NELJÄSTOISTA LUKU.
Hyljätty.
En voisi kertoa pitkää epätietoisuuttani, joka alati pettävine toivoineen oli virvatulien kaltainen, jotka ennen kotona liehuvalla tavalla liitelivät soiden yli, mutta lähestyessä katosivat; samoin oli toivonikin himmentynyt ja vähitellen muuttunut synkäksi lakkaamattomaksi pelvoksi. Tahdon sanoa minkälaiseksi pelvoksi. Väliin oli tapahtunut, että muukalaisia oli kadonnut Lontoossa, kenenkään tietämättä, minne he olivat joutuneet. Tiesimme pauloja ja pesiä löytyvän, joihin muukalaisia voi vietellä, ett'ei heitä sittemmin näkynyt, ei kuulunut. Stefan oli hyvästi puettu, ja herra Moes sanoi hänen kellonsa ja kelluttimensa, joita en ollut huomannutkaan, olleen suuresta arvosta. Emme vähintäkään tietäneet, mistä hän oli tullut, tai minne hän oli hävinnyt. Peljättävä oli kauheaa; sen näin Korinkin silmistä jo aikaa ennen kuin hän sanaakaan virkkoi. Vaikka murheeni oli suuri, tunsin kumminkin Stefanin ja minun olevan Jumalan siipein varjossa; mutta sielläkin on joskus pimeä ja sentähden sitä kutsutaankin Hänen siipeinsä varjoksi. Kaikki on täällä ainoastaan varjoa. Isämme rakkaus ja huolenpito näyttää joskus varjolta, väliin hyvinkin pimeältä.
Näinä aikoina oli Kor minulle suureksi avuksi. Hän tunsi kauhean kaupungin pahimmat pesäpaikat ja alkoi varovasti, vaan tarkasti etsiä sieltä, usein pyytämättä polisimiesten apua, sillä hän taisi mennä sinnekin, jonne he eivät uskaltaneet, ja saada tietoja, jotka heille eivät olleet tarjona. Muistanette, että kaupungin sisus oli Korin syntymäpaikka, paikka, jossa hän oli kasvanut. Siellä täällä kohtasi hän kurjia vaimoja ja onnettomia miehiä, jotka olivat vajonneet syvään viheliäisyyden ja juoppouden suohon, ja jotka vielä muistivat hänen äitiänsä ja nimittivät häntä hänen entisellä nimellään Korpral Bell. Kor parka! Hän sai kärsiä melkein yhtä paljon kuin minä.
Ajatelkaapa minlainen murhe minua oli kohdannut! Stefan oli palannut monen pitkän vuoden kuluttua, mutta ainoastaan muutamiksi hetkiksi ja sitten oli hän taas kadonnut samaan kamalaan äänettömyyteen ja pimeyteen kuin ennenkin, vaan joka nyt näytti monta, monta vertaa entistä pimeämmältä. Entäs Kor sitten, joka meni häntä etsimään noihin kauheihin synnin ja pahuuden pesiin, jotka Lontoossa ovat niin syvät, ja joista hän itse oli tullut pelastetuksi, vaan joissa äitinsä oli hukkaan joutunut. Aina kun hän tuli luokseni ja kertoi, mitä oli nähnyt, huomasin hänen otsallansa pilven, joka kerta kerralta näytti synkistyvän enenemästä tuskasta; sillä tätä ennen oli hän jo melkein unhottanut syntymäpaikkansa viheliäisyyden ja saastaisuuden. Oi, mikä olikaan minun murheeni verrattuna siellä vallitsevaan surkeuteen? Minun oli ainoastaan varjo, mutta heidän oli synkkä pimeys, joka ikäänkuin musta ukkosenpilvi peitti Korin sielun.
Vaikk'ei Kor juuri käyttänyt polisimiesten apua, sai hän kuitenkin tietää polisitutkinnon tapahtuneen siinä kaupungin osassa samana yönä, jona Stefan katosi, vaan hänestä eivät mitään tietäneet, eivätkä olleet nähneet ketään hänen kaltaista miestä. Pelkäsin Korin kenties kulkevan Stefanin ohitse häntä tuntematta, kosk'ei hän milloinkaan ollut häntä nähnyt, ja kun rouva Moes ja Fede selittivät hänen ulkonäkönsä, en minäkään siitä olisi häntä tuntenut.
