KAHDEKSAS LUKU.
Pyhän Paavalin tuomiokirkko.
Jos tuntematon olisi huomannut nykyistä elantotapaani, olisi hän kenties sanonut sitä pimeäksi ja kolkoksi; vaan kuinka voipi löytyä pimeyttä, kun koko sydän on täynnä valoa? Minusta tuntui aina kuin sydämessäni löytyisi kätkettynä salaisuus, jonka ainoastaan puoleksi tunsin ja jonka toinen puoli oli salattu ainoastaan sen verran, että voin aavistaa sen. Halpa ja köyhä oli oloni, mutta niin oli Hänenkin, työmiehen Pojan! Jos raamattu ei olisikaan kertonut Hänen olleen köyhän, olisin Hänen sanoistansa sen tietänyt. Kuka olisi puhunut vanhojen vaatteiden paikkaamisesta uudella, tai voinut puhdistaa huonetta hyväksi, joka ei olisi nähnyt äitinsä sitä tekevän? Toimittaessani semmoisia askareita ja sadottain muita samankaltaisia, tiesin Hänen tarkoin tuntevan ne, ja tämä saattoi ne suloisiksi minulle.
Eno Simisterin pienessä asunnossa ei minulla ollut tarpeeksi työtä, enkä aikaani voinut viettää tarpeettomien kalujen valmistamisella, joka muutamia naisia niin paljon huvittaa. Sitä paitsi vaivasi huoneen ahtaus silmiäni, ja liikunnon puute vaivasi jäseniäni. Päätettyäni päivän työt, oli minun tapa ottaa hattuni ja kaulavaatteeni ja mennä kävelylle, kulkien katua ylös ja katua alas. Ei noilla komeoilla kaduilla, joilla myymälät kallisarvoisine tavaroineen olivat katseltavana, vaan pimeillä ja ahtailla jotka olivat suuruuden ja rikkauden takana.
Silloin tällöin ilmautui siellä tilaisuus tehdä jotakin; milloin voin lohduttaa itkeviä lapsia, milloin auttaa jotakuta köyhää vaimoa, jolla oli liian raskas taakka kannettavana; rahoja minulla näet ei ollut antaa. En silloinkaan voinut kovasti tuomita, kun juopuneita vaimoja horjui ohitseni, jotka olisivat langenneet maahan, ell'en olisi auttanut heitä; sydämestäni surkuttelin heitä, niin oikein sydämestäni surkuttelin. Kuinka voinkaan soimata heitä, jos kurjuudesta ja saastaisuudesta, jossa elivät, pakenivat, voidakseen edes hetkeksi unhottaa ne. Toisinaan puhuin heille ystävällisiä sanoja ja he kuuntelivat minua. Mitään hyvää en tiedä vaikuttaneeni heidän seassaan, mutta nämät siivottomat, kurjat kadut, joilla senkaltaisia viheliäisiä olennoita kuljeskeli, vetivät minua enemmän puoleensa, kuin nuo suuret ja komeat, joilla komeoita ajokaluja alati liikkui.
Mutta siitä ei ole epäilemistä, ett'en Korille ollut hyödyllinen. Minä neuloin hänelle sukkia ja valmistin siistin sunnuntaipuvun eno Simisterin vanhoista vaatteista. Kor oli pieni, sievä ja kiltti poika, joka ei koskaan laiminlyönyt aamu-töitään, sukia enon saappaita ja laasta puotia puhtaaksi. Ei aikaakaan niin kertoi hän minulle, miten vaivaloisesti äitinsä ja hän hankkivat elatusta ja asuinsijaa, ja mitä surkeutta ja viheliäisyyttä hän näki kurjissa hökkeleissä, joissa makasivat. Minä opetin häntä lukemaan ja kirjoittamaan, sillä hän oli melkein yhtä terävä poika kuin Stefan, ja kaikkea muuta, mitä taisin hänelle opettaa.
Tällä ajalla ei tullut yhtään kirjettä Stefanilta. Tästä en kuitenkaan ollut levoton, sillä olihan Australia niin kaukana etäällä, ett'eivät kirjeet voineet niin sukkelaan joutua. Mutta kun kuukausi kuukaudelta kului — kaksitoista kuukautta olin jo eno Simisterin luona ollut — ja monta kirjettä olin jo kirjoittanut, vastausta saamatta, aloin käydä levottomaksi ja kaipasin häntä niinkuin kuollutta. Nyt kulin alati salainen murhe sydämessäni, jonka samoin kuin salaisen ilonikin ainoastaan puoleksi tunsin, vaikka helposti voin toisenkin puolen arvata. Stefan oli minulta hävinnyt, eikä enää voinut olla elävissä, sillä silloin hän olisi kirjoittanut minulle kaukaisesta maasta.
Usein menin murheineni lähellä olevaan Pyhän Paavalin suureen kirkkoon, joka nyt tuli minulle rauhalliseksi lepopaikaksi, samoin kuin puutarha vanhassa kodissani. Siellä hämärässä, kirkon korkean katon alla, ympäröitynä kaupungin hälinältä — joka oli niin yhdenlainen kuin mehiläisten surina ja kumminkin niin eroava siitä — kävelin verkalleen käytäviä pitkin, ikäänkuin kovan marmorin sijassa jalkojeni alla olisi ollut varjokas nurmikäytävä. Usein pysähdyin erään muistopatsaan luo, joka kuvasi kaksipuoleisia ovia, koristetut enkeleillä, jotka seisoivat ikäänkuin odottaen avaamisen hetkeä, jolloin ylienkelin torvi on kaikuva taivaan läpi. Toiseen oveen oli piirretty: "Siksi kuin päivä viilenee ja varjot pakenevat." Nämä sanat pidin alati mielessäni, sillä kaikkihan oleskelemme varjojen laaksossa, odottaen aamu-päivän koittoa. Ei pimeydessä, mutta kuitenkin varjossa; sillä se valo, joka täällä meille loistaa, on ainoastaan kuuvalon kaltainen, joka sopii heikoille silmille, semmoisille kuin meidän, jotka usein ovat kyyneleillä himmentyneet. Hyvin suloisesti ja rauhallisesti se kumminkin loistaa, mutta ei aamuauringon loistavalla valolla, joka virtaillen kuin joki levenee kalvakkaan taivaan ja varjokkaan maan yli. Toisessa ovessa seisoi: "Ne jotka Hänen varjossaan oleskelivat palaavat jälleen." Niin, myöskin hauta mustine pimeyksineen, jota ei ainoakaan silmä voi läpi tunkea, kuin aivan vähän, myöskin se on Hänen varjonsa. Kuolleet ovat siellä niinkuin ne, jotka väsyneenä päivän helteestä lepäävät suuren kallion siimeksessä, he palaavat jälleen kun joka varjo, myös haudankin, on paennut; ilolla he jälleen palaavat, ijankaikkinen riemu on oleva heidän päänsä yli.
Vaivannäkö, joka minulla oli Korista, saattoi hänet rakkaaksi minulle. Luulen sen olevan asian luonnossa, sillä en koskaan ole nähnyt vaivaa jonkun edestä, tuntematta mieltymystä häneen. Kun eräänä aamuna tapasin hänet alakuloisena — niin alakuloisena kuin poika hänen ijällänsä voipi olla — en voinut olla sitä huomaamatta.
"Onko mitään tapahtunut Kor?" kysyin häneltä.
"Ei, mutta äitini — —", vastasi hän. "Hän on niin mieletön, että sanoo kohta kuolevansa. Hyvin laiha hän on, neiti Margery, ja luut pistävät niin terävästi esiin kuin mahdollista; mutta varma on, että kyllä löytyy ihmisiä, joissa ei ole kuin luu ja nahka. Eivät kai ihmiset siitä kuole, että laihoja ovat, vai kuinka?"
En tietänyt, mitä vastaisin, sillä en koskaan ollut nähnyt Korin äitiä. Tämä tapahtui oltuani ainoastaan muutamia kuukausia eno Simisterin luona, jolloin aivan vähän olin köyhiä nähnyt, paitsi kulkiessani heidän kaduillaan ja kujillaan ja käydessäni heidän kurjissa asunnoissaan, haluten koota kaikki heidän lapsensa ja viedä heidät maalle, tuoreille, viheriäisille niityille. Lupasin käydä tervehtimässä Korin äitiä. Iltapuolella seurasin Koria katu kadulta, jotka kaikki olivat ahtaita ja likaisia, siksi kun tulimme erääsen pihan pohjassa olevaan huoneukseen, jossa hän avojaloin juoksi portaita ylös ja jossa minun piti tarkoin kääriä vaatteeni ympärilleni, ett'eivät seinuksiin koskisi, silloin niitä en enää olisi voinut käyttää. Arvelin minne poika aikoi mennä, kun näin hänen alkavan kiivetä tikapuita ylös, joiden yläpää ulottui katossa olevan neliskulmaisen aukon läpi, kummiukin seurasin häntä ja tulin pieneen soppeloon ullakolla, jossa ei ollut muuta kattoa kuin kattotiilit, ja joka oli niin matala, etten suorana voinut seisoa. Siinä ei ollut ikkunaakaan, ainoastaan ullakon toisessa päässä pieni aukko, jonka eteen oli pantu lauta, joka poisti sekä kylmän tuulen että valon. Kor otti sen pois, ja nyt katselin ympärilleni. Tuolla kattotiilien alla makasi ryysyläjällä vaimo, laiha kuin luu ja nahka, palavin silmin, jotka katsoivat minuun petoeläimen katseella, joka ansaan tarttuneena ponnisteleikse irti päästäksensä. Tuon katseen olin usein nähnyt, kun rengit olivat pyytäneet jonkun eläinraukan, enkä koskaan kestänyt sitä nähdä.
"Tässä tulee neiti Margery teitä tervehtimään", sanoi Kor, työntäen minua esiin. Vaimon silmät kiiluivat koko ajan, ikäänkuin hän olisi tahtonut päälleni hyökätä, jos vaan voimia olisi ollut.
"Voinko jotakin tehdä auttaakseni teitä?" kysyin ja katsoin sääliväisesti kurjaan poloiseen, ja kun näin hänen vilusta värisevän, otin villahuivin yltäni ja levitin sen hänen päälleen, tukkien kupeilta ja jaloista viimaa estämään. Koko ajalla hän ei ottanut silmiänsä minusta.
"Kor", sanoin, "juokse kotiin ja tuo päällystakkini tänne!"
Hän kiiruhti pois silmänräpäyksessä ja minä istahdin laattialle ja otin vaimoa kädestä. Se oli kuin luurangon, ja vaikka hän värisi vilusta oli se polttava kuin tuli.
"Minun täytyy kuolla", kuiskasi hän sortuneella äänellä, ja peljästynyt katse silmissään.
"Pelkäättekö kuolla?" kysyin.
"Pelkäänkö!" huudahti hän melkein kiljaisten, "minua vaivaa kuoleman tuska. Kuoleman pelko minut tappaakin."
Siinä istuin nyt levollisesti puhellen, niinkuin äiti toisinaan puhelee peljästyneelle lapselleen ukon-ilman yöllä kovasti käydessä, ja Korin äiti kuunteli lapsen tavalla, pitäen kiinni kädestäni polttavilla sormillaan. Hetken kuluttua sanoi hän lauhkeammalla äänellä:
"Nyt en tunne tuskaa; puhukaa enemmän Hänestä."
Silloin kerroin hänelle köyhästä vaimosta, joka oli syntinen, eikä rohjennut astua Jesuksen eteen, vaan seisoi itkien Hänen takanaan ja kostutti kyyneleillään Hänen jalkojaan, vaikk'ei Jesus ensin näyttänyt hänestä lukua pitävän. Kun vaimo ei väsynyt, eikä mennyt pois, vaan yhä itki ja suuteli Hänen jalkojaan, kääntyi Jesus häneen sanoen: "Syntisi ovat anteeksi annetut, sillä olet paljon rakastanut; vaan se, jolle vähän anteeksi annetaan, on vähän rakastanut".
Korin äiti lepäsi kuunnellen ikäänkuin olisi peljännyt sanaakaan kadottaa, ja minä tiesin myös Kristuksen kuuntelevan. Sitten veti hän käteni polttaville huulilleen ja kysyi matalalla, juhlallisella äänellä:
"Antaisiko Jesus minun koskaan kostuttaa jalkojaan?"
Nyt tunsin, että kyyneleet, jotka hänen poskillansa vierivät, valuivat hiljaa kyynel kyyneleeltä Hänen jaloilleen. Jesus oli tullut hänen luoksensa ja odotti hänen katumus-kyyneleitänsä ja rakkauden-suuteloitansa, ja sanomaton ilo täytti sydämeni.
Nyt kuuluivat Korin askeleet portailta; hän astui sisään, tuoden päällystakkini, ja sanoi eno Simisterin tarvitsevan minua. Annoin hänelle muutamia penniä, joita minulla oli taskussani ja sanoin Korille, mitä hänen tuli ostaa; sitten jätin heidät, luvaten palata seuraavana päivänä.
Aamun koittaessa tuli Kor niinkuin ennenkin, vaan silmänsä olivat punaiset ja huulensa vapisivat kuin pienen lapsen. Heti huomasin, kuinka asian laita oli, ja kutsuin hänet ylikerrokseen, jonne hänelle olin valmistanut kupin kahvia.
"Äitini on kuollut", sanoi hän, koettaen pidättää nyyhkytyksiään; "hän käski sanoa teille, ett'ei hän enää peljännyt kuolla, sillä hän toivoi näkevänsä Jesuksen siellä, jonne hän nyt meni, ja ehkä Hän antaisi äitini seisoa takanaan ja kostuttaa Hänen jalkojaan. En tiedä, mitä hän tarkoitti, mutta niin hän sanoi."
Korin äidin hautajaisiin ei ollut paljon valmistamista. Seurakunta antoi haudata hänen, ja poika jäi turvattomaksi maailmaan. Sen jälkeen oli hän entistä enemmän luonamme, vaikka emme voineet antaa hänelle kaikkia tarpeitansa; eno Simister antoi hänelle yösijaa pienessä loukossa portaiden alla ja minä ompelin hänelle vaatteita ja annoin silloin tällöin ruokaa. Käskyläis-poikana toimitti hän asioita ja koska oli kelpo poika, otti eräs tohtori, jonka tunsimme, hänet palvelukseensa. Ja siten oli Korista huoli pidetty.