KUUDESKOLMATTA LUKU.
Hoitohuoneessa.
Oli jo pimeä kun Margery hyvin heikoin ja hoipertelevin askelin astui kapeata ja ahdasta syrjäkatua, jonka molemmin puolin oli huonoja taloja. Kadulle oli pystytetty lautakojuja, joissa lauantai-iltamarkkinat olivat alkaneet, ja joukottain humalaisia miehiä ja kehnon näköisiä vaimoja tunkeutui joka kojun ympärille. Margery oli aivan menehtymäisillään väsymyksestä, vaan kasvonsa ilmoittivat tyvenyyttä ja rauhaa, ja leppeästi katsoi hän vastaan tulijoita. Niiden joukossa oli sekin vaimo, joka edellisenä yönä oli ollut Margeryn toverina, ja joka nyt, nähtyänsä Margeryn, tunkihe lapsineen esiin niin pian kuin taisi.
"Kas, tapaamme toisemme jälleen!" huudahti hän. "Kääntykää takaisin meidän kanssamme! Kenties tänä iltana hoitohuoneesen pääsemme. Sitä ei avata ennen kuutta ja nyt on kello vasta viisi. Olen päättänyt olla siellä hyvissä ajoin, ja nytpä parhaiksi teidän tapasin. Sepä hyvä oli! Olen iloinen, niin todellakin olen, ja se ei usein tapahdu. En ole kaukaan aikaan ollut iloinen. Tulkaa nyt kanssani, tulkaa!"
"Antakaa minulle pienokainen", sanoi Margery ja kurotti kasivartensa.
"Ei, ei, ette jaksa sitä kantaa", vastasi hän; "näytätte olevan kaatumaisillanne, vaimo raukka. Voimistukaa nyt; meidän täytyy päästä sisään tällä kertaa. Ne, jotka lauantaina sisään pääsevät, saavat sunnuntainakin olla siellä ja saavatpa vielä päälliseksi leipää ja juustoa. Tätä olen ajatellut koko päivän. Lapsineni olen istunut eräässä holvissa ja nyt olemme paleltumaisillamme. Tänä iltana täytyy meidän kumminkin jollakin tavalla päästä sisään."
Vaimon tätä sanoessa pitkittivät he kulkuansa ja kääntyivät sitten toiselle vielä ahtaammalle kadulle. Koko joukko kurjia, ryysyisiä ihmisiä seisoi jo siellä, kummallisen hiljaa ja ääneti, tunkeutuneina erään vanhan kartanon oven luo, niin liki sitä kuin vaan päästä voivat. Vaimo katsoi levottomasti väkijoukkoa, vaan pysähtyi maltillisesti sen taakse.
"Pysykää likellä minua", sanoi hän Margerylle. "Ahdinko on suuri ovien avattua; mutta minä aion seurata heitä. Pitäkää vaan kiinni minusta. Sanon että olette äitini, niin varmaan pääsette sisään."
Margery oli aivan ääneti ja näkyi tuskin kuulevan mitä hän sanoi, vaan vaimo otti häntä käsivarresta, asetti lapsen eteensä, ja kun he olivat odottaneet puoli tuntia, pääsivät he kaikki sisään. Vaimo oli juuri kirjoituttamaisillaan Margeryä äitinään, kun Margery yht'äkkiä tointui ja sanoi miehelle, joka kirjoitti nimet kirjaan: "ei, se on erehdys; se ei ole oikea nimeni."
"Mikäs nimenne on." kysyi hän.
"Margery Beade", vastasi hän selvästi.
"Mistä tulette?" kuului seuraava kysymys.
"En tiedä", sanoi hän, "en voi muistaa mitään."
"Missä viime yönä makasitte?"
"Hän oli kanssani, herra", sanoi vaimo. "Hän, minä ja lapset makasimme pöydän alla eräällä markkinapaikalla, kartanoiden ulkopuolella."
Kukin sai palasen leipää ja menivät sitten jyrkkiä portaita ylös suureen huoneesen, jossa ei ollut lautakattoa, vaan kattorakennusta kannattivat suuret, mustat hirret, jotka näyttivät vieläkin mustemmilta valkeaksi kalkittuja seiniä vasten. Huone oli valaistu ja takassa paloi hyvä roihu. Kuinka lämpimälle siellä tuntui noista kurjista olennoista, jotka kodittomina ja ystävittä olivat koko päivän vilusta värisseet! Kumpaakin seinää pitkin oli laattia jaettu pitkiin, kapeihin pilttuihin, joista kukin oli varustettu nahkaisella patjalla ja pääaluksella. Ne, jotka olivat kotiutuneet siellä, menivät sukkelaan, vaan levollisesti ja valitsivat parhaat sijat. Pian olivatkin kaikki paikat täynnä miehiä, vaimoja ja lapsia, joista muutamat paikalla paneutuivat maata, ikäänkuin olisivat olleet hyvin väsyksissä, vaan toiset istautuivat ja söivät ahnaasti leipäpalaansa. Margery hiipi hyvin kalpean, vaan tyytyväisen näköisenä pilttuiden välillä olevaa käytävää pitkin, ja vajosi vuoteelle huoneen pimeimmässä sopessa. Hän ei tuntenut nälkää, ei janoa, vaan paikalla kun hän laskihe pienelle, kovalle vuoteelle, vaipui hän sikeään uneen.
Hän heräsi kumminkin ennenkuin kaasutulia yöksi pienennettiin. Suuri huone oli täpö täynnä; toista sataa vaimoa, nuoria ja vanhoja, vaan kaikki kodittomia, niinkuin Margerykin, makasi noilla kurjilla tiloilla. Siellä oli toisiakin huoneita, sillä sinne sopi lähes seitsemänsataa henkeä, ja talvella oli se usein täynnä jo seitsemän seutuun illalla. Moni oli vuoteella pitkällään samoin kuin Margerykin, vaan toiset istuivat ja korjasivat vaaterepaleitaan, paikkasivat niitä ja ompelivat niihin nauhoja ja nappia, joita johtajattarelta olivat saaneet. Lähellä Margeryä oli häntä paljon vanhempi vaimo, joka vielä istui uutterasti työskennellen, hän valmisti kukkia vanhoista harsutilkuista, joita oli kerjännyt tai joltakin ryysykauppiaalta ostanut. Hän viittasi Margerylle niin pian kuin näki hänen olevan hereillä, ja alkoi kertoa elämänsä vaiheita, kun syvä sydäntä vihlaseva huokaus kuului toiselta puolen ja saattoi Margeryn, vaikka vaivaloisesti sinne kääntymään.
Aivan selvään muistaa Margery tämän, vaikka hän kauan luuli sitä ainoastaan unen-näöksi. Margeryä lähinnä oleva jaos oli seinän vieressä, huoneen toisessa päässä, ja kun se oli vähän suurempi, oli siihen sijoitettu vaimo, jolla oli lapsi. Tuo pieni raukka makasi aivan lähellä Margeryä, ainoastaan lauta eroitti heidät toisistaan. Lapsi oli niin pieni, laiha ja kalpea, ja lepäsi niin hiljaa ett'ei Margery ensin luullut tuossa luurankomaisessa ruumiissa henkeäkään olevan. Margery ojensi kätensä ja laski sen hiljaa ja hyvin hellästi lapsen laihalle muodolle; siiten huomasi hän äidin, joka aivan tuhkankarvaisen ja epätoivoisen näköisenä istui jalkopäässä olevalla laudalla, ja kumartui lapsen yli; hänen käsivartensa olivat paljaat ja ryppyiset, ja silmänsä ilmoittivat ääretöntä tuskaa. "Lapsi elää", sanoi Margery, koetellen lohduttaa häntä.
"Tämä on viimmeiseni", vastasi äiti, ja kyyneleet vierivät hänen poskillensa. "Kaksi on jo haudattu tänä talvena ja tämä on ainoani."
"Ja pelkäätte tämänkin menevän samaa tietä", sanoi Margery, hellästi pitäen kättänsä nukkuvan lapsen kuihtuneilla kasvoilla.
"Oi!" vastasi hän, "töin tuskin voin suojella sitä hengissä tänään, kun tuuli oli tuima ja lunta satoi. Ymmärrättehän, olittehan itse ulkona?"
"Olin", vastasi Margery.
"Ihmiset sanovat Jumalan tietävän", sanoi vaimo, laskeutuen vuoteelleen, lapsi käsivarrella; he olivat niin likekkäin, että vaimo voi kuulla Margeryn sanat, vaikka hänen äänensä tuskin oli kuiskausta korkeampi.
"Niin, Hän tietää", vastasi Margery. "Hän on ottanut pienet lapsenne luoksensa; siellä ei ole kylmää, ei nälkää, eikä vaivaa. Hän rakastaa meitä aina. En tiedä miksi teille näin on käynyt, vaan elkää koskaan uskoko Jumalan unhottaneen ketään meistä."
Vaimo pudisti murheellisena päätään, vaan ei virkkanut mitään. Margery vaipui taas uneen ja makasi siten, milloin nukkuen, milloin valvoen aamuun asti.
Kun aamu koitti ja kaikki vaimot nousivat vuoteiltaan, muutamat mennäkseen taas ulos kaduille talvi-pakkaseen ja toiset syömään leipäänsä, jonka eineeksi olivat saaneet — nyt oli näet sunnuntai eikä kenenkään tarvinnut mennä sieltä pois, ell'ei tahtonut — makasi Margery vielä yhdessä kohti, eikä noussut edes syömäänkään. Päivän valossa huomasi paremmin kuinka kalpea hän oli, mutta hänen muotonsa ilmoitti tyyneyttä ja rauhaa niinkuin lapsen, joka on tuuditettu nukkumaan. Johtajatar tuli häntä katsomaan.
"Oletteko kipeä?" kysyi hän.
"En, en ole kipeä, eikä minun ole nälkä; olen vaan hyvin väsyksissä^"
"Alakerroksessa pidetään saarna hetken perästä", sanoi rouva, "tahdotteko sinne mennä?"
"Olen niin väsyksissä", jupisi hän, "jaksan tuskin avata silmiäni. Tuntuu siltä kuin olisin hyvin väsyksissä, vaan mitään vaivaa minulla ei ole."
Johtajatar aikoi jättää hänet ja antaa hänen vielä maata, kun Margery avasi silmänsä ja himmeä katseensa kirkastui.
"Eihän kukaan mahtane sanoa Hänen hyljänneen minua", lausui hän selvällä äänellä; "ei kukaan sitä mahtane luulla."
"Ketä tarkoitatte?" kysyi rouva.
"Herraani ja Jumalaani", vastasi hän; "Jesusta Kristusta, joka edestäni kuoli ristillä. Se oli monta vertaa pahempaa. Hän ei koskaan ole jättänyt, eikä hyljännyt minua. Olen valmis Hänen tahdostaan menemään minne hyvänsä."
"Oletteko varma ett'ette ole kipeä?" kysyi rouva levottomana.
"Olen", vastasi hän selvällä ja iloisella äänellä; "ainoastaan hyvin väsyksissä ja voisin nukkua koko päivän."
Niin makasi hän koko päivän ja joka kerran kun rouva tuli hänen luokseen, vastasi hän aina samalla lailla ja hymyili; hänen muotonsa kävi yhä lempeämmäksi ja levollisemmaksi. Hänen olennossaan ei mikään herättänyt levottomuutta, ja kun hoitaja seuraavana aamuna vaihdettiin, ei ollut kummallista ett'ei hänen nukkumistaan niin paljon huomattu. Vihdoin tuli sinne ehtoopäivällä eräs lääkäri, joka säännöllisesti kävi siellä, ett'ei tarttuvaiset ja vaaralliset taudit pääsisi juurtumaan, ja johtajatar pyysi häntä Margeryä katsomaan. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummistetut, muotonsa kalpea ja juhlallisen näköinen ja hengityksensä hyvin heikko. Tohtori puhutteli häntä ja kumartui koettelemaan hänen valtasuontansa.
"Mitä! vaimon voimat ovat loppumaisillaan!" huudahti hän; "mitä ruokaa hän on saanut?"
Johtajatar ei siitä voinut tietoa antaa. Einettä ja päivällistä hän oli saanut niinkuin muutkin; mutta Margery oli jakanut osansa niille, jotka häntä lähinnä olivat. Tohtori ei menettänyt aikaa joutaviin kysymyksiin; hän lähetti heti hakemaan virkistäviä lääkkeitä ja kysyi nimiluetteloa, saadakseen tietää hänen nimensä.
"Margery Beade!" huudahti hän; "hyvä Jumala! tämä on Kor Bellin ystävä."
Hänen kauttaan saimme tietää missä Margeryn löytäisimme. Kaikki hankkeemme löytääksemme häntä, hänen Lontoosen palattuansa, olivat olleet turhat ja Stefan Bede keskusteli par'aikaa kanssamme, mihin toimiin nyt oli ryhtyminen, kun sanoma hoitohuoneesta tuotiin, että Margery oli löydetty. Sanantuoja kiirehti meitä tulemaan, jos hengissä tahdoimme tavata häntä. Millä kiireellä ja pelvolla sinne menimme, en voi kertoa.
Pitkä huone kaksinkertaisine tilariveineen oli melkein täynnä, meidän sinne tullessa, vaan vaimot olivat keräytyneet huoneen toiseen päähän ja jättäneet Margeryä lähinnä olevan paikan vapaaksi. Eräs viheliäisen näköinen vaimo, jolla oli pieni lapsi, piti Margeryn päätä polvillaan ja johtajatar istui laattialla hänen vieressään, koetellen saada Margeryä ottamaan jotakin virkistävää. Katsahdin Stefan Bedeen, vaan toista kertaa en uskaltanut sitä tehdä, niin sanomaton tuska ilmautui hänen kasvoissaan; kiiruhdin pari askelta sekä hänen että Korin edelle ja huudahdin: "voi, Margery! Margery!" Huomasimme liikahduksen hänen levollisessa muodossaan ja silmäluomensa värähtelevän. Huudahdin vielä kerran, ja nyt avasi hän silmänsä, katseli meitä vakaasti ja hellästi.
"Kas, se on Kor!" kuiskasi hän, "ja Fede. Ja tuossa on Stefan! oma poikani Stefan!"
Tämän suuren huoneen vieressä oli toinen pienempi, jossa oli ainoastaan muutamia tiloja ja jonka takassa tuli paloi. Kor ja tohtori kantoivat varovasti Margeryn vuoteella sinne. Stefan Bede ja minä valvoimme koko yön ja rukoilimme hiljaisuudessa Jumalaa, Korin koetellessa virkistää tuota häilyvää hengenkipinää, joka hetki hetkeltä uhkasi sammua ja jättää meille ainoastaan Margeryn hengettömän ruumiin.
Koska Margery voipi muistaa mitä sitten tapahtui, en enää tarvitse jatkaa kertomustani, vaan jätän sen hänelle kerrottavaksi, hänen omilla sanoillaan.