Alexandroksen saavuttua Atenaan tekivät kaiken voitavansa, jott'eivät atenalaiset menisi meedialaisten puolelle, kun he sitävastoin nyt eivät siitä ensinkään välittäneet, — siihen seikkaan en saata mainita muuta syytä, kuin että Isthmoksen muuri nyt oli heillä valmiina, jonka vuoksi eivät katsoneet enää ollenkaan tarvitsevansa atenalaisia. Siihen aikaan sitävastoin, jolloin Alexandros saapui Attikaan, ei muuri vielä ollut rakennettu, vaan he työskentelivät parhaillaan, koska suuresti pelkäsivät persialaisia.
9. Vihdoin kuitenkin spartalaiset antoivat vastauksen ja lähtivät liikkeelle. Ja se tapahtui tällä tavoin. Viimeisen esittelyn edellisenä päivänä sai muuan tegealainen Khileos, joka muukalaisten joukosta oli vaikuttavin mies Lakedaimonissa, eforeilta tietää koko asianlaidan. Sen kuultuaan hän lausui täten: "Näin on laita, miehet eforit. Jos atenalaiset eivät ole meidän kanssamme sovussa, vaan barbarin liittolaisia, on, huolimatta Isthmoksen poikki rakennetusta vahvasta muurista, persialaisella oleva laaja portti selkoselällään avoinna Peloponnesokseen. Vaan totelkaa atenalaisia, ennenkuin he tekevät toisen päätöksen, semmoisen, joka tuottaa Hellaalle tuhon."
10. Tämän neuvon hän antoi lakedaimonilaisille. He ottivatkin sen heti varteen, puhumatta kuitenkaan siitä mitään eri kaupungeista saapuneille sanansaattajille. Mutta he lähettivät vielä samana yönä viisituhatta spartalaista matkalle, määräten kunkin mukaan seitsemän helootia, ja jättivät heidät Pausaniaan, Kleombrotoksen pojan johdettaviksi. Ylijohto oli tosin Leonidaan pojalla, Pleistarkhoksella, mutta tämä oli vielä lapsi, ja Pausanias oli hänen holhoojansa ja serkkunsa. Sillä Kleombrotos, Pausaniaan isä ja Anaxandrideen poika, ei enää ollut elossa, vaan oli kuollut vähän aikaa senjälkeen, kuin oli Isthmoksesta tuonut takaisin sen sotajoukon, joka oli rakentanut muurin. Ja Kleombrotos oli tuonut sotajoukon Isthmoksesta takaisin tästä syystä. Kun hän marssiessaan persialaista vastaan toimitti uhria, oli aurinko pimennyt taivaalla. Ja Pausanias otti mukaansa myös Euryanaxin, Dorieuksen pojan, joka oli samaa huonetta.
11. Nämä siis läksivät Pausaniaan keralla Spartasta sotaan. Mutta päivän valjettua sanansaattajat, jotka eivät tietäneet mitään spartalaisten lähdöstä, tulivat eforien luo, aikoen palata itsekukin kotiinsa. Ja näiden eteen astuttuaan he lausuivat näin: "Te lakedaimonilaiset vain pysytte täällä kotosalla, viettäen Hyakinthia-juhlaa sekä leikkejä, ja petätte siten liittolaisenne. Mutta koska te olette loukanneet atenalaisia, ja he ovat liittolaisten puutteessa, aikovat he mikäli mahdollista tehdä sovinnon persialaisen kanssa. Ja jahka olemme heidän kanssaan sopineet — onhan ilmeistä, että meistä tulee kuninkaan liittolaiset —, niin lähdemme sotaan mihin maahan vain he meitä johdattavat. Ja te saatte huomata, mitä teille siitä on koituva." Tähän sanansaattajien puheeseen eforit vastasivat vannoen, että luulivat spartalaisten jo Orestheionissa astuvan "muukalaisia" vastaan. He sanoivat näet barbareja "muukalaisiksi". Mutta sanansaattajat, jotka eivät asiasta tienneet, kysyivät mitä tarkoitettiin. Saatuaan kyselemällä tietää koko totuuden he ihmeissään läksivät pikimmiten matkoihinsa, seuraten spartalaisia kintereillä. Ja heidän mukanaan oli viisituhatta lakedaimonilaisten perioikien joukosta valittua raskasaseista miestä.
12. Nämä siis riensivät Isthmokseen. Mutta heti tiedon saatuaan siitä, että Pausanias seuralaisineen oli lähtenyt Spartasta pois, lähettivät argolaiset Attikaan parhaimman päiväjuoksijansa, mikä oli saatavissa; he olivat näet aikaisemmin Mardoniokselle luvanneet itse estää spartalaisia lähtemästä liikkeelle. Atenaan saavuttuaan viestinviejä lausui näin: "Mardonios, meidät lähettivät argolaiset ilmoittamaan sinulle, että Lakedaimonin nuori miehistö on marssinut kotoaan ja että argolaiset eivät kykene estämään heitä lähtemästä matkalle. Onnistukoon sinun keksiä joku hyvä neuvo tämän varalle."
13. Näin siis lausuttuaan sanansaattaja läksi takaisin. Mutta kun Mardonios kuuli tämän, ei häntä ollenkaan enää haluttanut jäädä Attikaan. Ennenkuin hän oli saanut tämän tietää, pysyi hän alallaan, koska tahtoi päästä selville siitä, miten atenalaiset tulisivat menettelemään. Siksi hän ei vahingoittanut eikä hävittänyt Attikan maata, koska toivoi heidän aikaa myöten tekevän sovinnon hänen kanssaan. Mutta kun hän ei saanut heitä taivutetuiksi ja nyt kuuli koko asianlaidan, niin hän vetäytyi pois, ennenkuin Pausanias joukkoineen oli saapunut Isthmokseen. Sitä ennen hän kuitenkin poltti Atenan ja hajoitti sekä tasoitti maata myöten kaiken, mitä muureista ja rakennuksista mahdollisesti enää oli pystyssä. Ja hän marssi tiehensä siitä syystä, että Attikan maa ei ollut sovelias hevosväen liikkeille ja että, jos hän vihollisen kanssa yhteen iskiessään olisi joutunut tappiolle, hänellä ei olisi ollut muuta pääsöpaikkaa kuin sola, missä muutamat harvat miehet saattoivat pidättää hänen väkensä. Hän päätti siis väistyä Teebaan ja kohdata vihollista ystävällisen kaupungin läheisyydessä ja hevosväelle sopivalla paikalla.
14. Siispä Mardonios vetäytyi takaisin. Ja hänen jo ollessaan tiellä saapui sanoma, että toinen, tuhannen lakedaimonilaisen suuruinen sotajoukko oli etujoukkona tullut Megaraan. Saatuaan tietää tämän hän itsekseen neuvotteli, voisiko hän jollakin tavoin ensiksi vangita nämä. Niinpä hän käänsi sotajoukkonsa takaisin ja vei sen Megaraan. Ja ratsuväki, joka kulki edellä, hävitti tallaamalla koko Megaran maan. Se oli etäisin kohta lännessä, mihin tämä Persian sotajoukko Europassa saapui.
15. Mutta sitten tuli Mardoniokselle sana, että helleenit olivat kokoontuneet Isthmokseen. Senvuoksi hän läksi takaisin Dekeleian kautta. Siliä boiotarkit olivat noudattaneet luokseen asopolaisten naapurit, ja nämä opastivat hänet Sfendaleaihin sekä sieltä Tanagraan. Oltuaan Tanagrassa yötä ja käännyttyään seuraavana päivänä Skolokseen Mardonios jo pääsi teebalaisten alueelle. Tällöin hän havitteli teebalaisten maita, vaikka he olivatkin meedialaismielisiä. Eikä hän tehnyt sitä vihamielisyydestä heitä kohtaan, vaan ankarasta pakosta; hän tahtoi näet sinne tehdä suojavarustuksen leirilleen, ja laittaa turvapaikan itselleen siltä varalta, että hänen kävisi taistelussa toisin, kuin hän toivoi. Ja hänen leirinsä ulottui Erythraista alkaen Hysiain sivu aina Plataiain alueeseen saakka pitkin Asopos-jokea. Sen muuria ei kuitenkaan tehty näin laajaksi, vaan kukin sivu tehtiin noin kymmenen stadionin pituiseksi.
16. Barbarien tätä puuhatessa valmisti muuan teebalainen Attaginos, Frynonin poika, komeat vieraspidot ja kutsui niihin Mardonioksen itsensä ynnä viisikymmentä huomattavinta persialaista. Nämä noudattivatkin kutsua, ja ateria oli järjestetty Teebaan. Mutta sen, mikä nyt tästä puolen seuraa, kuulin itse eräältä Thersandros nimiseltä orkhomenolaiselta, joka oli innokkaimpia miehiä Orkhomenoksessa. Tämä Thersandros kertoi, että Attaginos oli kutsunut hänetkin samoihin pitoihin, joihin myös oli kutsuttu viisikymmentä teebalaista; eikä hän ollut molempia kansoja sijoittanut erilleen toisistaan, vaan aina kulloinkin persialaisen ja teebalaisen samalle leposijalle. Mutta heidän jo aterialta päästyään, vaan vielä juodessaan oli Thersandroksen persialainen vierustoveri alkanut puhua Hellaan kieltä ja kysynyt häneltä, mistä päin hän oli, jolloin hän oli vastannut olevansa orkhomenolainen. Siihen oli persialainen virkkanut: "Koska nyt olet ollut pöytä- ja juomatoverini, tahdon jättää sinulle muiston ajatuksistani, jotta myös voisit katsoa eteesi ja tehdä itsellesi edullisimman päätöksen. Sinä näet nämä aterioivat persialaiset ja sotajoukon, jonka jätimme leiriin joen rannalle. Näistä kaikista olet vähän ajan kuluttua näkevä aniharvojen jääneen eloon." Näin lausuessaan oli persialainen samalla viljalti vuodattanut kyyneleitä. Ihmeissään moisesta puheesta Thersandros oli sanonut hänelle: "Eikö siis tule tästä mainita Mardoniokselle ja niille persialaisille, jotka ovat häntä lähinnä kunniassa?" Mutta persialainen virkkoi siihen: "Vieras, sitä, minkä Jumala tahtoo tapahtuvaksi, on ihmisen mahdoton torjua. Sillä ei kukaan tahdo uskoa, vaikka puhunkin uskottavia. Ja jos kohta monet meistä persialaisista tämän ymmärrämme, niin me kuitenkin seuraamme mukana, koska meitä sitoo pakko. Niinpä tuottaa ihmiselle mitä katkerimman tuskan se, että vaikka ymmärtää paljon, ei ole voimaa estää mitään." Tämän keskustelun kuulin orkhomenolaiselta Thersandrokselta ja lisäksi sen, että hän itse heti oli kertonut sen muille ihmisille, jo ennenkuin Plataiain taistelu oli tapahtunut.
17. Mardonioksen leiriydyttyä Boiotiaan asettivat kaikki siellä päin asuvat helleenit, jotka olivat meedialaismielisiä, sotaväkeä. He olivat myös hyökänneet Attikan alueelle. Ainoastaan fokilaiset, jotka nekin täydellisesti olivat meedialaisten puolella, eivät olleet muiden mukana hyökänneet; sitä he eivät kuitenkaan vapaaehtoisesti olleet tehneet, vaan pakosta. Mutta muutamia päiviä siitä, kuin Mardonios oli saapunut Teeban alueelle, tuli fokilaisia, tuhat raskasaseista miestä, ja heitä johti muuan kansalaistensa kesken erittäin suuressa arvossa pidetty mies, Harmokydes. Näidenkin saavuttua Teebaan Mardonios lähetti ratsumiehiä, jotka käskivät heitä asettumaan erikseen omaan leiriinsä. Fokilaisten niin tehtyä saapui paikalle heti koko ratsuväki. Silloin levisi kautta koko meedialaisten mukana olevan helleeniläisen sotajoukon huhu, että ratsuväki aikoi ampua fokilaiset kuoliaiksi, ja tämä sama huhu liikkui myös itse fokilaisten keskuudessa. Tällöin heidän päällikkönsä Harmokydes rohkaisi heitä näillä sanoin: "Oi fokilaiset, on päivän selvää, että nämä ihmiset aikovat syöstä meidät ilmeisen surman suuhun, sillä tessalialaiset ovat meitä panetelleet, kuten minä arvelen. Nyt täytyy jokaisen teistä esiintyä urhoollisena. Sillä parempi on jotakin toimittaa ja henkeään puolustaen lopettaa elämänsä, kuin mitä hyvänsä sietäen saada tuhonsa häpeällisimmän kohtalon kautta. Ja huomatkoon kukin heistä, että ne, joitten pään varalle he, barbarit, ovat surmaa punoneet, ovat helleeniläisiä miehiä."
18. Näin hän heitä rohkaisi. Mutta ratsumiehet saartoivat fokilaiset, ajaa karauttivat heitä kohti, ikäänkuin surmatakseen heidät, ja ojensivat jousiaan muka ampuakseen heitä, ja ehkäpä joku ampuikin. Mutta fokilaiset asettuivat vastarintaan, joka puolelta vetäytyen yhteen ja muodostaen niin taajan joukon kuin suinkin. Silloin ratsumiehet peräytyivät ja ratsastivat takaisin. En saata täsmälleen sanoa, tulivatko he tessalialaisten pyynnöstä todella surmatakseen fokilaiset, mutta ratsastivat takaisin, nähdessään näiden käyvän puolustautumaan, koska he itse pelkäsivät siitä kärsivänsä jotakin vauriota — niin oli näet Mardonios heille määrännyt —, vai tahtoiko tämä vain koetella, oliko heissä uljuutta. Ratsumiesten ajettua takaisin Mardonios lähetti kuuluttajan, jonka hän käski sanoa näin: "Olkaa huoleti, fokilaiset. Te olette osoittautuneet urhoollisiksi miehiksi ettekä semmoisiksi, kuin miksi minä olin teitä kuullut. Niinpä käykää nyt innolla tätä sotaa, sillä hyvien töiden teossa te ette ole voittavat minua ettekä kuningasta." Niin kävi fokilaisten.
19. Mutta Isthmokseen tultuaan lakedaimonilaiset leiriytyivät sinne. Saatuaan tästä tiedon muut peloponnesolaiset, jotka kannattivat parempaa asiaa ja jotka myös näkivät spartalaisten marssivan maastaan, eivät katsoneet oikeaksi jäädä pois sotaretkeltä. Siispä he, suoritettuaan hyväenteiset uhrit, matkasivat kaikki Isthmoksesta ja saapuivat Eleusiiseen. Sielläkin toimitettuaan onnekkaita uhreja he marssivat eteenpäin, ja heidän muassaan atenalaiset, jotka olivat siirtyneet Salamiista ja Eleusiissä olivat heihin yhtyneet. Ja saavuttuaan Boiotian Erythraihin huomasivat helleenit barbarien olevan leirissä Asopos-joen rannalla, jonka vuoksi he asettuivat leiriin vastapäätä vihollisia Kithaironin juurelle.
20. Mutta koska helleenit eivät laskeutuneet tasangolle, lähetti Mardonios heitä vastaan koko ratsuväkensä. Sen päällikkönä oli muuan persialaisten kesken arvossa pidetty mies, Masistios, jolle helleenit ovat antaneet nimeksi Makistios, ja hänellä oli kultasuitsinen sekä muutenkin kauniisti koristettu nesalainen hevonen. Kun nyt ratsumiehet tällöin ajaa karauttivat helleenejä vastaan, hyökkäsivät he joukoissa ja aikaansaivat hyökkäyksellään näille suurta vauriota sekä herjasivat heitä naisiksi.
21. Sattumalta oli osunut niin, että megaralaiset olivat sijoittuneet siihen paikkaan, mikä enimmin oli rynnäkköjen alaisena ja miltä puolelta vihollisten ratsuväki teki useimmat hyökkäyksensä. Siksi megaralaiset, ratsuväen hyökkäyksen ahdistamina, lähettivät helleenien päällikköjen luokse kuuluttajan. Ja näiden luokse saavuttuaan lausui kuuluttuja heille tämän: "Näin sanovat megaralaiset: 'Me, liittolaiset, emme kykene yksin kestämään persialaisten ratsuväkeä, ollessamme tässä paikassa, mihin me alusta pitäen asetuimme. Mutta vaikka ahdistettuina, olemme kuitenkin sitkeästi ja miehuullisesti pitäneet puoliamme. Vaan jos te nyt ette lähetä joitakin muita meidän sijaamme rintamaan, niin tietäkää, että me jätämme paikkamme.'" Tämän hän siis ilmoitti heille. Siiloin Pausanias kyseli helleeneiltä, tahtoivatko jotkut muut vapaaehtoisesti mennä tuohon paikkaan ja asettua megaralaisten sijalle. Kun eivät muut tahtoneet sitä tehdä, ottivat atenalaiset sen tehdäkseen, ja heidän joukostaan kolmesataa valiomiestä, joiden päällikkönä oli Olympiodoros, Lamponin poika.
22. Nämä ne olivat, jotka suostuivat tähän tehtävään ja sijoittuivat muiden läsnäolevien helleenien edelle Erythraihin; sitä ennen he kuitenkin olivat ottaneet mukaansa jousimiehet. Heidän taisteltuaan jonkun aikaa sai taistelu tämmöisen päätöksen. Kun barbarien ratsuväki joukottain hyökkäsi helleenejä vastaan, ammuttiin Masistioksen hevosta, joka eteni muista edelle, nuolella kylkeen, jolloin se tuskasta kavahti pystyyn ja ravisti selästään Masistioksen. Tämän suistuttua maahan kävivät atenalaiset heti hänen kimppuunsa. Niinpä he ottivat hänen hevosensa ja surmasivat hänet itsensä, vaikka hän kyllä koetti puolustautua. Alussa he kuitenkaan eivät sitä voineet. Hänellä oli näet tällaiset varustukset. Alla oli hänellä kultainen suomuhaarniska ja haarniskan ylle hän oli pukenut purppuraisen ihopaidan. Senvuoksi eivät helleenit lyömällä haarniskaan saaneet aikaan mitään, ennenkuin joku huomasi asianlaidan ja iski Masistiosta silmään. Siten hän kaatui ja kuoli. Tämä tapaus oli jostakin syystä jäänyt muilta ratsumiehiltä huomaamatta. He näet eivät nähneet, kuinka hän suistui hevosen selästä, enempää kuin hänen kuolemaansakaan, vaan vetäytyessään takasin ja peräytyessään eivät he huomanneet tapausta. Mutta heti pysähdyttyään he alkoivat häntä kaivata, kun ei ollut ketään heitä järjestämässä. Huomattuaan nyt, mitä oli tapahtunut, he kaikki rohkaisten toisiaan kannustivat hevosiaan vihollisia kohti, saadakseen haltuunsa ruumiin.
23. Nähdessään, että ratsumiehet eivät enää hyökänneet joukottain, vaan kaikki yhdessä, huusivat atenalaiset muuta sotajoukkoa avukseen. Mutta sillä välin kun koko jalkaväki riensi heidän avukseen, syntyi kiivas taistelu kaatuneen ruumiista. Niin kauan kuin nuo kolmesataa olivat yksinään, taistelivat he vallan alakynnessä ja jättivät ruumiin sikseen. Mutta kun muu väki ennätti heidän avukseen, eivät vihollisten ratsumiehet enää voineet pitää puoliaan, eikä heidän ollut mahdollista saada ruumista valtaansa, vaan he kadottivat päällikkönsä lisäksi vielä muitakin ratsumiehiä. Niinpä he vetäytyivät takaisin noin kahden stadionin verran ja neuvottelivat, mitä oli tehtävä; ja tällöin he katsoivat parhaaksi ratsastaa takaisin Mardonioksen tykö, koska olivat menettäneet päällikkönsä.
24. Ratsuväen saavuttua leiriin herätti Masistioksen kuolema koko sotajoukossa ja varsinkin Mardonioksessa mitä haikeinta surua; he leikkasivat hiuksensa sekä hevosten ja juhtien harjat ja vaikeroivat suunnattomasti. Ja koko Boiotia kaikui tästä, sillä Mardonioksen jälkeen persialaisten ja kuninkaan luona suurinta arvoa nauttiva mies oli menetetty.
25. Niin barbarit omalla tavallaan kunnioittivat Masistios-vainajaa. Mutta kun nyt helleenit olivat kestäneet ratsuväen hyökkäyksen ja torjuneet sen, kävivät he vielä paljon rohkeammiksi ja asettivat ensin ruumiin vaunuihin sekä kuljettivat sitä pitkin rivejä. Ja ruumis ansaitsi kyllä kokonsa ja kauneutensa vuoksi katsomista, jonka vuoksi he myös tekivät näin: he jättivät paikkansa rintamassa ja kävivät katsomassa Masistiosta. Sitten he päättivät laskeutua Plataiaihin. Sillä Plataiain alue näytti heistä paljoa sopivammalta leiripaikaksi kuin Erythrain seutu, samalla kuin siellä myös oli runsaammin vettä. Tähän paikkaan ja siinä sijaitsevalle Gargafian lähteelle he siis katsoivat parhaaksi tulla ja asettua järjestykseen sekä leiriytyä. Niinpä he läksivät liikkeelle ja kulkivat, Kithaironin juurta kiertäen, Hysiaihin Plataiain maahan. Ja saavuttuaan perille he järjestäytyivät kansojen mukaan lähelle Gargafian lähdettä ja Androkrates nimisen puolijumalan temppelialuetta, sekä pitkin matalia töyräitä että tasaiselle maalle.
