KAHDESTOISTA LUKU.
Hän on kuollut ja elää jälleen.
Seuraava päivä oli Feden lupapäivä, ja iltapäivällä kuljimme yksissä Westminsterin ja Ludgatemäen välillä olevia häliseviä ja jyriseviä katuja, jotka saattoivat minua arvelemaan, löytyikö missään enää hiljaista ja rauhallista tietä. Rouva Moes, joka oli syntynyt Lontoossa, eikä mielellään kulkenut jalkaisin, ajoi edeltäpäin yhteisvaunuissa. Enoni kuoltua olivat nämä jokavuotiset kutsut; ja nämä olivat minulle suuremmasta arvosta kuin muille, koska minua aina ilahdutti nähdä vanhaa kotiani ja elähdyttää muistoa eno Simisteristä, joka muuten kenties olisi himmentynyt ja kuihtunut sydämmessäni.
Sitä päivää en koskaan unhota! Sää oli niin kirkas että ahtaimmatkin kadut näyttivät valoisilta ja sydämmessäni iloitsin nähdessäni sitä pitkän kolean talven jälkeen. Rouva Moes oli tullut perille vähää ennen ja tuli nyt emäntänä meitä vastaanottamaan; hänen mielestään oli kaikki tehtävä "laadun" mukaan, niinkuin hänen oli tapa sanoa. Päässä oli hänellä parhain huntunsa, joka aina oli vähän kallellaan, ikäänkuin hän olisi ollut liian murheellinen lukua pitämään, miten se oli, ja kumminkin oli se aina neulalla kiinni pistetty. Käsissä oli hänellä mustat silkki-käsineet; hän oli näet hyvää sukua, koska iso-isänsä oli ollut pappi ja miehensä kirjoittaja Lontoon pankissa. Siitäpä syystä almujenkin vastaanotto oli hänestä paljon vaikeampi ja nöyryyttävämpi kuin minusta. Usein puhui hän tästä ja vuodatti kyyneleitä siitä, kun oli kadottanut asemansa seura-elämässä. Tämäkin oli syy, miksi Korin suhteen epäilin. Vaikka Fede pitäisikin hänestä, tulisi vaikeaksi saada rouva Moes suostumaan, sillä hän muistutti usein Fedeä, ett'ei hän rahvaasen kuulunut, ja varoitti häntä kansaan sekauntumasta. Kuinka hän siis koskaan suostuisi Korin ja Feden naimiseen?
Katsella Fedeä kun hän valmisti teetä, oli mitä hauskinta nähdä voi. Hän ei antanut minun ryhtyä mihinkään, ei edes leivän paistamiseenkaan. Ensin kohotti hän uutta hamettaan ja kiinnitti sen neuloilla, jotta tumman punainen alushameensa näkyi, kuin myös pienet sievät jalkansa, jotka liikkuivat niin sukkelaan hänen tarjotinta, kuppia, lusikoita ja veitsiä esiin ottaessa. Silloin tällöin pysähtyi hän vakaan näköisenä ja katseli miettiväisesti pöytää, juurikuin teepöydän kattaminen olisi ollut vaikeampaa kuin soitantokappaleen soittaminen. Oikein oli hauska nähdä, miten hän asetti vanhan, mustan teekattilan kalterin yläpuolelle, yhtä huolellisesti kuin se olisi ollut kirkkaimmasta kuparista, ja sitten siirsi punaisia hiiliä sen alle, saadakseen sen suhisemaan ennen kiehumista, sillä häntä miellytti kuulla teekattilan "laulavan". Vaikka meitä, herra Moes lukuun otettuna, oli ainoastaan neljä henkeä, luki hän kahdesti sormillaan ennenkuin lusikalla mittasi teetä teerasiasta vanhaan kivikuppiin; sitten puuhasi hän aika lailla saadakseen vettä kiehumaan, vaikka höyry jo hetken aikaa oli noussut piipusta kattilan kannen alta. Suurimmalla tarkkuudella pani hän sitten voita, leikkasi leipää ja järjesti palaset lautaselle aivan kuin mallin mukaan.
