SEITSEMÄS LUKU.
Kelloseppä ja filosofi.
Seuraavana aamuna en ollut hyvillä mielin. Jo aikaiseen menin alas suureen huoneesen, jonka eilen olin nähnyt ja huomasin olevani taas näkymätön muille paitsi miehille, jotka vieraita palvelivat. Toivoin näkeväni iloisen emännän, joka ystävällisesti puheli kanssani, samoin kuin "Aurinko" ravintolan emäntä. Olin ajatellut, kuinka hänelle kertoisin aikeistani ja kysyisin, tietäisikö hän, kuka tarvitsisi emännöitsiää maalta. Semmoista emäntääpä ei näkynytkään. Istahdin pöydän ääreen lähelle ovea, sillä minulta puuttui rohkeutta astua peremmäksi, ja eräs nuori mies toi minulle anotun eineen.
En ollut vielä päättänyt ensiksi mennä eno Simisterin luo, vaan koska ei ollut emäntää, jonka kanssa asiasta olisin voinut keskustella, ei minulla ollut muuta neuvoa. Tiedusteltuani tytöltä, jota eilen olin puhutellut, läksin etsimään enoni asuntoa pitkin noita kierteleviä katuja, jotka oikealla ja vasemmalla risteilivät toisiaan. Hälinä ja melu pyörrytti minua; tuhansittain rattaita jyrisi suurilla kivikaduilla, joka oli sangen häiritsevää. En koko maailmassa luullut löytyvän niin paljon kansaa. Tunsin itseni voimattomaksi seuraamaan tuota innokasta, meluavaa joukkoa, joka liikkui niin paljon sukkelammin kuin minä, joka kiirehtimään en ollut tottunut. Maito- ja voipyttyjen kuin myös muona-vasujen kantaminen päälaella oli ehkä saattanut käyntini hitaaksi ja jäykäksi, toisenlaiseksi kuin Lontoon kansan. Tuskin tiedän, missä suhteessa muista erosin, vaan erilaiseksi tunsin itseni ja moni vastaan tulijoista katsoi tuimasti minuun, ikäänkuin olisi nähnyt, että olin outo senkaltaiselle liikkeelle. Lienen kulkenut kierto teitä ennenkuin Ludgatemäelle tulin. Verkalleen astuin sitä eteenpäin ja huomasin edessäni Pyhän Paavalin kirkon. Sen torni kohosi korkealle toisten tornien yli ja sen kupeva katto esiytyi selvästi taivasta kohti. Tätä en paljon katsellut, sillä sydämeni sykki kovasta ahdistuksesta ja silmäni etsivät kaikkialla Pyhissävaeltajain-katua. En missään voinut sitä löytää ja vaikka monta kulki edes ja takaisin, näytti jokaisella olevan niin kiire, ett'en uskaltanut heiltä kysyä. Vihdoin näin kolme pientä lasta leikittelevän kovilla sileillä katukivillä; he olivat laihoja ja ryysyisiä, mutta tirkistelivät suuriin myymälöiden ikkunoihin sitä arkuudetta, jota minä tunsin. Vanhin heistä oli noin yhdeksänvuotias poika, jolla ei ollut muuta yllänsä kuin kulunut paita ja housut, jotka olivat niin suuret, että hänen oli täytynyt kääriä ne alhaalta ja sitoa ne seililangan säikeellä. Minua kummastutti nähdä tuommoisten lasten seisovan ja katselevan suuria jalokiviä ja kallisarvoisia silkkivaatteita myymälöiden ikkunoissa. Poika huomasi minun vakaasti katselevan heitä ja sysäsi toista käsivarteen. "Katso", sanoi hän, "tuolla seisoo eräs nainen ja hymyilee meille."
"Poikani", sanoin ottaen rahaa kukkarostani, "tiedätkö missä
Pyhissävaeltajain-katu on?"
"Jos minä tiedän", sanoi hän, "sen kyllä luulen tietäväni; jokainen, jolla on silmät päässä, tietää missä se on."
"Neuvo se minulle", sanoin, "niin saat tämän rahan."
Tuossa paikassa syöksi hän kadun poikki, kiertelihe ajajain välitse ja seisoi jo toisella puolella, käskien minun seurata. Vaan välillämme oli ikäänkuin tulvaileva virta ja kumpikin seisoi puolellaan. Näen hänet vielä vilkkaan ja terävän näköisenä, mustana ja likaisena, vaan hyvin suloisesti hymyillen. Hän olisi ollut kaunis lapsi, jos hän olisi ollut herrasmiehen poika. Mielistyin heti häneen, sillä hän oli ensimmäinen, joka minulle hymyili astuttuani Lontoon kaduille. Hän tuli heti takaisin ja seisoi vieressäni, siksi kuin tie tuli vapaammaksi, jolloin juoksimme kadun poikki pitäen toisiamme kädestä.
"Tässä on Pyhissävaeltajain-katu", sanoi hän ja pujahti kahden huoneuksen välissä olevaan holvikkaasen solukkaan, joka oli niin leveä, että yhdet rattaat pääsivät siitä kulkemaan. Holvin toisessa päässä oli kapea polveileva katu kartanoine molemmin puolin, joiden katot melkein koskettivat toisiaan, tai ainakin näyttivät estävän taivaan näkymästä. Täällä tunsin itseni levollisemmaksi, kuin noilla suurilla kaduilla, ja voin taaskin kuulla oman ääneni.
"Tässä on rahasi, poikani", sanoin. "Mikä nimesi on?"
"Miksikä sitä tahdotte tietää?" kysyi hän jotensakin kiivaasti.
Tuskin tiesin, mitä vastaisin. Kun joskus joku lapsi Kondoveristä tuli kartanoomme, kysyin aina nimeänsä, vaan heidäthän tunsin melkein kaikki. Mitä hyödyttikään kysyä tuolta Lontoon pojalta nimeänsä.
"En pelkää sitä sanoa", sanoi hän ja katsoi suoraan minuun; "nimeni on Korpral ja äitini nimi on Bell. Minä olen Korpral Bell, kun se on oleva pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."
"Vaan eihän Korpral ole ristimä-nimesi", sanoin, "lienee sinulla toinenkin nimi?"
"Toista en ole saanut", vastasi hän vakaasti; "Korpral Bell, kun se on oleva pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."
Verkalleen astuin eteenpäin epätasaista kivikatua, jonka kivet jalkojani haavoittivat, ja poika seurasi minua.
"Mitä etsitte?" kysyi hän.
"Etsin kelloseppää, jonka nimi on Simister", vastasin.
"Miksi ette sitä heti sanoneet!" huudahti Kor; "hän kuuluu ystävieni lukuun. Sillä tarkoitan, että olen se poika, joka harjaa hänen saappaansa ja takkinsa. Hänet luulen kyllä tuntevani; hän asun tässä lähellä."
Nyt oli minun vuoroni seurata, sillä poika tallusti eteenpäin paljain jaloin, vähän matkaa edelläni, ja osoitti sitten erään kellosepän myymälän ikkunaan. Se oli pieni puoti, jossa oli vähäpätöinen, tomuinen ikkuna, jonka sisäpuolella rippui kelloja rivittäin; useammat hopeasta ja hyvin vanhan-aikuisia, jonka jälkeenpäin huomasin, sillä nyt olin liian levoton tarkastamaan niitä, enkä myös ymmärtänyt niiden arvoa. Näin pienen, laihan miehen, joka istui niin syvään kumartuneena työnsä yli, että paljas päälakensa näkyi; hänellä oli suurennuslasi ja hän piti kelloa kaasun-valossa. Kun nyt seisoin ja tirkistelin ikkunasta sisään, kohotti hän päätänsä ja minuun katsoi utelias ryppyinen muoto, Kondoverin kirkossa olevien veistettyjen tammikuvien kaltainen.
"Hän on hyvä kelloseppä", sanoi Korpral Bell innokkaasti, "jos minulla olisi kello, antaisin hänen aina korjata sen."
Epäillen avasin suljetun oven, astuin pienen kauppapöydän luo ja nojasin kumpasenkin käteni siihen; olin näet hyvin levoton, enkä voinut sanaakaan virkkaa. Eno Simister seisoi toisella puolella ja katsoi ylös minuun, sillä hän oli minua päätä lyhempi; silmänsä olivat terävät ja omituisella tavalla asetti hän lasin silmällensä, jonka hän sitten silmäkantta liikauttamalla yht'äkkiä pudotti; tämä oli minusta hyvin kummaa.
"Mitä tahdotte, rouva hyvä?" kysyi hän karkealla ja räikeällä äänellä.
"Eno Simister!" vastasin vapisevalla äänellä, "minä olen Margery Beade, isäni on kuollut, minä olen tullut luoksenne tänne Lontoosen."
Nyt oli hänen vuoronsa hämmästyä. Hän pani taas lasin silmällensä ja katsoi minuun, samoin kuin hän oli kelloon katsonut, minun ikkunasta tirkistäessäni. Ryysyinen poikakin vierelläni katsoi ällistäen minuun.
"Margery Beade!" kertoi hän harvaan; "mutta poikalastahan minä isältäsi kirjoitin ja siitä on jo kulunut monta pitkää vuotta. Minä inhoon vaimoväkeä, ne juoksevat yhtenänsä juorutellen, ja sitten he saavat hermokohtauksia, ovatpa vielä siivottomia ja saattavat pölyn liikkeelle, missä vaan kulkevat; kahteenkymmeneen vuoteen ei yksikään vaimonpuoli ole astunut portaitani ylös. Hyvin kyllä arvaan teilläkin olevan noita pitkiä, likaa lakaisevia hameita, joista naiset niin paljon pitävät."
Hän nousi varpailleen tirkistelläkseen kauppapöydän yli; vaan hameeni oli maalla tehty ja ulottui ainoastaan nilkkaluuhun.
"Eno Simister", sanoin, "en ole tullut olemaan teille rasitukseksi. Olen voimakas ja voin ansaita elatukseni; vaan olette ainoa sukulaiseni, paitsi Stefania, ja hän on kaukana. Tulin luoksenne, koska olette äitini veli, vaan jos naisia inhootte, niin menen tieheni."
Aioin lähteä hyvin alakuloisena ja raskasmielisenä, vaan Kor tarttui minuun molemmin käsin ja piti niin kovasti kiinni, ett'en paikaltani voinut liikahtaa.
"Jää tänne!" huudahti eno Simister, "jää tänne, sisareni tytär, Margery. Minä olen filosofi ja vihaan vaimoja. Vaan olento parka, ethän itse valinnut tulla vaimoksi. Oletpa aivan sisar raukkani näköinen ja omaa sukuani, sentähden et näin saa luotani lähteä. Jumala siunatkoon sinua, Margery! Kolmeenkymmeneen vuoteen en ole nähnyt ketään sukulaisistani."
Hän oli äkisti tullut kauppapöydän ulkopuolelle ja seisoi edessäni kyyristyneenä ja kuihtuneena vanhuudesta. Tunsin rakkauteni virtaavan häntä kohtaan; kumarruin ja suutelin häntä, kuten isääni olisin suudellut. Syvä punehdus levisi hänen kasvoilleen, vaan vihastuneelta hän ei näyttänyt. Hän avasi puodin toisessa päässä olevan oven ja meni yläkertaan vievän portaan luo; Korin käski hän panna vitjat ovelle ja ääntää, jos joku ostaja tulisi, ja sitten hän saattoi minut kotiinsa, joka nyt monta seuraavaa vuotta oli oleva minunkin.
Huoneita oli ainoastaan kolme, nimittäin: keittiö, erittäin siisti, pieni makuuhuone ja eräs aivan pieni komero, jossa oli niin kapea vuode, että siinä tuskin oli sijaa kääntyä. Eno Simister osoitti sen minulle.
"Tuon ostin poikalapselle, josta isällesi kirjoitin", sanoi hän, "vaan jos se sinulle kelpaa, ja jos tulet toimeen vanhan filosofin kanssa, joka ei ole tottunut naisten seuraan eikä heidän tapoihinsa, niin voit jäädä luokseni hänen sijaansa. Mielelläni pidän sinut luonani, kun vaan olet siisti ja hiljainen; alan jo vanheta ja tarvitsen jonkun, joka hoitaa minua. Olen ajatellut ottaa Korpralin luokseni; vaan se olisi kenties uskaliasta, ja hän on liian nuori. Ei niin, että vaimo voisi hoitaa mitään kunnollisesti. Katso esim. naista, jolla on kello! Varma on että hän turmelee sen. Heidän kellonsa pysähtyvät alati, ponnistin katkeaa, ja milloin ne käyvät liian sukkelaan, milloin liian hitaasti. Minä inhoon myödä kelloja naisille."
Löydettyäni itselleni pienen loukon Lontoon suuressa erämaassa, olin yhtä iloinen kuin pääskyiset kotona löydettyänsä vanhat pesänsä; myöskin olin iloinen kun sain asua sukulaisen luona. Tiesin, että eno Simister tulisi murheelliseksi, jos jättäisin hänet yksinään vanhoilla päivillään, vaikka sekä puheensa että käytöksensä oli tylyä.
Kor seurasi minua näyttämään suorinta tietä ravintolaan ja hankkimaan minulle ajurin, joka kuljettaisi matkalaukkuni kotiin. Ajaessa istui hän ajomiehen rinnalla riemuten ja mutistellen suutansa toisille ryysyisille pojille pitkin katuja.
Samana iltana kirjoitin Stefanille ja kerroin eno Simisterin tarjonneen minulle kodin, ja eitä pysähtyisin hänen luonansa, ell'ei Stefan Australiassa tarvitsisi minua. Sitten tunsin itseni levolliseksi. Kohta totuin eno Simisterin tapoihin ja pidin hänen pienen kotinsa yhtä puhtaana, kuin se konsanaan oli ollut, ja hoidin häntä kaikin voimin. Hyvin hiljaista elämää vietimme ja ajottain kului päiviä ja viikkoja, ett'emme sanaakaan vaihtaneet. Luulen hänen tahtoneen ylläpitää filosofillisia mielipiteitään.