26. Tällöin syntyi järjestyttäessä sotarintaan ankara sanakiista tegealaisten ja atenalaisten välillä. Kummatkin katsoivat näet oikeudekseen johtaa toista siipeä ja toivat tämän tueksi esille sekä uusia että muinaisia tekojaan. Niinpä tegealaiset lausuivat näin: "Meidän ovat kaikki liittolaiset aina katsoneet ansaitsevan tämän paikan kaikilla niillä yhteisillä retkillä, jotka peloponnesolaiset sekä muinoin että nykyisin ovat suorittaneet, hamasta siitä ajasta saakka, jolloin herakleidit Eurystheuksen kuoltua koettivat palata Peloponnesokseen. Silloin me saimme sen oikeuden tällaisen teon kautta. Kun me yhdessä akhaialaisten ja siihen aikaan Peloponnesoksessa asuvien ioonilaisten kanssa olimme rientäneet Isthmokseen ja asetuimme leiriin vastapäätä kotiinpalaajia, julistutti Hyllos — niin kertoo tarina, — ettei sotajoukon ollut tarvis iskeä yhteen sotajoukon kanssa ja antautua alttiiksi vaaraan, vaan että peloponnesolaisten leiristä sen, jonka nämä itse katsoivat urhoollisimmakseen, tuli hänen kanssaan ryhtyä kaksintaisteluun sovituilla ehdoilla. Peloponnesolaiset päättivätkin menetellä näin, ja sotajoukot tekivät sellaisen valallisen sopimuksen, että jos Hyllos voittaisi peloponnesolaisten johtajan, saisivat herakleidit palata perintömaahansa, mutta jos hänet itsensä voitettaisiin, tuli herakleidien lähteä matkoihinsa ja viedä sotajoukkonsa pois, eivätkä he sataan vuoteen saisi koettaa palata Peloponnesokseen. Niinpä valitsivat kaikki liittolaiset vapaaehtoisesti Ekhemoksen, Eeropoksen pojan ja Fegeuksen pojanpojan, joka oli meidän sotapäällikkömme ja kuninkaamme, ja tämä suoritti kaksintaistelun Hylloksen kanssa sekä surmasi hänet. Tästä teosta me saimme silloisilta peloponnesolaisilta useiden muiden suurien kunniaetuuksien ohella, joita yhä vielä nautimme, ennen muita oikeuden aina johtaa toista siipeä, milloin yhteinen sotaretki tehdään. Teidän kanssanne nyt, oi lakedaimonilaiset, emme kiistele, vaan myönnämme teille oikeuden valita, kumpaako siipeä tahdotte johtaa. Mutta toisen siiven johdon väitämme kuuluvan meille, samoinkuin ennenkin. Ja yksinpä tästä kerrotusta teosta huolimattakin, me ansaitsemme paremmin kuin atenalaiset tämän paikan rintamassa. Sillä monta mainehikasta taistelua me olemme taistelleet teitä vastaan, Spartan miehet, monta taistelua myös muitakin vastaan. Näin ollen on siis oikeampi, että siipi on meidän hallussamme kuin atenalaisten, jotka eivät ole suorittaneet semmoisia tekoja kuin me, ei uudempina aikoina, enemmän kuin muinoinkaan."
27. Näin tegealaiset puhuivat. Siihen virkkoivat atenalaiset: "Me ymmärrämme kyllä, että olemme kokoontuneet tänne taistellaksemme barbaria vastaan emmekä riidelläksemme sanoista. Mutta koska tegealainen on ottanut esittääkseen niitä sekä muinaisia että nykyisiä urotöitä, joita me molemmat aikojen kuluessa olemme suorittaneet, on meidän välttämättä osoitettava teille, minkä nojalla ennemmin meillä, kuin arkadilaisilla, on isiltä peritty oikeus kelpomiehinä aina olla ensi sijalla. Kun herakleidit, joiden johtajan nämä väittävät Isthmoksessa surmanneensa, aikaisemmin olivat joutuneet kaikkien niiden helleenien karkoittamiksi, joiden luo he paetessaan mykenalaisten orjuutta olivat saapuneet, niin me yksin otimme heidät vastaan, siten suistaen Eurystheuksen kopeuden, ja voitimme yhdessä heidän kanssaan silloiset Peloponnesoksen valtiaat. Toiseksi väitämme, että kun Polyneikeen myötä seuraavat argolaiset olivat käyneet Teebaa vastaan, mutta sitten kaatuneet ja viruivat hautaamatta, me läksimme sotaan kadmolaisia vastaan, korjasimme haltuumme kaatuneitten ruumiit ja hautasimme ne omaan maahamme Eleusiiseen. Mainehikas on myös se teko, jonka suoritimme silloin kun amazonit Thermodonjoen rannoilta kerran hyökkäsivät Attikaan, emmekä me Troian sodassa jääneet kenestäkään jälelle. Mutta ei näitä seikkoja kannata muistella. Sillä ne, jotka silloin olivat kelpomiehiä, saattavat nyt olla kehnompia, ja ne, jotka silloin olivat kehnoja, voivat nyt olla parempia. Mutta kylliksi nyt muinaisista teoista. Sillä vaikka emme olisikaan muuta suorittaneet — ja kuitenkin on meillä, jos keillään helleeneillä, useita mainehikkaita tekoja näytettävänä, — niin ansaitsemme ainakin Marathonin taistelun nojalla tämän kunniaetuuden ynnä sen lisäksi muitakin me, jotka yksin helleenien joukosta ryhdyimme taisteluun persialaista vastaan ja kävimme käsiksi moiseen tehtävään, mutta kuitenkin säilyimme ja voitimme kuusi viidettä kansaa. Eikö meillä jo yksin tämänkin tekomme nojalla ole oikeutta pitää tätä paikkaa rintamassa? Mutta eihän tämmöisessä tilaisuudessa sovi paikan vuoksi riidellä. Olemme senvuoksi valmiit tottelemaan teitä, oi lakedaimonilaiset, ja asettumaan sinne, missä ja keitä vastaan tahansa te näette hyväksi meidät asettaa seisomaan. Sillä mihin paikkaan ikinä meidät asetettaneekin, tahdomme koettaa olla kunnon miehiä. Johtakaa siis meitä, me kyllä tottelemme." Näin he vastasivat. Ja koko lakedaimonilaisten sotajoukko huudahti ääneen, että atenalaiset paremmin ansaitsivat paikan siivellä kuin arkadilaiset. Siten atenalaiset pääsivät siivelle ja veivät voiton tegealaisista.
28, Tämän jälkeen järjestyivät myöhemmin saapuvat ja aikaisemmin tulleet helleenit näin. Oikealla sivustalla oli kymmenentuhatta lakedaimonilaista. Näitten joukossa oli viisituhatta spartalaista, joita ympäröi kolmekymmentäviisituhatta kevytaseista helootia, seitsemän kutakin spartalaista kohti. Lähimmiksi vierustovereikseen spartalaiset olivat valinneet tegealaiset, sekä kunnioittaakseen heitä että heidän urhoollisuutensa vuoksi. Heitä oli tuhatviisisataa raskasaseista. Näiden jälkeen asettuivat korintolaisten viisituhatta miestä. He olivat Pausaniaalta hankkineet poteidaialaisille luvan seisoa heidän vieressään, ja näitä oli Pallenesta saapunut kolmesataa. Näiden vieressä seisoi kuusisataa Arkadian orkhomenolaista ja näiden vieressä kolmetuhatta sikyonilaista. Näiden vieressä oli kahdeksansataa epidaurolaista. Näitten viereen asettui tuhat troizenilaista, troizenilaisten vieressä oli kaksisataa leprealaista, näiden vieressä neljäsataa mykenalaista ja tirynsiläistä, näiden vieressä tuhat fliuntilaista ja näiden vieressä kolmesataa hermionelaista. Lähinnä hermionelaisia seisoi kuusisataa eretrialaista sekä styralaista, näiden vieressä neljäsataa khalkidilaista, näiden vieressä viisisataa amprakialaista, näiden jälestä seurasi kahdeksansataa leukadilaista ja anaktorilaista, ja näitten vieressä oli kaksisataa palelaista Kefalleniasta. Näiden jälkeen tuli viisisataa aiginalaista, ja näiden jälkeen asettui kolmetuhatta megaralaista. Näihin liittyi kuusisataa plataialaista. Viimeksi ja etumaisina seisoivat atenalaiset, joilla oli hallussaan vasen sivusta, kahdeksantuhatta miestä. Heidän päällikkönään oli Aristeides, Lysimakhoksen poika.
29. Lukuunottamatta niitä, joita oli asetettu aina seitsemän kunkin spartalaisen ympärille, olivat helleenit raskasaseisia, luvultaan yhteensä kolmekymmentäkahdeksantuhatta seitsemänsataa miestä. Näin monta oli kaikkiaan barbaria vastaan kokoontuneita raskasaseisia. Kevytaseisten määrä taas oli tämä: spartalaisten riveissä oli kolmekymmentäviisituhatta miestä, seitsemän kutakin spartalaista kohti, ja niistä oli jokainen varustautunut kuten sotaan ainakin. Muiden lakedaimonilaisten ja helleenien kevytaseisia, joita oli yksi kutakin miestä kohti, oli kolmekymmentäneljätuhatta viisisataa.
30. Kaikkien taistelukuntoisten kevytaseisten luku teki siis kuusikymmentäyhdeksäntuhatta viisisataa, ja koko Plataiaihin kokoontuneen sotajoukon luku teki, raskasaseiset ja taistelukuntoiset kevytaseiset niihin luettuina, tuhatta kahdeksaasataa vaille satakymmenentuhatta miestä. Mutta eloonjääneiden thespialaisten kanssa teki luku täyteen satakymmenentuhatta. Eloonjääneet thespialaiset olivat näet myös saapuvilla leirissä, luvultaan noin tuhat kahdeksansataa. Mutta he eivät olleet raskasaseisia. Nämä nyt siis olivat asetetut leiriin Asopos-joen varrelle.
31. Mutta kun Mardonios ynnä hänen barbarinsa olivat kylliksi murehtineet Masistiosta, saapuivat hekin, kuultuaan helleenien olevan Plataiain alueella, niillä seuduin virtaavan Asopoksen rannalle. Ja heidän saavuttuaan määräpaikkaansa Mardonios järjesti heidät vihollisia vastaan tällä tavoin. Lakedaimonilaisia vastaan hän asetti persialaiset. Ja koska persialaisia oli lukumäärältään niin paljon enemmän, niin he olivat järjestetyt tavallista useampiin riveihin, mutta ulottuivat kuitenkin vielä tegealaistenkin kohdalle. Ja Mardonios asetti heidät tällä tavoin. Hän valitsi koko voimakkaimman osan heistä ja asetti sen lakedaimonilaisia vastaan, mutta heikomman osan hän sijoitti tegealaisten kohdalle. Tämän hän teki teebalaisten osoituksesta ja neuvosta. Lähimmäksi persialaisia hän järjesti meedialaiset. Nämä ulottuivat pitkin korintolaisia, poteidaialaisia, orkhomenolaisia ja sikyonilaisia. Meedialaisten viereen hän järjesti baktrialaiset. Nämä olivat epidaurolaisia, troizenilaisia, leprealaisia, tirynsiläisiä, mykenalaisia ja fliuntilaisia vastassa. Baktrialaisten jälkeen hän asetti indialaiset. Nämä olivat hermionelaisia, eretrialaisia, styralaisia ja khalkidilaisia vastassa. Indialaisten viereen hän sijoitti sakit, jotka olivat amprakialaisia, anaktorilaisia, leukadilaisia, palelaisia ja aiginalaisia vastassa. Sakien viereen hän asetti atenalaisia, plataialaisia ja megaralaisia vastaan boiotilaiset, lokrilaiset, malilaiset, tessalialaiset ja tuhat fokilaista. Kaikki fokilaiset näet eivät olleet meedialaismielisiä, vaan muutamat heistä myös kannattivat helleenejä ja olivat suljettuina Parnassoksen seutuihin, mistä käsin he ryöstivät ja raastoivat Mardonioksen sotajoukkoa ja häneen yhtyneitä helleenejä. Ja Mardonios järjesti myös makedonialaiset ja Tessalian asukkaat atenalaisia vastaan.
32. Täten ovat nimitetyt suurimmat ja samalla mainioimmat ja huomattavimmat niistä kansoista, jotka Mardonios asetti rintamaan. Näiden joukkoon oli sekoitettu väkeä muistakin kansoista, kuten fryygialaisia, traakialaisia, myysialaisia, paioneja ynnä muita, sitäpaitsi myös etiopilaisia ja egyptiläisistä niinsanotut hermotybit ja kalasirit, jotka käyttävät aseenaan väkipuukkoa ja ovat egyptiläisten ainoat soturit. Näiden, jotka palvelivat merisotilaina, hän vielä Faleronissa ollessaan oli antanut astua laivoista pois, sillä egyptiläisiä ei oltu määrätty siihen maasotajoukkoon, joka Xerxeen keralla saapui Atenaan. Näitä barbareja siis oli kolmesataatuhatta miestä, kuten ennenkin olen osoittanut. Mutta niiden helleenien lukumäärää, jotka olivat Mardonioksen liittolaisia, ei kukaan tiedä, sillä niitä ei laskettu. Arviolta päättäisin niitä kerääntyneen viiteenkymmeneentuhanteen mieheen. Nämä näin järjestetyt olivat jalkaväkeä, mutta ratsuväki oli erikseen asetettuna.
33. Kun nyt siis kaikki olivat järjestyneet kansoittain ja osastoittain, panivat he seuraavana päivänä kummallakin puolella toimeen uhreja. Helleenien puolella oli Teisamenos, Antiokhoksen poika, uhraajana. Hän seurasi näet tietäjänä tämän sotajoukon myötä. Tämän miehen, joka oli elis-maalainen ja iamidien sukua, olivat lakedaimonilaiset tehneet omaksi kansalaisekseen. Kun näet Teisamenos kerran Delfoissa kysyi, oliko hän saava lasta, julisti Pytia, että hän oli voittava viidessä mitä ankarimmassa ottelussa. Erehtyen oraakelilauseen tarkoituksesta hän silloin antautui voimisteluharjoituksiin, saavuttaakseen voittoja voimistelukilpailuissa. Ja Teisamenos harjoitteli viisiottelua ja voittikin Olympiassa kaikissa, paitsi yhdessä kilpailussa, jolloin hän kiisteli androlaisen Hieronymoksen kanssa. Mutta lakedaimonilaiset, jotka älysivät, että Teisamenoksen saama ennustus ei tarkoittanut voimistelukilpailuja, vaan taisteluja, koettivat maksusta taivuttaa häntä rupeamaan heidän herakleidi-syntyisten kuningastensa keralla heidän johtajakseen sodassa. Kun nyt Teisamenos huomasi spartalaisten pitävän tärkeänä, että saisivat hänet ystäväkseen, niin hän korotti hintaa, ilmoittaen, että jos he tekisivät hänet kansalaisekseen ja osalliseksi kaikista tähän kuuluvista oikeuksista, oli hän sen tekevä, mutta muusta hinnasta ei. Kuullessaan tämän spartalaiset ensiksi suuttuivat ja heittivät kokonaan sikseen pyyntönsä, mutta lopulta, kun suuri pelko valtasi heidät persialaissotajoukon uhatessa, he antoivat myöten ja suostuivat ehtoon. Mutta huomattuaan heidän muuttaneen mielensä ei Teisamenos enää sanonut tyytyvänsä vain tähän, vaan vaati, että myös hänen veljensä Hegias pääsisi Spartan kansalaiseksi samoilla ehdoilla, kuin hän itsekin.
34. Näin sanoessaan hän jäljitteli Melampusta, jos nimittäin saattaa keskenään verrata kuninkuuden ja kansalaisoikeuden vaatijoita. Sillä kun Argoksen naiset olivat sairastuneet raivotautiin ja argolaiset palkkasivat Melampuksen Pyloksesta parantamaan heidän naistensa tautia, niin tämä vaati palkakseen puolet kuningaskunnasta. Argolaiset eivät siihen suostuneet, vaan läksivät tiehensä. Mutta kun yhä useammat naiset joutuivat raivoihinsa, ottivat argolaiset suorittaakseen, mitä Melampus vaati, ja menivät antamaan sen. Nähdessään nyt heidän muuttaneen mielensä tämä vaati yhä enempää, sanoen, että elleivät he antaisi hänen veljelleen Biaallekin kolmannesta kuningaskunnasta, hän ei aikonut tehdä, mitä he tahtoivat. Niinpä argolaiset ahdingossaan suostuivat siihenkin.
35. Samalla tavoin myös lakedaimonilaiset, jotka hartaasti halusivat Teisamenosta, myöntyivät kaikkiin hänen pyyntöihinsä. Ja heidän suostuttuaan hänen viimeiseenkin vaatimukseensa tuli elis-maalainen Teisamenos spartalaiseksi ja auttoi näitä, heidän tietäjänään, saavuttamaan viisi mitä suurinta voittoa. Teisamenos ynnä hänen veljensä ovat kaikkien vierasten joukosta ainoat, jotka ovat tulleet Spartan kansalaisiksi. Ja nuo viisi ottelua olivat seuraavat: ensimäinen tässä mainittu Plataiain taistelu, toinen se, joka suoritettiin Tegeassa tegealaisia ja argolaisia vastaan, sitten Dipaiassa kaikkia arkadilaisia, paitsi mantineialaisia vastaan käyty, ja edelleen messenialaisia vastaan Isthmoksessa suoritettu; viimeinen näistä viidestä ottelusta oli se, joka tapahtui Tanagrassa atenalaisia ja argolaisia vastaan.
36. Silloin nyt siis tämä Teisamenos seurasi spartalaisten mukana ja toimi tietäjänä Plataiain alueella. Ja uhrit lupasivat menestystä helleeneille, jos he puolustautuisivat, mutta silloin eivät, jos he astuisivat Asopos-joen yli ja itse aloittaisivat taistelun.
37. Mardoniokselle taas, joka innokkaasti halusi aloittaa taistelua, eivät uhrit onnistuneet, mutta lupasivat menestystä siinä tapauksessa, että hänkin vain puolustautuisi. Sillä Mardonioskin käytti helleeniläisiä uhreja, ollen hänellä tietäjänä muuan elis-maalainen Hegesistratos, joka oli huomatuin mies telliadien suvussa. Hänet olivat spartalaiset ennen näitä tapauksia ottaneet vangiksi ja sitoneet surmatakseen hänet, syystä että olivat hänen puoleltaan kärsineet paljon kiusaa. Tässä onnettomassa tilassa, kun kysymyksessä oli henki ja häntä ennen kuolemaa vielä odottivat monet surkeat kärsimykset, hän suoritti uskomattoman teon. Hän oli kytkettynä raudoitettuun jalkapuuhun, mutta sai kerran jollakin tavoin käsiinsä huoneeseen tuodun rauta-aseen ja päätti heti panna toimeen teon, joka on miehuullisin kaikista meille tunnetuista teoista. Hän mittasi näet ensin, kuinka pitkälle hän voisi saada jalkansa pölkystä irti, ja sitten hän leikkasi loput jalkaterästä pois. Tämän tehtyään hän, koska vartijat häntä valvoivat, kaivoi puhki seinän ja karkasi Tegeaan, matkaten öisin, mutta päivin piiloutuen metsiin ja pysytellen alallaan. Ja vaikka lakedaimonilaiset miehissä häntä etsivät, pääsi hän kolmantena yönä Tegeaan. Ja he ihmettelivät suuresti hänen rohkeuttaan, kun näkivät toisen puolen jalkaa paikoillaan, mutta eivät voineet häntä itseään löytää. Sillä kertaa hän täten pääsi lakedaimonilaisten käsistä ja pakeni Tegeaan, joka ei niihin aikoihin ollut ystävyydessä lakedaimonilaisten kanssa. Mutta terveeksi tultuaan hän laittoi itselleen puujalan ja nyt hän julkisesti esiintyi lakedaimonilaisten vihollisena. Tämä vihollisuus lakedaimonilaisia vastaan, johon hän oli joutunut, ei kuitenkaan koitunut hänelle onneksi. Hänen näet ennustellessaan Zakynthoksessa nämä ottivat hänet vangiksi ja surmasivat hänet.
38. Hänen kuolemansa tapahtui kuitenkin vasta Plataiain taistelun jälkeen. Mutta nyt Hegesistratos, joka Mardoniokselta oli saanut melkoisen rahasumman palkaksi, Asopoksen varrella uhrasi suurella innolla sekä vihasta lakedaimonilaisia kohtaan että voitonhimosta. Kun nyt taistelua tarkoittavat uhrit eivät olleet hyväenteiset persialaisille itselleen, enemmän kuin heidän mukanaan oleville helleeneillekään — näilläkin näet oli oma vasituinen tietäjänsä, muuan leukadilainen Hippomakhos — ja toiselta puolen tulvimistaan tulvi ja karttui helleenejä, neuvoi eräs teebalainen Timegenides, Herpyksen poika, Mardoniosta vartioimaan Kithaironin solia, huomauttaen, kuinka helleenejä joka päivä siitä tulvi, ja että hän voisi ottaa suuren joukon heitä vangiksi.
