NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Margery hukassa.
Koska Margery tästä ajasta saakka on kykenemätön jatkamaan kertomustaan, hän on, näet, aivan unhottanut mitä sittemmin tapahtui, niin tulee minun, Feden, kertoa mitä Kor ja minä olemme saaneet tietää, tarkoin tiedustellessamme hänen matkustuksiaan tämän ajan ja sen illan välillä, jolloin hänet löysimme. Kor sanoo äkillisen kohtauksen toisinaan voivan estää vaikutuksen siinä osassa aivuja, jossa muistilla on sijansa, että kärsivän henkilön on aivan mahdoton muistaa mitään siitä, mitä hänelle tapahtuu. Aivan niin ei kumminkaan ollut Margeryn laita. Aika ajottain on hänessä herännyt heikkoja ja hämäriä muistoja, jotka tarkoin olemme säilyttäneet; olemme myös tavanneet henkilöitä, jotka ovat tavanneet häntä matkustuksillaan ja joiden ilmoitusten johdolla minun on mahdollinen antaa selvä ja täydellinen kertomus siitä, mitä hänelle on tapahtunut.
Ensiksi tahdon kertoa miten sen joulupäivän vietin, jona vanha, rakas Margery hahmoiliana kuljeskeli entisen kotonsa raunioilla. Minun täytyy tunnustaa, että olin hyvin alakuloinen. Täti oli valituksillansa väsyttänyt minut, ja olin lohdutuksen tarpeessa. Virkistävää oli päästä hänen luotaan ja mennä aamusaarnaan Abbeykirkkoon, jossa tavallisuuden mukaan luulin kohtaavani Margeryn. Mutta hän ei ollutkaan siellä ja poissa olonsa kummastutti minua ja saattoi minut levottomaksi. Menin kotiin, annoin tädille päivällisensä ja kiiruhdin sitten Margeryn asuntoon. Kadulle menevä ovi ei ollut suljettu. Menin siis suoraan ullakkohuoneesen, vaan kuinka hämmästyin nähdessäni sen täynnä lapsia, jotka melusivat niinkuin ainoastaan lapset sitä voivat tehdä!
Rouva Brown lienee kuullut minun tulevan, tai hän kummastui lasten äkillistä vaikenemista, sillä hän tuli käytävään ja sanoi Margeryn menneen pois. Hän oli lähtenyt varhain edellisenä aamuna ja kerännyt laukkuunsa kaikki mitä hänellä oli, paitsi yhden laatikon, jonka hän oli jättänyt rouva Brownin huostaan. Melkein kaikki vaatteensa ja huonekalunsa oli hänen jo aikoja sitten täytynyt heittää panttiin. Tulin murheelliseksi kuullessani, mitä vaikeuksia hän oli kestänyt, minulle sanaakaan virkkamatta, kuin myös omasta ajattelemattomasta huomaamattomuudestani ja itsekkäisyydestäni, joka on saattanut minun kertomaan hänelle kaikki huoleni, havaitsematta, kuinka paljon suuremmat hänen olivat. Rouva Brown sanoi olevansa varma siitä, että Margery viimmeisellä viikolla oli puoleksi nälkäyntynyt, vaikk'ei hän sitä tuntenut. Nälkä, pitkitti hän, vaikuttaa hitaasti ja huomaamatta, tuskin tietää sen kuolettavan ennenkuin jo on liian myöhäistä. Nämä sanat saattoivat koko ruumiini vapisemaan.
"Mintähden jätti hän huoneensa täällä?" kysyin.
"Niin", sanoi rouva Brown; "olen vaan köyhä leski, ja minun tulee määrätyllä ajalla maksaa huoneistani, eikä hän voinut vouraansa suorittaa; viikko viikolta kului ja kun tyttäreni lapsineen tahtoi asua luonani, sanoin sen hänelle ja hän suostui heti muuttamaan. Vuoteensa ja vuodevaatteensa jätti hän vouran korvaukseksi."