Kevätpäivät pitenivät pitenemistään ja kun vähäiset talousaskareeni olivat päätetyt, menin usein kävelylle hämärässä, kulkien katu ylös ja katu alas. Joskus olin näkevinäni vilahduksen Stefanista ja seurasin häntä, siksi kuin hän näkyvistäni katosi väkijoukkoon, tai jos hänet saavutin, huomasin erehtyneeni. Koska olin voimakas ikäisekseni ja tottunut kulkemaan, kuljeskelin usein sinne tänne, ikäänkuin väkitungokseen eksynyt, alati etsien jotakin, jota en löytänyt.
Useammat matkustukseni olivat Temple Barin itäpuolelle, sillä en ajatellutkaan kohtaavani Stefania muualla kuin Cityssä. Eräänä iltana, kun teen juotua läksin ulos, huomasin pitkän, rotevan, mustapartaisen miehen nopeasti kulkevan kuningattaren hoviin päin. Seurasin häntä niin läheltä kuin taisin, mutta kadotin hänet näkyvistäni Green puistossa. Oli kaunis toukokuun ilta; auringon kirkkaat säteet lankesivat lännestä, valaisten pieniä viheriäisiä lehtiä, jotka Lontoossakin puhkesivat sulkku-kehdoistansa. Tähän aikaan ei ollut paljon kansaa liikkeellä, sillä kaikki korkeasukuiset olivat ajaneet kotiinsa päivälliselle, ja lapsien oli liian myöhäinen olla ulkona, paitsi köyhien, joilla on vapaus olla poissa kurjista kodistansa niin kauan kuin mielivät, täällä, nyt melkein väettömässä puistossa vallitsi rauhallisuus ja viileys, joka, kaupungin hälinästä ja tungoksesta tultuani, virkistytti aivan kuin ystävällinen käsi olisi laskettu päälleni raskaan taakan sijaan, jota pääsiäisestä saakka olin kantanut.
Täällä levähdin viheriäin puiden siimeksessä, joiden latvoja laskeuvan auringon viimeiset säteet kohtasivat. Sitten kuljeskelin käytävää pitkin, köyhä, yksinäinen, harmaapäinen vaimo, siksi kuin huomasin olevani erään veräjän luona, joka vei sille puolelle Ricadillyä, jossa monta komeata kartanoa oli rakennettu. Aurinko oli jo laskeutunut ja kosk'en enää tällä kertaa toivonut löytäväni Stefania, aioin mennä kotiin.
Kulettuani vähän matkaa tulin erään kartanon luo, joka kukkasista hohti; ne olivat istutetut ikkuna-altaaneille alikerroksesta ylikerrokseen saakka, ja loistivat nyt hämärässä, niinkuin omat kukkani kotona puutarhassa.
En voinut olla hetkeksi pysähtymättä, katselemaan kukkaisten loistavia värejä, nojautuen vastapäätä olevaa aitausta vasten. Siinä asuvilla vallassäätyläisillä oli nyt puolisen aika, eikä uutimet vielä olleet alaslasketut. En koskaan ollut nähnyt niin komeasti katettua pöytää hienoine, valkeine liinoineen, hohtavine hopea-astioineen ja kimaltelevine laseineen. Palvelija sytytti par'aikaa kyntteliä pöydän yli riippuvassa kynttiläkruunussa ja nuori nainen, valkeassa pu'ussa, järjesteli pöydällä seisovaa suurta kukkais-kimppua. Tuo ihana, hento olento, joka oli yhtä sorea kuin liljat, joita hän liikutteli, veti sydäntäni puoleensa. Löytyy liljoja Jumalan yrttitarhassa, jotka eivät työtä tee, eivätkä kehrää, ja tämä oli yksi niistä.
Samassa kuin palvelija lähestyi kaunista näky-alaani sulkemaan, avautui huoneen toisessa päässä oleva ovi ja siinä seisoi — — oliko se mahdollista? Saattoiko olla mahdollista, vai pettivätkö silmäni ja sydämmeni? Siellä olin näkevinäni Stefanin, veljeni, joka niin kummallisesti oli kadonnut pitkäperjantain aattona! Hän hymyili ja muotonsa oli minusta yhtä suloinen kuin päivinä, jolloin hän poikana ollessaan palasi koulusta kotiin. Minun täytyi pitää kiinni aitauksesta, sillä ruumiini vapisi; kurotin päätäni paremmin nähdäkseni häntä, mutta juuri silloin laskettiin uutimet alas ja kaikki oli minulta peitetty.