39. Kahdeksan päivää sotajoukot jo olivat olleet leirissä vastatusten, kun Timegenides antoi tuon neuvon Mardoniokselle. Tämä käsitti, että neuvo oli hyvä, minkä vuoksi hän yön tultua lähetti ratsuväkensä Kithaironin soliin, jotka vievät Plataiaihin ja joita boiotilaiset sanovat "Kolmeksi pääksi", atenalaiset taas "Tammenpäiksi". Eivätkä paikalle lähetetyt ratsumiehet turhaan sinne saapuneet. He saivat näet haltuunsa viisisataa juhtaa, jotka kuljettivat ruokavaroja Peloponnesoksesta helleenien leiriin, ynnä juhtia seuraavat ihmiset, näiden juuri astuessa solista tasangolle. Tämän saaliin saatuaan persialaiset säälimättä tappoivat kaikki, ollenkaan säästämättä juhtia, yhtä vähän kuin ihmisiäkään. Ja kyllikseen murhattuaan he saartoivat loput ja ajoivat ne Mardonioksen luo leiriin.
40. Tämän tapauksen jälkeen molemmat sotajoukot taas kuluttivat toimettomuudessa kaksi päivää, koska ei kumpikaan tahtonut aloittaa taistelua. Barbarit tunkivat näet Asopos-joelle saakka, koetellen helleenejä, mutta ei kumpikaan sotajoukko astunut sen yli. Kuitenkin Mardonioksen ratsuväki alati ahdisti ja häiritsi helleenejä. Sillä teebalaiset, jotka olivat erittäin meedialaismielisiä, kävivät innokkaasti sotaa ja opastivat aina barbareja siihen saakka, kunnes taistelu alkoi, mutta sitten astuivat persialaiset ja meedialaiset heidän sijalleen, ja ne etenkin osoittivat kuntoa.
41. Kymmeneen päivään ei nyt tapahtunut mitään sen enempää. Mutta kun molempien yhdettätoista päivää ollessa vastatusten leirissä Plataiain alueella helleenien luku yhä kasvoi ja Mardonios jo kävi kärsimättömäksi joutenolostaan, syntyi keskustelu Mardonioksen, Gobryaan pojan, ja Artabazoksen, Farnakeen pojan, välillä, joka jälkimäinen nautti aivan erikoista arvoa Xerxeen luona. Ja neuvottelussaan he lausuivat nämä mielipiteet. Artabazos arveli, että mitä pikimmin oli pantava sotajoukko liikkeelle ja mentävä Teeban muurien sisälle, mihin he olivat vieneet paljon muonavaroja itseänsä sekä rehua juhtia varten; siellä oli kaikessa rauhassa istuttava ja ryhdyttävä keskusteluihin vihollisten kanssa menettelemällä tällä tavoin. Koska persialaisilla oli paljon kultaa, sekä rahaksi lyötyä että lyömätöntä, ja paljon myös hopeata sekä juoma-astioita, tuli heidän säästämättä lähetellä niitä helleeneille, ja näiden joukosta varsinkin eri valtioiden johtomiehille, jotka silloin kyllä pian hylkäisivät vapauden asian. Mutta heidän ei tullut iskeä vihollisten kanssa yhteen ja siten antautua vaaraan. Hänen ajatuksensa oli siis sama kuin teebalaistenkin, koska hänkin oli kaukonäköisempi kuin Mardonios; sillä tämä oli raju ja varomaton eikä vähintäkään tahtonut antaa myöten. Mardonioksesta oli näet hänen oma sotajoukkonsa paljoa vahvempi helleenien sotajoukkoa, jonka vuoksi hänen mielestään viipymättä oli oteltava näiden kanssa eikä sallittava heitä kerääntyä vielä enemmän, kuin mitä heitä jo oli koolla. Mutta Hegesistratoksen uhrit hän jätti omaan arvoonsa eikä tahtonut pakoittamalla pakoittaa niitä onnistumaan, vaan arveli, että tuli noudattaa persialaisten tapaa ja käydä taisteluun.
42. Tätä Mardonioksen mielipidettä ei kukaan vastustanut, joten se pääsi voimaan. Sillä hänhän se oli kuninkaalta saanut sotajoukon päällikkyyden, eikä Artabazos. Noudatettuaan siis luokseen seurassaan olevien helleenien osastonpäälliköt ja johtajat hän kysyi, tunsivatko he mitään ennustusta, jonka mukaan persialaisten oli määrä tuhoutua Hellaassa. Kun kokoukseen kutsutut pysyivät ääneti — toiset näet todella eivät tunteneet oraakelilauseita, toiset kyllä tunsivat, mutta pitivät arveluttavana puhua niistä —, lausui Mardonios itse: "Koska nyt te joko ette mitään tiedä tai ette uskalla puhua, niin tahdon minä mainita asian, sillä minä tunnen sen hyvin. On olemassa sellainen ennustus, että persialaisten on määrä, Hellaaseen saavuttuaan, ryöstää Delfoin pyhättö ja ryöstön tehtyään joutua järjestänsä perikatoon. Koska tunnemme tämän, emme aio mennä tuohon pyhättöön ja koettaa sitä ryöstää, joten me siitä syystä emme joudukaan hukkaan. Näin ollen kaikki ne teistä, jotka suotte persialaisille hyvää, voitte sen puolesta olla iloissanne, sillä me pääsemme voitolle helleeneistä." Näin sanottuaan hän käski heidän varustautua ja tehdä kaikki taisteluvalmiiksi, sillä seuraavana päivänä oli aikomus iskeä yhteen vihollisten kanssa.
43. Mutta sen oraakelilauseen, jonka Mardonios sanoi tarkoittavan persialaisia, tiedän varmasti sepitetyksi illyrialaisista ja enkheleiläisten sotajoukosta, eikä persialaisista. Sitävastoin on olemassa toinen, Bakiin sepittämä juuri tätä taistelua tarkoittava ennustus:
"… Kuulevi Thermodon ja Asopos heinäväranta rynnäköt helleenein sekä barbaarein sotahuudon. Sielläpä suistuva on moni jousenkantaja meedi, vastoin salliman säätöä, tultua turmion päivän."
Tämän ynnä muita samanlaisia ennustuksia tiedän Musaioksen sepittäneen persialaisista. Ja Thermodon-joki virtaa Tanagran ja Glisaan välitse.
44. Mutta senjälkeen kuin Mardonios oli tiedustellut oraakelilauseita ja pitänyt rohkaisevan puheensa, tuli yö, ja sotajoukot asettuivat vartijapaikkoihinsa. Vaan kun yötä oli pitemmälle kulunut ja näytti siltä kuin kautta leirien olisi vallinnut hiljaisuus ja ihmiset nukkuneet sikeimmässä unessaan, silloin ratsasti atenalaisten vartijastojen luo Alexandros, Amyntaan poika, makedonialaisten sotapäällikkö ja kuningas, ja pyysi päästä päällikköjen puheille. Useimmat vartijat jäivät paikoilleen, mutta jotkut juoksivat päällikköjen luo, ja sinne tultuaan he kertoivat, että meedialaisten leiristä oli ratsain saapunut muuan henkilö, joka ei ollut mitään muuta ilmaissut, kuin että mainitsi sotapäälliköt nimeltä ja sanoi tahtovansa päästä heidän puheilleen.
45. Tämän kuultuaan päälliköt heti seurasivat näitä vartijastoille. Ja heidän sinne saavuttuaan Alexandros lausui heille näin: "Atenan miehet, nämä sanani uskon salaisuutena teidän huostaanne ja kiellän teitä ilmaisemasta niitä kenellekään muulle kuin Pausaniaalle, jott'ette minua syöksisi turmioon. Sillä en minä puhuisi, ellen olisi kovin huolissani koko Hellaan puolesta. Olen näet itse syntyperältäni alkujaan helleeni enkä soisi näkeväni Hellaan vapaasta joutuneen orjuutetuksi. Niinpä minä siis ilmoitan, että uhrit eivät saata onnistua Mardoniokselle ja hänen sotajoukolleen, sillä muuten olisitte jo kauan sitten saaneet taistella. Mutta nyt hän on päättänyt jättää uhrit omaan arvoonsa ja päivän valjetessa ryhtyä taisteluun. Hän näet luullakseni pelkää, että teitä kokoontuisi vielä enemmän. Varustautukaa siis tämän varalle. Jos taas Mardonios lykkää yhteentörmäyksen toistaiseksi eikä siihen nyt ryhdy, niin jääkää kuitenkin itsepäisesti paikoillenne, sillä muutamassa päivässä ovat heidän ruokavaransa lopussa. Mutta jos tämä sota päättyy teille mieliksi, niin muistettakoon silloin minunkin vapauttamistani, minun, joka alttiudesta helleenejä kohtaan olen suorittanut näin uskalletun teon ja olen tahtonut teille ilmoittaa Mardonioksen aikeen, jott'eivät barbarit äkkiarvaamatta ja teidän mitään aavistamattanne hyökkäisi teidän kimppuunne. Minä olen makedonialainen Alexandros." Näin sanottuaan hän ratsasti takaisin barbarien leiriin ja paikallensa rintamaan.
46. Mutta atenalaisten päälliköt menivät oikealle sivustalle ja kertoivat Pausaniaalle, mitä olivat Alexandrokselta kuulleet. Tästä sanomasta säikähtäneenä hän, persialaisia peljäten, lausui näin: "Koska nyt taistelu on määrätty tapahtuvaksi aamunkoitossa, tulee teidän, atenalaisten, asettua persialaisia vastaan, meidän taas boiotilaisia ja teidän kohdallenne sijoitettuja helleenejä vastaan. Ja tämä siksi, että te tunnette meedialaiset ja heidän taistelutapansa, koska olette Marathonin luona taistelleet, me sitävastoin emme ole kokeneet emmekä oppineet tuntemaan näitä miehiä. Sillä ei yksikään spartalainen ole mitellyt voimiaan meedialaisten kanssa, mutta olemme kyllä koetelleet boiotilaisia ja tessalialaisia. Siispä tulee teidän lähteä liikkeelle ja mennä tälle sivustalle, meidän taas vasemmalle." Tähän virkkoivat atenalaiset näin: "Jo alusta saakka, kun näimme persialaisten asettuneen teitä vastaan, aioimme sanoa teille sen, minkä nyt itse ennätitte ennen meitä. Mutta me pelkäsimme, että tämä puhe ei olisi teille mieleen. Vaan koska nyt itse olette tästä muistuttaneet, olemme mielihyvällä kuulleet ehdoituksen ja olemme valmiit tekemään niin."
47. Koska tuuma miellytti molempia, vaihtoivat he aamun valjettua paikkansa. Mutta boiotilaiset huomasivat, mitä oli tekeillä, ja ilmoittivat asian Mardoniokselle. Sen kuultuaan tämäkin koetti muuttaa asentoaan ja vei persialaiset lakedaimonilaisia vastaan. Huomattuaan tämän Pausanias, joka ymmärsi aikeensa joutuneen ilmi, siirsi spartalaiset takaisin oikealle sivustalle. Ja samoin teki myös Mardonios persialaisiin nähden vasemmalla siivellään.
48. Kun kummatkin jälleen olivat asettuneet entisille paikoilleen, lähetti Mardonios spartalaisten luo kuuluttajan, joka lausui näin: "Oi lakedaimonilaiset, teitähän täkäläiset ihmiset sanovat urhoollisimmiksi miehiksi, kehuen, että te ette pakene sodasta ettekä jätä riviänne, vaan paikoillenne jääden joko tuhoatte vastustajanne tai itse tuhoudutte. Mutta tässä kaikessa ei ollutkaan mitään perää. Sillä jo ennenkuin iskimme yhteen ja antauduimme käsikähmään, näimme kuinka te pakenitte, jätitte paikkanne, ja annoitte atenalaisten koetella meidän urhoollisuuttamme, mutta itse asetuitte meidän orjiamme vastaan. Tämä ei suinkaan ole kelpomiesten työtä, ja me olemme mitä suurimmassa määrin teihin nähden pettyneet. Maineenne takia me näet odotimme, että te olisitte lähettäneet luoksemme kuuluttajan haastamaan meidät taisteluun ja olisitte tahtoneet otella vain persialaisia vastaan, ja me olimme valmistautuneet niin tekemään. Mutta emme olekaan mitään sellaista saaneet teistä kuulla, vaan pikemmin, että olette pötkineet pakoon. Koska siis te ette ole tätä ehdoitusta ensin tehneet, niin tahdomme me sen tehdä. Eikö nyt helleenien puolesta teidän, joita pidetään urhoollisimpina, ja barbarien puolesta meidän tulisi, yhtä monta kummallakin puolen, taistella toisiamme vastaan? Ja jos hyväksi nähdään, että muidenkin tulee taistella, niin taistelkoot he kernaasti sitten. Mutta jos ette niin katso hyväksi, vaan on kyllin, että me yksin taistelemme, niin ratkaiskaamme me taistelu. Ja kummat tahansa meistä voittanevatkin, niin he ovat koko sotajoukkonsa puolesta voittaneet."
49. Näin lausuttuaan ja jonkun aikaa odotettuaan kuuluttaja läksi takaisin, koska ei kukaan hänelle vastannut, ja perille saavuttuaan hän ilmoitti Mardoniokselle, kuinka hänen oli käynyt. Ylen iloissaan ja tyhjänpäiväisestä voitostaan ylpeänä tämä käski ratsuväkensä hyökätä helleenejä vastaan. Ja hyökätessään ratsumiehet tuottivat suurta vahinkoa koko helleenien sotajoukolle heittämällä keihäitään ja ampumalla nuoliaan. Sillä koska he olivat hevos-jousiväkeä, ei voinut päästä likelle heitä. Ja he hämmensivät ja loivat umpeen Gargafian lähteen, josta koko helleeniläinen sotajoukko otti vettä. Tämän lähteen kohdalle olivat ainoastaan lakedaimonilaiset asettuneet, mutta toisista helleeneistä lähde oli enemmän tai vähemmän etäällä, aina sen mukaan, mihin mikin osasto oli sijoitettu. Sitävastoin oli Asopos lähellä, vaan koska he olivat Asopoksesta suljetut, kulkivat he lähteellä. Joesta näet ei heidän ollut mahdollista noutaa vettä vihollisten ratsumiehiltä ja heidän nuoliltaan.
50. Kun asiain tällä kannalla ollessa sotajoukolta oli riistetty vedensaanti ja ratsuväki sitä häiritsi, kokoontuivat helleenien sotapäälliköt neuvottelemaan niin hyvin näistä kuin muistakin seikoista ja tulivat Pausaniaan tykö oikealle sivustalle. Sillä oli toinen seikka, joka, enemmän kuin tämä, heitä huolestutti. Heillä näet ei enää ollut ruokavaroja, syystä että heidän palvelijoiltaan, jotka olivat lähetetyt Peloponnesokseen hankkimaan muonaa, oli ratsuväki sulkenut tien, niin ett'eivät he voineet päästä leiriin.
51. Neuvotellessaan päättivät sotajoukot, siinä tapauksessa että persialaiset sinä päivänä lykkäisivät taistelun suorittamisen toistaiseksi, mennä "saareen". Tämä sijaitsee Asopoksesta ja Gargafian lähteeltä, minkä ääressä helleenit silloin olivat leirissä, kymmenen stadionin päässä, Plataiain kaupungin edustalla. Mainittu, keskellä mannermaata sijaitseva saaren tapainen muodostuu tällä tavoin. Virratessaan Kithaironin vuorelta alas tasangolle joki jakaantuu kahteen uomaan, jotka ovat toisistaan noin kolmen stadionin päässä, mutta yhtyvät sitten yhdeksi. Joen nimi on Oeroe, ja maanasukkaat sanovat sitä Asopoksen tyttäreksi. Tähän paikkaan siis helleenit päättivät siirtyä, jotta heillä olisi käytettävänään runsaasti vettä ja jott'eivät vihollisten ratsumiehet heitä vahingoittaisi, kuten tekivät nyt, jolloin he olivat suoraan vastapäätä helleenejä. Ja nämä katsoivat parhaaksi toimittaa siirtymisen toisen yövartion aikana, jott'eivät persialaiset näkisi heidän lähtevän liikkeelle ja niiden ratsuväki seuraisi ja saattaisi heitä epäjärjestykseen. Edelleen he päättivät, saavuttuaan tähän paikkaan, jonka ympäriltä Kithaironista virtaava Asopoksen tytär Oeroe juuri juoksee, samana yönä lähettää puolet sotaväestään Kithaironiin tuomaan kuormaväestön, joka oli lähtenyt hankkimaan ruokavaroja. Tämä oli näet suljettu Kithaironiin.
52. Näin he päättivät tehdä, ja koko sen päivän ahdisti heitä vihollisten ratsuväki, joten heillä oli kestettävänään hellittämätön työ. Vaan kun päivä päättyi ja ratsumiehet olivat herjenneet ahdistamasta, niin useimmat yön tultua ja lähtöön sovitun hetken saavuttua nousivat ja läksivät tiehensä. Mutta heiliä ei ollutkaan mielessä lähteä sovittuun paikkaan, vaan liikkeelle päästyään he iloissaan pakenivat vihollisten ratsuväen edestä plataialaisten kaupunkia kohti ja saapuivat pakomatkallaan Heran temppelille. Tämä sijaitsee plataialaisten kaupungin edessä, kahdenkymmenen stadionin päässä Gargafian lähteeltä. Ja sinne saavuttuaan he laskivat aseensa pyhätön eteen.
53. Niinpä nämä leiriytyivät Heran temppelin ympärille. Mutta huomatessaan heidän lähtevän leiristä käski Pausanias lakedaimonilaisiakin tarttumaan aseihinsa ja menemään muitten jälestä, jotka kulkivat edellä, arvellen heidän menevän sovittuun paikkaan. Tällöin suostuivat muut osastonpäälliköt tottelemaan Pausaniasta, mutta Amomfaretos, Poliadeen poika, pitanelaisten osaston päällikkö, sanoi, ettei hän ainakaan aikonut paeta muukalaisia ja vapaaehtoisesti häväistä Spartaa, ja kummasteli huomatessaan tekeillä olevan hankkeen, koska hän ei ollut edellisessä neuvottelussa ollut läsnä. Mutta Pausanias ja Euryanax pitivät arveluttavana, että hän ei totellut heitä, mutta vielä arveluttavampana, siinä tapauksessa että hän kieltäytyisi seuraamasta, jättää pitanelaisten osaston oman onnensa nojaan, sillä jos he sen tekisivät, oli Amomfaretos seuralaisineen yksikseen jättäytyneenä joutuva perikatoon. Näin he harkitsivat ja antoivat lakonilaisen sotajoukon pysyä alallaan, mutta koettivat vakuuttaa Amomfaretokselle, ettei tullut tehdä niin.
54. Niinpä he kehoittelivat Amomfaretosta, joka yksin lakedaimonilaisista ja tegealaisista oli jäänyt jälelle. Mutta atenalaiset taas tekivät näin. He pysyttelivät alallaan siinä paikassa, mihin olivat asettuneet, koska ymmärsivät, että lakedaimonilaiset puhuivat yhtä, ajattelivat toista. Vaan kun sotajoukko pantiin liikkeelle, niin atenalaiset lähettivät joukostaan ratsumiehen katsomaan, hankkivatko spartalaiset todella lähtöä vai eivätkö he ollenkaan aikoneetkaan poistua, sekä kysymään Pausaniaalta, mitä tuli tehdä.
55. Lakedaimonilaisten luo saavuttuaan kuuluttaja näki nämä sijoittuneiksi paikoilleen ja heidän ensimäiset miehensä ilmi riidassa. Sillä kun Euryanax ja Pausanias kehoittivat Amomfaretosta miehineen olemaan antaumatta vaaraan jäämällä yksin lakedaimonilaisten joukosta paikoilleen, eivät he häntä saaneet taivutetuksi. Lopulta syntyi heidän välillään riita, ja samassa saapui atenalaisten kuuluttaja ja seisahtui heidän viereensä. Riidan kestäessä Amomfaretos tarttuu molemmin käsin kiveen ja asettaa sen Pausaniaan jalkojen eteen, lausuen sillä äänestysliuskalla äänestävänsä, ettei paettaisi muukalaisia, tarkoittaen tällä barbareja. Mutta Pausanias sanoi häntä hulluksi ja mielensä menettäneeksi ja käski sitten atenalaisten kuuluttajan, kun tämä kysyi kysyttävänsä, kertoa millainen asiain tila heillä oli, ja pyysi atenalaisia vetäytymään heidän luokseen ja menettelemään lähtöönsä nähden niinkuin he itsekin.
56. Kuuluttaja läksi siis takaisin atenalaisten luo. Mutta toiset kiistelivät yhä, kunnes aamunkoitto heidät yllätti. Sill'aikaa Pausanias pysyi liikkumatta, vaan koska hän ei luullut, että Amomfaretos jäisi paikoilleen, jos muut lakedaimonilaiset lähtisivät pois, niinkuin todella kävikin, niin hän antoi merkin ja vei kukkuloita myöten pois kaikki muut. Ja tegealaiset seurasivat mukana. Mutta atenalaiset kulkivat taistelujärjestyksessä toiseen suuntaan kuin lakedaimonilaiset. Edelliset näet pysyttelivät penkereillä ja Kithaironin juurella, koska pelkäsivät vihollisten ratsuväkeä, atenalaiset taas kääntyivät alas tasangolle.