Olin varma siitä, ett'ei Margery ollut hänelle enää mitään velkaa ja olin suutuksissa rouva Brownille hänen kovuudestaan Margeryä kohtaan, vaikka hän oli tuntenut hänet niin monta vuotta; mutta hillitsin itseäni.
"Tiedättekö minne hän meni?" kysyin.
"Hän puhui jotakin matkaamisesta entiseen kotiinsa", sanoi hän, "ja huvijunasta, joka olisi lähtenyt eilis-aamuna. Minua ei kummastuttaisi, jos hänestä oli paras päästä takaisin omaan pitäjäänsä; vaan en kysellyt mitään. Eihän minulla ollut mitään sen kanssa tekemistä."
"Teillä olisi kumminkin pitänyt olla sen kanssa tekemistä!" huudahdin ja vihastuin vasten tahtoani. "Te olette itsekäs ihminen; hän on aina sairastaessanne hoitanut ja palvellut teitä!"
Suuttumukseni ei vähintäkään hyödyttänyt, sillä hän loukkautui ja nyt en saanut sanaakaan häneltä. Hän oli aina ollut ikävä, itsekäs ihminen ja arvelin miten Margery oli tullut toimeen hänen kanssaan.
Menin kotiin ja kerroin tämän tädille, joka tästä niin hämmästyi, että lakkasi omia vaivojaan valittamasta. Heti suostui hän siihen, että menisin Paddington'in pysäyspaikalle, josta Margery luultavasti oli lähtenyt matkalleen. Näin ilmoittimen, jossa seisoi, että huvijuna oli lähtevä Thornburyyn ja palauva sieltä seuraavana päivänä. Nyt oli torstai. Selitin niin hyvin kuin voin Margeryn ulkomuotoa siellä oleville palvelusmiehille, vaan ei kukaan heistä näkynyt muistavan häntä. Luulen Margeryn heistä vaan olleen vanha, harmaapäinen vaimo, puettu vanhaan, mustaan mekkoon. Eräs heistä sanoi hiukan näsäkkäästi, että minun hän kyllä olisi muistanut.
Olin lähtemäisilläni pysäyspaikalta, kun Liverpoolista tuleva juna saapui. Uteliaana pysähdyin hetkisen, nähdäkseni matkustavaisten tuloa. En elämässäni ole joutunut niin hämilleni, enkä tullut niin iloiseksi kuin nyt, nähdessäni Korin astuvan vaunusta etusillalle, hyvin ahavoituneena, vaan kumminkin sama Kor. Hän ei huomannut minua; juoksin hänen jälkeensä, kun hän kiiruhti pois, ja tartuin hänen käsivarteensa, ennenkuin hän tiesi minun siellä olevan.
"Kas! Fede", huudahti hän; "kuinka arvasit minun tänään tulevan?"
En tietänyt itkeäkö vai nauraa, vaan Kor, joka huomaa kaikki, havaitsi heti, miten heikkohermoinen ja liikutettu olin ja pani levollisesti käteni käsivarrellensa ja lähti astumaan sanaakaan virkkamatta.
"Mikä on syynä, että tänään kotiin tulit?^ kysyin niin pian kuin puhua voin.
"Kiiruhdimme", sanoi hän, "joutuaksemme jouluksi satamaan, ja maihin päästyämme ennätin töin tuskin junalle ennen sen lähtöä. Aion viettää jouluaaton sinun ja neiti Margeryn seurassa."
"Voi, rakas Kor!" huudahdin, "olen juuri nyt kadottanut hänet."
"Kadottanut hänet!" toisti hän ja kävi aivan kalpeaksi. "Ethän sillä tarkoittane että hän on kuollut?"
"En, en!" sanoin puristaen hänen kättänsä rauhoittaakseni häntä, ja kerroin sitten kaikki. Hän oli kuin salaman lyömä, eikä käsittänyt mitä sanoin, erittäinkin kuin kerroin Margeryn menettäneen eläkerahansa Beden varastosta.
