SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Kummallinen muutos.
Muistan hetken, jolloin toinnuin ja tiesin ett'en nukkunut, enkä unta nähnyt. Tunsin itseni heikoksi kuin lapsi. Lepäsin valkealla, pehmeällä vuoteella, kauniissa huoneessa; tämä ei ollut ullakkohuoneeni Westminsterissä, ei pieni komeroni eno Simisterin luona, eikä se huone, jonka ennen nuorena ollessani olin omistanut. En koskaan ollut tämänlaista huonetta nähnyt, vaan kun olin ennättänyt näin pitkälle ajatella nukuin jälleen, sillä olin liian heikko ja voimaton voidakseni kauan pysyä valveilla. Kun uudestaan heräsin oli taas arveleminen, miten tähän vieraasen huoneesen olin tullut. Kuulin kuiskaavia ääniä ja onnistuin kohottaa uudinta, nähdäkseni kutka puhelivat. Siellä oli Fede ja Maggie, Stefanin lapsi; he istuivat hyvin lähetysten ja puhuivat kuiskaten. En voinut olla hymyilemättä heidän varovaisuudelleen; vaan tämä saattoi kummastukseni huoneesta vielä suuremmaksi. Tuossa paikassa katsahti Fede ympärilleen ja kun huomasi minun tirkistelevän heitä, tuli hän luokseni.
"Margery", sanoi hän kysyvällä äänellä.
"Mitä, Fede?" kuiskasin, sillä huomasin etten ääneen voinut puhua.
"Tunnetko minut?"
"Tunnen", vastasin.
"Entäs tämän pienen tytön?" kysyi hän.
"Maggie", vastasin ja koetin ojentaa kättäni lapselle. Silloin puhkesi
Fede itkemään, juoksi huoneesta ja palasi Korin kanssa.
"Missä olen?" kysyin hänen kumartuessaan minuun, sanaakaan virkkamatta, vaikka silmänsä loistivat kyyneleistä.
"Olette hyvässä turmassa", vastasi hän; "Fede ja minä hoidamme teitä.
Enempää ette nyt tarvitse tietää."
Seuraavana aamuna olin jo virkeämpi ja sain kuulla että olin Stefanin kodissa — veljeni Stefanin kodissa! Tämä oli minusta niin kummallista, enkä ymmärtänyt miten tänne olin joutunut. Niin, kerran heräämme Isämme huoneessa, emmekä kenties tiedä, miten sinne olemme tulleet.
Olin vielä hyvin heikko enkä vaivannut itseäni ajattelemalla. Fede ja Maggie olivat siellä ja hoitivat minua, ikäänkuin prinsessaa; iltasella tuli Alice, tuo nuori, hoikka ja kaunis tyttö, jonka usein puistoissa olin nähnyt. Hän oli niin kalpea ja murheellisen näköinen, että oikein sydäntäni liikutti. Jaksoin ottaa häntä kädestä ja pitää sitä hellästi.
"Ettehän tunne minua?" sanoi hän vienosti hymyillen.
"Kyllä tunnen", vastasin, "olen usein, usein nähnyt teitä puistoissa; olette Alice Bede."
"Niin, veljenne tytär Alice, täti Margery!" sanoi hän hyvin herttaisella äänellä. Oi mikä ilo tämä oli! Kumminkin ihmettelin mistä tämä tuli.
Kun sopiva aika tuli, kertoi Kor minulle kaiken sen, jonka Fede on kirjoittanut ja jota en itse muistaa voinut; muistoni oli näet ollut hämmentynyt, ett'en mitään selvään muistanut, paitsi ett'en ollut onneton, enkä koskaan tuntenut itseäni hyljätyksi. Ja miksi pitäisimme itsemme hyljättyinä suuren ja kovan vastoinkäymisen aikanakaan? Taitaako äiti hyljätä lapsensa? Niin kenties hän taitaa — mutta Herra ei koskaan hylkää meitä. Hän tarvitsee vaan katsoa lävistettyjä käsiään ja näkee nimemme siellä kirjoitettuina.
Olin siis Stefanin kodissa, hänen vaimonsa ja lapsensa tiesivät että olin hänen sisarensa. Stefania en ollut vielä nähnyt ja sydämmeni ikävöi häntä. Mintähden hän ei tullut luokseni? Mikä oli syynä että Alice ja Maggie usein tulivat, mutta hän ei koskaan? Häpesikö hän vielä minua? Oliko hänen vaikea pitää minua huoneessaan?