Arvelen, ken olisi silloin pysähtynyt miettimään, mitä hänen oli tekeminen? Ikävöin Stefanin ääntä ja syleilemistä samoinkuin äiti saadessaan sanoman poikansa tulosta kaukaisesta maasta. Aikaa miettimiseen ei ollut. Stefan oli tuossa huoneessa, josta ainoastaan ohut läpikuultava lasiruutu minut eroitti, hän, jota olin murehtinut niin monta pitkää unetonta yötä ja ikävää raskasta päivää. Miten oli tapahtunut, että hän seisoi tuolla ihka elävänä ja terveenä, sitä en ajatellutkaan. Luuletko Marthan ja Marian pysähtyneen kyselemään kuin Lazarus haudasta palasi, ennenkuin häntä syleilivät ja puhumaan käskivät, saadakseen kuulla sitä ääntä, jota eivät enää luulleet kuulevansa. En voinut odottaa. Miten ovelle tulin, ilosta menehtymäisilläni kuin olin, sitä en tiedä; mutta sinne tulin, jyskytin ja soitin että kartano kaikui.
Palvelija lienee seisonut varulta, sillä silmänräpäyksessä lensi ovi selälleen ja minä katsoin loistoisasti valaistuun eteishuoneesen ja näin vilahduksen valkeaan puetusta naisesta, joka kiiruhti portaita ylös. Mies, joka seisoi ovella, säpsähti minua nähdessään; mutta kun tahdoin astua sisään, ojensi hän kätensä estääkseen minua.
"Kuulkaa", sanoi hän, "luulin sir Francisen ja lady Pembridgen tulevan."
"Stefan Bede on täällä!" huudahdin, tuskin tietäen mitä sanoin.
"Tämä on herra Stefan Beden asunto", sanoi palvelija, "mutta ette saa tavata häntä, joll'ette ole yksi kutsutuista vieraista. Luulin teidät yhdeksi heistä; vaan lienempä erehtynyt. Enpä vähempi arvoisena pitänytkään teitä kuin lady Pembridgenä."
Hän näytti sekä tyytymättömältä että närkästyneeltä, vaan siitä en huolinut.
"Minun täytyy tavata häntä", sanoin innokkaasti. "Luulin hänen kadonneen tai kuolleen. Sanokaa hänelle että minun täytyy tavata häntä."
"Ja kuka olette, senpä tahtoisin tietää?" sanoi mies.
Ennenkuin ennätin vastata, kuulin Stefanin huutavan isännän korkealla, käskevällä äänellä:
"Coombes, vie rouvasihminen aamiais-huoneesen. Tahdon puhutella häntä."
Jalkani horjuivat kulkiessani eteishuoneen läpi, ja päätäni pyörrytti. Ruokahuoneen ovi oli suljettu kun sen ohitse menimme erääsen pienempään huoneesen, jossa ainoastaan yksi kynttilä paloi. Neliskulmaisen pöydän ääressä, joka oli keskellä laattiaa, istui pieni tyttö, käsivarret pöydällä ja pää nojattuna käsiä vasten, lukien kirjaa, joka oli hänen edessänsä. Samoin olin ennen kotona nähnyt Stefanin talvi-iltoina istuvan pienen pyöreän pöytäni ääressä, takankolkassa. Lapsen lyhyeksi leikattu tukka putosi alas otsalle, niinkuin Stefaninkin oli tehnyt, ja kun hän katsoi minuun, huomasin hänen silmissään saman miettimisen katseen, kuin ennen Stefanin silmissä olin huomannut, isän tai minun yht'äkkiä häntä puhutellessa. En saanut sanaakaan lapselle sanotuksi ennenkuin ovi äkkiä avautui ja kun sinne päin käännyin näin Stefanin, nyt ei hymyilevänä ja ystävällisenä, vaan kovasti vihastuneena, uhkaavan ukonpilven näköisenä. Sisään tullessaan sanoi hän vihasta vapisevalla, mutta hyvin matalalla äänellä:
"Margery, mikä sinut on tänne tuonut?" Pieni tyttö juoksi paikaltaan ja katsoi säikähtyneen ja hämmästyneen näköisenä häneen. Kun hän loi silmänsä pienokaiseen puhui hän ystävällisemmästi:
"Joudu ulos, Maggie, minä tahdon yksin puhutella vierasta."