57. Amomfaretos, joka alussa ei luullut Pausaniaan ollenkaan uskaltavan jättää heitä, pysyi lujasti siinä päätöksessään, että hänen miehineen tuli jäädä paikoilleen eikä siitä lähteä minnekään. Mutta kun Pausanias ynnä hänen väkensä olivat jonkun matkaa edenneet, käsitti Amomfaretos heidän täydellä todella aikovan hyljätä hänet, jonka vuoksi hän käski osastoansa tarttumaan aseisiin ja kulkemaan askel askeleelta muun joukon luo. Vaan poistuttuaan noin kymmenen stadionin verran tämä jäi odottamaan Amomfaretoksen osastoa, asettuen Moloeis-joen ja Argiopion nimisen paikan lähistöön, missä myös on eleusiläisen Demeterin pyhättö. Ja se jäi siitä syystä odottamaan, että, jos Amomfaretos ynnä hänen joukkonsa eivät poistuisi siitä paikasta, mihin olivat asettuneet, vaan jäisivät sinne, se voisi tulla heidän avukseen. Siinä saavutti heidät Amomfaretos koko joukkoineen, ja samassa koko barbarien ratsuväki hyökkäsi heidän kimppuunsa. Sillä ratsumiehet tekivät niinkuin heidän aina oli tapana tehdä. Mutta nähtyään sen paikan tyhjäksi, mihin helleenit edellisinä päivinä olivat olleet sijoittuneina, he hoputtivat hevosiaan yhä vain eteenpäin, ja heti saavutettuaan helleenit he alkoivat ahdistaa näitä.
58. Saatuaan tietää helleenien yön suojassa poistuneen ja nähdessään paikan tyhjänä Mardonios kutsui luokseen larisalaisen Thorexin ynnä hänen veljensä Eurypyloksen ja Thrasydeioksen ja lausui heille näin: "Oi Aleuaan pojat, mitä te nyt enää sanottekaan, nähdessänne tämän paikan tyhjänä? Tehän, lakedaimonilaisten naapurit, väititte, että nämä eivät pakene taistelusta, vaan ovat ensimäisiä miehiä sodassa — nuo, joiden aikaisemmin itse näitte siirtyneen paikaltaan rintamassa ja joiden nyt me kaikki näemme kuluneena yönä karanneen. Nyt kun heidän tuli suorittaa ratkaiseva taistelu maailman kieltämättä urhoollisimpia miehiä vastaan, he ovatkin osoittautuneet epatoiksi, jotka vain mitättömien helleenien kesken ovat voineet jotakin aikaansaada. Teille, jotka ette ole kokeneet persialaisia, olen mielelläni antanut anteeksi sen, että olette kiittäneet näitä, joista teillä toki oli jotakin tietoa. Mutta enemmän minä ihmettelin, että Artabazos pelkäsi lakedaimonilaisia ja peloissaan lausui sen perin arkamaisen ajatuksen, että tuli käskeä sotajoukon lähteä liikkeelle ja mennä teebalaisten kaupunkiin joutuakseen siellä saarroksiin. Sen on kyllä vielä kuningas minulta saapa tietää. Vaan toiste on siitä oleva puhe. Mutta nyt ei ole sallittava heidän tehdä näin, vaan on heitä ajettava takaa, kunnes he joutuvat kiinni ja kärsivät meiltä rangaistuksen kaikesta siitä, mitä he ovat persialaisille tehneet."
59. Näin lausuttuaan Mardonios vei persialaiset juoksujalassa Asopoksen yli helleenien jälestä, ikäänkuin ne olisivat olleet karkureita, mutta suuntautui ainoastaan lakedaimonilaisia ja tegealaisia vastaan. Atenalaisia taas, jotka olivat kääntyneet tasangolle, hän ei voinut kukkulain vuoksi nähdä. Vaan nähdessään persialaisten lähtevän liikkeelle ajaakseen takaa helleenejä nostivat heti kaikki muutkin barbari-osastojen päälliköt merkkinsä ja alkoivat ajaa helleenejä takaa täyttä jalkaa. Eivätkä he olleet asetetut mihinkään järjestykseen tai vakinaisiin riveihin rintamassa.
60. Niinpä nämä huudolla ja melulla kävivät helleenejä kohti muka sortaakseen heidät maahan. Kun nyt vihollisen ratsuväki ahdisti helleenejä, lähetti Pausanias atenalaisten luo ratsumiehen, joka lausui näin: "Atenan miehet, nyt kun edessämme on ratkaiseva kamppailu siitä, onko Hellas oleva vapaa vai orjuutettu, ovat liittolaiset pettäneet meidät, lakedaimonilaiset, ja teidät, atenalaiset, ja viimekuluneena yönä lähteneet karkuun. Nyt on siis päätetty asia, että tästä lähtien on tehtävä näin: meidän tulee puolustautua niin urhoollisesti kuin suinkin ja suojata toinen toistamme. Jos nyt vihollisten ratsuväki alussa olisi hyökännyt teidän päällenne, olisi tietysti meidän ja tegealaisten, jotka meidän kerallamme eivät petä Hellasta, pitänyt rientää teille avuksi. Mutta koska nyt koko ratsuväki on hyökännyt meidän päällemme, on kohtuullista, että te tulette enimmin ahdistetun osaston avuksi. Vaan jos teidän on mahdotonta itse tulla avuksemme, niin tehkää meille ainakin se palvelus, että lähetätte jousimiehenne. Mehän tiedämme, että te tämän sodan aikana olette olleet mitä alttiimpia, niin että uskomme teidän tässäkin meitä kuulevan."
61. Saatuaan tästä tiedon atenalaiset läksivät liikkeelle mennäkseen lakedaimonilaisten avuksi ja voimiensa takaa heitä puolustaakseen. Mutta atenalaisten jo parhaillaan kulkiessa sinne kävivät heidän kimppuunsa ne heitä vastaan asetetut helleenit, jotka olivat kuninkaan puolella, niin että he eivät enää voineetkaan päästä avuksi, sillä heidän kimppuunsa hyökännyt joukko ahdisti heitä. Siten siis jäivät lakedaimonilaiset ja tegealaiset, joita oli, edellisiä kevytaseisten keralla luvultaan viisikymmentätuhatta, tegealaisia taas kolmetuhatta, yksikseen; viimemainitut näet eivät koskaan luopuneet lakedaimonilaisista. Ollessaan nyt iskemäisillään yhteen Mardonioksen ja hänen sotajoukkonsa kanssa he juuri toimittivat uhreja. Mutta heidän uhrinsa eivät onnistuneet, ja sillä välin heitä kaatui useita ja vielä useampia haavoittui. Persialaiset muodostivat näet palmikoiduista kilvistään suojamuurin ja ampuivat suuren määrän nuolia. Ja kun nyt spartalaiset olivat tällaisessa ahdinkotilassa eivätkä uhrit onnistuneet, käänsi Pausanias katseensa plataialaistem Heran-temppeliin päin ja kutsui avukseen jumalatarta, rukoillen että hän ei sallisi spartalaisten pettyä toiveessaan.
62. Hänen vielä näin rukoillessaan nousivat ensiksi tegealaiset ja kävivät barbareja vastaan, ja heti Pausaniaan rukoiltua kääntyivät enteet uhraajille suotuisiksi. Kun tämä vihdoin viimeinkin tapahtui, kävivät spartalaisetkin persialaisia vastaan, ja persialaiset heittivät jousensa ja asettuivat torjumaan näitä. Aluksi taisteltiin kilpi-suojuksen ääressä. Mutta kun tämä oli kaatunut, syntyi ankara ottelu itse Demeterin pyhätön ympärillä, ja sitä kesti kauan, kunnes he joutuivat keskenään käsikähmään. Sillä barbarit tarttuivat heidän keihäisiinsä ja mursivat ne poikki Persialaiset eivät olleet rohkeudeltaan ja voimiltaan huonompia, mutta aseettomia kun olivat ja lisäksi ymmärtämättömiä eivätkä taidossa vastustajiensa vertaisia, he syöksyivät esiin yksitellen tai kymmenen kerrallaan, liittäytyen suuremmiksi tai pienemmiksi joukkueiksi, ja hyökkäsivät spartalaisten kimppuun, mutta tuhoutuivat.
63. Aina missä Mardonios itse taisteli, istuen valkoisen hevosen selässä ja ympärillään tuhat urhoollisinta valiopersialaista, barbarit myös kiivaimmin ahdistivat vastustajiaan. Ja niin kauan kuin Mardonios oli elossa, he pitivät puoliaan ja torjuessaan vihollisia kaatoivat useita lakedaimonilaisia. Mutta kun Mardonios oli saanut surmansa ja hänen ympärilleen asettunut joukko, joka oli kaikista vahvin, oli kaatunut, silloin kääntyivät muutkin ja väistyivät lakedaimonilaisten edestä. Erittäin suuressa määrin haittasi näet heitä heidän pukunsa, koska heillä ei ollut haarniskaa. He ottelivat näet kevytaseisina raskasaseisia vastaan.
64. Täällä saivat, kuten oraakelilause oli julistanut, spartalaiset Mardonioksen kuoleman kautta hyvityksen Leonidaan surmasta, ja Pausanias, Kleombrotoksen, Anaxandrideen pojan poika, saavutti kauniimman kaikista voitoista, mitä me tunnemme. Hänen esivanhempiensa nimet taaksepäin ovat mainitut Leonidaan yhteydessä. Heillä oli näet samat esi-isät. Ja Mardonios sai surmansa Aeimnestos nimisen huomattavan spartalaisen kädestä. Tämä iski jonkun aikaa meedialaissotien jälkeen, sodan vallitessa, kolmensadan miehen etunenässä Stenyklaroksessa yhteen messenialaisten koko sotavoiman kanssa, mutta kaatui itse kolmensadan miehensä keralla.
65. Vaan kun persialaiset Plataiain luona kääntyivät lakedaimonilaisten edestä pakosalle, pakenivat he epäjärjestyksessä leiriinsä ja sen puisen muurin sisäpuolelle, jonka he olivat itselleen rakentaneet Teeban alueelle. Mutta ihmeellistä minusta on, että vaikka he taistelivat Demeterin lehdon ääressä, ei havaittu ainoankaan persialaisen astuneen temppelikartanoon eikä siinä kuolleen, vaan useimmat kaatuivat pyhätön ympärille vihkimättömään maahan. Ja luulenpa — jos nimittäin on lupa jumalallisista asioista lausua jotakin arvelua —, että jumalatar itse ei laskenut heitä sisälle siitä syystä, että he olivat polttaneet hänen pyhän temppelinsä Eleusiissä.
66. Niin kävi siis tämän taistelun. Mutta Artabazos, Farnakeen poika, oli jo alusta saakka ollut tyytymätön siihen, että kuningas jätti Mardonioksen Hellaaseen, ja oli nytkin vastustanut taistelua, vaikka hän kovasta epäämisestään huolimatta ei voinut sitä estää. Ja koska Mardonioksen toimenpiteet eivät häntä miellyttäneet, oli hän itse tehnyt näin. Kun sotajoukot iskivät yhteen, johdatti Artabazos ennakolta harkitun suunnitelman mukaan joukkojaan — hänellä ei ollut mikään vähäinen joukko, vaan kokonaista neljäkymmentätuhatta miestä ympärillään ja koska hän hyvin ymmärsi, minkä tuloksen taistelu oli saava, hän käski heitä kaikkia menemään sinne, mihin vain hän heidät johdattaisi ja milloin näkisivät hänen ponnistavan voimiaan. Tämän käskyn annettuaan hän johdatti väkensä ikäänkuin taisteluun. Mutta jonkun matkaa edettyään hän jo näki persialaisten pakenevan. Siksi hän ei enää johdattanutkaan heitä samassa järjestyksessä kuin ennen, vaan riensi kiireimmän kautta pakoon, vetäytymättä puisen muurin turviin, enemmän kuin Teebankaan muurien sisäpuolelle, vaan läksi fokilaisten maahan, koska hän niin pian kuin suinkin tahtoi päästä Hellespontoksen rannalle.
67. Niinpä he pakenivat Hellespontokseen päin. Ja muut kuninkaan mukana olevat helleenit esiintyivät tahallaan pelkurimaisesti, mutta boiotilaiset taistelivat kauan aikaa atenalaisia vastaan. Sillä ne teebalaiset, jotka pitivät meedialaisten puolta, osoittivat taistelussa melkoista intoa eivätkä tahtoneet olla pelkureita, niin että kolmesataa heidän etevintä ja urhoollisinta miestään siinä sai surmansa atenalaisten kädestä. Kun nämä teebalaisetkin olivat kääntyneet, pakenivat he Teebaan, eikä sinne, mihin persialaiset ja koko muiden liittolaisten suuri joukko, ketään vastustamatta ja mitään urotyötä suorittamatta, pakenivat.
68. Ja minusta on ilmeistä, että koko barbarien mahti riippui persialaisista, koskapa he silloinkin, ennenkuin ryhtyivät ottelemaan vihollisten kanssa, pakenivat heti nähdessään persialaisten niin tekevän. Näin he pakenivat kaikki, lukuunottamatta ratsuväkeä, varsinkin boiotilaista. Tämä turvasi heidän pakoaan siten, että se aina oli lähinnä vihollisia ja hääti helleenit pois pakenevista ystävistään.
69. Mutta voittajat seurasivat Xerxeen väkeä, ajaen takaa ja surmaten. Tämän paon alkaessa ilmoitettiin muille helleeneille, jotka olivat sijoittuneet Heran temppelin ympärille eivätkä olleet ottaneet osaa taisteluun, että se oli suoritettu ja että Pausanias joukkoineen oli voittanut. Tämän kuultuaan helleenit läksivät täydessä epäjärjestyksessä liikkeelle, korintolaiset ja heidän seurassaan olevat vuorenvierustaa ja kukkuloita myöten sitä tietä pitkin, joka vei suoraan ylös Demeterin pyhätölle, megaralaiset ja fliuntilaiset taas tovereineen kulkivat tasaisinta tietä poikki kentän. Mutta kun megaralaisten ja fliuntilaisten jouduttua lähelle vihollisia teebalaisten ratsumiehet näkivät heidät kaukaa, heidän epäjärjestyksessä rientäessään eteenpäin, niin he ajaa karauttivat näitä vastaan, johtajanaan Asopodoros, Timandroksen poika. Ja hyökkäyksellään he löivät heitä maahan kuusisataa miestä sekä ajoivat heitä takaa, tunkien heidät Kithaironiin.
70. Siten siis nämä hukkuivat, sen enempää huomiota herättämättä. Mutta paettuaan puisen muurin turviin persialaiset ynnä muu joukko ennättivät nousta torneihin, ennenkuin lakedaimonilaiset saapuivat, ja niihin noustuaan he parhaimpansa mukaan vahvistivat muuria. Ja kun nyt atenalaiset lähestyivät, syntyi varsin ankara linnataistelu. Sillä niin kauan kuin atenalaiset olivat poissa, puolustautuivat barbarit ja olivat kokonaan voitolla lakedaimonilaisista, koska nämä eivät olleet perehtyneet linnataisteluun. Mutta atenalaisten tultua saapuville syntyi ankara linnataistelu, jota kesti kauan aikaa. Lopulta kuitenkin atenalaisten miehuus ja itsepintaisuus sai voiton, he nousivat muurille ja repivät sen maahan. Ja siitä sitten muut helleenit tulvivat sisälle. Ensiksi syöksyivät tegealaiset muurin sisäpuolelle, ja nämä ne ryöstivät Mardonioksen teltan, vieden sieltä muun muassa myös sen hevosseimen, joka oli kokonaan vaskesta ja näkemistä ansaitseva. Tämän Mardonioksen seimen tegealaiset pyhittivät Athene Alean temppeliin, vaan kaikki muut ottamansa esineet he veivät helleenien yhteiseen varastoon. Mutta muurin sorruttua eivät barbarit enää liittyneet taajaksi parveksi, eikä kukaan heistä ajatellut puolustautumista, vaan he joutuivat kerrassaan pois suunniltaan, koska olivat ajetut niin tiukkaan tilaan ja niin monia kymmeniä tuhansia ihmisiä tungettu yhteen kohtaan. Ja helleeneillä oli tilaisuus surmata heitä niin paljon, että koko sotajoukon kolmestasadastatuhannesta miehestä ei kolmeakaantuhatta jäänyt henkiin, lukuunottamatta niitä neljääkymmentätuhatta, joiden keralla Artabazos pakeni. Spartan lakedaimonilaisia kuoli ottelussa kaikkiaan yhdeksänkymmentäyksi, tegealaisia kuusitoista ja atenalaisia viisikymmentäkaksi.
71. Barbarien joukosta kunnostautui persialaisten jalkaväki ja sakien ratsuväki, yksityisistä sotureista Mardonios. Helleeneistä taas olivat kyllä tegealaiset ja atenalaiset urhoollisia, mutta uljuudessa voittivat kuitenkin lakedaimonilaiset. Tätä tosin en saata mistään muusta päättää — kaikki nämä näet voittivat vastassaan olevat —. kuin siitä, että lakedaimonilaiset hyökkäsivät vihollisten vahvinta osaa vastaan ja kuitenkin voittivat heidät. Ja kaikkein urhoollisimmin esiintyi mielestäni Aristodemos, joka yksin noiden kolmensadan joukosta oli pelastunut Thermopylaista ja siitä saanut kärsiä herjausta ja kunniattomuutta. Hänen jälkeensä kunnostautuivat Poseidonios, Filokyon ja spartalainen Amomfaretos. Tästä huolimatta, kun oli puhe siitä, kuka heidän joukostaan oli ollut urhoollisin, päättivät läsnäolevat spartalaiset, että Aristodemos ilmeisesti oli häntä painavan syytöksen vuoksi tahtonut kuolla ja siitä syystä raivona jättänyt paikkansa rivissä ja suorittanut suurtekoja, jota vastoin Poseidonios oli esiintynyt urhoollisesti, vaikka hän ei tahtonut kuolla. Tämä oli siis ollut urhoollisempi. Mutta niin he kaiketi lausuivat kateudesta. Kaikki nämä tässä taistelussa kaatuneet, jotka olen maininnut, saivat osakseen kunniata, lukuunottamatta Aristodemosta. Vaan Aristodemos, joka tahtoi kuolla, ei tästä syystä saavuttanut kunniata.
72. Nämä ne olivat, jotka Plataiaissa saivat suurimman maineen. Sillä Kallikrates kuoli syrjässä taistelusta, hän, joka oli kaunein mies kaikista silloin helleenien leiriin saapuneista, ei ainoastaan itse lakedaimonilaisten, vaan muittenkin helleenien joukosta. Silloin kun Pausanias uhrasi, niin tämä Kallikrates, joka istui rivissään, sai nuolenhaavan kylkeensä. Niinpä hänet toisten taistellessa kannettiin pois, ja kuolinkamppailussa hän lausui Arimnestos nimiselle plataialaiselle, että häntä ei surettanut kuolla Hellaan puolesta, vaan se, että ei ollut saanut käyttää käsivarttaan ja että hän ei ollut suorittanut mitään arvoistansa tekoa, vaikka hartaasti oli sitä halunnut.
73. Atenalaisten joukosta kerrotaan Sofaneen, Eutykhideen pojan, joka oli kotoisin Dekeleian kunnasta, saavuttaneen kiitosta. Hän oli siis dekeleialaisia, niitä, jotka kerran olivat suorittaneet kaikiksi ajoiksi hyödyllisen teon, kuten atenalaiset itse kertovat. Kun nimittäin tyndaridit muinoin suurella sotajoukolla hyökkäsivät Attikan maahan tuodakseen Helenan kotiinsa ja havittelivat kuntia, koska eivät tietäneet, missä Helena piili, kerrotaan dekeleialaisten, toisten mukaan Dekeloksen itsensä, suuttuneina Theseuksen röyhkeydestä ja peloissaan koko atenalaisten maan puolesta, ilmoittaneen heille asianlaidan ja johdattaneen heidät Afidnaihin, jonka sitten muuan sen asujamista, Titakos, kavalsi tyndarideille. Ja tästä teosta alkaen on aina näihin saakka dekeleialaisilla yhä ollut verovapaus ja kunnia-istuin Spartassa. Vieläpä siihen sotaan saakka, joka monta vuotta myöhemmin syntyi atenalaisten ja peloponnesolaisten kesken, lakedaimonilaiset jättivät Dekeleian rauhaan, vaikka he ryöstelivät muuta Attikaa.
74. Tästä kunnasta oli Sofanes, joka silloin kunnostautui atenalaisten kesken. Hänestä on olemassa kaksi eri kertomusta. Toisen mukaan hän kantoi rauta-ankkuria, joka vaskivitjoilla oli sidottu haarniskan vyöhön, ja aina milloin hän tuli lähelle vihollisia, hän viskasi sen maahan, jott'eivät viholliset, syöksyessään esiin rintamasta, voisi saada häntä liikahtamaan paikaltaan; kun taas viholliset pakenivat, oli tarkoitus nostaa ankkuri maasta ja sitten ajaa heitä takaa. Näin kuuluu toinen kertomus. Toinen kertomus taas, joka poikkeaa edellisestä, mainitsee, että Sofaneella oli ankkurin kuva kilvessään, joka alati heilui sinne tänne, milloinkaan pysymättä alallaan, mutta ei haarniskaan kiinnitettyä rauta-ankkuria.
75. On myös toinen loistava teko, jonka Sofanes suoritti, kun hän nimittäin atenalaisten piirittäessä Aiginaa haastoi kaksintaisteluun Eurybates nimisen argolaisen, joka oli voittanut viisiottelussa, sekä surmasi hänet. Itse Sofaneen kohtaloksi tuli, että kun hän näitä tapauksia myöhemmin yhdessä Leagroksen, Glaukonin pojan, kanssa johti atenalaisia, hän urhoollisen vastarinnan jälkeen sai surmansa edonien kädestä, Datoksessa taistellessaan kultakaivoksista.
