YHDESTOISTA LUKU.
Pääsiäis-täysikuu.
Tuskin olin lakannut seuraamasta Korin ja Feden kehittymistä, joka muistutti nuorien puiden puhkeamis- ja kukkimis-ajasta, kuin jo Korin sydämmessä huomasin hiljaisen, syvän rakkauden koiton Fedeen, ja tämä kasvoi, eneni samoin kuin päivän koitto, jota ei mikään voima hetkeksikään voi pidättää. Vaan mitä toivoa olikaan näillä nuorilla, köyhillä orpo-raukoilla! Paitsi heidän köyhyyttänsä oli rouva Moes lukuun otettava, ja hän oli henkilö, jota ei suinkaan voinut laimiin lyödä. Hän kehui olevansa hyvää sukua, ja Kor oli ainoastaan löytölapsi kadulta.
Kauan aikaa kului ennenkuin Kor ilmoitti tunteensa minulle; kuitenkin tiesin hänen salaisuutensa, kenties ennen kuin hän itse. Näin hänen vakaisen muotonsa kirkastuvan sädehtivästä ilosta Feden äänen tai astunnon kuuluessa ja huomasin kuinka hänen silmänsä seurasivat Feden liikunnoita ja miten puheensa ja laulunsa ikäänkuin lumosivat häntä. Fede lauloikin kuin hamppulintunen, väliin iloisia liverryksiä, väliin valittavia säveliä, yksinkertaisesti ja luonnollisesti; joskus niin suloisestikin että herätti surumielisyyttä, samoin kuin lintujen viserrykset iltasilla, kun ne keinuen puiden latvoissa visertävät jäähyväiseksi laskeuvalle auringolle. Kuunnellen Feden laulua taisi Kor parka istua liikahtamatonna, juurikuin peläten vähimmänkin liikahduksen karkoittavan hänet, ja silloin sattui että Fede yht'äkkiä iloisesti nauraen lakkasi laulamasta, kääntyi ikkunaan päin ja poimi muutamia kellastuneita lehtiä kukistani, jotka ikkunan laudalla olivat. Hänen ihana päänsä esiytyi taivaan sineä vasten ja Kor katseli häntä ikäänkuin peläten sulon näyn katoavan jos toisaalle loisi silmänsä.
Näin kului pari vuotta Korin mitään virkkamatta; enkä Fedenkään tunteista selvää saanut. Hän oli iloinen ja vähän veitikkamainen ja moni olisi sanonut häntä mielisteleväksi; mutta Fede ei ollut mielistelevä, vaikka koulun johtajan apulainen toisinaan saattoi häntä kotiin ja jok'ainoa yhdyslaulajoista, joiden seuraan hän kuului, osoitti hänelle kohteliaisuutta, ja ansaitakseen hymyilyn häneltä olisi tehnyt mitä hyvänsä. En luullut Korilla olevan paljon toivon sijaa. Harvoin tapasi hän Fedeä, joka taas ei näkynyt lukua pitävän, olipa hän poikessa kuinka kauan tahansa. Paitsi sitä nimitti Fede häntä aina "Kor raukaksi", joka minua ei miellyttänyt, vaikka itselleni oli tavaksi tullut sanoa "Kor raukka". Miksikä häntä "raukaksi" kutsuisin, joka elämänsä tavoissa seurasi Herraa Kristusta.
"Neiti Margery", sanoi Kor, eräänä iltana turhaan odotettuaan Fedeä, "olen näinä aikoina paljon muistanut äitiäni."
Harvoin olin puhellut Korin kanssa äidistänsä, sillä nyt kun hän oli vieraantunut siitä elämästä, jota kaduilla vietetään, sisälti äitinsä muisto ainoastaan häpeää ja murhetta. Hänen poskensa hehkuivat syvästä punastuksesta, joka oli aivan erilainen kuin neitosen punehtuminen; hän osoitti surua ja mielikarvautta ja jotakin himmeää kuvautui nuorissa kirkkaissa silmissänsä.