"Hän olisi sanonut sen minulle!" sanoi hän. "Olen säästänyt rahoja, jotka ovat hänen yhtä paljon kuin minun. Ystävien tulisi kertoa huolensa toisilleen ja kantaa toistensa taakkoja. Etkö sinä voinut auttaa häntä, Fede?"
Nyt kerroin hänelle miten olin menettänyt sijapaikkani, toista sijaan saamatta, ett'en saanut tarpeeksi työtä elättääkseni itseäni, ja miten täti Moes oli kiusannut minua valitusvirsillään. Kor kuunteli murheellisen näköisenä.
"Vai niin", sanoi hän; "kun olen poikessa, en koskaan tiedä, voivatko ne, joita rakastan, hyvin ja ovatko onnellisia tai salaavatko huolensa minulta. Minun täytyy siis alinomaa peljätä jonkun suuren onnettomuuden kohdanneen teitä, josta ette minulle tahdo kertoa."
"Ei ei, rakas Kor", vastasin; "sitä elä tee! Lupaan uskollisesti kertoa sinulle kaikki."
Ilma oli jotensakin kolkko, vaan sitä emme tunteneet, meillä oli, näet, niin paljon puhelemista, erittäinkin Margerystä. Kor ei pitänyt sitä varmana, että Margery olisi Kondoveriin matkannut, sillä hän oli usein sanonut, ett'ei hänellä enää ollut ystäviä siellä.
"Fede", sanoi hän, "on eräs asia, josta en koskaan ole puhunut sinulle, se ei koske itseäni. Lääkärillä on usein salaisuuksia, joita hän ei saa kertoa edes vaimollensakaan; siinäpä eroitus teidän ja minun salaisuuksieni välillä. Luulen kumminkin, että minun tulee kertoa tämä."
Nyt kertoi hän mitä tiesi Stefan Bedestä, kuinka rikas ja ylhäinen hän oli. Kor oli, näet, saanut tietää hänen asuvan Ricadillyssä, että hänellä oli suuret tilukset Australiassa ja että hänen vanhin tyttärensä tulisi naimiseen sir Francis Pembridgen vanhimman pojan kanssa. Kor ei vähintäkään epäillyt, ett'ei tämä ollut Margeryn veli; vaan minä en voinut uskoa, että hän, joka sekä puheessaan että käytöksessään oli ollut niin ystävällinen ja kohtelias, voisi olla niin julma ja kiittämätön.
"Menkäämme kysymään tietääkö hän Margerystä mitään", sanoi Kor rohkeasti. "Jos hän ei ole Margeryn veli, tulee hän murheelliseksi meidän tähden, mutta jos hän on, niin tahtoisin koetella onko hänellä sydäntä ollenkaan. Kerromme hänelle Margeryn köyhyydestä ja huolista."
Matka sinne ei ollut niin pitkä että siitä olisimme huolineet, emmekä kiirettä pitäneet joutua täti Moesin luo. Tultuamme Stefan Beden kartanoon, soitti Kor kelloa kovasti. Pöydänkattaja, jonka käytös näytti ylhäiseltä, avasi oven, eikä kieltänyt meitä pääsemästä herra Beden puheille. Hän saattoi meidät ruokasaliin, kohenti tulta takassa ja käski meitä suojelevalla tavalla käydä lähemmäksi sitä ja meni sitte isäntäänsä kutsumaan.
Herra Bede tuli heti, eikä näyttänyt hämmästyvän meitä nähdessään. Hän kätteli minua ja näkyi muistavan tavanneensa minua serkku Moesin luona. Hänen kasvonsa kuvasivat alakuloisuutta ja nöyryyttä, joka ensi silmänräpäyksessä herätti huomioni.
"Herra Moes on luultavasti käynyt luonanne?" sanoi hän, minuun kääntyen.
"Ei", vastasin, "tänään en ole serkkuani tavannut. Oletteko te häntä tavanneet?"