Feden näin askaroidessa kuului askelia portailta, hitaisia, epävakaisia kuin oudon, joka pimeässä haperoipi. Ajattelin Koria; vaan hän ei tähän aikaan voinut tulla, ja paitsi sitä tunsi hän portaat yhtä hyvin kuin herra Moes ja minä, jotka unessakin kompastumatta olisimme voineet kulkea niitä ylös ja alas. Ne olivat pimeät ja mutkaiset, eikä yksikään porras ollut suorassa ja useammat niin huonot, että notkistuivat jalkain alla; valokin tuli sinne keittiön ovessa olevasta ruudusta. askelten lähetessä ylimmäisiä portaita, katsoimme oven ruutuun, jossa näimme miehenpuolen himmeät, tummat kasvot — ainoastaan himmeät, tummat kasvon-piirteet ja nekin oudon miehen.
Ja kumminkin sykki sydämmeni yhtä levottomasti, kuin lintu räpisteleiksen käsien välissä, sitä lentoon päästettäessä vapauteen ja auringon valoon. Hengitykseni kävi nopeaksi ja silmiäni huikaisi; olin kuin paikkaan kiinnitetty, enkä voinut enemmän liikkua kuin puhuakaan. Rouva Moes nousi puoleksi istuimeltaan, vaan vajosi takaisin ylhäisten näköisenä ja pani kätensä ristiin. Fede seisoi liikkumatonna käärittyine hameineen, tukka taapäin silitetty hänen punottavilta poskiltaan, ja tuijotti tummaan, ruudun läpi näkyvään muotoon. Hänen juuri sen verran toinnuttuaan, että voi ottaa askeleen eteen päin, avautui ovi ja vieras astui sisään.
Hän oli tuntematon, pitkä, roteva keski-ikäinen herrasmies; partansa oli pitkä samoinkuin tukkansakin ja peitti osan hänen muodostaan. Mutta hänen silmissänsä oli valo, joka muistutti sitä päivän valoa, joka ennen nuorena tyttönä ollessani loisti kirkkaampana, suloisempana ja loistavampana kuin nyt. Katsottuani kerran hänen silmiinsä en enää nähnyt mitään, sillä tuossa paikassa muistui mieleeni vanha kotini, kukkaset puutarhassa ja taivaan kirkkaus kukkulan takana. Vavisten nousin paikaltani. Vieras kääntyi toisesta toiseen ja sanoi sitten epäilevällä, ehkäpä epätoivoisella, äänellä: "Herra Moes sanoi sisareni Margeryn olevan täällä."
Tämä oli kylliksi. En voinut paikaltani liikahtaa, mutta ojensin käteni häntä vastaan huutaen: "Stefan! Stefan!" ja samassa silmänräpäyksessä tunsin hänen käsivartensa ympärilläni ja hengityksensä poskillani. Hetki oli tuskallinen, sillä huone näytti pyörivän ympärilläni ja Stefaniin nojautuen huusin ääneen. En tahtonut kuulla, enkä nähdä muita kuin Stefania, omaa poikaani Stewieä! Kaikki olikin niin kummallista! Päivä oli kulunut samoinkuin muutkin, enkä vähintäkään aavistanut hänen tulevan, vaikka hän läheni lähenemistään, melkein kuin se, joka haudastansa palajaa. Minun oli vaikea uskoa, että hän oli luonani, vaikka pidin kiinni hänen kädestänsä ja himmentyneillä silmillä katselin hänen muotoansa. Hän oli hyvin muuttunut ja kuitenkin sama kuin ennen; niin tulemme mekin olemaan seisoessamme Jumalan kasvoin edessä. Poikana oli hän matkannut ja miehenä palasi hän ja tämä teki tulonsa vielä kummemmaksi.
Rouva Moesin ääni saattoi minut jälleen todellisuuteen ja teki päivän enemmän toisten kaltaiseksi. Hänen äänensä oli lempeä ja valittava ja muistutti meitä usein, kuinka paljon hän oli kärsinyt kadottaessaan arvonsa seuraelämässä. "Minua kummastuttaa, Fede kulta", sanoi hän, "että noin seisoa tuijotat sanaakaan virkkamatta, kun neiti Margeryn veli on tullut; ja vaikka hänestä niin usein olemme kuulleet puhuttavan, ei kukaan nyt tervehdi häntä tervetulleeksi. Etkö näe, että neiti Margery on kovin hämmästynyt esittämään häntä meille? Tuossa nyt seisoa ällistelet niinkuin et koskaan olisi ihmisten tapoja oppinut. Tämä on neiti Moes, lankoni tytär, ja minä olen rouva Moes, nyt en enää paljon tunnettu seura-elämässä, mutta parempina päivinä hyvin huomattu."
