VIIDESKOLMATTA LUKU.
"Hänellä ei ollut kuhun päänsä olisi kallistanut."
Viimmeinen, minkä Margery muistaa, on että hän istautui vanhalle puunrungolle Beaden kartanon lumen peittämässä puutarhassa. Miten hän sieltä metsän läpi osasi takaisin pieneen ravintolaan, emme tiedä. Myöhään illalla, joulupäivänä, palasi hän sinne hyvin kalpeana ja väsyneenä, kummallisen ja sekautuneen näköisenä; puheensakin oli sekavaa, vaikk'ei hän paljon voinut puhua, ja tämä herätti levottomuutta talonväessä. Sattuipa eräs pitäjän köyhänhoito-johtokunnan jäsen silloin olemaan ravintolassa ja nyt kutsuttiin hän keittiöön Margeryä katsomaan ja kyselemään häneltä, kuka ja mistä hän oli. Margery ei voinut sanoa hänelle mitään, vaikka hän kyllä koetteli muistella, ja mies, joka pelkäsi hänen jäävän rasitukseksi pitäjäälle, etsi hänen matkalaukustaan ja löysi sieltä palauslipun. Hän lupasi puhutella rautatien-virkamiehiä, että he antaisivat Margeryn palata seuraavana päivänä, maanantai-junan sijasta, ja käski talon-väen antaa hänelle lämmintä ruokaa ja tehdä vuode, jossa hän saisi levätä virkistyäkseen matkalle lähtemään. "Kun hän vaan Lontoosen pääsee", sanoi hän, "niin epäilemättä hän kotinsa löytää."
Kaikki tehtiin niin kuin hän oli käskenyt, ja perjantaina hämärän tultua palasi Margery sille pysäyspaikalle, josta keskiviikkona oli lähtenyt. Luulen hänen kadottaneen matkalaukkunsa rahoineen ja kaikkine kapineineen; hän näet ei muista sitä itsellään olleen junalta lähdettyänsä. Pysäyspaikalla oli suuri väen tungos, sillä useampia junia saapui huviretkiltään, eikä kukaan ovenvartijoista huomannut Margeryä hänen sieltä pois mennessä. Hänen muistonsa oli poissa, sillä hän ei ollenkaan näy muistaneen minua, ei Koria eikä entistä asuntoansa Westminsterissä. Hän ei sano tunteneensa nälkää, ei ilman kolkkoutta eikä pimeyttä, vaan että jonkunmoinen ihanuus ja riemu ympäröitsi häntä, kun hän pysäyspaikalta meni kaupungin suurille, toisiaan risteileville kaduille, joilla hänen koko yön tuli kuljeksia sinne tänne, saamatta keneltäkään ystävällistä katsetta.
Kymmenen seutuun illalla nähtiin hän Pyhissävaeltajain-kadulla koputtavan enonsa Simisterin entisen kartanon ovelle, ikäänkuin hänessä olisi herännyt hämärä muisto siitä ajasta, jolloin hän siellä asui. Serkkuni ei ollut kotona. Hän oli myymälänsä suljettua tullut luoksemme Westminsteriin, kuulustelemaan tiesimmekö mitään Margerystä. Jos Margery olisi tullut ainoastaan puoli tuntia myöhemmin, olisi hän tavannut serkkuni kotona. Eräs polisipalvelija, joka siitä ohitse kulki ja tunsi hänet, sanoi ett'ei kukaan ollut kotona ja kysyi minne Margery aikoi mennä.
"Menen kotiin", vastasi hän suloisella hiljasella äänellä.
"Hyvää yötä!" sanoi mies.
"Hyvää yötä!" vastasi hän. "Jumalan haltuun!"
Polisipalvelija seisoi ja katsoi hänen jälkeensä siksi kuin hän näkyvistä poistui. Hän huomasi Margeryn käyvän kumarassa ja ulkomuotonsa näyttävän vanhentuneelta; kumminkaan ei hän astunut empien niinkuin se, joka ei ole varma tiestänsä. Polisipalvelija kertoi ett'ei mikään Margeryn käytöksessä herättänyt epäluuloa siitä, ettei hän voisi hoitaa itseänsä. Hänen kasvonsa eivät ilmoittaneet levottomuutta ja äänensä, kun hän vastasi "hyvää yötä", oli iloinen. Hän ei tietänyt miksi hän pysähtyi Margeryä katsomaan, vaan tämä yhtymys oli kumminkin saattanut hänet iloisemmaksi.