76. Helleenien lyötyä Plataiain luona barbarit tuli heidän luokseen karkulaisena eräs nainen. Saatuaan tietää persialaisten tuhoutuneen ja helleenien voittaneen pukeutui tämä nainen, joka oli erään persialaisen Farandateen, Teaspiin pojan, jalkavaimo, palvelijattarineen runsaasti kultiin ja mitä kauniimpiin vaatteisiin, astui vaunuista maahan ja kulki lakedaimonilaisten luo, näiden vielä parhaillaan tehdessä surmatyötään. Ja nähdessään, kuinka Pausanias johti kaikkea, nainen, joka useasti oli kuullut mainittavan tämän nimeä ja synnyinmaata ja siksi ennakolta ne hyvin tiesi, tunsi hänet ja tarttui hänen polviinsa näin lausuen: "Oi Spartan kuningas, pelasta minut, joka sinulta turvaa anon vankeuden orjuudesta! Olethan sinä tähän saakka minua auttanut, tuhotessasi nämä, jotka eivät piittaa haltioista eivätkä jumalista. Minä olen sukuperältäni Kos-saaresta ja Hegetorideen, Antagoraan pojan, tytär. Väkivallalla otti minut Kos-saaressa haltuunsa persialainen, joka on minua pitänyt vankinaan." Siihen Pausanias vastasi näin: "Ole hyvässä uskalluksessa, nainen, koska olet turvananoja ja varsinkin, jos tämän lisäksi puhut totta ja olet Hegetorideen tytär Kos-saaresta, hänen, joka on paras kestiystäväni kaikista sielläpäin asuvaisista." Näin lausuttuaan Pausanias uskoi naisen läsnäolevien eforien huostaan, ja myöhemmin hän lähetti hänet Aiginaan, johon hän itse tahtoi päästä.
77. Kohta senjälkeen kuin nainen oli saapunut, tulivat mantineialaiset perille, jolloin kaikki jo oli loppuun suoritettu. Huomattuaan myöhästyneensä taistelusta he olivat siitä kovin pahoillaan ja sanoivat ansaitsevansa tästä rangaistuksen. Ja saatuaan tietää Artabazoksen meedialaisineen pakenevan he alkoivat ajaa näitä takaa Tessaliaan saakka. Mutta lakedaimonilaiset eivät sallineet ajaa pakenevia takaa. Niinpä he vetäytyivät takaisin omaan maahansa ja karkoittivat sotajoukon johtajat maanpakoon. Mantineialaisten jälkeen tulivat elis-maalaiset, jotka, samoinkuin mantineialaisetkin, panivat tapauksen pahakseen ja läksivät sitten matkoihinsa. Kotiin palattuaan nämäkin karkoittivat johtajansa. Sen verran mantineialaisista ja elis-maalaisista.
78. Plataiain luona oli aiginalaisten sotajoukossa ensimäisiä miehiä Lampon, Pytheaan poika. Tämä riensi Pausaniaan luo ja teki mitä jumalattomimman ehdoituksen. Saavuttuaan näet perille hän kiihkoissaan puhui näin: "Oi Kleombrotoksen poika, sinä olet suorittanut suunnattoman suuren ja ihanan teon, ja jumala on suonut sinun pelastaa Hellaan ja siten, mikäli me tunnemme, saavuttaa suurimman kunnian, minkä helleeni milloinkaan on voittanut. Mutta tee tämän lisäksi se, mikä vielä puuttuu, jotta joutuisit entistä suurempaan huutoon, ja että vastedes jokainen barbari kavahtaisi alkamasta harjoittaa ilkitöitä helleenejä kohtaan. Leonidaan näet kaaduttua Thermopylaissa Mardonios ja Xerxes leikkauttivat poikki hänen päänsä ja seivästivät sen. Maksa sinä hänen puolestaan samalla mitalla, ja sinä olet saapa kiitosta ensiksikin kaikilta spartalaisilta ja sitten myös muiltakin helleeneiltä. Sillä jos seivästät Mardonioksen, kostat setäsi Leonidaan."
79. Näin Lampon lausui siinä luulossa, että hän puhui Pausaniaalle mieliksi. Mutta tämä vastasi näin: "Oi aiginalainen vieras, minä kiitän sinun hyväntahtoisuuttasi ja huolenpitoasi, mutta sinä olet kuitenkin erehtynyt siitä, mikä on oikeata. Sillä kun juuri olit pilviin kohottanut sukuperääni ja tekoani, sinä samassa syöksitkin minut mitättömyyteen, kehoittaessasi minua häväisemään vainajaa, ja väität minun joutuvan parempaan huutoon, jos sen teen. Moinen menettelyhän sopii pikemmin barbareille kuin helleeneille, ja heissäkin me sitä paheksumme. En minä tällä tavoin soisi saavuttavani aiginalaisten enkä niiden suosiota, joille tämmöinen teko on mieleen, vaan minulle riittää tehdä spartalaisten mieliksi, hurskaasti toimien ja hurskaasti myös puhuen. Mutta Leonidaan, jota käsket minun kostamaan, väitän saaneen täyden koston, ja näiden vainajain lukemattomat henget ovat häntä itseään sekä muita Thermopylain luona kaatuneita kunnioittaneet. Älä sinä enää tämmöisillä ehdoituksilla minua lähesty äläkä minulle neuvoja anna, vaan kiitä onneasi, että rankaisematta pääset menemään."
80. Tämän kuultuaan Lampon läksi tiehensä. Mutta Pausanias kuulututti, ettei saisi käydä käsiksi saaliiseen, ja käski helootien toimittaa tavarat kokoon. Nämä hajaantuivat kautta leirin ja löysivät kullalla ja hopealla koristeltuja telttoja, kullattuja ja hopeoituja lepovuoteita, kultaisia sekoitusmaljoja ja kulhoja ynnä muita juoma-astioita. Vaunuista he löysivät säkkejä, joissa huomattiin olevan kultaisia ja hopeisia kattiloita. Maassa makaavilta vainajilta he ryöstivät rannerenkaat ja kaulakäädyt sekä heidän kultaiset lyhyet miekkansa, mutta kirjavista puvuista ei ensinkään välitetty. Tällöin helootit varastivat paljon ja möivät varastamansa aiginalaisille, paljon he myös toivat näytteille, nimittäin semmoista, mitä ei saattanut kätkeä. Siitä saivat alkunsa aiginalaisten suuret rikkaudet, he kun ostivat helooteilta kullan vasken arvosta.
81. Kerättyään kokoon rahat he asettivat Delfoin jumalaa varten erikseen kymmenykset, joista pyhitettiin se vaskinen kolmijalka, mikä seisoo kolmipäisen vaskikäärmeen päällä lähinnä alttaria, ja eroittivat niinikään Olympian jumalalle kymmenykset, joista he teettivät ja pyhittivät kymmenkyynäräisen vaskisen Zeun kuvan, sekä vihdoin Isthmoksen jumalalle kymmenykset, joista tehtiin seitsenkyynäräinen vaskinen Poseidonin kuva. Tämän he eroittivat pois ja jakoivat sitten keskenään muun saaliin, ottaen kukin ansionsa mukaan persialaisten jalkavaimot, kullan, hopean ynnä muut tavarat sekä juhdat. Mitä nyt erittäin annettiin Plataiain luona kunnostautuneille, sitä ei kukaan kerro, mutta luulen kuitenkin heillekin annetun joitakin erikoisia palkintoja. Pausaniaalle taas eroitettiin ja annettiin kymmenkertaisesti kaikkea, naisia, hevosia, rahaa, kameleja, ja samalla lailla muutakin tavaraa.
82. Kerrotaan myös tämmöinen tapaus. Paetessaan Hellaasta Xerxes oli jättänyt Mardoniokselle koko matkakalustonsa. Havaitessaan nyt Mardonioksen teltan koristeltuna kullalla, hopealla ja kirjavilla peitteillä Pausanias käski leipojia ja keittäjiä valmistamaan aterian samalla lailla kuin Mardoniokselle. Nämä tekivät niinkuin määrättiin. Ja nähdessään kauniisti peitetyt kultaiset ja hopeiset leposijat sekä kultaiset ja hopeiset pöydät ynnä uhkeat aterianvalmistukset Pausanias käski, hämmästyksissään kaikesta siitä hyvästä, mikä oli tarjona, piloillaan omia palvelijoitaan valmistamaan lakonilaisen aterian. Kun Pausaniaan kestitys oli valmis ja molempien aterioiden välillä oli suuri ero, noudatti hän naurahtaen luokseen helleenien sotapäälliköt ja lausui näiden kokoonnuttua, viitaten kumpaisenkin aterian valmistuksiin, näin: "Hellaan miehet, olen kutsunut teidät kokoon osoittaakseni teille tämän meedialaisten johtajan ymmärtämättömyyden, miehen, joka tämmöistä elintapaa noudattaen on tullut luoksemme riistämään tämän näin kurjan omaisuutemme." Näin kerrotaan Pausaniaan lausuneen helleenien sotapäälliköille.
83. Mutta paljoa myöhemmin löysivät useat plataialaiset arkkuja täynnään kultaa, hopeata ynnä muuta tavaraa. Myös tällainen merkillisyys tuli myöhemmin ilmi, kun ruumiit jo olivat mädänneet lihattomiksi. Plataialaiset kasasivat näet luut yhteen paikkaan. Silloin tavattiin pääkallo, jossa ei ollut mitään saumaa, vaan joka oli yhtä ainoata luuta, tulipa myös ilmi yläleuka, jossa kaikki hampaat, sekä etu- että poskihampaat, olivat kasvettuneet yhteen ja olivat yhtä luuta. Myös ilmestyivät viiden kyynärän pituisen miehen luut.
84. Mutta Mardonioksen ruumis katosi seuraavana päivänä — kenenkä toimesta, sitä en saata täsmälleen mainita. Olen kyllä kuullut mainittavan useita, mikä mistäkin olevia henkilöitä, jotka muka olivat haudanneet Mardonioksen, ja tiedän monen tästä teosta saaneen suuria lahjoja Artonteelta, Mardonioksen pojalta. Mutta kuka näistä todella oli se, joka korjasi pois ja hautasi Mardonioksen ruumiin, siitä en ole voinut saada tarkkaa tietoa; onpa myös olemassa sellainenkin huhu, että muuan efesolainen Dionysofanes olisi haudannut Mardonioksen. Joka tapauksessa hän kuitenkin haudattiin tällä tavalla.
85. Vaan jaettuaan Plataiain luona keskenään saaliin helleenit hautasivat kuolleensa, kukin kansa omansa eri paikkaan. Lakedaimonilaiset loivat itselleen kolme hautaa. Yhteen he hautasivat nuoret miehensä, joiden joukossa myös olivat Poseidonios, Amomfaretos, Filokyon ja Kallikrates. Yhteen paikkaan haudattiin siis nuoret miehet, toiseen muut spartalaiset, kolmanteen helootit. Tällä tavoin lakedaimonilaiset hautasivat kuolleensa, tegealaiset taas hautasivat omansa eri paikkaan ja kaikki yhteen, niinikään atenalaiset kaikki kuolleensa samaan paikkaan, sekä megaralaiset ja fliuntilaiset ne, jotka ratsuväki oli tuhonnut. Kaikkien näiden haudat ovat siis täysiä, mutta ne kaikkien muiden kansojen hautakummut, jotka ovat Plataiain alueella nähtävänä, ovat tyhjiä, ja ne loi, kuten olen kuullut, kukin kansa vastaisten sukupolvien varalle, häpeissään siitä, että olivat olleet poissa taistelusta. Niinpä siellä myös on niinsanottu aiginalaisten hauta, jonka olen kuullut erään plataialaisen Kleadeen, Autodikoksen pojan ja aiginalaisten kestiystävän, näiden pyynnöstä vielä kymmenen vuotta myöhemmin luoneen.
86. Haudattuaan nyt siis vainajansa Plataiain luona helleenit päättivät heti neuvotellessaan lähteä sotaan Teebaa vastaan ja vaatia pois ne, jotka olivat pitäneet meedialaisten puolta, ja etupäässä Timegenideen ja Attaginoksen, jotka ennen muita olivat olleet johtomiehinä. Ja jos teebalaiset eivät näitä luovuttaisi, eivät he aikoneet poistua kaupungin luota, ennenkuin he sen valloittaisivat. Näin he päättivät, ja niinpä he, yhdentenätoista päivänä taistelusta saapuivat saartamaan teebalaisia ja käskivät heitä luovuttamaan miehet. Kun teebalaiset eivät tahtoneet näitä luovuttaa, hävittelivät helleenit heidän maataan ja tekivät hyökkäyksen muuria vastaan.
87. Mutta kun helleenit eivät lakanneet vahinkoa tekemästä, lausui teebalaisille kahdentenakymmenentenä päivänä Timegenides näin: "Teeban miehet, koska helleenit ovat niin päättäneet, etteivät lakkaa piirityksestä, ennenkuin olette jättäneet meidät heidän käsiinsä, niin älköön siis meidän tähtemme Boiotian maa enempää kärsikö. Jos he sitävastoin vain näennäisesti meitä vaativat, mutta itse teossa tavoittelevat rahojamme, niin antakaamme heille valtion varoista rahaa — olemmehan me koko yhteiskunnan kanssa pitäneet meedialaisten puolta, emmekä vain me yksin. Vaan jos he piirityksellään todella meitä tarkoittavat, aiomme me itse tarjoutua menemään ja vastaamaan puolestamme." Koska hän näytti puhuvan varsin hyvin ja sattuvasti, julistuttivat teebalaiset heti Pausaniaalle tahtovansa luovuttaa miehet.
88. Vaan kun he näillä ehdoilla olivat tehneet keskenään sopimuksen, karkasi Attaginos kaupungista, mutta hänen lapsensa tuotiin Pausaniaalle. Tämä kuitenkin julisti heidät syyttömiksi, sanoen, että lapset eivät ollenkaan olleet vikapäitä meedialaismielisyyteen. Muut teebalaisten luovuttamat taas luulivat voivansa puolustautua ja luottivat myös siihen, että rahalla saattaisivat torjua rangaistuksen. Mutta saatuaan heidät valtaansa Pausanias, joka epäili juuri tätä samaa, lähetti koko liittolaisten sotajoukon pois ja vei miehet Korintokseen, missä hän mestautti heidät. Näin kävi Plataiaissa ja Teebassa.
89. Mutta Artabazos, Farnakeen poika, oli pakomatkallaan Plataiaista jo ennättänyt kauas. Hänen saavuttuaan tessalialaisten luo nämä kutsuivat hänet vieraakseen ja kyselivät muusta sotajoukosta, tietämättä mitään siitä, mitä oli tapahtunut Plataiain luona. Mutta Artabazos käsitti, että jos hän totuuden mukaisesti kertoisi otteluista, häntä itseään ynnä hänen sotajoukkoaan uhkaisi tuho, sillä hän luuli, että jokainen karkaisi hänen kimppuunsa, jos saisi tietää, mitä oli tapahtunut. Tätä silmällä pitäen hän ei ollut fokilaisille mitään kertonut, ja nyt hän lausui tessalialaisille näin: "Minä, oi Tessalian miehet, riennän, kuten näette, pikimmiten marssiakseni Traakiaan, ja minulla on kiire, kun olen lähetetty näiden keralla sotajoukosta erään toimen vuoksi. Itse Mardonios joukkoineen marssii kintereilläni ja on kohta odotettavissa. Kestitkää häntäkin hyvin ja osoittakaa tekevänne hänellekin hyvää. Sillä ei teidän vastaisuudessa tarvitse katua, jos niin teette." Näin lausuttuaan hän kiireesti marssitti sotajoukkonsa Tessalian ja Makedonian kautta oikopäätä Traakiaa kohti, ikäänkuin hänellä todella olisi ollut kiire, ja kulki suorinta tietä sisämaan halki. Ja hän saapui Byzantioniin, jätettyään tielle jälkeensä suuren osan sotaväestään, osaksi traakialaisten surmaamia, osaksi nälkään ja rasituksiin nääntyneitä. Byzantionista taas hän kulki aluksilla salmen poikki. Siten hän palasi Aasiaan.
90. Mutta samana päivänä, jolloin Plataiain luona kärsittiin tappio, sattui myöskin, että suoritettiin taistelu Iooniassa Mykalen luona. Sill'aikaa näet kun ne helleenit, jotka lakedaimonilaisen Leutykhideen kera olivat laivoissa saapuneet, pitivät leiriä Deloksessa, tulivat heidän luokseen sanansaattajina Samoksesta Lampon, Thrasykleen poika, Athenagoras, Arkhestratideen poika, ja Hegesistratos, Aristagoraan poika, jotka samolaiset olivat lähettäneet persialaisten ja oman valtiaansa Theomestorin, Androdamaan pojan, tietämättä, hänen, jonka persialaiset olivat asettaneet Samoksen itsevaltiaaksi. Näiden astuttua sotapäällikköjen eteen Hegesistratos puhui lavealti kaikenlaista, kuinka muka ioonilaiset heti luopuisivat persialaisista, jos vain näkisivät helleenit, ja kuinka muka barbarit eivät uskaltaisi jäädä paikoilleen. Ja jos he jäisivät, eivät helleenit toista kertaa saisi haltuunsa samanlaista saalista. Ja avuksi huutaen yhteisiä jumalia hän hartaasti pyysi heitä orjuudesta pelastamaan helleeniläisiä miehiä ja häätämään barbarin. Helposti hän sanoi sen heille onnistuvan. Sillä vihollisten laivat olivat huonokulkuiset eivätkä vetäneet vertoja helleenien laivoille. Itse puolestaan sanansaattajat, siltä varalta että helleenit epäilisivät heidän vilpillisessä mielessä koettavan heitä houkutella, sanoivat olevansa valmiit panttivankeina kulkemaan näiden laivoissa.
91. Kun nyt samolainen innokkaasti rukoili, niin Leutykhides — joko sitten tahtoen saada hyvän enteen tai sattumalta jostakin jumalallisesta vaikutuksesta — kysyi näin: "Oi samolainen vieras, mikä sinun nimesi on?" Tämä vastasi: "Hegesistratos." Silloin Leutykhides, keskeyttäen häntä, jos toinen vielä olisi aikonut jotakin lausua, virkkoi: "Minä otan ennemerkiksi nimen 'Hegesistratos' [s.o. 'Sotajoukon johtaja'], oi samolainen vieras. Mutta ennenkuin purjehditte pois, tulee sinun itsesi ja näiden, jotka sinun kanssasi ovat, antaa vakuutus siitä, että samolaiset todella aikovat olla hartaita liittolaisiamme."
92. Samalla kuin Leutykhides tämän julisti, hän myös pani tuumansa toimeen. Samolaiset antoivat uskollisuudenvakuutuksensa ja vannoivat pitävänsä helleenien kanssa tekemänsä liiton. Tämän tehtyään he purjehtivat pois. Helleenit taas pysyivät alallaan sen päivän, mutta seuraavana päivänä he uhratessaan saivat hyviä enteitä, jolloin ne selitti heille Deifonos, erään apollonialaisen Euenioksen poika, joka oli kotoisin Ioonian-lahden ääreisestä Apolloniasta.
93. Tämän isälle, Eueniokselle, sattui tämmöinen tapaus. Mainitussa Apolloniassa on auringon pyhä karja, joka päivisin käy laitumella Khon-joen varsilla, mikä virtaa Lakmon-vuoresta Apollonian alueen halki ja laskee mereen Orikos-sataman kohdalla; öisin taas sitä vartioivat varakkaiden ja syntyperältään huomattavien kansalaisten keskuudesta valitut miehet, vuoden ajan kukin. Tätä karjaa pitävät Apollonian asukkaat suuressa arvossa erään oraakelilauseen johdosta. Ja yötä elukat ovat muutamassa luolassa, kaukana kaupungista. Siellä niitä vartioi tämä Euenios, joka siihen toimeen oli valittu. Mutta kerran kun hän kesken vahdinpitoaan nukkui, tuli luolaan susia, jotka tuhosivat noin kuusikymmentä elukkaa. Sen huomattuaan Euenios oli vaiti eikä ilmaissut asiata kellekään, vaan aikoi korvata kadonneet ostamalla toisia. Tapaus ei kuitenkaan pysynyt salassa apollonialaisilta, vaan saatuaan siitä tiedon he haastoivat Euenioksen oikeuteen ja tuomitsivat hänet menettämään näkönsä, koska hän vartioidessaan oli nukkunut. Mutta heti senjälkeen kuin he olivat sokaisseet Euenioksen, lakkasi heidän karjansa synnyttämästä, eikä heidän maansa enää kantanut hedelmiä, kuten ennen. Kun he nyt kysyivät syytä tähän vastoinkäymiseensä, julistettiin heille niin hyvin Dodonassa kuin Delfoissa, että he aiheettomasti olivat riistäneet silmät pyhän karjan kaitsijalta, Eueniokselta. Jumalat itse olivat muka nostattaneet sudet, eivätkä he aikoneet lakata kostamasta Euenioksen puolesta, ennenkuin apollonialaiset olivat teostaan antaneet tälle sen hyvityksen, minkä hän itse määräisi. Ja jahka tämä olisi suoritettu, lupasivat jumalat itse antaa Eueniokselle semmoisen lahjan, jonka omistamisesta monet tulisivat häntä kiittämään onnelliseksi.
