VIIDESTOISTA LUKU.
Kuoleman ota.
Arvelin tätä kuoleman odaksi. Kuitenkaan en kuollut, vaikk'en mitään tuntenut, tietänyt, enkä ymmärtänyt. Vihdoin taisin hiukan avata raskaita, kolottavia silmiäni ja näin olevani samassa huoneessa kuin ennenkin, vaan Stefan oli poissa. Keski-ikäinen vaimo seisoi vieressäni, hautoen otsaani ja kostuttaen huuliani, ja lapsi, jonka ennen olin nähnyt, seisoi edessäni levottomasti katsellen minua. Tunsin ruumiini värisevän ja kuulin valittavan äänen, vaikk'en sitä omakseni tuntenut. Vihdoin taisin puhua ja kuiskasin: "missä olen?"
"Olette luonamme", sanoi tyttö ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa.
"Elkää peljätkö vaimo rukka; olemme hyvin hyviä teille."
Äänensä oli niin raitis, nuori ja säälivä, niin lapsellinen ja suloinen, että se oikein herätti minut ja saattoi minut tarkasti katselemaan pientä sääliväistä muotoa.
"Kuka olet, suloinen lapsi?" kysyin jälleen kuiskaten.
"Maggie Bede", vastasi hän, "ja te olette isäni kartanossa. Olemme kaikki tulleet Australiasta ja asumme täällä, Lontoosen tultuamme."
Vasten tahtoani sulkeutuivat silmäni ja pääni vajosi uupuneena alas. Kaikki kauheat, katkerat sanat, jotka Stefan oli puhunut, tulivat yksittäin, verkalleen, vaan järkähtämättä takaisin; ja kummallinen läpitunkeva tuska, joka ei lakannut, pakotti sydäntäni. Hiukan huojennusta tuottivat minulle kyyneleet, jotka suljettuin silmäluomieni alta alkoivat hiljalleen vuotaa poskilleni.
"Vaimo raukka, elkää itkekö", sanoi lapsi epävakaisella äänellä; "tahdomme olla hyvin hyviä teille. Tuossa tuopi Mary teille viiniä. Oi, elkää itkekö!"
"Virkistytte, kun juotte tästä", sanoi vaimo, pannen lasin huulilleni; mutta sitä en voinut juoda, vaikka kieleni oli kuiva ja kulkkuani poltti. Minusta näytti liian suurelta pilkan teolta, että juottaisivat minulle Stefanin viiniä, kun hän itse oli hyljännyt minut. Muistin virren sanat: "Ja he antoivat minulle etikkaa juoda suuressa janossani", ja työnsin pois vaimon käden.
"Se tukehduttaisi minut", sanoin. "Tarvitsen ainoastaan levähtää, virkistyäkseni sen verran, että voin mennä pois."
Taistelin kovasti murheeni kovuutta ja katkeruutta vastaan, vaan en voinut heti tointua kolahduksesta, jonka olin saanut. Stefan oli aikomuksella hyljännyt minut, ei kerran, vaan kahdesti. Myötäkäymisensä aikana Australiassa oli hän tahallansa ollut kirjoittamatta ja jättänyt minut saaliiksi kaikenmoiselle pelvolle ja tuskalle hänen henkensä tähden; ja nyt oli hän suorastaan sysännyt pois minut, nuhteilla, jotka sydäntäni särkivät. Läheisestä huoneesta kuulin hänen ystäviensä iloisia ääniä; hän iloitsi, vaikka tiesi, että minä olin köyhä, yksinäinen ja murheellinen. Tämä oli tuskallinen hetki elämässäni.
"Nyt jaksan mennä", sanoin hetken kukuttua; "jo on aika joutua kotiin."
"Tahdotteko jättää nimenne ja asunto-osoitteenne herra Bedelle?" kysyi lastenhoitaja, katsellen minua uteliaasti.
"Hän tietää ne jo", vastasin; "vaan sanokaa hänelle, etten koskaan unhota, mitä hän minulle sanoi ja että tahdon noudattaa hänen tahtoansa."