Yhdentoista seutuun pysähtyi Margery, nyt vielä loitompana kodistaan, erään tulisijan luo, jossa perunainmyöjät paistoivat perunoita porossa. Myöjän varasto ei ollut vielä loppunut ja hän viipyi toivoen, että joku ostaja vielä tulisi. Mitään virkkamatta lämmitteli Margery siinä vilusta väriseviä käsiään ja katsoi mieheen lempeällä ja suloisella katseella. Ei mieskään mitään sanonut, ei hyvää eikä pahaa. Tämä oli erään kadun kulmassa, jossa itätuulen viima kävi kovasti, myötänsä tuoden raesadetta, joka räsähteli tulessa. Hetken kuluttua käärieli Margery huivia paremmin ympärilleen ja istautui lähellä oleville portaille, jossa hän oli enemmän suojassa, katseli tulisia hiiliä ja sopotti itsekseen, vaan niin hiljaa ett'ei kuulunut mitä hän sanoi.
Hetken oli hän siinä istunut, ja myöjä oli juuri lähtemäisillään tavaroineen, kun eräs vaimo pieni lapsi sylissä tuli sinne ja osti pari perunaa. Vaimo seisoi kylmästä väristen tulen ääressä ja söi perunoitaan, eikä myöjä voinut häntä siitä karkoittaa. Hän maksoi ne muutamilla pennillä, jotka hänellä oli kätkettynä huivin nurkkaan.
"Nämä ovat viimmeiset pennini", sanoi hän ja nauroi ääneen pannessaan ne pöydälle. Naurunsa oli kamala ja herätti Margeryn huomion.
"Menettekö tekin kotiin?" kysyi hän ystävällisesti.
"Kotiin!" virkkoi vaimo; "minulla ei ole kotia."
"Missä aiotte yötä viettää?" kysyi hän taas ja nousi seisoalle, ikäänkuin aikoen seurata häntä.
"Missä hyvänsä", vastasi vaimo; "minun tulee lapsineni ryömiä jonnekin, muuten palellumme kuoliaaksi tänlaisena yönä. Eikö virran pohjalla liene yhtä lämmin, kuin missä muualla tahansa, ja arvelenpa vähän koettaa miltä siellä tuntuu."
"Vaiti, elkää niin sanoko!" virkkoi Margery; "jossakin löytyy koti ja aion koetella etsiä sitä. Jumala on aikonut meille jotakin parempaa."
"Jumala!" huudahti vaimo, "juuri kuin Hän meidän kaltaisista huolisi.
Me emme Häntä koskaan muista, eikä Hän meitä."
"Vaiti!" sanoi Margery taas. "Hän muistaa meitä ja Hän auttaa minua muistamaan. Tiedän Hänen valmistaneen sijan meille jossakin; vaan en voi muistaa missä se on."
"Kaikki suojukset ovat täynnä", vastasi vaimo, "ei maksa vaivaa koetella päästä niihin. Kello käy jo kahtatoista."
"Muistelkaa toki", sanoi Margery; "kyllä on varma, että jossakin löytyy sija meille. Antakaa minulle tuo pieni lapsi, niin voitte itse kantaa toista. Kyllä jossakin sijan löydämme ja pidämme lapset keskessämme, niin pysyvät lämpiminä. Emme saa uskoa ett'ei Jumala täällä olisi."
He astuivat verkalleen katua eteenpäin, Margery kantaen kapalolasta vasemmalla käsivarrella ja verhoten sitä huivillaan, ja vaimo hänen rinnallaan vetäen raskaita jalkojaan lenkallansa olevine kenkineen, jotka kylmältä eivät niitä suojelleet. Ainoastaan muutamia ihmisiä oli liikkeellä; sillä pakkanen oli tuima ja sydän-yö lähestyi. Margery puheli tyyneesti, osaksi itsekseen, osaksi ääneen, ikäänkuin viihdyttääkseen itkevää lasta, ja äiti kuuli muutamia sanoja; outoja, kummallisia sanoja nämä hänestä olivat, eikä hän muistanut kuin muutamia niistä: "Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, että sinä Herra olet kanssani, sinun vitsas ja sauvas tukevat minun."
"Ette ole tottunet tallustelemaan kaduilla", sanoi vaimo ja katsoi uteliaasti Margeryn levollista muotoa.