"Tänään kävin hänen luonaan", sanoi hän matalalla äänellä, "sisartani Margeryä tiedustelemassa. Eikö hän ole käskenyt teitä tuomaan tietoja hänestä?"
Olin niin hämmästynyt ett'en voinut sanaakaan virkkaa. Katsoin toiseen ja toiseen. Herra Bede seisoi nojautuneena takkaa vasten, pää puoleksi toisaalle käännettynä, ja Kor istuimeni luona ja hänen rehellinen, vilpitön muotonsa hehkui vaihettelevista tunteista.
"Sisartanne Margeryä!" huudahti hän.
"Niin, sisartani", sanoi hän murheellisesti; "olen kieltänyt hänet parikymmentä vuotta, mutta nyt olen tullut pakoitetuksi tunnustamaan hänet sisarekseni." Hetken valliisi äänettömyys. Herra Beden huulet vapisivat, ikäänkuin hän olisi tuntenut haikeaa surua, jota koetteli hillitä.
"Kerron teille", sanoi hän, äkkiä minuun katsoen, "kenties sitten säälitte minua."
"Margery antoi minulle hienomman kasvatuksen kuin säätyni olisi vaatinut ja pääni oli täynnä kunnianhimoa ja ylpeyttä. En koskaan kertonut vaimolleni minulla sukulaisia olevan, hänen isällensäkin sanoin ennen naimistamme, että olin vanhasta arvokkaasta suvusta, josta olin viimmeinen. Hän oli Pembridgen sukua, oli elänyt huikentelevasti ja tullut lähetetyksi Melbourneen, jossa hän edistyi niin että sittemmin kuului siirtokunnan rikkaimpien lukuun. Hän mieltyi minuun, mutta ei hän koskaan olisi suostunut naimiseeni tyttärensä kanssa, jos hän olisi tietänyt minun alhaista sukuperää olevan. Ymmärrättehän?"
"Ymmärrän", vastasin, "teitte sen rakkaudesta."
"Niin osaksi", vastasi hän vähän hymyillen, "ja osaksi kunnian-himosta. Appeni oli rehellinen mies ja luotti sanaani; hän luuli minun polveutuvan vanhasta, arvokkaasta suvusta, eikä huomannut minussa mitään, joka olisi sitä vastustanut. En koskaan uskaltanut puhua Margerystä hänelle — ja mikä oli vielä pahempi, en vaimollenikaan uskaltanut hänestä puhua; minä häpesin häntä."
"Teidän tulisi hävetä itseänne, herra", sanoi Kor; "Margery on yksi parhaimmista ja hellimmistä vaimoista, joita Jumala koskaan on maailmaan luonut."
"Olen hyvin häpeissäni", sanoi hän murheellisena; "rakastin Margeryä tavallani. Nimitin yhden tytöistäni hänen nimellään, vaan en uskaltanut pitkittää kirjevaihtoa hänen kanssaan. Sitä paitsi olin närkästyksissä siitä kuin isä oli jättänyt Margerylle kaiken omaisuutensa, eikä minua edes maininnut testamentissään. Äitini, Margeryn emintimä, oli jo lapsena ollessani antanut minun ymmärtää, että minä saisin periä isäni koko omaisuuden, ja nyt kun toisin oli käynyt, annoin tyytymättömänä Margeryn kirjeen jäädä Melbournen postilaitokseen."
"Vaan olittehan rikas?" sanoi Kor.
"En silloin", vastasi herra Bede; "lakimies, herra Garnett, joka koko ajan oli pitänyt minua ottopoikanaan, kuoli samaan aikaan ja määräsi minulle ainoastaan pienen summan, joka, ensi pettymyksessä ja kiusassa, näytti minusta samalta kuin ei mitään. Minusta oli melkein kuin Margery olisi tehnyt minulle vääryyttä ja se sopi nyt niin hyvästi oloihini — tai paremmin, oloni tekivät kiusauksen suuremmaksi — kantaa nurjaa mieltä häneen, luuletella olevani oikeassa, kun vaimoni perheelle sanoin ettei minulla sukulaisia ollut, sillä Margery oli ainoastaan sisarpuoleni. Luulin hänellä olevan hyvän, säätynsä mukaisen toimeentulon, ja sen olen luullut tähän aamuun saakka. En aavistanutkaan hänen antipaloilla elävän, tuonlaisella vähäpätöisellä eläkerahalla, meidän eläessä täällä, näin kuin näette."