"Tuletteko tervehtimään häntä?" kysyi lapsi kyynelsilmin ja vapisevin huulin.
"En koskaan!" huudahdin. "Muistakaa sanoa hänelle se. En koskaan enää vaivaa häntä; tahdon rukoilla Jumalaa siunaamaan häntä ja hänen lapsiansa. Muistakaa sanoa sekin hänelle."
"Tuskinpa vielä voitte mennä", sanoi lastenhoitaja.
"Kyllä voin", vastasin. "Virkeään ilmaan tultuani, tunnen itseni kenties paremmaksi; täällä tukehdun; mieluisemmin menen nyt."
Koettelin sitoa hattua päähäni, vaan en voinut; hoitaja teki sen, tyttö sillä välin katseli minua kummeksivin, vaan lempein silmin. Sitten juoksi hän pöydän luo, otti kirjan, jota sisääntulossani oli lukenut, ja pisti sen käteeni.
"En vielä ole ennättänyt lukea sitä loppuun", sanoi hän; "vaan se on kaunis kirja ja siinä on niin kauniita tarinoita. Olen varma, että sitä mielellänne luette kotiin tultuanne. Isä käskee meidän aina olla hyviä köyhille."
Hän kurotti kaunista päätänsä ikäänkuin luullen minun suutelevan häntä kiitokseksi, mutta hoitaja veti hänet kiivaasti takaisin, vihaisesti katsoen häneen. Kumminkin kuuluivat Stefanin lapset heimolaisuuden kautta minulle, ja, huolimatta vihastani häneen, tunsin, kuinka likeistä sukua tuo pieni tyttö oli minulle. Olin enemmän suutuksissa kuin koskaan ennen elämässäni. Horjuen hiivin eteishuoneen läpi ja näin ruokahuoneesta vilahduksen Stefanista seuroineen, sitten avattiin ja suljettiin eteishuoneen ovi, ja nyt seisoin yksinäni kadulla.
Ensin en voinut liikkua, vaan pysähdyin porttikäytävään, nojautuen pylvästä vasten. Kuinka monta, monta vuotta vanhemmaksi tunsin itseni nyt, kun muutama hetki sitten astuessani tuon kynnyksen yli! Silloin en vielä ollut niin vanha, kykenemätön vaimo; vaan kohtaus ja pyörtyminen — ainoa kerta kun ijässäni olin pyörtynyt — näkyi sattuneen elämäni ja voimani ytimeen ja juureen. Nyt olin todellakin vanha, heikko ja ijällinen vaimo-raukka.
Samalla kuin tunsin yht'äkkiä vanhaksi tulleeni, heräsi kova ikävä nähdä entistä kotiani Kondoverissa. Puut vastapäätä olevassa puistossa saattoivat minua ikävällä muistamaan kotini ympärillä olevia metsiä, raitista ilmaa, lintujen iloista viserrystä päivällä, kuin myös sitä syvää hiljaisuutta, joka siellä iltasilla vallitsi. Arvelin, muisteliko Herra Kristus hetkistäkään ikävällä äitinsä yksinkertaista kotia ja Natsarethin ympärillä olevia rauhallisia kunnahia silloin kun Hän hälisevän kansan ahdistamana astui Jerusalemin katuja eteenpäin.
"Kuulkaa! teidän tulee mennä täältä", sanoi eräs polisipalvelija, joka näki minun siinä seisovan; ponnistin kaikki voimani ja lähdin kulkemaan vähäiseen kotiini. Nyt en enää tarvinnut etsiä Stefania, enkä olla levoton hänestä! Matka oli pitkä ja vaivaloinen, ja Lontoon hälinä ja melu näkyi ikäänkuin tulvailevan vastaani. Kuinka kovilta katukivet tuntuivat jalkojeni alla, ja miten lyhtyjen valo liikkui silmieni edessä! Säälin itseäni, yksinäinen, turvaton vaimo kuin olin. Yksin jätetty tähän suureen kaupunkiin, heikko ja köyhä; hyljätty ja kovalla tavalla sysätty pois vanhoilla päivilläni, ja sen oli ainoa veljeni tehnyt. Toivoin voivani ryömiä kotiin, ei Westminsteriin, vaan rakkaasen vanhaan kotiini, jossa Stefan oli ollut poikana. Kerran sinne päästyäni voin hyvin kyllä kuolla.