"En", sanoi hän; "vaan en valita, sillä ei Hänelläkään ollut kuhun päänsä olisi kallistanut, eikä tämä silloin ole liiaksi minulle."
"Kuka Hän on?" kysyi vaimo.
"Mestarini", vastasi Margery, "ja palvelijan ei sovi vaatia parempaa kuin mestarinsa, vai sopiiko?"
"Ei, kyllähän se on oikein", sanoi vaimo, vaan sanat saattoivat hänen hämille. Nyt olivat he kadulla, jossa ei ketään näkynyt ja josta alkoi lyhyt syrjäkatu, jonka päässä oli muutamia portaita ja leveä portti. Vaimo katsoi levottomasti syrjäkadulle päin. Siellä oli pimeää ja hiljaista eikä hiiskaustakaan kuulunut.
"Tuolla on paikka, jossa menneenä yönä makasimme", sanoi vaimo. "Ehkäpä tämmöisenä yönä eivät meitä karkoittaisi, mutta meidän täytyy kulkea hiljaa, ett'eivät kuule."
"Oliko siellä lämmin." kysyi Margery.
"Lämmin!" kertoi hän vilusta väristen. "No, niin, on siellä lämpimämpi kuin jonkun sillan tai portaiden alla, tai kuljeksia katuja pitkin koko yön. Siellä pidetään markkinoita päivillä, ja siellä on katto ja pöytiä, joiden alle voipi ryömiä tuulen suojaan, ja sattuupa toisinaan löytämään heinätukun tai jotakin muuta, jonka päällä voipi levätä. Niin, on siellä vähän lämpimämpi kuin kadulla."
He astuivat hiljaa katua eteenpäin ja menivät katoksen alle. Siellä oli pimeää ja hiljaista, vaan ei autiota. Melkein joka pöytä suojeli jotakin koditonta olentoa; nämä katselivat kieroon vastatulijoihin, kuin koirat koppeloistaan. Vihdoin löysivät he tyhjän sopen, jossa voivat olla tuulen suojassa. Vaimo ryömi sinne, mutta ei paneunut likaiselle laattialle, vaan istautui lapsi sylissä nurkkaan.
"Kuta lähemmäksi toisiamme pääsemme, sitä lämpimämpi meillä on", sanoi hän Margerylle ja pyysi häntä lähemmäksi tulemaan. Margery langesi ensin polvilleen ja rukoili: "Isä meidän", niinkuin lapsi, joka kaikki muut rukouksensa on unhottanut. Sitten istautui hän vaimon viereen ja näkyi nukkuvan vähän, vaan kun ilma kävi yhä kolkommaksi, vavahteli ja värähteli hän vähä väliin pitkin yötä; kumminkaan hän ei valittanut. Seuraavana päivänä he eivät kovin kiirehtineet jatkamaan kolkkoa matkustustaan. Eräs juutalainen omisti suojuksen ja koska nyt oli lauantai, hänen lepopäivänsä, saivat he olla siellä häiritsemättä vielä kauan sen jälkeen, kuu toiset, jotka siellä olivat suojaa etsineet, jo olivat menneet. Vähä väliin nukahti Margery, mutta herätessään huomasi hän olevansa yksin. Vaimo oli lapsineen hänen jättänyt.
Margery nousi ja etsiskeli heitä suojuksessa. Puolipäivän aika lähestyi ja suojus täyttyi ryysyisillä miehillä ja vaimoilla ja vielä ryysyisemmillä lapsilla, jotka ostivat, myivät ja tinkivät vanhoja ryysyjä ja rikkonaisia talouskaluja.
Väen tungos oli suuri ja töin tuskin pääsi Margery siellä kulkemaan.
Seuratoveriansakaan ei hän löytänyt ja meni siis yksin ulos kadulle.
Miten hän sen päivän vietti, missä hän kuljeskeli, ja saiko hän sinä päivänä ollenkaan ruokaa, ei hän muista. Päivä, joulukuun 27 p., oli kolkko. Stefan Bede palasi Thornburystä, jossa hän sai tietää, että Margery oli ollut siellä, vaan lähetetty säälimättömästi edellisenä päivänä takaisin Lontoosen. Sen enempää ei hän Margerystä tietänyt. Missä oli hän nyt? Missä oli hän saanut majapaikkaa? Emme voineet ajatellakaan hänen majatta olevan, mutta kumminkin vietimme päivän kauheassa levottomuudessa ja odotuksessa.