94. Nämä oraakelilauseet julistettiin apollonialaisille, mutta he pitivät ne salassa ja antoivat muutamien kansalaistensa toimeksi suorittaa asian. Ja he suorittivat sen tällä tavoin. Kun Euenios kerran istui istuimellaan, tulivat nämä hänen luokseen, istuutuivat hänen viereensä ja puhelivat ensin muista asioista, kunnes vihdoin joutuivat valittamaan hänen onnettomuuttaan. Vähitellen johdattaen hänet tähän he kysyivät, minkä rangaistuksen hän määräisi, jos apollonialaiset tahtoisivat antaa hänelle hyvityksen heidän teostaan. Euenios, joka ei ollut kuullut oraakelilausetta, määräsi, että hänelle annettaisiin muutamia peltoja, mainiten samalla niiden kaupunkilaisten nimet, joilla tiesi olevan kaksi kauniinta tilusta Apolloniassa, ja lisäksi vielä kauniimman talon, minkä tunsi kaupungissa. Ja hän lausui, että jos hän saisi haltuunsa nämä, ei hän vastaisuudessa kantaisi mitään kaunaa, vaan tämä hyvitys olisi hänelle riittävä. Näin hän lausui, mutta vieressä istujat puuttuivat heti puheeseen sanoen: "Euenios, tämän hyvityksen apollonialaiset saamiensa oraakelilauseitten nojalla antavat sinulle siitä, että ovat sinut sokaisseet." Saatuaan sittemmin tietää koko asianlaidan Euenios pani tämän pahakseen, koska muka hänet oli petetty. Vaan he ostivat omistajilta ja antoivat hänelle sen, minkä hän oli valinnut. Ja kohta tämän jälkeen Euenios sai luontaisen ennustuskyvyn, niin että hän tuli siitä kuuluisaksikin.
95. Tämän Euenioksen poika oli siis Deifonos, joka korintolaisten tuomana ennusteli sotajoukolle. Olenpa kuullut senkin, että Deifonos oli anastanut Euenioksen nimen ja ottanut maksua vastaan ylt'ympäri Hellasta suorittaakseen tehtäviä, vaikka ei ollutkaan Euenioksen poika.
96. Kun nyt uhrit olivat helleeneille onnistuneet, laskivat he laivoillaan Deloksesta Samosta kohti. Mutta saavuttuaan Kalamisaan Samoksen alueelle he ankkuroituivat sinne sikäläisen Heran temppelin kohdalle ja valmistautuivat meritaisteluun. Vaan saatuaan tiedon siitä, että helleenit lähestyivät heitä, persialaisetkin laskivat muut laivansa mannermaata kohti, mutta antoivat foinikialaisten laivojen purjehtia pois. Neuvotellessaan näet he päättivät olla suorittamatta meritaistelua, sillä he eivät arvelleet olevansa tasaväkiset vihollisten kanssa. Ja he laskivat manteretta kohti saadakseen suojaa Mykalessa olevalta maasotajoukoltaan, joka Xerxeen käskystä oli muusta sotajoukosta jätetty vartioimaan Iooniaa. Sen lukumäärä teki kuusikymmentätuhatta miestä, ja sen päällikkönä oli Tigranes, joka kauneudelta ja koolta voitti kaikki persialaiset. Tämän sotajoukon turviin siis laivaston päälliköt päättivät paeta ja vetää laivansa maihin sekä rakentaa laivoille vallituksen ja suojamuurin, samoinkuin itselleen turvapaikan. Näin päätettyään he laskivat vesille.
97. He saapuivat "kunnianarvoisten jumalatarten" [nimitys tarkoittaa joko Demeteriä ja Persefonea tahi Eumenidejä] temppelin sivuitse Gaison ja Skolopoeis nimisiin paikkoihin Mykalen alueelle, missä on se eleusiläisen Demeterin pyhättö, jonka Filistos, Pasikleen poika, pystytti, seuratessaan Neileusta, Kodroksen poikaa, silloin kun tämä lähti perustamaan Miletosta. Siellä he vetivät laivansa maihin. Ja he ympäröivät ne kivi- ja puu-aitauksella, jolloin he kaatoivat istutettuja puita sekä iskivät maahan aitauksen ympärille paaluja ja valmistautuivat niin hyvin piiritykseen kuin voitolliseen hyökkäykseen. Kumpaakin seikkaa näet he pitivät silmällä varustautuessaan.
98. Mutta saatuaan tietää barbarien lähteneen matkoihinsa mannermaalle helleenit olivat pahoillaan siitä, että viholliset olivat päässeet pujahtamaan heidän käsistään, ja olivat neuvottomia, mitä tehdä, lähteäkö takaisin kotiin vai purjehtiako Hellespontokseen. Lopuksi päätettiin, ettei tehtäisi kumpaakaan näistä, vaan purjehdittaisiin mannermaan rantaan. Varustettuaan siis meritaistelua varten valtaussiltoja ynnä muita tarpeita, he purjehtivat Mykalea kohti. Mutta helleenien tultua lähelle leiriä ei kukaan näyttänyt laskevan heitä kohti, vaan he huomasivat laivat vedetyiksi muurin sisäpuolelle ja suuren maasotajoukon asetetuksi rintamaan pitkin rantaa. Silloin Leutykhides ensiksi purjehti laivallaan rantaa myöten, kulkien niin läheltä sitä kuin suinkin, ja antoi kuuluttajan julistaa ioonilaisille tämän: "Ioonian miehet, kaikki ne teistä, jotka voitte tämän kuulla, ottakaa se varteen! Sillä persialaiset eivät ollenkaan ymmärrä, mitä minä teille käsken. Kun nyt iskemme yhteen, muistakoon jokainen ensiksi vapautta ja toiseksi sotahuutoamme: 'Hebe'. Ja se, joka tämän on kuullut, ilmoittakoon sen sille teistä, joka ei ole sitä kuullut."
99. Leutykhideen annettua tämän neuvon tekivät helleenit sitten näin. He laskivat laivansa rantaan, astuivat maihin ja asettuivat tappojärjestykseen. Mutta nähtyään helleenien varustautuvan taisteluun ja kuultuaan heidän kehoitelleen ioonilaisia ottivat persialaiset, jotka epäilivät samolaisten pitävän helleenien puolta, näiltä aseet pois. Sillä kun ne atenalaiset sotavangit, jotka olivat jääneet Attikaan ja jotka Xerxeen väki oli vanginnut, olivat saapuneet barbarien laivoissa, olivat samolaiset lunastaneet heidät kaikki vapaiksi ja lähettäneet heidät Atenaan, antaen heidän myötään matkarahaa. Siitä syystä samolaiset joutuivat ankaran epäluulon alaisiksi, koska olivat lunastaneet viisisataa Xerxeen vihollista. Edelleen he määräsivät Mykalen kukkuloille vievät pääsypaikat miletolaisten vartioitaviksi, koska nämä tietenkin parhaiten tunsivat seudun. Tämän he tekivät siinä tarkoituksessa, että miletolaiset olisivat poissa leiristä. Tämmöisiin varokeinoihin persialaiset ryhtyivät niitten ioonilaisten varalta, joitten varmasti uskoivat panevan toimeen selkkauksia, jos saisivat siihen tilaisuutta. Mutta itse he asettivat yhteen punotut kilpensä suojamuuriksi itselleen.
100. Saatuaan kaikki varustuksensa valmiiksi helleenit ryntäsivät barbareja vastaan. Ja heidän rynnätessään tuli huhu liitäen kautta koko leirin, ja samalla nähtiin kuuluttajansauva meren partaalla. Ja huhu, joka heille saapui, tiesi, että helleenit olivat voittaneet Mardonioksen sotajoukon, boiotilaisten maassa taistellessaan. Niinpä monesta merkistä ilmenee jumalallinen johto tapausten kulussa, koska nytkin, kun Plataiain luona jo suoritettu ja Mykalen luona juuri suoritettava taistelu sattuivat samaksi päiväksi, huhu ennätti saapua täkäläisille helleeneille, niin että sotajoukko kävi paljoa rohkeammaksi ja entistä innokkaammin halusi antautua vaaraan.
101. Tapahtuipa toinenkin yhteensattumus. Molemmat taistelut suoritettiin näet eleusiläisen Demeterin temppelitarhain lähistössä. Sillä Plataiain alueella taistelu tapahtui itse Demeterin temppelin vieressä, kuten jo ennen olen maininnut, ja Mykalen luona oli määrä käydä samalla tavoin. Ja huhu siitä, että Pausanias helleeneineen oli voittanut, saapui toisille helleeneille oikeaan aikaan. Sillä Plataiain taistelu suoritettiin jo aikaisin aamulla, mutta Mykalen iltapäivällä. Mutta että molemmat tapahtuivat samana päivänä ja samassa kuussa, se kävi heille vähän myöhemmin ilmi, heidän sitä tiedustellessaan. Ennenkuin tämä huhu saapui, vallitsi heidän keskuudessaan pelko, ei niin paljon heidän omasta puolestaan kuin helleenien, koska he pitivät mahdollisena, että Mardonios tuottaisi Hellaalle tuhon. Mutta niin pian kuin tämä ennemerkki oli Mykalessa oleville helleeneille liitänyt, he vieläkin innokkaammin ja nopeammin tekivät hyökkäyksensä. Ja molemmat, sekä helleenit että barbarit, halusivat kiihkeästi taistelua, koska sekä saaret että Hellespontos heillä olivat voiton palkkana.
102. Atenalaisten ja heidän viereensä asetettujen, jotka muodostivat lähes puolet koko sotaväestä, oli kuljettava pitkin rannikkoa ja tasankoa, lakedaimonilaisten taas ja heidän jälkeensä sijoitettujen erästä puron uomaa ja vuoria myöten. Ja sillä välin kun lakedaimonilaiset vielä kiersivät, taistelivat jo muut toisella sivustalla. Niin kauan kuin nyt persialaisten kilpisuojus oli pystyssä, puolustautuivat he eivätkä ollenkaan antaneet taistelussa myöten. Mutta kun atenalaiset ja heidän vierustoverinsa rohkaisivat toiset toisiaan sanoen, että heidän tuli saada kunnia tästä teosta eikä lakedaimonilaisten, ja he vielä innokkaammin kävivät käsiksi taisteluun, vaihtui jo asema toiseksi. Työnnettyään näet kumoon kilpisuojuksen helleenit miehissä ryntäsivät persialaisia vastaan. Nämä pitivät puoliaan ja torjuivat kauan aikaa hyökkäystä, mutta lopulta he kuitenkin pakenivat muurin sisälle. Mutta atenalaiset, korintolaiset, sikyonilaiset ja troizenilaiset — nämä olivat näet asetetut tähän järjestykseen — seurasivat vihollisten myötä ja hyökkäsivät heidän kerallaan muurin sisälle. Mutta kun muurikin oli vallattu, eivät barbarit enää tehneet vastarintaa, vaan läksivät pakoon, lukuunottamatta persialaisia. Nämä taistelivat, vaikka harvalukuisina, yhtämittaa muurin sisäpuolelle tunkevia helleenejä vastaan. Persialaisista sotapäälliköistä pakeni kaksi ja kuoli kaksi. Artayntes ja Ithamitres, laivaston päälliköt, pakenivat, Mardontes ja maasotajoukon päällikkö Tigranes kaatuivat taistelussa.
103. Vielä persialaisten taistellessa saapuivat lakedaimonilaiset tovereineen ja auttoivat tekemään taistelusta lopun. Tällöin kaatui useita helleenejäkin, varsinkin sikyonilaisia ynnä heidän sotapäällikkönsä Perilaos. Mutta kun meedialaisten sotajoukkoa seuranneet samolaiset, joilta oli riistetty aseet, näkivät, että taistelu heti alun pitäen alkoi horjua sinne tänne, niin he tekivät, minkä voivat, auttaakseen helleenejä. Ja nähdessään samolaisten tekevän alun luopuivat muutkin ioonilaiset persialaisista ja kävivät barbarien kimppuun.
104. Omaksi turvakseen persialaiset olivat antaneet miletolaisille käskyn valvoa solia voidakseen, nämä oppainaan, pelastua Mykalen kukkuloille, jos heidän kävisi niinkuin todella kävikin. Miletolaiset olivat siis määrätyt tähän toimeen niin hyvin mainitussa tarkoituksessa kuin siinä, etteivät, ollen leirissä, panisi toimeen mitään levottomuuksia. Vaan he tekivätkin aivan päinvastoin kuin oli määrätty, opastaen persialaisia pakomatkalla toisia teitä myöten, jotka veivät vihollisten luo, ja lopuksi he itse esiintyivät heidän pahimpina vihollisinaan. Tällä tavoin siis Ioonia toisen kerran luopui persialaisista.
105. Tässä taistelussa kunnostautuivat helleenien joukosta atenalaiset ja atenalaisten joukosta Hermolykos, Euthoinoksen poika, mies, joka oli harjoitellut pankration-kilpailua. [Pankration, "kaikki-voimailu", painiskelusta ja nyrkkitaistelusta yhdistetty kilpailulaji.] Tämän Hermolykoksen osaksi tuli näitä tapauksia myöhemmin semmoinen kohtalo, että hän, sodan vallitessa atenalaisten ja karystolaisten välillä, taistelussa kaatui Kyrnoksessa Karystoksen alueella, ja hän on haudattuna Geraistoksessa. Atenalaisten jälkeen taas kunnostautuivat korintolaiset, troizenilaiset ja sikyonilaiset.
106. Tehtyään lopun useimmista barbareista näiden joko taistellessa tai paetessa helleenit sytyttivät heidän laivansa sekä koko muurin, sitä ennen vietyään saaliin rannikolle, ja löysivät muutamia raha-aarteita. Poltettuaan muurin ja laivat helleenit purjehtivat pois. Samokseen saavuttuaan he neuvottelivat, pohtien Ioonian tyhjentämistä asukkaistaan sekä mihin kohtaan heidän vallitsemaansa osaa Hellaasta heidän tuli sijoittaa ioonilaiset, aikoen luovuttaa Ioonian barbareille. Heistä näytti näet mahdottomalta puolustaa ioonilaisia ja alati vartioida heitä. Toiselta puolen taas, jos he eivät puolustaneet ioonilaisia, ei näillä ollut mitään toiveita rankaisematta päästä persialaisten käsistä. Tämän vuoksi katsoivat peloponnesolaisten viranomaiset parhaaksi, että oli hävitettävä meedialaisten puolta pitäneitten helleenien kauppapaikat ja annettava maa ioonilaisten asuttavaksi, atenalaisten mielestä sitävastoin ei ensinkään ollut paikallaan, että Ioonia jäi tyhjäksi asujamista ja että peloponnesolaiset neuvottelivat ioonilaisten siirtoloista. Kun nyt atenalaiset innokkaasti tuumaa vastustivat, antoivat peloponnesolaiset myöten. Niinpä he siis ottivat liittoonsa samolaiset, khiolaiset, lesbolaiset ja muut saarelaiset, jotka seurasivat helleenien sotajoukkoa, ja antoivat heidän tehdä uskollisuudenlupauksia ja valalla vannoa pysyvänsä niissä koskaan luopumatta. Vannotettuaan heitä he purjehtivat matkoihinsa purkaakseen sillat, sillä he luulivat vielä tapaavansa ne lujina. Niinpä he purjehtivat Hellespontosta kohti.
107. Mutta ne harvat barbarit, jotka olivat tungetut Mykalen kukkuloille, matkasivat Sardeeseen. Heidän ollessaan tiellä lausui Masistes, Dareioksen poika, joka oli ollut läsnä onnettomuuden sattuessa, paljon ankaria soimauksia sotapäällikköä Artayntesta kohtaan, muun muassa herjaten häntä huonommaksi naista, koska hän sillä lailla oli hoitanut päällikkyyttään, ja sanoen hänen ansaitsevan kaikkea mahdollista pahaa, kun hän oli tuottanut semmoisen vahingon kuninkaan huoneelle. Mutta persialaisten kesken on mitä suurin häväistys, jos ketä sanotaan naista huonommaksi. Kun nyt Artayntes kauan aikaa oli tätä kuunnellut, sivalsi hän vihastuksissaan miekkansa Masistesta kohti surmatakseen hänet. Vaan huomattuaan hänen syöksyvän esiin tarttui muuan halikarnassolainen Xeinagoras, Prexilaoksen poika, joka seisoi Artaynteen takana, vyötäisistä häneen, kohotti hänet ilmaan ja paiskasi hänet maahan. Sillävälin ehtivät Masisteen henkivartijat asettua tämän eteen. Tällä teollaan Xeinagoras saavutti Masisteen ja myös Xerxeen kiitoksen, koska hän oli pelastanut tämän veljen. Ja tämän teon vuoksi Xeinagoras kuninkaalta sai lahjaksi koko Kilikian hallituksen. Heidän matkatessaan edelleen ei sitten mitään sen enempää tapahtunut, vaan he pääsivät määräpaikkaansa Sardeeseen.
108. Kuningas oleskeli yhä vielä Sardeessa aina siitä ajasta saakka, jolloin hän, jouduttuaan meritaistelussa tappiolle, oli paennut Atenasta ja saapunut sinne. Ja tällöin Sardeessa oleskellessaan hän rakastui Masisteen vaimoon, joka hänkin oli siellä. Niinpä Xerxes lähetti tämän luokse sanansaattajia, mutta ei voinut saada häntä suostutetuksi. Kuitenkaan ei hän, kunnioituksesta Masistes veljeänsä kohtaan, tahtonut väkisin häntä pakoittaa. Sama seikka pidätti myöskin vaimoa, ja hän tiesi hyvin, että kuningas ei aikonut käyttää väkivaltaa. Kun nyt ei mikään muu keino auttanut, pani Xerxes toimeen häät Dareios nimiselle pojalleen, naittaen hänet juuri tämän vaimon sekä Masisteen tyttärelle; näin tekemällä hän näet luuli paremmin voittavansa vaimon puolelleen. Kihlattuaan heidät ja toimitettuaan tavanmukaiset menot hän matkusti pois Susaan. Vaan hänen sinne saavuttuaan ja tuotuaan taloonsa vaimon Dareiokselle, sammui hänen rakkautensa Masisteen vaimoon. Sen sijaan hänen mielensä muuttui ja hän rakastui Dareioksen vaimoon, Masisteen tyttäreen. Tämän naisen nimi oli Artaynte.
109. Mutta jonkun ajan kuluttua asia tuli tunnetuksi seuraavalla tavalla. Xerxeen vaimo Amestris oli kutonut suuren, kirjavan ja ihmeteltävän vaipan ja antanut sen Xerxeelle. Iloissaan kuningas kääriytyi siihen ja tuli Artaynten luo. Ja koska tämäkin tuotti hänelle iloa, niin hän käski hänen pyytää, mitä tahtoi, palkaksi osoittamastaan alttiudesta. Nainen oli näet saava kaikki, mitä vain anoi. Mutta koska kerta kaikkiaan kohtalo oli niin säätänyt, että koko Artaynten huoneen oli käyvä huonosti, lausui hän tämän kuultuaan Xerxeelle näin: "Annatko minulle, mitä sinulta pyydän?" Ja Xerxes, joka luuli hänen ennemmin pyytävän vaikka mitä muuta, lupasi ja vannoi antavansa. Mutta heti hänen vannottuaan nainen häpeämättömästi pyysi vaippaa. Xerxes koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla päästä asiasta, koska hän ei tahtonut sitä antaa — tosin ei mistään muusta syystä kuin siksi, että pelkäsi Amestriin, joka jo ennestään epäili, mitä oli tekeillä, siten tapaavan hänet itse teosta. Sensijaan hän tarjoili kaupunkeja, suunnattomasti kultaa ja sotajoukkoa, jota ei kukaan muu saisi johtaa kuin Artaynte yksin. Persiassa pidetään näet sotajoukkoa erinomaisena lahjana. Mutta kun Xerxes ei saanut häntä taivutetuksi, niin hän antoi vaipan, ja ylen ihastuksissaan lahjasta Artaynte kantoi sitä yllään ja ylvästeli siitä.
110. Näin Amestris sai tietää, että Artayntella oli vaippa. Mutta koska hän ymmärsi asianlaidan, ei hän kantanut kaunaa tätä naista kohtaan, vaan piti hänen äitiänsä vikapäänä ja kaiken toimeenpanijana, jonka vuoksi hän mietti turmiota Masisteen vaimolle. Niinpä hän otti varteen sen päivän, jolloin hänen miehensä Xerxeen piti antaa kuninkaallinen ateria. Tämän aterian kuningas valmistuttaa kerran vuodessa, syntymäpäivänään. Sen nimenä on "tykta", joka merkitsee "täyttymystä". Ainoastaan silloin myös kuningas antaa voidella päätään ja antaa lahjoja persialaisille. Tästä päivästä siis Amestris otti vaarin ja pyysi Xerxeeltä, että hänelle annettaisiin Masisteen vaimo. Xerxes piti julmana ja vastenmielisenä antaa alttiiksi veljensä vaimon, varsinkin koska tämä oli viaton koko asiaan. Hän käsitti näet kyllä, minkä vuoksi nainen tätä pyysi.
