KUUDESTOISTA LUKU.

Teepidot holhouskartanossa.

Seuraavana iltana olin kutsuttu teetä juomaan rouva Moesin ja Feden luo heidän pieneen kotiinsa. Jo vuosikausia oli meidän ollut tapa kerran viikossa viettää iltaa yksissä, jonka tähden minä kahdesti olin heidän luonaan ja he joka kolmas kerta minun tykönäni. Kun varamme olivat vähäiset, niin täytyi käyntimme toisiemme luona olla jonkunmoisessa tasapainossa, ett'eivät toisen menot tulisi suuremmiksi kuin toisenkaan. En tahtonut saattaa heitä levottomiksi kotiin jäämiselläni, vaikka aivan vähän olin sovelias menemään, sillä olin hyvin liikutettu ja tunsin hermojen vavistusta päässäni, jota en voinut yhdessä kohdin pitää; luultavasti oli tämä halvauskohtaus, vaikka vielä aivan heikko. Tunsin, ett'en enää koskaan voisi pitää päätäni pystyssä, vakaasti ja taneasti niinkuin ennen. Niin, nyt olin todellakin vanha eukko.

Tultuani holhouskartanoon, huomasivat he paikalla muutoksen tapahtuneen minussa. Lieneekö vapiseva pääni, vai kalpea muotoni vetänyt Feden huomion puoleensa, koska hän tullessaan tavallisuuden mukaan iloisesti minua tervehtimään, yht'äkkiä pysähtyi äänettömänä. Sitten juoksi hän luokseni, otti pääni käsiensä väliin, katseli minua tarkasti ja syleili minua sitten kovasti nyhkyttäen. Korkin oli siellä. Hänen siellä olonsa oli jotakin erinomaista. Tuota pikaa kavahti hän istuimeltaan takan luona ja kiiruhti meitä tukemaan, sillä Fede nojautui minua vasten ja minä olin liian heikko häntä kannattamaan.

"Oi, Margery!" nyhkytti hän, "mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään, Fede", sanoin, "ei mitään Kor — jota kertoa voisin. Olin voinut pahoin koko yön, enkä tänään ole entiselläni. Ei se mitään vaarallista ole."

"Se on kylliksi vaarallista", sanoi Kor huolestuneena. "Tiedän kyllä miten asian laita on; te huolitte itsenne kuoliaaksi veljenne tähden, enkä minä voi hankkia tietoja hänestä."

Hän saattoi minut istumaan ja minä peitin kasvoni käsilläni sanaakaan virkkamatta. Äänettömyys vallitsi hetken, sillä oli niin harvinaista nähdä minulta puuttuvan valtaa itseni yli, ett'eivät ensin muuta voineet kuin katsoa minuun ja toisiinsa.

"Fede hyvä", sanoi rouva Moes, "sinä minua todellakin kummastutat, onhan tuolla lautakolla aina hajusuolaa, joka on kylliksi väkevää virkistämään neiti Margeryä, jos et, herttaiseni, päättömäksi olisi mennyt. Sunnuntaina haistaessani sitä kirkossa nousivat kyyneleet silmiini ja pappi luuli kyllä saarnansa liikuttavan minua, mutta siinä hän erehtyi, sillä en niinkään helposti tule liikutetuksi."

"Tunnen itseni jo terveemmäksi, rouva Moes", sanoin. "Jättäkää minut yksin, lapseni, niin kyllä virkistyn siksi kuin teetä juodaan. Se on vaan kevätilma, joka raukaisee minua."

Kor pudisti päätään mitään virkkamatta, istautui viereeni ja koetteli valtasuontani. Pieni huone näytti minusta aivan uudelta, ikäänkuin en sitä koskaan ennen olisi nähnyt. Se oli täpö täynnä jäännöksiä rouva Moesin paremmista päivistä. Seinille oli ripustettu hänen ystäviensä muotokuvia, jotka olivat leikatut mustasta paperista ja sitkustetut valkealle. Hänen oma öljymaalilla maalattu kuvansa täytti suuren osan ikkunan vieressä olevasta seinästä. Pienellä ompelupöydällä oli vakkanen ja pari korvattomia kiinalais-kuppia. Ei ollut epäilemistäkään, ett'eivät ne muinoin olisi kuuluneet korkeasukuiselle perheelle, vaikka rouva Moes nyt oli holhouskartanossa. Ajattelin, mitä hän sanoisi Kor raukasta, jos Fede tyytyisi tulemaan hänen vaimokseen.

Fede seisoi pöydän luona ja silitti voileipiä. Kor unohutti minut katsoakseen häneen samoin kuin minä katselin häntä sinä päivänä, jona Stefan niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mintähden oli hän tullut, kun hän ei minusta sen enempää huolinut? Vuosikausia olisi hän voinut elää Lontoossa minuun yhtymättä; en näet olisi tuntenut häntä, jos vaan sen ainoan kerran olisin nähnyt hänet ikkunan läpi.

"On niin harvinaista että meillä on miesvieras", sanoi rouva Moes hymyillen suloisimmalla tavallaan, kun tee oli valmista, "että meidän, Fede herttaiseni, nyt tulee kursailla parhaimman jälkeen, eikä kiistellä hänestä. Hänen tulisi luonnollisesti istua minun vieressäni, joka olen emäntä, vaan koska sinun tulee tarjota teetä, täytynee hänen istua sinun rinnallasi, voidakseen auttaa sinua; antanen hänen itsensä valita."

Sanaakaan virkkamatta asetti Kor istuimensa Feden viereen, joka syvästi punehtuen kasteli kuppien alareunoja vähässä vedessä, joka hänellä oli kulhossa. Kuulin Korin kysyvän mintähden hän niin teki ja hänen vastaavan veden olevan liian kuumaa. Tänä iltana näytti Fede'kin olevan heikkohermoinen, enkä minä voinut pitää kättäni vakavana kohottaessani kuppia huulilleni.

"Mutta, Fede herttaiseni!" huudahti rouva Moes, "miksi punottavat poskesi tänään niin? Oletko aivan terve? Kunhan sinulla vaan ei olisi kuume tai tuhkarokko, tai jotakin semmoista kuin setäraukallasi oli, joka kuoli heikkoudesta aivuissa, istuessa rahastossa numeroineen ja laskentolukuineen, jotka nousivat satoihin, jopa tuhansiinkin puntiin. Minun täytynee kysyä herra Belliltä mitä hän sinusta ajattelee."

Lapsi punehtui punehtumistaan rouva Moesin puhuessa, vaan Kor ei katsonut häneen. Toivoin hänen sitä tekevän, sillä en koskaan ollut Fedeä kauniimpana nähnyt.

"Minulla on uutisia kerrottavana teille, neiti Margery", sanoi Kor kääntyen minuun, niin pian kuin rouva Moes oli puhumasta lakannut.

"Hyviäkö uutisia?" kysyin.

"Sitä en vielä tiedä", vastasi hän. "Nyt olen suorittanut viimmeisen tutkintoni ja taidan toimittaa lääkärin virkaa; vaan minulla ei ole vaikutus-alaa, eikä vähintäkään toivoa saada sitä. Voin palata entiseen palvelukseeni Whitechapelissa minä päivänä hyvänsä, ja onhan sielläkin sisääntulo, vaikka huono; mutta vaikealta tuntuu, kun jo on täyttänyt kahdeksankolmatta vuotta, eikä ole toivettakaan saada omaa kotia. Ei niin, että sitä murehtisin, sillä onhan oloni paljoa parempi kuin toivoakaan voin; olen omasta säädystäni astunut toiseen, paljon korkeampaan, ja siitä saapi aina kärsiä."

Hän näytti vakaalta ja miettivältä, vaan kirkkaus, jota en kaukaan aikaan ollut nähnyt, valaisi hänen muotonsa.

"No, niin", pitkitti hän, "tänään sain kirjeen eräältä ystävältä, nuorelta Williamsilta, joka on ensimmäisenä perämiehenä Newyorkin ja Liverpoolin väliä kulkevassa höyrylaivassa. Hän sanoo voimansa hankkia minulle lääkärin-viran samassa laivassa; palkkaedut ovat kuusi killinkiä päivässä, lukuun ottamatta matkustavaisten lahjoja, jotka joskus voivat nousta viiteen puntaan matkalta, ja vapaa ylöspito paitsi maissa ollessa. Siinä voisin kohta säästää rahoja hankkiakseni itselleni pienen kodin; mutta en voinut päättää ennenkuin sain kuulla neuvonne, neiti Margery."

"Nepä suuria uutisia olivat, herra Bell!" huudahti rouva Moes, ennenkuin ennätin sanaakaan virkkaa, "pojalle, joka on kadulta otettu. Se on todellakin suuri etu sekä teille että neiti Margerylle, kun tulette oikeaksi tohtoriksi, ettekä tuommoiseksi puoskaroitsijaksi, jolla on lääkemarjoja, joilla kaikki taudit parannetaan; Fede nyrpistää vaan nenäänsä niille, eikä salli tuoda vähintäkään rasiaa silmiensä eteen."

"Vai aiot matkata luotamme Kor?" sanoin jotenkin alakuloisena; ajatukseni olivat näet kiinnitetyt Stefaniin.

"Luulen, ett'en voikaan jättää teitä, neiti Margery", sanoi hän silmäten minua kauniilla silmillään. "Jos jotakin tapahtuisi teille poikessa ollessani, saattaisi se minut murheelliseksi."

"Elä sitä ajattele, Kor", sanoin; "elä sitä ajattele. En kaikesta maailman hyvästä tahtoisi olla sinulle esteenä ja toivon kohta saavasi oman kodin."

"Oi, jospa se jo minulla olisi!" huudahti hän syvästi huoaten; "silloin tulisitte siihen asumaan, neiti Margery, aivan kuin olisitte oma rakas, hellä äitini, niinkuin minulle aina olettekin ollut."

Fede katsoi häneen ilosta sädehtivin silmin ja Kor hymyili onnellisen näköisenä.

"Näen sen niin selvästi kuin mahdollista", sanoi hän, "pieni, sievä koti, hauska ja valoisa, täynnä semmoisia kukkaisia, joita enimmästi rakastatte ja lapset, jotka ympärillänne leikittelevät ja kutsuvat teitä tädiksi. Ettekö mielellänne kuulisi heidän kutsuvan teitä pieneksi tädiksi, neiti Margery?"

En voinut sanaakaan virkkaa, ajattelin niitä lapsia — Stefanin lapsia, jotka eivät koskaan minua tädiksi nimittäisi. Pääni ja käteni vapisivat entistä enemmän.

"Oi, mikä teitä vaivaa?" kysyi hän hellästi. "En tahtonut huolettaa teitä. En tahdo jättää teitä, jos olette kipeä. Sentähden haluan itselleni omaa kotia, että silloin asuisitte luonani ja minä saisin hoitaa teitä. Kotini tuntuisi kolkolta, jos te, neiti Margery, ette olisi siellä; te, joka olette tehneet minut siksi, mikä olen. Jos matkalle lähden, on se osaksi teidän, osaksi toisen tähden."

"No sen minä sanon!" huudahti rouva Moes, "en konsanaan ole kuullut kenenkään kirjastakaan niin kauniisti puhuvan: vahinko vaan ett'ei neiti Margery ole muutamia vuosia nuorempi tai herra Bell muutamia vanhempi."

"Oi täti!" huudahti Fede närkästyen, "kuinka voitte noin puhua?"

"Fede herttaiseni", vastasi hän, "kummallista on todellakin, että täti raukkasi, vaikka hän on leski, ei saa suutansa avata, sinun keskeyttämättä häntä tuolla kiivaalla tavallasi ja nyt vielä herra Bellin kuullen, joka on oikea tohtori."

Hän alkoi nyhkyttää ja peitti muotonsa nenäliinaansa, sillä välin kuin me koetimme puhella muista aineista. Sitten ei hän enää tullut hyvälle tuulelle ja hetken kuluttua sanoin ajan olevan lähteä, eikä kukaan sanonut sitä vastaan; otin siis hattuni ja päällystakkini ja jätin hyvästi. Kor nousi myös seuratakseen minua.

"Tahtoisitko, Margery, että seuraisin sinua kotiin?" kysyi Fede alakuloisena. "Tänään en ole kävellyt muuta kuin työpaikkaani ja tulisin nyt mielelläni kanssasi."

Tiesin, ett'ei hän mielellään jäänyt yksin rouva Moesin kanssa, joka oli alkanut veisata vanhaa virttänsä ja joka nyt itkisi ja vaikeroisi siksi kuin hän levolle menisi.

"Tule vaan", sanoin, "Kor saattaa sinut sitten kotiin."

Kor oli kyllä iloinen saada tehdä sen.