Vihdoin puhuin tästä Korille ja kysyin syytä siihen, hän vastasi vaan: "tarvitsette ensin voimistua." Minulla siis ei ollut muuta tekemistä kuin levätä rauhassa, kaiketta huolen-pidotta, niinkuin lapsi äitinsä sylissä. Fede ja veljeni tyttäret olivat luonani; milloin lukivat he, milloin lauloivat suloisilla äänillään, aina vaan miettivät mikä minulle paras olisi, aivan kuin olisin ollut ainoa, josta oli huoli pidettävä. Muutamien päivien kuluttua olin tarpeeksi voimistunut voidakseni istua nojatuolissa ja Kor sanoi että saisin tavata Stefania; hänen äänensä olin jo ennen kuullut toisesta huoneesta, kun hän oli kysynyt miten sisarensa Margery jaksoi ja joka sana oli värähdellyt lävitseni, samoin kuin urkujen sävelet Abbey kirkossa. Stefanin vaimo seurasi häntä, sillä luulivat hänen vaimonsa läsnä ollessa paremmin voivan hillitä tunteitaan. Hän oli lyhyenläntä, hieno ja hento nainen, ja hän suuteli minua hellästi, ennenkuin istautui viereeni. Stefan seisoi vastapäätä ja katsoi meihin murheellisen, mutta entistä suloisemman näköisenä.
"Voitko koskaan antaa minulle anteeksi, Margery?" kysyi hän.
"Antaa sinulle anteeksi!" sanoin, "sen olen jo tehnyt; kenties vast'edes muistan mitä välillämme on ollut, vaan en nyt, kun olemme toisemme löytäneet."
"Oikein hurjasti ja mielettömästi olen käyttänyt itseni!" huudahti hän, "enkä koskaan voi sovittaa sitä. Kiitetty olkoon Jumala että henkesi säästettiin; mutta julmuuttani sinua kohtaan en voi sovittaa."
"Mitään sovitusta ei tarvita", sanoin; "Herra Kristus on sovittanut kaikki. Hän antoi mitä minulta sinun suhteesi puuttui ja Hän on myös lohduttava niitä, jotka vielä kärsivät."
"Tämä oli teille kova kohtaus", sanoin hänen vaimoonsa katsoen; "tuottaako se teille murhetta?"
"Tuottaa", vastasi hän surumielin; "tämä oli minusta hyvin ikävää. Rakastin häntä ja luotin täydellisesti häneen — ja hän voi salata sen minulta! Mutta Stefan tietää minun antaneen hänelle anteeksi, vaikka se kyllä oli vaikea juuri nyt, kun Alice…"
"Mintähden juuri nyt?" kysyin, kun hän vaikeni, kalpean ja murheellisen näköisenä.
"Margery", sanoi Stefan, "olen kertonut kaikki sir Francis Pembridgelle, ja hän onkin syystä vihastunut. En koskaan ajatellut toisten tulevan kärsimään niinkuin nyt sinä, vaimoni ja Alice raukka saatte tehdä."
"Alice!" virkoin.
"Niin", sanoi Stefan, "hän oli kihloissa Pembridgen vanhimman pojan kanssa, mutta nyt se on purettu, ainakin ajaksi. Kun tapasin sinut syyskuussa, silloin kuin Maggien kotiin saatoit, olisin tunnustanut sinun sisarekseni, Margery — luulen että olisin sen tehnyt ja kertonut kaikki vaimolleni — vaan juuri silloin odotin joka päivä Frank Pembridgen pyytävän Alicea vaimokseen, enkä tyttäreni onnea voinut turmella. Parempi olisi ollut vaikkapa vielä silloinkin olisin ilmoittanut kaikki; vaan olen ollut aika houkkio!"
Tämä tuntui todellakin himmentävän iloani, mutta Stefan ei enää tahtonut puhua tästä. Hän istautui rinnalleni toiselle puolelle ja alkoi kertoa entisestä kodistamme.