111. Lopulta kuitenkin, kun vaimo itsepintaisesti rukoili ja Xerxes sitäpaitsi oli sidottu lakiin, jonka mukaan kuninkaallisen aterian kestäessä heillä ei ole lupa hyljätä mitään pyyntöä, niin hän, vaikkakin kovin vastahakoisesti, suostui siihen. Ja luovuttaessaan naisen hän teki täten. Vaimonsa hän käski tehdä, mitä tahtoi, mutta itse hän noudatti luokseen veljensä ja puhui näin: "Masistes, sinä olet Dareioksen poika ja minun oma veljeni ja lisäksi olet vielä kelpomies. Älä sinä täst'edes enää elä yhdessä sen naisen kanssa, jonka kanssa nyt elät, vaan hänen sijaansa minä annan sinulle tyttäreni. Elä hänen kanssaan. Mutta älä pidä vaimonasi sitä, joka sinulla nyt on, sillä minä en sitä katso hyväksi." Ihmeissään näistä sanoista Masistes lausui näin: "Oi valtias, minkä nurjan neuvon annatkaan minulle käskiessäsi minun erota vaimostani, josta minulla on sekä täysikasvuisia poikia että tyttäriä, joista itsekin olet ottanut yhden vaimoksi pojallesi, ja joka on vallan mieleni mukainen. Hänetkö sinä käsket minun hyljätä ja naida sinun tyttäresi? Minä kyllä, oi kuningas, pidän suurena kunniana, että olet katsonut minut tyttäresi arvoiseksi, mutta en kuitenkaan aio tehdä kumpaakaan näistä. Älä suinkaan väkivalloin pakoittamalla koeta saavuttaa, mitä pyydät. Tyttärellesi on kyllä ilmestyvä toinen mies, joka ei ole minua huonompi, vaan salli minun elää vaimoni kanssa." Tällä tavoin hän siis vastasi, mutta Xerxes virkkoi vihastuneena: "Näin ovat nyt, Masistes, sinun asiasi. En minä enää huoli sinulle antaa tytärtäni naimisiin, mutta et sinä myöskään saa tuon vaimosi kanssa tämän koommin elää, jotta oppisit ottamaan vastaan, mitä tarjotaan." Tämän kuultuaan Masistes läksi ulos, lausuen vain tämän: "Valtias, et kaiketi ole syössyt minua turmioon?"
112. Sill'aikaa kuin Xerxes keskusteli veljensä kanssa, noudatti Amestris luokseen Xerxeen henkivartijat ja silvotutti Masisteen vaimon. Hän näet leikkautti pois tältä rinnat ja viskasi ne koirille, ja samoin nenän, korvat ja huulet sekä viilsi kielen kannastaan ja lähetti naisen sitten silvottuna kotiin.
113. Masistes, joka ei vielä ollut kuullut mitään tästä, mutta epäili, että jokin onnettomuus häntä odotti, riensi juoksujalassa kotiinsa. Nähtyään vaimonsa silvottuna hän heti neuvotteli poikiensa kanssa ja matkusti sitten Baktraan poikiensa ja kaiketi myös joidenkuiden muiden keralla nostattaakseen Baktran piirin kapinaan ja tuottaakseen kuninkaalle niin paljon vahinkoa kuin suinkin. Ja tämä olisikin luullakseni onnistunut, jos hän olisi ennättänyt päästä baktrialaisten ja sakien luo. He rakastivat näet häntä, ja hän oli baktrialaisten käskynhaltija. Mutta saatuaan tietää hänen puuhaavan tämmöistä Xerxes lähetti häntä vastaan sotajoukon, joka tiellä surmasi hänet itsensä ja hänen poikansa sekä hänen sotajoukkonsa. Niin oli laita Xerxeen rakkauden ja Masisteen kuoleman.
114. Mykalesta lähteneitten helleenien täytyi vastatuulten pidättäminä ensiksi ankkuroitua Lektonin niemen luo, ja sieltä he saapuivat Abydokseen, missä näkivät särkyneiksi sillat, jotka luulivat vielä tapaavansa lujina; ja varsinkin näiden vuoksi he juuri saapuivatkin Hellespontokseen. Siksi nyt Leutykhides ynnä hänen muassaan olevat peloponnesolaiset katsoivat parhaaksi purjehtia takaisin Hellaaseen, atenalaiset ja heidän sotapäällikkönsä Xanthippos taas päättivät jäädä paikoilleen ja käydä Khersonesoksen kimppuun. Niinpä edelliset purjehtivat pois, mutta atenalaiset kulkivat salmen poikki Abydoksesta Khersonesokseen ja saartoivat Sestoksen.
Ilo. Tähän Sestokseen, joka oli vahvin sikäläisistä linnoituksista, oli, heti kun kuultiin helleenien saapuneen Hellespontokseen, kokoontunut väkeä ympäristöstä, muiden muassa myös Kardian kaupungista eräs Oiobazos niminen persialainen, joka oli toimittanut siltojen köydet sinne. Tämä kaupunki oli aiolilaisten maanasukasten hallussa, mutta näitten ohella oli siellä myös persialaisia ynnä lukuisa joukko muita liittolaisia.
116. Tämän piirin hallitusmiehenä oli Xerxeen käskynhaltija Artayktes, muuan julma ja rikoksellinen persialainen, joka myös, kuninkaan marssiessa Atenaa vastaan, oli pettänyt tämän, varastamalla Protosilaoksen, Ifikloksen pojan, rahat Elaius-kaupungista. Elaius-kaupungissa Khersonesoksen alueella on näet Protesilaoksen hauta ynnä sen ympärillä pyhä alue, missä oli paljon rahaa sekä kulta- ja hopeamaljoja, vaskea, pukuja ynnä muita vihkilahjoja. Ne Artayktes ryösti kuninkaan suostumuksella. Ja hän petti Xerxeen lausumalla näin: "Valtias, täällä on erään helleeniläisen miehen talo, joka läksi sotaan sinua vastaan, mutta sai palkkansa ja kuoli. Anna minulle hänen talonsa, jotta jokainen muukin oppisi olemaan lähtemättä sotaan sinun maatasi vastaan." Näin puhuen hän helposti sai Xerxeen taivutetuksi antamaan miehen talon, koska tämä ei ensinkään aavistanut, mitä toinen tarkoitti. Mutta puhuessaan sotaretkestä kuninkaan maata vastaan Artayktes tarkoitti tätä. Persialaiset katsovat koko Aasiaa omakseen ja sen omaksi, joka kulloinkin on heidän kuninkaanaan. Ja saatuaan aarteet Artayktes vei ne Elaius-kaupungista Sestokseen sekä kylvi ja viljeli temppelikartanoa; ja aina milloin hän itse saapui Elaiukseen, hän kaikkein pyhimmässä piti yhteyttä naisten kanssa. Mutta nyt atenalaiset piirittivät Artayktestä, joka ei ollut varustautunut piirityksen varalle eikä odottanut helleenejä. Ja nämä hyökkäsivät, niin ettei hän kerrassaan päässyt minnekään pakoon.
117. Kun nyt piirityksen kestäessä tuli syysmyöhä, alkoivat atenalaiset käydä kärsimättömiksi, syystä että olivat poissa kotoaan eivätkä kyenneet valloittamaan linnoitusta. He pyysivät senvuoksi päälliköitä viemään heidät takaisin, mutta nämä kieltäytyivät sitä tekemästä, ennenkuin he joko olivat valloittaneet linnan tai atenalaisten esivalta oli lähettänyt noutamaan heidät pois. Siten siis atenalaiset saivat tyytyä silloiseen tilaansa.
118. Mutta linnoituksessa olijat olivat jo joutuneet mitä suurimpaan hätään, niin että keittivät ja söivät vuoteittensa hihnoja. Vaan kun heillä ei enää ollut näitäkään käytettävänään, läksivät persialaiset ynnä Artayktes ja Oiobazos yön aikana karkuun, astuen muurin takapuolelta maahan, missä se oli tyhjänä vihollisista. Mutta päivän valjettua ilmoittivat khersonesolaiset torneista tapauksen atenalaisille ja avasivat porttinsa. Näistä useimmat läksivät ajamaan vihollista takaa, toiset taas ottivat haltuunsa kaupungin.
119. Oiobazoksen, joka oli päässyt pakenemaan Traakiaan, ottivat traakialaiset apsintholaiset kiinni ja uhrasivat tapansa mukaan kotimaiselle Pleistoros nimiselle jumalalleen, mutta hänen väkensä he surmasivat muulla lailla. Artayktes taas ynnä hänen miehensä, jotka myöhemmin olivat lähteneet pakoon, saavutettiin hiukan tuollapuolen Aigospotamoi-joen, ja he puolustautuivat kauan aikaa, kunnes toiset heistä kaatuivat ja toiset joutuivat vangiksi. Helleenit veivät heidät kahleissa Sestokseen ja heidän myötään sidottuna Artaykteen itsensä ynnä hänen poikansa.
120. Ja khersonesolaiset kertovat eräälle vartijoista sattuneen tämmöisen ihmeen hänen paistaessaan suolakaloja. Tulella ollessaan kuivat kalat alkoivat hyppiä ja sätkytellä, kuten vastapyydetyt kalat konsanaan,, ja väki tulvi kummissaan katsomaan. Mutta nähtyään ihmeen Artayktes kutsui luokseen suolakalojen paistajan ja lausui: "Atenalainen vieras, älä ollenkaan pelkää tätä ihmettä. Ei se näet sinulle ole mitään ilmoittanut, vaan minulle osoittaa Elaiuksessa asustava Protesilaos, että hän, vaikka onkin kuollut ja kuiva, on jumalilta saanut vallan kostaa väärintekijälle. Senvuoksi tahdon siis säätää itselleni nämä sakot: pyhätöstä anastamieni rahojen sijasta aion jättää jumalan huostaan sata talenttia ja omasta ynnä poikani puolesta tahdon suorittaa kaksisataa talenttia atenalaisille, jos minut jätetään henkiin." Tällä lupauksellaan ei hän kuitenkaan saanut sotapäällikköä Xanthipposta taivutetuksi. Sillä Elaiuksen asukkaat, jotka tahtoivat kostaa Protesilaokselle, vaativat Artaykteen surmaamista, ja sinnepäin kallistui myös itse päällikön mieli. Niinpä he veivät hänet sille kallioniemelle, johon Xerxes johti sillan, toisten mukaan taas Madytos-kaupungin yläpuolella sijaitsevalle kummulle, sekä naulitsivat hänet lautoihin kiinni ja ripustivat hänet ristiin. Vaan pojan he kivittivät Artaykteen nähden.
121. Tämän tehtyään he purjehtivat pois Hellaaseen, vieden myötänsä muiden kalleuksien muassa myös siltojen köydet, vihkiäkseen ne pyhättöihin. Eikä sinä vuonna sitten enää tapahtunut mitään sen enempää.
122. Tämän ristiinnaulitun Artaykteen esi-isä oli Artembares, joka teki persialaisille erään ehdoituksen, minkä he hyväksyivät ja esittivät Kyrokselle. Ja se kuului näin: "Koska Zeus on Astyageelta ottanut ylivallan ja antanut sen persialaisille ja heidän joukostaan sinulle, Kyros, niin siirtykäämme pois tästä vähäisestä ja karusta maasta, jonka me omistamme, ja ottakaamme haltuumme parempi. Monta semmoista on naapuristossamme, monta on myös edempänä. Ja jos me saamme haltuumme yhden semmoisen maan, olemme vielä useammissa kohdin herättävät ihailua. Onhan paikoillaan, että hallitseva kansa näin tekee. Ja milloinka on tähän tarjoutuva kauniimpi tilaisuus kuin juuri nyt, jolloin hallitsemme useita kansoja ja koko Aasiata?" Tämän kuultuaan Kyros, vaikka ei ihaillut ehdoitusta, kuitenkin käski tehdä näin. Mutta samalla kuin hän antoi tämän neuvon, hän sanoi, että heidän tuli valmistautua vast'edes joutumaan hallittaviksi eikä enää hallitsemaan. Tavallisestihan hempeissä maissa myös syntyy hempeitä miehiä, sillä eihän sama maa kykene yht'aikaa tuottamaan ihmeteltäviä hedelmiä ja sotakuntoisia miehiä. Niinpä persialaiset myönsivät hänen puhuvan oikein ja poistuivat sekä menivät matkoihinsa. Ja hyväksyen Kyroksen mielipiteen he päättivät mieluummin hallita, asuen ankarassa maassa, kuin ketoa viljellen palvella toisten orjina.
Herodotoksen elämä ja kirjallinen toiminta
Herodotos oli syntynyt vuosien 490-480 välillä e.Kr. Vähän-Aasian lounaisrannikolla sijaitsevassa Halikarnassoksen kaupungissa ja polveutui arvossa pidetystä perheestä. Halikarnassoksessa asui niihin aikoihin sekä kaarialaisia että kreikkalaisia, joista jälkimmäiset olivat osaksi ammoisina aikoina Peloponnesoksesta (Troizenista) siirtyneitten doorilaisten jälkeläisiä, osaksi naapuristosta sinne muuttaneita joonialaisia. Valtakielenä näkyy kaupungissa olleen Joonian murre, ja sitä myös Herodotos kirjailijana käyttää huolimatta siitä, että hän katsoi itsensä doorilaiseksi. Valtiollisessa suhteessa taas Halikarnassos kuului laajaan Persian valtakuntaan ja muodosti yhdessä muutamien läheisten pikkusaarten kanssa vähäisen vasallikunnan, jota hallitsi syntyperäinen kaarialainen ruhtinassuku.
Herodotoksen elämästä on varsin vähän luotettavia tietoja, ja nekin ovat siksi hajanaiset, ettei niiden nojalla saata luoda eheää kuvaa hänen vaiheistaan eikä määrittää niille varmoja ajankohtia, jonka vuoksi niihin nähden vallitsee suuri erimielisyys.
Herodotoksen isä oli nimeltään Lykses, äiti Dryo (tahi Rhoio); läheiseksi sukulaiseksi mainitaan eepillisenä runoilijana tunnettu Panyassis. Hänen varhaisin ikänsä sattui aikaan, joka kreikkalaisen heimon elämässä oli erinomaisen tärkeä: persialaissotien mullistaviin vuosiin. Epäilemättä kertomukset näistä tapauksista, joihin Herodotoksen maanmiesten oli täytynyt ottaa osaa palvelemalla suurkuninkaan laivastossa ja taistelemalla emämaan helleenejä vastaan, painoivat herkkään lapsenmieleen häipymättömän jäljen ja kylvivät siihen sen siemenen, josta kypsyneen miehen maailmanhistorian harrastus kerran oli versova. Emme tarkemmin tunne Herodotoksen kasvatuksen kulkua ja opintojen laatua. Mutta hänen teoksensa todistaa hänen hyvin tunteneen siihenastisen kreikkalaisen kirjallisuuden, ja varsin luultavaa on, että nuoren halikarnassolaisen opintoihin on vaikuttanut herättävästi yllä mainittu sukulainen.
Nuoruudestaan saakka Herodotos näkyy liikkuneen maailmalla kaukana syntymäkaupungistaan, osaksi vapaaehtoisesti, osaksi, kuten väitetään, pakosta. Erään tiedon mukaan näet Herodotos oli ottanut osaa siihen kapinaan, johon hänen maanmiehensä olivat ryhtyneet hallitsijaansa Lygdamista vastaan. Mutta yritys ei ollut onnistunut; siinä oli muun muassa saanut surmansa Panyassis, ja Herodotoksen oli ollut pakko siirtyä Samokseen. Varmaa on, että Herodotos pitkän aikaa oleskeli tässä saaressa. Myöhemmin mainitaan hänen muiden maanpakolaisten keralla palanneen synnyinkaupunkiinsa ja osaltaan vaikuttaneen itsevaltiaan kukistamiseen, mutta pian "kansalaistensa kateuden" vuoksi sieltä poistuneen — tällä kertaa ainiaaksi.
On suuressa määrin epäilyksenalaista, pitävätkö nämä kertomukset Herodotoksen osanotosta kotikaupunkinsa valtiollisiin selkkauksiin paikkansa. Sitä vastoin tiedämme varmasti, että hän on paljon oleskellut Ateenassa, jonka oloihin hän oli täydellisesti perehtynyt. Niinpä hän oli erittäin läheisissä väleissä silloisen Ateenan etevinten miesten, ennen kaikkea Perikleen ynnä tämän ystävien kanssa.
Sittemmin Herodotos asettui ateenalaisten v. 444 tai 443 e.Kr. Etelä-Italiaan perustamaan siirtokuntaan, jolle annettiin nimeksi Thurioi ja jonka muodostamiseen otti osaa useimpien kreikkalaisten yhteiskuntien jäseniä, niiden joukossa muutamia varsin tunnettuja henkilöitä. Erään ilmoituksen mukaan sijaitsi Herodotoksen hauta mainitussa siirtokunnassa, jonka vuoksi on otaksuttu hänen koko loppuiäkseen jääneen samaiseen kaupunkiin asumaan.
Toiselta puolen viittaavat selvät merkit siihen, että Herodotos myöhemmin on käynyt Ateenassa; arvellaanpa hänen viipyneen Thurioissa vain muutamia vuosia ja jo vuoden 440 paikkeilla puolueriitojen johdosta muuttaneen takaisin Ateenaan. Siellä hän mahdollisesti on kuollutkin, peloponnesolaissodan ensi aikoina (vuosien 430-425 e.Kr. välillä).
Ateenassa oleskellessaan Herodotos myös näkyy lukeneen julki osia suuresta historiallisesta teoksestaan. Mutta ennen kuin hän saattoi ryhtyä sen lopulliseen sommitteluun, oli hänen täytynyt suorittaa sitä edellyttävät pitkälliset esityöt ja tutkimusmatkat. Viimeksi mainitut, jotka varmaan ovat täyttäneet runsaan osan hänen elämäänsä, ovat suoritetut eri aikoina. Laajimmat matkansa — niin on arveltu — hän on tehnyt viimeisinä viitenätoista tai kymmenenä elinvuotenaan. Hänen loppuikänsä lienee kulunut aineiston järjestämiseen ja sommitteluun; ja vaikkakaan, kuten jotkut ovat olettaneet, tekijän aikomus ei olisi ollut jatkaa kertomustaan kauemmas siitä ajankohdasta, johon teos nykyisessä muodossaan päättyy, on ilmeisesti kuitenkin kuolema kohdannut hänet, ennen kuin hän oli saanut teoksensa lopullisesti viimeistellyksi.
Herodotoksen matkoista eivät muinaisajan kirjailijat kerro, joten kaikki tietomme niistä perustuvat hänen omiin viittauksiinsa. Niinpä kuulemme, että hän muun muassa varta vasten teki matkan Tyyrokseen päästäkseen selville sikäläisen Herakleen palveluksen iästä ja että hän oli käynyt Arabian rajoilla asti nähdäkseen omin silmin sielläpäin asustavat siivekkäät käärmeet. Me tiedämme hänen oleskelleen Olbian kaupungissa Mustan meren pohjoisrannalla ja etelässä matkanneen Niiliä myöten aina Elefantinen saareen saakka; Aasiassa hän oli edennyt Ekbatanaan asti ja lännessä hän näkyy käyneen Sisiliassa. Näiden äärimmäisten kohtien väliset maat ja meret hän oli vaeltanut ja purjehtinut ristiin rastiin: omasta näkemästään hän tunsi Etu-Aasian vanhat sivistysmaat, Vähän-Aasian sekä Syyrian rannikon; hän oli kiertänyt Mustan meren ääreiset seudut ja tyystin tutkinut Egyptin ihmeelliset muistomerkit; myös Kyreneä ja osaa Libyaa hän näkyy omin silmin käyneen katsomassa. Euroopassa hän erittäin hyvin tunsi Traakian, Makedonian ynnä Epeiroksen, ja varsinaisessa Kreikassa hän oli omin silmin nähnyt useimmat huomattavat paikat. Mutta siitä, missä järjestyksessä nämä matkat suoritettiin, on olemassa vain arveluita.
Mainittuja laajoja matkoja helpotti se seikka, että ne suureksi osaksi tehtiin silloisen Persian valtakunnan rajojen sisäpuolella, jotenka hän saattoi käyttää hyväkseen kuningas Dareioksen toimeenpanemaa oivallista postitiejärjestelmää. Mutta sittenkin senaikaisella matkustajalla epäilemättä oli voitettavanaan monenlaisia vastuksia ja kestettävänään sekä vaikeuksia että vaaroja, joista Herodotos kuitenkaan ei sanallakaan mainitse. Korvaamatonta haittaa tuotti Herodotoksen tutkimuksille hänen perin vaillinainen vierasten kielten taitonsa, sillä kreikkalaisia siirtolaisia ja kauppamatkustajia, joiden puoleen hän tietenkin ensi sijassa kysellessään kääntyi, ei suinkaan ollut joka paikassa tarjona, eipä edes aina hänen äidinkieltään taitavia muukalaisiakaan.
Se Herodotoksen teos, johon ylempänä monesti on viitattu, on hänen elämäntyönsä, hänen suuri maailmanhistoriansa, joka täydellä syyllä on tekijälleen hankkinut "historian isän" nimen.