"Mikä sinua hänestä on muistuttanut?" kysyin.
"Monikin seikka", vastasi hän surumielin; "vaimot, jotka tulevat lääkkeitä ostamaan, ja joita kadulla näen. Puolet ijästäni antaisin, jos saisin teidän kaltaisen vaimon omaksi äidikseni! Minusta on kummallista, että äitini kaltaisille vaimoille on suotu lapsia."
"Kor", vastasin, "odota siksi kun hänet taivaassa näet, silloin et häntä minuun vaihtaisi."
Hän pudisti päätään ja samassa kuului vähäinen rasahdus, joka saattoi hänet hengitystä pidättämään ja taas hetkeksi kuuntelemaan, mutta Fede ei tullutkaan.
"Neiti Margery", pitkitti hän, "äitini poikana ei minulla ole oikeutta voittaa kenenkään rakkautta; vai miten? — ei ainakaan semmoisen, jonka maksaisi vaivaa voittaa. En voi unhottaa, miksi olen syntynyt. Te olette tehneet minut siksi, mikä nyt olen; kaikki on teidän tekonne."
Hänen äänensä oli murheellinen; samassa johtui mieleeni ilta ennen Stefanin lähtöä, jolloin isäni hänestä sanoi melkein samat sanat. Stefan parka oli tullut ylennetyksi siitä säädystä. jossa hän oli syntynyt, matkannut pois ja joutunut hukkaan. Minutta olisi hän pysähtynyt kotiin, elänyt ja ahkeroinut niinkuin esi-isänsä ennen häntä. Tämä oli elämäni ainoa murhe ja epäilys. Olinko tehnyt väärin Stefanille? Olinko tehnyt samoin Korille?
"Olisiko minun tullut jättää sinut sinne, josta sinut löysin? Oletko vähemmän onnellinen, vähemmän hyödyllinen nykyisessä olossasi?" kysyin.
Hän laskeutui polvilleen ja kätki päänsä syliini. Panin molemmat käteni hänen päänsä päälle rukoillen Jumalaa siunaamaan häntä. Ääneen en voinut puhua, sillä sydämmeni oli täysi muistaessani Stefania — poikaani, joka matkasi meren taa ja oli ijäksi päiväksi hukassa.
"Neiti Margery!" sanoi Kor vihdoin, "rakastan Fedeä!"
"Sen kyllä tiesin, Kor raukka", vastasin; hän kohotti päätään katsoakseen minuun ja muotonsa kuvasi intoa, levottomuutta ja odotusta. Hän luuli minulla olevan enemmänkin sanomista; mutta minulla ei ollut. Muotoni lienee kuitenkin sanonut enemmän kuin suuni olisi voinut; sillä hän tuli levottomaksi minun tähteni.
"Te voitte pahoin, neiti Margery", sanoi hän, "ja tässä olen vaivannut teitä turhanpäiväisillä; miten voin teitä auttaa? Istukaa paikallanne siksi kun teille teetä valmistan."
"Ei, ei, Kor", vastasin, "ajattelin vaan Stefan raukkaa, joka Australiassa hävisi. Kerroit Fedeä rakastavasi. Sen olen jo monta kuukautta tietänyt."
"Tietääkö Fedekin sen?" kysyi hän kiivaasti. "Onko hän koskaan minua rakastava? Tietääkö hän, kuka olen, tietääkö hän, ett'ei minulla ole edes nimeäkään hänelle tarjota? Onko hän koskaan kuullut teidän nimittävän minua Korpraliksi?"
"Olenko sinua koskaan niin nimittänyt Kor?" kysyin.
"Ette", sanoi hän; "mutta kuulkaa nyt, neiti Margery, tunnustan teidän avullanne olevani, mikä olen; kaikesta olemisestani tulee minun teitä kiittää, ja siitä olen iloinen. Jos kerran saan tuntea, mitä kelpo vaimon rakkaus on, niin olen joka päivä kiittävä Jumalaa siitä, että hän johdatti teidät luokseni. Ei, teidän ei olisi tullut jättää minua siihen josta minut löysitte. Olen sekä onnellinen että hyödyllinen ihminen, tällä erää en kenties aivan onnellinen; mutta olen kyllä tuleva onnelliseksi, kun vaan voin Feden unhottaa, jos hän ei minusta huolisi. Te olette aina oleva yhtä hellä minulle, ettekä koskaan vaihetteleva Kor Bell raukkaa kohtaan."
"En koskaan!" vastasin.
Samassa kuului iloinen nauru, ja ovessa, joka oli mennyt raolleen, näimme Feden tirkistävän, yhtä suloisen näköisenä kuin ennenkin. Kor punastui ja silmänsä loistivat kuin lähteen pinta, jota auringon säteet valaisevat; hän kavahti ylös istualtaan, mutta oli liian ujo menemään ovea avaamaan.
"Puhuitte salaisuuksia", sanoi Fede hieman nyreissään, paikaltaan liikahtamatta. "Sanon asiani ja juoksen tieheni."
"Ei, ei", sanoi Kor vähän peljästyneellä äänellä. "Minä lähden heti ja sitten saatte olla yksin neiti Margeryn kanssa; käykää nyt vaan sisään!"
"En voi tulla", vastasi hän näsäkkäästi. "Herra Russel odottaa kadulla ja minun tulee joutua. Margery, serkku Moes toivoo, että huomenna tulet tätini ja minun kanssa enosi vanhaan kotiin teetä juomaan. Lupasin jo puolestani, sillä tiesin, että tulet, koska on ensimmäinen päivä pääsiäis-luvastani. Ja nyt, hyvää yötä, Margery hyvä! Hyvää yötä, herra Bell!"
Ennenkuin kumpanenkaan meistä ennätti vastata oli hän jo poissa ja ainoastaan jalkainsa kopse kuului, hänen portaita alas juostessaan. Herra Russel oli apulais-opettaja ja kunnon nuori mies, joka voi naida minä päivänä hyvänsä. Korin kasvot vaalenivat ja hän kävi vakaaksi, eikä enää Feden nimeä maininnut. Poiskaan hän ei enää kiirehtinyt niinkuin Fedelle oli sanonut. Vielä hämäränkin tultua istuimme kauan puhellen pienessä huoneessani, vaan en sytyttänyt kynttilää, enkä laskenut alas ikkunan uutimia, sillä kuunvalo lankesi sisään. Oli melkein täysikuu ja ehtootähti loisti sen yläpuolella yhtä ystävällisesti kuin konsanaan ennen vanhassa kodissani. Huomispäivä oli, niinkuin Fede sanoi, ensimmäinen päivä hänen pääsiäisluvastaan ja Pitkänperjantain aatto. Feden pääsiäislupa kesti viikon, jolta ajalta hän ei palkkaa saanut. Usein ajattelin kuinka paljon hän olisi voinut nauttia, jos ei hänen viikkopalkkaansa olisi pidätetty. Kymmenen killinkiä oli niin vähän heille, mutta niin paljon hänelle.
Ajatellen Fedeä tarjoutui Kor seuraamaan minua Abbey kirkkoon Pitkäperjantain aamuna. Sitten jätti hän minut, puristaen kättäni jäähyväiseksi. Portailla huusin hänelle ja pyysin häntä huomisiltana tulemaan herraa Moesin luo, Fedeä ja minua kotiin saattamaan, jos aikansa myöntäisi. Hänen äänensä kuului iloiselta vastatessaan: "kyllä tulen, neiti Margery!"
Sitten seisoin suljetun ikkunan ääressä katsellen ulos; olin näet liian vanha avaamaan sitä, niinkuin nuorena ollessani olin tehnyt, vaikka minua yhtä paljon kuin ennenkin miellytti katsella kirkasta, valoisaa kuuta ja pientä uskollista tähteä, joka sen vierellä loisti.