"Onko hän ainoa veljesi?" kuiskasi vieno ääni sydämmessäni; "onko
Stefan ainoa veljesi?"
Kauhistus oli synkkänä pimeytenä alkanut laskeutua sielulleni, samoinkuin hirmuiset ukkosen pilvet, jotka toisinaan kotona kohosivat kukkulalle, muuttaen sen viheriäiset ja valoisat rinteet kuihtuneiksi ja harmaiksi, ikäänkuin ne yht'äkkiä olisivat ijällisiksi tulleet.
Ei! vielä oli toinen veli, Jumalan poika, joka kaikessa oli kaltaisemme, joka oli kärsinyt kuin me. "Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi; mutta jokainen on täydellinen, koska hän on niinkuin hänen mestarinsa." Olin yksin. Mestari oli sanonut: "Katso aika tulee, ja on jo tullut, että te jätätte minut yksin." Olin hyljätty. "Kaikki opetuslapset antoivat Hänen ylön ja pakenivat." Veljeni oli hyljännyt minut. "Hänenkään veljensä eivät Häntä uskoneet." Olin suuressa ahdistuksessa ja vaivassa. "Hän oli rangaistu ja vaivattu, täynnä kipua ja tuskaa." Minä olin köyhä, yksinäinen vaimo. "Ihmisen Pojalla ei ollut kuhun Hän olisi päänsä kallistanut".
"Iloitkaatte, jos tulette osalliseksi Kristuksen kärsimisestä", sanoo raamattu. Tämähän on kovaa puhetta. Olin sanonut tahtovani elää niinkuin Kristus oli elänyt, sen mukaan kuin köyhä, oppimaton, syntinen vaimo sitä voi tehdä, ja seurata Häntä askel askeleelta, niin likellä kuin mahdollista, sillä tiellä, jolla Hän oli kulkenut. Mutta tämmöistä murhetta en koskaan ollut ajatellutkaan! Sen mukaan kuin olin voinut, olin Stefania rakastanut, niinkuin Kristus veljiänsä rakasti; nyt olin tullut oman veljeni luo, vaan hän ei huolinut minusta; hän oli hyljännyt ja kieltänyt minut, hävennyt tunnustaa minua sisareksensa, eikä enää tahtonut minua nähdäkään. Olin saanut tuntea jotakin Kristuksen kärsimisestä. Kun omasta murheestani ja tuskastani katsoin Häneen, olin näkevinäni äärettömän rakkauden ja Hänen lävistetyn sydämmensä pohjassa sanat: "Kaiken tämän kärsin edestäsi Margery."
Kotiin tultuani olin menehtymäisilläni. En tahtonut sytyttää kynttilää pimeässä huoneessani, vaan lyhdyn liekkuva valo lankesi kadulta sisään. Istahdin vuoteen reunalle ja ajattelin: "Oi, Stefanin julmuutta ja kiittämättömyyttä! Oi, Herrani Kristuksen sanomatonta lempeyttä! Voinko kärsiä tulla ylenkatsotuksi, hyljätyksi, ja tietää Stefanin salanneen itsensä minulta? Ajattelin, mitä hänen edestänsä olin tehnyt, miten olin rakastanut ja huolinut häntä. Kuinka voin hänelle anteeksi antaa? Vaan, tuossa rippui Herrani ristillä, hyljättynä ja petettynä. Ainoastaan opetuslapsensa Johannes ja muutamia vaimoja oli Hänen luonansa, kaikista niistä, joita Hän rakasti, mutta suuri joukko kansaa seisoi pilkaten Häntä, vaikka tiesivät, ett'ei Hän mitään pahaa ollut tehnyt. Mitä oli Herrani ja Mestarini sanonut, kun Hänen silmänsä tätä nähdessään kuolemaan ummistuivat? 'Isä anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät.'"