Voidaksemme täysin arvostella Herodotoksen "Historia-teoksen" merkitystä on muistettava, millä kannalla historiankirjoitus kreikkalaisilla oli ennen häntä. Runsaista hengenlahjoistaan huolimatta olivat helleenit verrattain myöhään alkaneet merkitä muistiin huomattavia tapauksia. Syitä tähän seikkaan oli useampia, mutta kenties vaikuttavin oli heidän vilkas mielikuvituksensa, joka ennen pitkää verhosi verrattain vereksetkin tapaukset runon ja sadun pukuun. Niinpä runous, ja lähinnä ns. genealoginen (sukutieto-) eepos, pitkät ajat tavallaan edusti kreikkalaisten historiallista tietämystä ja tyydytti heidän historiallista tarvettaan. Vasta puolivälissä 6. vuosisataa e.Kr. syntyi Jooniassa varsinainen suorasanainen historiankirjoitus, joka liittyi toisaalta jo mainittuun eepilliseen runouteen, toisaalta erinäisiin luetteloihin (kuten Olympian kilpailujen voittajia, vuotuisia virkamiehiä ym. koskeviin). Koruttomassa muodossa, usein kronikkatyyliin, se esitti hallitsevien sukujen syntyperän, heimosankarien vaiheet, kotikaupunkien perustamissadut ym. tekemättä varsinaista eroa tarun ja todellisuuden välillä. Laajemmaksi väljeni käsiteltävä ala, kun näköpiiri kaupan ja merenkulun johdosta avautui, ja alettiin kertoa vieraistakin maista ja kansoista. Huomattavin tämän suunnan edustajista, ns. logografeista, oli miletolainen Hekataios, joka 6. vuosisadan lopulla oli miehuutensa parhaassa iässä. Hän oli, säilyneistä katkelmista päättäen, huolellisesti koonnut tietonsa osaksi matkustelemalla — ja käytti niitä kriitillisesti. Hän on myös ensimmäinen historiankirjoittaja, joka on koettanut selittää tai järkiperäiseen suuntaan muutella mahdottomilta tuntuvia taruja.
Hekataioksen etevin seuraaja oli häntä vähän nuorempi Herodotos, joka usein vastustaa edeltäjänsä käsitystä mutta kuitenkin on hänestä ottanut paljon vaikutusta. Hänkin on tavallaan logografeja, koska hän osaksi käsittelee samoja aiheita kuin nämä. Mutta hän kohoaa monessa kohden heidän yläpuolelleen. Kun näet muut esittivät helleenien ja barbaarien oloja ja laitoksia toisistaan riippumatta, otti Herodotos ensiksi kuvaillakseen maailmantapaukset yhtenäisessä teoksessa, joka käsittää noin 240 vuoden ajan, mutta johon tekijä on osannut sovittaa tuntemiensa kansojen varhaisemmatkin vaiheet. Nämä tapaukset hän on liittänyt toisiinsa tietyn, johtavan aatteen varaan, ja koko teosta kannattaa eetillinen maailmankatsomus — kaksi seikkaa, joitten perusteella Herodotoksen teos olennaisesti eroaa varsinaisten logografien teoksista. Ja vihdoin se eroaa viimeksi mainituista siinä, että tekijä on sille antanut taiteellisen muodon.
Se johtava aate, jonka ympärille Herodotoksen historiateos punoutuu, on Euroopan ja Aasian, helleeniläisyyden ja barbaarisuuden, kansanvallan ja itsevaltiuden vastakkaisuus, jonka juuret juontuvat tarujen hämärään ja jonka huippukohtana ovat persialaissodat. Nämä ne oikeastaan ovatkin koko teoksen aatteellinen keskus ja se päämäärä, jota kohti kertomuksen eri haarat pyrkivät ja missä ne yhtyvät.
Herodotoksen eetillinen maailmankatsomus taas osoittautuu siinä, että hän kaikkialla, niin kansojen kuin yksityistenkin elämässä, näkee yli-inhimillisten voimien välitöntä vaikutusta. Hänessä on horjumaton usko maailmaa hallitsevaan ja järjestävään valtaan, jota hän, usein karttaen kansanomaisten jumalien nimiä, sanoo milloin vain "jumaliksi", milloin "jumalaksi", "jumaluudeksi", "kaitselmukseksi" jne. Ja jumaluus ilmoittaa oraakkelivastausten, unennäköjen, aavistusten ym. kautta ennakolta tahtonsa jokaiselle, ken vain haluaa ja osaa sen vihjauksista ottaa vaarin ja selittää ne oikeaan päin, sillä monesti ne kaksimielisyydessään voivat viedä turmioon.
Viimeksi mainitussa suhteessa samoin kuin käsityksessään puolijumalien (heerosten) ilmestymisistä Herodotos on kansanuskonnon kannalla. Mutta käsityksessään jumalista hän kohoaa sitä ylemmäksi. Hän tosin ei ole monoteisti, sillä hän ei kiellä yksityisten jumalien olemassaoloa. Mutta hän vastustaa kaikkea törkeätä antropomorfismia; puhuessaan esim. persialaisten kuvattomasta luonnonpalveluksesta hän selvästi asettaa tämän oman kansansa käsitystä korkeammalle. Hänen mielestään helleenien jumalat alussa olivat nimettömiä ja ovat saaneet nimityksensä myöhemmin: Homeros ja Hesiodos ovat kaksi- tai kolmesataa vuotta ennen Herodotoksen aikoja luoneet kreikkalaisten jumalaistaruston.
Mutta huolimatta Herodotoksella tavattavista rationalismin oireista ja joskus julkilausutuista epäilyksistä taruihin nähden kunnioitus perinnäisiä kansankäsityksiä kohtaan ja kenties vainon pelko tekevät hänet tässä kohden varovaiseksi; tällöin kuitenkaan se seikka ei herätä kummastusta, että Herodotos, joka oli vihitty sekä koti- että ulkomaisiin salaismenoihin, on näistä puhuessaan erittäin pidättyväinen, sillä niitten suhteen hänen oli pakko noudattaa vaiteliaisuutta. Mutta tuntuupa Herodotokselle erityisesti olleen ominaista jonkinmoinen luontainen positivismi, joka teki hänelle vastenmieliseksi laveammalti lausua mieltään "jumalallisista" asioista, joista, hänen arvelunsa mukaan, kaikki ihmiset lopultakin tietävät yhtä paljon — tai yhtä vähän. Tositeossa Herodotos, samoin kuin hänen aikalaisensa ja hengenheimolaisensa Sofokles, uskonnollisessa suhteessa edustaa "vanhan kansan" luottavaisen uskon ja sofistien epäilyksen ynnä jumalankiellon välistä kantaa.
Herodotoksen vakaumus on, että kaitselmus ei koskaan jätä rikosta rankaisematta, ja jos sen käsi milloin ei tapaa pahantekijää itseään, niin se säälittä iskee tämän jälkeläisiin hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta tämän tavallaan yleissiveellisen periaatteen rinnalla esiintyy Herodotoksella toinenkin käsitys jumaluudesta, joka kyllä tavataan monella muullakin kreikkalaisella kirjailijalla, mutta tuskin kenelläkään niin selvänä kuin juuri hänellä. Tarkoitamme hänen uskoaan "jumalien kateuteen". Jumaluus muka ei salli kenenkään kuolevaisen kohota liian paljon muita ylemmäksi eikä suuren onnen olla kauan saman henkilön osana. Vaan niin kuin salama iskee varsinkin korkeimpiin huippuihin, niin tapaa jumaluuden tasoittava tuomio ennen muita onnen kukkuloilla olevat; sillä "se, mikä on matalata, ei ärsytä jumalia".
Sukua tälle pohjaltaan synkälle maailmankatsomukselle on toisinaan ilmoille puhkeava surunvoittoinen käsitys ihmiselosta, joka lyhyydestään huolimatta on niin täynnä tuskaa ja vaivaa, että moni usein kaihoten ikävöi kuolemaa. Mutta moinen mielensuunta ei vie Herodotosta toimettomaan pessimismiin. Päinvastoin. Elämää on juuri semmoisenaan, ylivoimaisine rajoituksineen ja kaikkine siitä johtuvine vastuksineen, miehekkäästi katsottava suoraan silmiin. Ja elämää kannattaa elää, sillä — Herodotos on helleeni ja Joonian hengen lapsi. Ihmiselon säälittävyys saa hänet vain lämmöllä ottamaan osaa ihmiskohtaloihin. "Herodotos iloitsee hyvien ja suree huonojen kanssa", lausuu muuan muinaisajan kirjailija. Mutta enimmäkseen hän ei välittömästi lausu moraalisia tuomioita: hänen siveellinen peruskantansa kuvastuu parhaiten siitä näkökohdasta, mistä hän katselee tapauksia.
Herodotoksen harrastus ulottuu kauas yli oman kansallisuuden rajojen. Ollakseen kreikkalainen hän on harvinaisen laajasydäminen, ennakkoluuloton ja suvaitsevainen vieraita kansoja ja niiden tapoja kohtaan, eikä hänessä ole merkkiäkään maanmiestensä tavallisesta "barbaarien" halveksumisesta. Milloin hän viimeksi mainituilla tapaa kiitettäviä ominaisuuksia, hän on valmis näistä huomauttamaan ja menee joskus liiankin pitkälle muiden kansojen ihailussa; niinpä hän varsinkin Egyptin sivistystä kohtaan ilmaisee miltei pyhää kunnioitusta. Eikä hänen lämpönsä Kreikan vapaustaistelijoita kohtaan estä häntä lausumasta tunnustusta heidän vihollisilleenkaan.
Herodotoksen pyrkimys etsiä välitöntä yliluonnollista vaikutusta kaikessa, yksin siinäkin, missä luonnollinen selitys on silmiinpistävä, himmentää hänen historiallista katsettaan, niin että hän ei koetakaan syventyä toimivien henkilöiden sielullisiin vaikuttimiin ja tunkeutua tapausten sisimpään syy- ja seuraussarjaan. Usein hän ei kyllin erota olennaista epäolennaisesta. Hänen tutkimustapaansa onkin sanottu "puolihistorialliseksi"; se määrä järki- ja kokemusperäistä kritiikkiä, joka Herodotoksella oli käytettävänään, ei tietenkään täytä niitä vaatimuksia, joita nykyaikainen käsitys historiankirjoittajalle asettaa. Mutta silti ei suinkaan saata kieltää hänellä olevan kritiikkiä. Hän erottaa tarkasti toisistaan taruperäisen ja historiallisen; oman heimonsa taruja hän näkyy uskovan vain mikäli niitä tukevat muiden kansojen kertomukset. Useita taruja hän tulkitsee käyttämällä järkiperäistä selitystapaa, mihin toisinaan kyllä varsin omituisella tavalla yhtyy lapsellinen herkkäuskoisuus.
Jos on olemassa eri esityksiä samasta tapauksesta, asettaa Herodotos mielellään ne rinnakkain lukijan eteen jättäen tämän ratkaistavaksi, mitä niistä milloinkin on pidettävä uskottavimpana. Välistä taas hän itse nimenomaan kannattaa jotain tiettyä esitystä koettaen tukea sitä — usein kylläkin avuttomalla — perustelullaan. Esimerkkinä hänen kriitillisestä menettelystään mainittakoon, että hän Egyptissä ollessaan kävi eri paikoissa varta vasten todentamassa, että hänen sieltä täältä saamansa tiedot pitivät yhtä. — Useita muistitietoja hän on säilyttänyt semmoisinaan yrittämättä keskenään sovitella eri toisintoja. Ja siitä on jälkimaailma hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, koska totuuden selville saaminen siten käy mahdolliseksi.
Ja Herodotoksen käyttämä kritiikki on rehellistä. Hän pitää jyrkästi erillään omat näkemänsä siitä, mitä muilta on kuullut, sekä ilmaisee aina, milloin hän esittää vain omia arveluitaan. Hän katsoo velvollisuudekseen kertoa asiat sellaisina, kuin hän ne on kuullut, ja julistaa yleispäteväksi, koko teokseensa soveltuvaksi periaatteeksi, että hänen tulee kertoa kaikki, mitä kerrotaan, mutta että hänen ei suinkaan tarvitse kaikkea uskoa. Hänen on siten joskus pakko lausua monelle kenties ikäviäkin totuuksia; toisinaan taas hän jonkinmoisesta hienotunteisuudesta tai säälistä tahallaan jättää nimeltä mainitsematta huonoon huutoon joutuneita henkilöitä.
Varsinaisesta lähdetutkimuksesta ei ylimalkaan voi olla puhetta. Varmaa on, että Herodotos on edeltäjiltään perinyt paljon. Hekataiokselta, joka tässä kohden on ensi sijassa mainittava, hän on esim. ottanut useita Egyptiä koskevia tietoja, eräältä toiselta kirjailijalta hän mahdollisesti on saanut luettelot Persian valtakunnan satraappikunnista sekä Kserkseen myötä sotaretkelle seuranneista kansoista. Erinäisissä tapauksissa hän on kopioinut muistomerkkien piirtokirjoituksia. Teoksensa maan- ja kansatieteellisissä osissa hän nojautuu myös omiin havaintoihinsa jne. Vihdoin on, mitä erittäinkin tulee persialaissotien esitykseen, joka historiallisessa katsannossa on Herodotoksen teoksen arvokkain osa, tärkeänä pohjana ollut suusanallinen traditio; siinä kohden näet hänellä oli tilaisuutta käyttää hyväkseen sellaisten henkilöiden kertomuksia, joiden likeiset sukulaiset monesti olivat mieskohtaisesti ottaneet osaa tapausten kulkuun.
Herodotokselle oli ominainen sammumaton tiedonhalu, joka ajoi hänet vaivoista välittämättä mikäli mahdollista itse ottamaan kaikesta selvän. Suhteellisesti nuoren kulttuurin edustajana hän suuntasi avonaisen katseensa joka taholle, suureen yhtä hyvin kuin pieneen. Kun lisänä oli ylimalkaan terve arvostelukyky, ovatkin hänen omiin näkemiinsä perustuvat tiedot yleensä luotettavia.
Toiselta puolen on myönnettävä, että Herodotos usein liian herkästi uskoi niitä sepustuksia, joita vieraat papit, temppelivirkailijat, oppaat ym. muutenkin kaikkeen ihmeelliseen kallistuvalle kreikkalaiselle matkamiehelle uskottelivat, varsinkin kun he hyvin tuntien helleenien taruston osasivat sovittaa tämän kanssa sopusointuun oman kansansa sadut.
Pahoja erehdyksiä on hänelle myös tuottanut puutteellinen maailmanrakenteen ja luonnon tuntemus, jonka siihenastiseenkaan ennätykseen hän ei ollut täydellisesti perehtynyt. Edelleen hän tekee laskuopillisia virheitä, ja hänen ajanmäärityksensä ovat epätäsmällisiä, syystä että hän noudattaa keskenään soveltumattomia kronologisia järjestelmiä.
Myöhemmin syytettiin Herodotosta tarujen, jopa suorastaan valheiden esittämisestä. Uudempi tutkimus on kuitenkin erinäisissä tapauksissa todistanut, että monessa niistä ihmeellisistä kertomuksista, jotka hänen aikalaisistaan, joskus kertojasta itsestäänkin, tuntuivat uskomattomilta, sittenkin usein piilee jokin määrä totuutta.
Arveluttavampi kenties on toinen, niin ikään vanhalla ajalla tehty syytös, joka koskee Herodotoksen puolueellisuutta. On olemassa erityinen Plutarkhoksen sepittämä kirjoitus "Herodotoksen pahansuopuudesta", jossa väitetään hänen tahallisesti esittäneen toisia kreikkalaisia valtioita ja henkilöitä hyvässä, toisia huonossa valossa. Tämä osaksi loukatun paikallis-isänmaallisuuden synnyttämä syytös ei ole aivan perätön. On ilmeistä, että Herodotos yleensä kuvailee erityisen myötätuntoisesti ateenalaisia, jota vastoin hän jonkin verran koettaa vähentää muiden, kuten esim. korinttolaisten, ansioita. Themistokleen nerokkuutta hän ei saata kieltää, mutta suo tälle niin vähän tunnustusta kuin suinkin ja olettaa hänessä aina itsekkäitä pyyteitä. Selityksensä tämä seikka saa Herodotoksen läheisistä suhteista Perikleen piiriin, jonka käsityksen edellisen polven toimivista henkilöistä hän tahtomattaankin tuli omaksuneeksi. Joka tapauksessa hänen Ateenan ihailunsa aiheutti vankka vakaumus tämän valtion ratkaisevasta merkityksestä Hellaan vapaustaistelussa. Ateenan puolustaminen samoin kuin hyökkäykset eräitä toisia Kreikan valtioita vastaan johtuvat sitä paitsi myös siitä, että niihin aikoihin, jolloin Herodotos valmisteli teostaan, vallitsi tyytymättömyys Ateenan ylivaltaan, mikä tyytymättömyys sittemmin puhkesi peloponnesolaissotana ilmi; ja tällöin koetettiin selittää ateenalaisten koko entinenkin toiminta huonompaan päin. — Tässä yhteydessä saattaa vielä mainita sen kertomuksen, jonka mukaan Herodotos oli ateenalaisilta saanut kymmenen talenttia eräästä näitä miellyttävästä luennosta; mutta on kuitenkin epävarmaa, pitääkö tämä tieto paikkansa.
On luonnollista, että sellaista teosta kuin Herodotoksen ei ole arvosteltava samalla tavoin kuin nykyaikaista historiallista teosta. Se on näet samalla kaunokirjallinen tuote, jota voi verrata historialliseen romaaniin. Kun esim. tekijä selostaa kahdenkeskisiä vuoropuheluja, salaisia neuvotteluja ym., ei tietysti voi olla kysymystäkään, että näitä esityksiä olisi pidettävä historiallisina todistuskappaleina: kirjoittaja toimii tällöin vapaasti luovana runoilijana. — Samainen epätieteellinen taipumus näyttäytyy siinäkin, että Herodotos erityisesti rakastaa legendamaisia tapauksia sekä tarun ja todellisuuden välimailta valittuja henkilöitä — sellaisia, joitten kuvaamisessa kertoja jotenkin esteettömästi voi noudattaa mielikuvitustaan.
Jos jo Herodotoksen "Historia-teoksen" romaania lähentelevä sävy oikeuttaa meitä pitämään sitä taideteoksena, niin vertailun tekee vielä oikeutetummaksi itse teoksen sommittelu. Yllä mainitsemamme johtava aate tekee näet sen suurin piirtein eheäksi kokonaisuudeksi. Ja eepillistä vaikutusta lisäävät ne lukemattomat eripituiset, pääjuoneen kiinteästi tai höllästi juotetut välikertomukset, joita tekijä mitä anteliaimmin taritsee.
Herodotoksen esitystapa on havainnollista, vilkasta ja vaihtelevaa, mutta samalla levollista, mitkä ominaisuudet juuri ovatkin asettaneet hänet kaikkien aikojen etevinten kertojain riviin. Jo vanhalla ajalla verrattiin hänen tyyliään verkalleen vierivään virtaan. Usein se tuoreudessaan johdattaa mieleen suullisen esityksen, mikä jonkin verran kaiketi johtuu siitä, että pohjana ovat toisten henkilöiden suusanalliset kertomukset. Mutta osaksi tämä varmaan tulee myös siitä, että ainakin erinäisiä teoksen kohtia on ennen lopullista kirjaanpanoa luettu julki. Suullista esitystä muistuttavat esim. monet viittaukset aikaisemmin sanottuun, saman asian toistelut, lausejaksojen katkomiset ym.
Herodotoksen tyyli on vielä sangen kehittymätöntä ja osoittaa, kuinka alullaan kreikkalainen suorasanainen esitys vielä hänen aikanaan oli. Silti olisi kuitenkin väärin olettaa, että Herodotos ei lainkaan olisi tuntenut silloisen puhetaidon sääntöjä. Tarkempi tutkimus on näet osoittanut hänen kylläkin osaavan käyttää hyväkseen eräitä retoriikan ohjeita.
Se kieliasu, johon Herodotos on teoksensa pukenut, ei semmoisenaan edusta vasituista kansanmurretta, vaan on kirjakieltä (ns. "sekoitettua", nuorempaa Joonian murretta). Joonian murre, jonka Herodotos, kuten edellä mainittiin, hyvin tunsi, oli muuten se kielenparsi, jonka kreikkalaisen proosan ensimmäiset viljelijät — luonnonfilosofit, logografit ym. — olivat omaksuneet ja jota enimmäkseen käytettiin suorasanaisessa esityksessä, kunnes Attikan kieli astui sen sijalle.
Mainitsimme aikaisemmin, että kuolema näyttää estäneen Herodotosta saamasta teostaan lopullisesti valmiiksi. Sitä niin ikään jo mainitsemaamme väitettä, että teos alkujaan oli suunniteltu jatkettavaksi pitemmälle, kuin mihin se nyt päättyy, on muun muassa perusteltu sillä, että tekijä eräissä kohdin lupaa myöhemmin palata johonkin kysymykseen, mutta jättääkin lupauksensa täyttämättä. On myös vedottu teoksen muka katkonaiseen loppuun. Epäilemättä on, kuten alumpana on huomautettu, viimeinen silotus ja tasoitus jäänyt suorittamatta, mutta sittenkään ei ole riittävää syytä pitää teosta semmoisenaan keskeneräisenä. Moni lupaus on työn varrella saattanut unohtua, taikka sitten ei ole myöhemmin tarjoutunut sopivaa tilaisuutta sen täyttämiseen. Se ajankohta, johon teos nyt päättyy — Sestoksen valloitus v. 479 e.Kr. — ei tosin lopettanut kreikkalaisten ja persialaisten välistä sotaa, mutta oli kuitenkin tavallaan käänteentekevä, koska siitä perin kreikkalaisten puolustussota muuttuu hyökkäyssodaksi, minkä vuoksi saattaa hyvin ajatella tekijän alun pitäen päättäneen pysähtyä siihen tapaukseen.
Mitään määrättyä nimitystä ei Herodotoksen "Historia-teoksella" alkujaan ollut, vaan se oli luultavasti vain tunnettu nimellä "Historiat". Toinen, kirjallisuudessa usein esiintyvä nimitys, Muusat, (Runottaret) johtuu siitä, että Aleksandrian oppineet myöhemmin jakoivat teoksen yhdeksään kirjaan.
End of Project Gutenberg's Herodotoksen historia-teos VII-IX, by Herodotus