Vaikka ruumiini oli heikkountunut — tuskat ja vaivat, joita ennen en ajatellutkaan — tulleet, oli sydämmeni enemmän kuin milloinkaan täynnä rakkautta, Jumalan ihaniin tekoihin, joita hänellä kaikkialla on lapsillensa näytettävänä. Ajattelin kuinka sama kirkas kuu oli vuosisatoja sitten, Gethsemanessa olevien tuuheiden öljypuiden välitse, katsellut Häntä, Herraani ja Mestariani, joka hyljättiin, kiellettiin, petettiin ja ristiinnaulittiin! Miten voikaan minun köyhyyttäni ja yksinäisyyttäni verrata Hänen köyhyyteensä ja yksinäisyyteensä? Eikö Hän antanut minulle ystäviä. Vaikka hänen omat opetuslapsensa pakenivat? Kuka minut oli hyljännyt tai kieltänyt? Missä olikaan risiini? Vastauksen näihin kysymyksiin luki Kristus sydämmeni rakkaudessa ja kiitollisuudessa, joka hänen silmillensä oli avoin.
Sitten ajattelin kuinka suloisesti kuunvalo lankesi valaisten kattoja ympärilläni, niinkuin muinoin Jerusalemissa oli valaissut niitäkin kattoja, joiden alla Kaifas, Pontius Pilatus ja ylimmäiset papit nukkuivat. Ihmettelin miten Herran hyvyys ympäröitsi heitä, vaikka Hän tiesi heidän ristiinnaulitsevan Hänen oman rakkaan Poikansa, jo ennenkuin he jälleen levolle menisivät. Myöskin ajattelin kuinka vaimot, Herramme äiti, Martha ja Maria, kalliin Herramme Kristuksen kanssa makasivat saman katon alla, tietämättä mitä seuraavina päivinä oli tapahtuva. Arvelin makaisiko Judas, pettäjä, ja mietti unessaan häpeällistä tekoansa, jonka hän oli täyttävä ennenkuin yö ensi kerran levisi maan ylitse. Kuvailiko hän mielessään, miten hän lyhty kädessä käveli sinne tänne puiden välissä Mestaria etsien siksikuin Hänet löysi, ja miten hän silloin läheni Häntä ja, punaisen valon langetessa hänen omille pettäjä-kasvoilleen, suuteli Herraansa uskottomilla huulillaan. Uneksiko Judas tästä jo edeltäpäin ja näkikö hän Mestarinsa siunatun muodon, kalpeana tuskasta, ja Hänen itkusta ja valvomisesta kuopalle painuneet silmänsä, nuhdellen katselevan häntä? Jos hän nukkui, oli se viimmeinen unensa, sillä Judas ei ollut koskaan enää nukkuva.
Muistin tämän myös olleen Herrani viimmeisen unen; viimmeisen yön, jolloin Hän väsyneenä laskihe vuoteelleen, ummisti tuskasta ja vaivasta väsyneet silmänsä. Päivä täynnä huolta ja murhetta ja yö tuskallista valvontaa oli seuraava — Hän tiesi sen jo ennakolta, näki sen selvästi ja visusti; mutta totisesti nukkui Hän sinä yönä, sillä Jumala antaa niille unta, joita Hän rakastaa. Siitä ajasta on hiljainen, suloinen kuunvalo, samoinkuin Jumalan rakkaus, tulvaillut kaikille sekä hyville että pahoille.
Kun ikkunasta käännyin takkaan päin, jossa valkea oli palanut ja ainoastaan kourallinen tuhkaa oli jäljellä, heräsi muisto Stefanista uudestaan, niinkuin se jo kerran samana iltana Korin kanssa puhellessani oli herännyt. Mikä minut tänä iltana pani Stefania ikävöimään?