Hän viipyi ja katsoi minuun, vaan Stefan otti häntä olkapäästä, ajoi hänet ulos huoneesta, ja lukitsi oven hänen jälkeensä.
"Noh", sanoi hän hammasta purren ja lähestyi minua kalpeana vihasta, kumminkin minuun koskematta; "mikä kummaa sinut on tänne tuonut?"
"Stefan!" huudahdin.
"Niin", huusi hän, "mikä paha hengetär saattoi sinut tänne juuri tällä hetkellä? Ennen maksaisin monta tuhatta puntaa kuin soisin jonkun täällä näkevän tai tuntevan sinun!"
"Oletko salannut itsesi minulta, Stefan?" kysyin, ja tuntui kuin sydämmeni olisi ollut pakahtumaisillaan.
"Salannut itseni sinulta", kertoi hän. "No, niin, en ollut juuri halukaskaan ilmoittamaan itseäni sinulle. Luuletko tuottavasi kunniaa minulle tai semmoiselle perheelle kuin minun on? Olin hölmö kun ilmoitin itseni sinulle; vaan tunsin hyväntahtoisuutta kohtaasi. Annan sinulla niin paljon rahaa kuin tahdot, kun vaan syrjässä pysyt. En tahdo olla tyly sinulle; mutta sinä pakoitat minua."
"Minäkö?" sanoin.
"Niin", pitkitti hän; "mintähden etsit minua täällä? Aioin tulla tervehtimään sinua, niin usein kuin aikani olisi myöntänyt, ja antaa sinulle mitä olisit tarvinnut. Mitähän vaimoni ja lapseni ajattelisivat jos sinut näkisivät ja kuulisivat sinun nimittävän minua veljeksi, vaimoni, lady Pembridgen serkku! Ei, se ei käy laatuun. Olet ainoastaan sisar-puoleni. En voi, enkä tahdo antaa sinun tunkeutua päälleni!"
Ajatelkaa kuinka kauheita sanoja nämä Stefanilta olivat! Hämmästyneenä ja kivettyneenä seisoin hänen edessänsä, katsoen hänen rakkaasen muotoonsa, ja joka sana lankesi päälleni lyönnin tavalla, ikäänkuin hän olisi tahtonut musertaa sydämmeni. Kerran ojensin käteni, juurikuin se olisi voinut poistaa niitä; mutta se oli hermoton käteni ja putosi voimatonna alas.
"Stefan!" huudahdin ja oma valittava ääneni kuului niinkuin se olisi ollut jonkun, joka on kuolemaisillaan; "Stefan! oma poikani Stefan!"
"Vaiti!" sanoi hän pannen kätensä suulleni, "vaiti! Sano heti tarvitsetko rahaa ja mene tiehesi. Päivälliskello soipi jo. Margery, sinun täytyy paikalla mennä, eikä koskaan enää takaisin tuloa ajatellakaan."
"Eikö koskaan tulla takaisin, Stefan?" sanoin.
"Ei, sanon sinulle!" vastasi hän kiivaasti. "Jos tahdon tavata sinua, niin tulen luoksesi. Nyt tulee sinun mennä."
Haperoin ovea kohti, sillä hän oli pannut kätensä olkapäälleni, samoinkuin tytönkin, ajaessaan häntä huoneesta; mutta yht'äkkiä musteni kaikki ympärilläni niin mustaksi kuin synkin yö ja Stefanin ääni kuului hyvin, hyvin kaukaa, enkä ymmärtänyt mitä hän sanoi. Tuntui kolkolta ja kylmältä, ikäänkuin jääkylmä vesi olis päätäni koskettanut. Ainoastaan se ajatus oli selkeä sielulleni, että olin tullut kuoleman virralle, johon minun nyt oli astuminen. Jos niin oli, missä oli valo toiselta rannalta? Oli ainoastaan paksu pimeys ja jääkylmä vesi. Missä oli Veli, joka edestäni oli antautunut kuolemaan, Herra Kristus? Oliko Hänkin hyljännyt minut, samoinkuin Stefan.