"Olin palannut sieltä", kertoi hän, "kun pääsiäisen aikana tapasin sinua. Oli muutamia päiviä vaimoni ja lapseni tulemaan ja silloin matkasin Kondoveriin. Et voi uskoa, Margery, miten olin pettynyt isäni arentikartanon suhteen. Arvelin sitä tuonlaisen vanhanaikuisen perintökartanon näköiseksi, pitkine ulkohuoneus-riveineen, mutta kun näin sen, ei se minusta näyttänyt hyyskää paremmalta. Se oli vähäinen ja rappiolla, ja asukkaat likaisia, ryysyisiä. Tuskin voin uskoa tätä syntymäpaikakseni! Ei mitenkään käynyt laatuun viedä lapsiani katsomaan tuota viheliäistä pesää, niin näet häpesin sitä. Olin iloinen kun omistaja suostui myymään paikan minulle, ja niin pian kuin asukkaat saivat poismuuttaneeksi, annoin hävittää rakennukset juurta jaksain; sillä sellaisena en sitä kototalonani olisi voinut kenellekään näyttää."
Koettelin ymmärtää Stefanin tunteita, vaan en voinut. Minulle olisi tuo vanha paikka aina ollut rakas, vaikka kuinka köyhänä ja rappeutuneena hyvänsä. Mutta Stefan ajatteli tätä osaksi samoilla tunteilla kuin Kor sitä kurjaa hökkeliä, jossa hänen äitinsä eli ja kuoli. Arvelin, katselemmeko, tultuamme enkeleiksi Jumalan istuimen edessä, maailmaa köyhänä viheliäisenä syntymäpaikkana, jonka ilolla muistosta karkoitamme.
"Sitten", sanoi Stefan, "kun palasin Lontoosen, aioin etsiä Pyhissävaeltajain-kadun ja eno Simisterin asunnon. Erään oven päällä näin kirjoitettuna nimen: 'Moes, ennen Simister', ja menin sisään tiedustelemaan oliko hän kuollut vai luopunut kauppaliikkeestään. Sinä olit siellä, niinkuin muistat, ja olin iloinen kun sain sinua tavata. Aikomukseni oli tulla luoksesi pitkäperjantaina, mutta sain sähkösanoman Southamptonista, että laiva, jossa vaimoni ja lapseni olivat, oli tullut, ja matkasin heti heitä vastaanottamaan. En tahtonut aivan hyljätä sinua, vaan minulla oli toimituksia ja sitä paitsi oli minun vaan salaisesti käytävä luonasi. En vähintäkään aavistanut että olit köyhä. Näytit tyytyväiseltä ja sanoit enon jättäneen kaiken omaisuutensa sinulle."
"Niin oli", vastasin, "vaan se ei ollut suuri."
"Ei silloin", sanoi Stefan, "vaan muistat meidän aina pitäneen häntä rikkaana ja että isä mieluisemmin olisi suonut minun tulevan hänen luokseen, kuin matkaavan Australiaan. Eräs vanha riita-asia on nyt päättynyt enosi eduksi ja nyt perit sekä hänen että äitisi osan. Et enää ole köyhä, Margery, enkä siis nyt millään tavalla voi osoittaa, että olisin etsinyt sinua, itse tähtesi, ja jakanut sinulle rikkaudestani, jos köyhyytesi olisin tietänyt. Jumala on poistanut minulta kaikki neuvot palkita hyvyyttäsi minua kohtaan."
"Ei, ei, Stefan!" huudahdin, "voithan olla veljeni. Mistä arvosta rahat meidän välillämme ovat. Sinua ainoastaan halajan, sinua ja lapsiasi. Elä häpeä minua, vaikk'en ole oppinut, enkä mikään lady. Rakastan teitä kaikkia ja pyydän ainoastaan että rakastatte minua vähän, semmoisena kuin olen."
"Maggie, Maggie", sanoi Stefan syleillen minua, "nyt vasta tunnen sinun oikein! Voinko koskaan antaa itselleni anteeksi?"
En ole kysynyt onko hän antanut itselleen anteeksi, mutta jo kauan on hän ollut onnellisen ja nöyrän näköinen. Luulen hänen nyt kokeneen anteeksiannon tulevan meille rakkauden hellyydestä, yhtä vapaasti kuin ilma, jota hengitämme, ja valo, josta iloitsemme. Miten minä olisin voinut olla anteeksi antamatta, kun Herra Kristus on luvannut antaa meille anteeksi ei ainoastaan seitsemän, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa.