SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kornelius Bell.
Fede juoksi jo edeltäpäin, sytytti kynttilän ja piti sitä kaiteen yli Korin ja minun astuessa portaita ylös. Valo lankesi hänen kauniille kasvoilleen, ja suloisen näköinen oli hän punaisine huulineen, joiden välistä hänen valkeat hampaansa näkyivät, ja tummansinisine silmineen, jotka meitä katselivat! Korin käsivarsi vapisi ja hän kompastui ensi askeleella; ymmärsin sen hyvästi, enkä mitään virkkanut.
Huoneeni näytti kolkolta, sillä minulta oli tänään puuttunut halua järjestää sitä ja takasta oli tuli sammunut, ainoastaan vähän tuhkaa oli jäljellä. Kor teki tulta ja Fede liehui ympäriinsä ja järjesteli pienellä kädellään kaikki, mikä ei paikallansa ollut. Luulen tämän kumpaisestakin olleen hauskaa; silloin tällöin auttoivat he toisiaan ja olivat ikäänkuin lapset, jotka talosilla ovat. Tämä oli kaunis ja miellyttävä näky, jota katsellessani Stefan ja huoleni melkein unhottuivat.
Kor on sittemmin sanonut, ett'ei hän ajatellutkaan sitä, joka nyt seurasi, ett'ei hän aikonut sitä tehdä ja mieluisemmin olisi tehnyt sen toisella tavalla. Järjestettyänsä kaikki, kantoi Fede pienen renkkunsa istuimeni viereen, istautui sille ja pani päänsä syliini, niinkuin hän ennen lapsena ollessaan, läksyjensä opittua, usein oli tehnyt. Kor seisoi hetken katsellen häntä ja minua, sitten lankesi hän polvilleen toiselle puolelleni ja pani kätensä aivan lähelle Feden vaaleita kiharia. Feden kasvoja en voinut nähdä, vaan Korin hehkuivat ja hänen silmänsä loistivat toivosta ja levottomuudesta.
"Neiti Margery", huudahti hän, ja sanat tulvailivat hänen huuliltaan, ikäänkuin ei mikään voima olisi voinut pidättää niitä, "sanokaa Fedelle, ett'ei koti meille kummallekaan olisi mistään arvosta, ell'ei hän olisi siellä. Tiedän ett'en ole kylliksi hyvä hänelle. Ei äyriäkään minulla ole tarjota hänelle, hän tietää kuka olen, että olen ystävittä, suvutta, yksinäinen ja köyhä, ett'ei ole ketään, joka minua eteenpäin auttaisi, niin, olen nimettäkin — köyhä Korpral Bell, jonka kadulta korjasitte, kun jo olin lontoolaiseksi meripurlakaksi tulemaisillani. Ilman teitä olisin tällä erää luultavasti rosvo. — Ei, en voi häntä enää ajatellakaan!"
Miten hiljaa ja ääneti huoneessa oli Korin vaiettua! Kuuntelin sanoisiko Fede mitään tai antaisiko hän minkäänlaista merkkiä, vaan hän ei tehnyt kumpaakaan. Luultavasti ei hän kuullut Korin puhetta. Minäkään en voinut mitään virkkaa, vaikka kyllä toivoin asian päättyvän Korin mielen mukaan. Tämä oli heidän keskensä päätettävä, heidän, joita enimmästi rakastin maailmassa; nyt entistä enemmän, kun Stefan oli hyljännyt minun.
"En sano, ett'en koskaan enää tule onnelliseksi", sanoi Kor sortuneella äänellä, ikäänkuin hän olisi tuntenut kaiken loppuneen, eikä toivon sijaa enää löytyvän. "Niin pian kuin voin hankkia itselleni oman, vaikka kuinka vähäisenkin kodin, tulette te, neiti Margery, luokseni asumaan, ja aikaa voittaen tulemme kyllä onnellisiksi. Liverpoolia lähellä sen tulee olla, voidakseni jolloinkulloin käydä kotona, siksi kuin maalla voin saada jonkun ammatin. Meillä on kylliksi työtä ja kun rakastamme Jumalaa ja toisiamme emme koskaan voi tulla peräti onnettomiksi. Kenties Fedekin tulee meitä tervehtimään, sillä tiedän hänen rakastavan teitä paljon. Miten tervetullut hän on pieneen kotiimme! Lupaa minulle Fede, että aina olet neiti Margeryn ja minun ystävä."
Hän kosketti sormellansa hiljaa Feden päätä, mutta Fede ei vastannut mitään, puristi vaan kovasti kättäni.
"Monta miestä löytyy, jotka voivat tarjota hänelle paljon enemmän kuin minä", pitkitti Kor ja äänensä kävi yhä levollisemmaksi ja vakaammaksi, "enkä soisi hänen menettävän pienintäkään mukavuutta tai iloa minun tähteni, vaan ei kukaan voi rakastaa häntä enemmän kuin minä."
Nyt vaikeni hän jälleen ikäänkuin toivoen Feden jotakin sanovan. Hohde oli kadonnut hänen poskiltaan ja hän näytti nyt yhtä alakuloiselta kuin hän viimmeiseksi kuluneilla viikoilla Stefania etsiessään oli näyttänyt. Sydämmessäni kärsin hänen kanssansa ja olin vähän nurpeillani Fedelle.
"Etkö Korille mitään vastaa?" kysyin vihdoin.
"Hän ei ole minulle mitään virkkanut", sanoi hän; "koko ajan on hän puhunut sinulle, Margery."
Tämä osoitti niin selvästi Feden vastustus-halua, ett'en voinut olla hymyilemättä.
"Hän kysyi, lupaatko aina olla minun ystäväni, vaan et mitään vastannut."
"Oi, kyllä kai olemme ystävät", vastasi hän; "olen varma siitä, ett'en koskaan halua riidellä — en koskaan sinun kanssasi, rakas, vanha Margery."
Tämä sanottiin niin ystävällisesti, ett'en enää voinut olla suutuksissa häneen, vaikka Korin tähden olin murheissani. Hän laski taas kätensä Feden päälle, vaan tämä lienee luullut sitä minun kädekseni, kosk'ei hän liikahtanut.
"Fede", sanoi hän, "tahdotko vastata, jos sinulle puhun?"
"Mieluisemmin kuulen sinun Margerylle puhuvan", sanoi hän.
Taas yksi Feden pienistä oikuista, jotka aina katosivat kuin kuura päivän paisteessa, kun vaan hymyillen katsoi häneen. Hän ei kohottanut päätänsä, eikä siis voinut nähdä Korin muotoa, vaan kuuli miten rukoileva hänen äänensä oli.
"Fede", sanoi hän, "tunnet kaikki elämäni vaiheet, tiedät, kuka olen ja mitä neiti Margery on tehnyt edestäni; tiedätkö?"
"Tiedän kaikki", kuiskasi Fede.
"Saattaako se sinua pelkäämään, ett'en olisi sinulle otollinen?" kysyi Kor; "estääkö se sinua rakastamasta minua? Jos olet ystäväni, niin sano suora totuus, Fede."
"Ei", kuiskasi hän.
Silloin kalpeni Kor niinkuin se, joka on viimmeistä ratkaisevaa askelta ottamaisillaan.
"Rakastatko minua Fede — rakastatko vai etkö?" kysyi hän.
Kuuntelin Feden vastausta, kenties yhtä levottomasti kuin Kor. Hänen liikunnossaan oli jotakin tuskallista; vaan Fede istui aivan hiljaa, kohotti ainoastaan oikullisesti olkapäitään, samoin kuin ennen lapsena oli tehnyt, ollessaan itse-päisellä ja huonolla tuulella. Hän ei nähnyt, miten kalpea ja murheellisen näköinen Kor oli, eikä hän kieltävääkään vastausta antanut.
"Voitko rakastaa minua?" kysyi Kor muuttaen kysymyksensä ja laski kätensä vakaammin Feden päälle. Ei vieläkään tyttö mitään virkkanut, veti vaan hiljaa Korin käden alas ja painoi sen huuliansa vasten.
En koskaan ollut tuntenut niin mieltäni liikuttavaa rakkauden ja hellyyden tunnetta kuin silloin. Nyt vasta tiesin, mikä todellinen rakkaus on. Ei kukaan Korin kaltainen ollut rakastanut minua tyttönä ollessani. Tosin oli minullakin ollut kosijoita ollessani kotona, vanhassa arentikartanossa, vaan ei kukaan heistä ollut Korin kaltainen. Jos minä en heille myöntävää vastausta antanut, löytyi toisia tyttöjä, jotka sen tekisivät ja jotka sopisivat heille yhtä hyvästi kuin minä, jonka vuoksi heille rukkasia antaessani en mielestäni mitään vahinkoa tehnyt. Vaan Korin muodosta voi nähdä ja äänestänsä kuulla, että jos Fede kieltävän vastauksen antaisi, poistaisi se kaiken valon hänen elämästään ja jättäisi sen kalpeaksi ja kolkoksi kuin talvipäivä. Tuntui taas aivan kuin varjo olisi laskeutunut silmilleni; nojasin päätäni istuimeni selkälautaa vasten ja heidän äänensä kuuluivat matalilta ja epäselviltä. Minun tuli olla varuillani, ett'en pyörtyisi niinkuin edellisenä päivänä. Ainoastaan vuorokausi oli kulunut siitä kuin Stefan oli karkoittanut minut luotansa ja kodistansa.
Kuulin Korin ja Feden puhelevan keskenänsä Korin vastaisista hankkeista. Nyt saattoi Fede puhua, eivätkä läsnäolostani enemmän lukua pitäneet, kuin jos en sanaakaan olisi kuullut; kumpikin oli näet tottunut ilmoittamaan minulle kaikki ajatuksensa. Tiesin pienen kodin, jonka Kor tuulitupana oli rakentanut, voivan muuttua todenperäiseksi muutaman vuoden kuluttua, sitten kuin hän kaikin voimin oli työtä tehnyt ja säästänyt. Tätä oli hauska ajatella ja tuumiella.
"En tiedä, puhunko tästä tädille", sanoi Fede hymyillen.
"Ethän hävenne minua?" sanoi Kor; se oli juuri hänen arka puolensa, ett'ei hän voinut ajatella itseänsä semmoisena kuin hän oli. Hän olikin niin äskettäin taas nähnyt kaikkea kurjuutta ja viheliäisyyttä, joka syrjäkartanoissa ja kujilla vallitsi, eikä voinut sitä unhottaa.
"Hävetä sinua!" huudahti Fede. "Ei, minä ylpeilen sinusta ja niin tekee
Margerykin. Olemme aina ylpeilleet Korista, emmekö ole? Tohtori
Kornelius Bell! Se on parempi kuin Korpral Bell!"
"En vielä ole tohtori", sanoi hän, "vaan jos kerran olen portaille astunut, niin elä pelkää, ett'en niitä ylös kiipeä, sinun tähtesi."
He olivat luonani siksi kuin muistutin heitä, että jo oli aika mennä kotiin. Takkalautakon yläpuolella oleva vanha, suuri hopeakello, jota eno Simister sen tarkan käynnin tähden Margeryksi nimitti, kävi jo yhtätoista, vaikk'ei kukaan meistä kuullut Abbey kellon lyövän. Nyt oli minun vuoroni seisoa portailla ja suojella kynttilää vedolta, heidän astuessa käsi kädessä portaita alas, juurikuin kaksi lasta. Ajattelin miten nuori ja kaunis Fede oli ja miten minä olin harmaapäinen, laiha ja vanhan näköinen. Voiko hänen muotonsa koskaan muuttua samanlaiseksi kuin minun? Sama ajatus näkyi heränneen Korissa hänen katsoessa minuun, hän loi näet äkkiä silmänsä Fedeen, joka hymyillen heitti suukkosia minulle. Ei, samassa määrässä kuin Fede vanheni, vanhenisi Kor myös hänen rinnallaan; hänen vanhuutensa ei siis tulisi samankaltaiseksi kuin minun.
"Jumala siunatkoon heitä kumpaakin!" sanoin mennessäni takaisin yksinäiseen huoneeseni. Kuinka paljon iloisemmalta se nyt näytti; oli kuin näiden kahden rakkaus ja onni olisi poistanut jotakin eilisen illan mielikarvaudesta. Se ei enää ollut niin maahan painava. Kovin suruni oli ohitse ja uusia toiveita, uusia ilon aineita oli elämäni tielle koittanut. Korin pieni, sievä koti oli tulevaisuudessa jossakin edessämme, jos niin oli Jumalan tahto. Jos Jumalan tahto olisi, että minä en koskaan astuisi sen kynnyksen yli, olisi se kumminkin koti, jossa minua säilytettäisiin uskollisessa ja rakkaassa muistossa; jos sinne en koskaan tule, on se sentähden, että jalkani ovat astuneet kultaisen kynnyksen yli Isäni huoneesen.
Murhe oli kumminkin kohdannut minua ja yhdistynyt elämääni. Niin on kenties Golgathakin muistunut Herralle Kristukselle ilon hetkenä, kun Hän ylösnousemisensa jälkeen kohtasi opetuslapsiansa. "Pistä sormes tänne", sanoi Hän, "ja katso minun käsiäni; ja ojenna kätes tänne ja pistä minun kylkeeni!" Oi, naulojen ja keihään jäljet olivat vielä, ja muisto Gethsemanesta ja Golgathasta on vielä Hänen sydämmessänsä, vaikka Hän nyt istuu Jumalan istuimella. Mikä ilo Hänellä olisi ollut, jos Hänen omansa olisivat vastaanottaneet Hänet, kun Hän heidän luoksensa tuli!