Rouva Moes nousi taas puoleksi istuimeltaan ja teki vähäisen kumarruksen, mutta Fede tuli punastuen Stefanin luo, otti häntä kädestä ja hymyili, vaikka kyyneleet nousivat silmiinsä. Kaikki tämä liikutti minua ja entistä enemmän katsoin Stefaniin.
En ollenkaan olisi tuntenut häntä! Nyt oli hän oikea herrasmies, ja satoja kertoja olisin voinut kulkea ohitsensa, häntä tuntematta; ja vaikkapa muisto hänestä olisi vilahtanut sydämmeni läpi, samoinkuin tuulenpuuska, joka ohitsemme kiitää myötänsä tuoden kukkaisten lemua, en sittenkään olisi voinut aavistaa tätä uljasta muukalaista kadonneeksi veljekseni. Tätä ajatellessani en voinut olla huokailematta; vaan katsellessani häntä miellyin häneen ja ylpeilin hänestä, vieläpä enemmän kuin hänen poikana ollessaan. Koettelin muistaa, kuinka vanha hän oli, mutta sitä en voinut; ajattelin vaan että hän oli luonani.
"Stefan", virkoin ilosta huoaten, "nyt et enää ole poika!"
"En, Margery", vastasi hän hymyillen vanhalla tavallaan. "Nyt olen vanha nainut mies ja minulla on tytär, joka on tuon nuoren neidin ikäinen."
"Tytär!" toistin, "Stefan nainut!"
Tämä näytti tekevän melkoisen muutoksen; Stefan palasi, mutta ei enään yksinään niinkuin lähtiessään!
"Niin", sanoi hän, "minulla on vaimo ja neljä lasta; he eivät vielä ole
Lontoossa. Minä tulin maitse ja he seuraavat meritse."
En käsittänyt, miten hän maitse oli tullut, sillä olin aina luullut, että Australiasta tulevilla oli pitkä merimatka tehtävä. Tätä en nyt huolinut miettiä, olihan minulla hyvää aikaa ensi kerran kysyä sitä Stefanilta.
"Oletko hyvästi menestynyt?" kysyin. "Oletko matkaasi tyytyväinen?"
"Olen kyllä", sanoi hän, "minun on hyvästi onnistunut; vaan vaimoa ja lapsia ei tyhjällä elätetä, Margery."
Hän katsahti rouva Moesiin ja Fedeen päin, ikäänkuin hän ei heidän läsnä ollessa olisi tahtonut puhua yksityisistä asioistansa.
Tee oli valmista ja Fede liikkui pöydän luona ujon ja levottoman näköisenä. Herra Moes astui puodista sisään ja tuli Stefania tervehtimään, ystävällisesti puristaen hänen kättänsä.
"Kuinka kummallista että juuri täällä kohtasitte toisianne!" huudahti hän. "Täällä, enonne Simisterin vanhassa kodissa! No, terve tultuanne, herraseni, takaisin vanhaan Englantiin, ja terve tultuanne yksinkertaiseen majaani. Toivon, että juotte teetä kanssamme!"
"Jää tänne, Stefan!" sanoin painaen kasvojani hänen kättänsä vasten ja suudellen sitä.
"Kello kahdeksaan voin viipyä", vastasi hän kelloonsa katsoen, "ja mielelläni juon kupin teetä."
Sitten istautui hän pöytään vierelleni. Jok'ainoa liikuntonsa ja sanansa johdatti mieleeni jotakin hänen entisistä tavoistaan — jonkun silmän-, suun- tahi käden-liikunnon — joka muistutti Stefan pojasta.
"Vai on eno Simister kuollut!" sanoi Stefan.
"Niin", sanoi herra Moes, "hän kuoli kymmenen tai yksitoista vuotta sitten. Kaiken omaisuutensa jätti hän Margerylle, liikkeen ja kaikki; hän tuli näet ainoaksi perilliseksi."
Tämä oli vanhaa leikkipuhetta, jota herra Moesin oli tapa kertoa kullekin vieraalle. Hän sanoi sen sointuvan niin hyvästi ja saattavan heitä minua enemmän huomaamaan; mutta ei kukaan, joka näki vanhan, mustan, kuluneen mekkoni, voinut luulla minua perinnön-omistajaksi.
"Miksikä minulle et koskaan kirjoittanut?" kysyin, sillä nyt oli iloni jo tyyntynyt voidakseni muistaa haikeaa murhetta, joka näinä vuosina oli vaivannut minua.
"Miksi minulle et koskaan kirjoittanut?" kertoi hän. "Viimmeisessä kirjeessäsi, jonka sain, kirjoitit tulevasi tänne asumaan eno Simisterin luo, enkä sen enempää ole sinusta kuullut. Sentähden tulin täältä sinua kyselemään. Oi, Margery, aika on meidät molemmat muuttanut!"
"Toivon, että olisin tietänyt sen", sanoin. "Olisin ollut onnellisempi tietäessäni sinun elävän ja menestyvän."
"Oletko ollut onnellinen näinä vuosina?" kysyi hän.
"Olen", vastasin, "onnellisempi kuin kotoa lähtiessäni luulinkaan! Täällä olen löytänyt ystäviä, hyviä ystäviä, minulla on rauhallinen koti, hyvä terveys ja nautin määrätöntä siunausta. Tarvitsin ainoastaan saada tietoja sinusta, ollakseni onnellisempi kuin kertoakaan voin."
"Margery on aina onnellinen", sanoi Fede, "ja koettelee saattaa toisiakin onnellisiksi."
"Samoinkuin entinen Margery kotona", sanoi Stefan ja katsoi minuun kauniilla silmillään siksi kuin sydämmeni ilosta sykki.
"En tiedä, kuka anteliaisuudessa olisi hänen kaltaisensa", sanoi Fede. "Hän voisi olla hyvinkin rikas, mutta hän ei taida säästää mitään itseänsä varten."
Tiesin, mitä Fede tarkoitti, enkä voinut olla hymyilemättä. Enoni kuoltua panin vähäisen summan pankkiin, joka sittemmin tuli hyvään tarpeesen Korin menoja suorittaessa. Kor oli lukenut ja säästänyt, useinpa nälkääkin nähnyt, voidakseen suorittaa tutkinnoita, joita lääkäriltä vaadittiin, ja nyt oli hän onnistumaisillaan. Olisiko kukaan vaimo, joka Korin tunsi, pitänyt rahansa käyttämättä, silloin kuin ne hänelle olivat niin suureksi hyödyksi?
"Minua kummastuttaa, Fede herttaseni, kuulla sinun noin puhuvan rikkaista naisista", sanoi rouva Moes, "juurikuin sinä, lapsi parka, heistä jotakin tietäisit, niinkuin minä, joka heidän seurassansa olen teetä juonut, aivan toisella tavalla kuin nyt täällä; silloin palvelijapukuun puetut palvelijat tarjosivat sitä kalleissa kiinalais-kupeissa hopea-tarjottimilla. He vasta rikkaita naisia olivat! Heistä, paha kyllä, et mitään tiedä ja minua kummastuttaa, kun kuulen sinun tuolla tavalla puhuvan neiti Margeryn Australiasta tulleen veljen kuullen."
Fede punastui tukan rajaan saakka, — rouva Moes nyykytti hiljaa päätänsä ja katsoi surumielin tuleen.
"Vai jätti eno Simister sinulle kaiken omaisuutensa, samoinkuin isäkin?" kysyi Stefan puoleksi kuiskaten.
"Niin, jätti", vastasin.
Emme enää puhuneet kumpaisenkin asioista, sillä vierasten läsnäolo näkyi Stefania vaivaavan. Hän kertoi meille monta seikkaa ja tapahtumaa Australian elämästä, ja aika kului kuin unessa siksikuin hän katsoi kelloansa ja sanoi, että hänen tuli mennä.
Nojausin hetkeksi häneen ja pidin kiinni hänestä; eron-hetki oli vaikea. Nyt oli hän taas pienen veljeni näköinen, jota pienenä ollessaan niin mielelläni olin hoitanut ja suuremmaksi tultuaan palvellut. Oi onnellisia päiviä, nuoruuden suloisia päiviä, jolloin kesällä yksissä poimimme kukkasia niityllä, haravoimme lemuavaa heinää, keräsimme tähkiä vainiolta ja talvella katkoimme jääkynttilöitä katon räystäältä! Ne näyttivät taas katoavan hänen kanssansa. Onnella on tuskansa samoinkuin murheellakin.