"Vielä on ollut huonommastikin", sanoin, "Margery menetti eläkerahansa Mikkelin aikaan ja on sitten ollut puutteesen ja nälkään nääntymäisillään."
"Taivasten taivas!" huudahti hän, "saattaako hän koskaan antaa minulle anteeksi? Ja hän on käynyt täällä kaksi kertaa ja nähnyt varallisuutemme ja ylellisyytemme! Onko hän lähettänyt teidät luokseni? Oletteko tulleet hänelle apua pyytämään?"
"Emme tiedä missä hän on", sanoin ja voin tuskin itkulta puhua; "se rouva, jonka luona hän asui, on käskenyt Margeryn muuttaa, emmekä tiedä minne hän on mennyt. Tulimme luoksenne kysymään, tietäisittekö te hänestä mitään."
Herra Bede ei vastannut, astui vaan edes takaisin huoneessa, ikäänkuin siten olisi voinut tunteitansa hillitä, ja hänen kasvoissansa kuvautui semmoinen tuska, jota en vielä koskaan ole nähnyt. Hän jupisi: "Margery raukkani! Maggie, Maggie parka!" kerta toisensa perään, siksikuin hän rauhoittui ja kävi takan luo seisomaan.
"Meidän tulee etsiä häntä kaikkialla", sanoi hän. "En vielä ole kertonut miten salaisuuteni tuli ilmi. Eilen näin Times nimisessä sanomalehdessä ilmoituksen Margery Beadelle Beaden arentikartanosta Kondoverin pitäjästä, Jaakko Simisterin perillinen ja Margery Simisterin ja Johan Beaden tytär. Eräs vanha riita-asia on päättynyt ja Margery oli kumpaisenkin velkojan ainoa perillinen. Näette, nyt en enää voinut salata sukulaisuuttani; sen paikan nimi — isäni vanhan kartanon — jonka olin ostanut, seisoi siinä, kuin myös Margeryn oma nimi. Eilen kerroin tämän vaimolleni."
En voinut kysyä häneltä, vaikka mieleni kyllä teki, miten hänen vaimonsa oli vastaanottanut ilmoituksen siitä, että miehensä niin monta vuotta oli salannut tämän häneltä. Herra Bede näytti hyvin onnettomalta, eikä koko kartanossa kuulunut ilon, ei riemun ääniä. Mitään en voinut kysyä eikä hänkään mitään virkkanut.
"Saapiko Margery paljon rahaa?" kysyin.
"Sitä en tiedä", vastasi hän; "meidän on nyt hankkiminen tietoja hänestä, ja tahdon tehdä kaikki mitä voin, sovittaakseni tylyyttäni häntä kohtaan. Oi, mikä houkka olen ollut!"
Luulen tämän miellyttäneen Koria, sillä kasvonsa kirkastuivat vähän ja hän puhutteli herra Bedeä ystävällisemmästi. Yksissä päätimme, miten oli meneteltävä; herra Beden tuli seuraavana päivänä matkata Thornburyyn tiedustelemaan, oliko Margery sinne tullut; Korin tuli kuulustella rautatien pysäyspaikalla ja kaupungissa, ja minä saatoin ainoastaan jäädä kotiin, toivoen Margeryn tulevan luoksemme, jos joku vaara häntä uhkaisi. Tiesin hänellä vielä olleen kultarahan ja tästä oli meillä lohdutusta. Otaksuimme ett'ei hän tahtonut minulle ilmoittaa olevansa asunnotta, ennenkuin oli toisen saanut; ellei hän ollut Kondoveriin matkannut.