YHDEKSÄS LUKU.
Beden testamenttivarasto.
Kuinka sukkelaan vuodet kuluvat vanhettuamme! On kuin ajaisimme vaunuissa, virkeät hevoset edessä, jotka tietävät kotia lähestyvänsä ja kiiruhtavat kulkuansa sukkelammin sinne joutuakseen. Huomasin jo useampia harmaita hiuskarvoja ruskeassa tukassani, ja koko joukon hienoja ryppyjä silmäpielissäni. Eno Simisterissäkin oli suuri muutos tapahtunut, sillä näkö puuttui häneltä ja kätensä olivat kovin heikot työtä tekemään. Eräs nuori sälli oli joksikin ajaksi ottanut kaupan hoitaaksensa, ja tohtori Klarke kävi joka päivä enoani katsomassa.
"Minulla ei ole penniäkään jättää sinulle, Margery", sanoi hän eräänä päivänä, ikäänkuin itsekseen puhuen ja niinkuin olisi tahtonut, etten olisi kuullut sitä.
"Eno hyvä, elä sitä ajattele", vastasin iloisesti. "En pelkää kulkea missä hyvänsä sillä tiellä, jonka Herra on minulle määrännyt."
"Tahdon puhua tohtorille", jupisi hän levottoman näköisenä.
Tohtori Klarke tuli tavallisesti iltapuolella ja viipyi usein kauan aikaa, ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua jostakin eno Simisterille. Tänä iltana istautui hän takan ääreen ja aikomuksensa näkyi olevan viipyä.
"Olen levoton Margerystä", alotti eno. "Vaimo on kellon kaltainen ja tarvitsee miehen, joka vetää sen, määrää sen kulun kuin myös tarkastaa sen pääratasta. Minulla on ollut niin paljon tekemistä kellojen kanssa, ett'en vaimoihin ole tarvinnut puuttua. He ovat kaikki samaa laatua; mutta Margery on suurten kirkonkellojen kaltainen, jotka vedettyä kerran vuodessa voipi jättää omaan huostaansa, ja kumminkin käyvät yhtä tarkasti kuin vuosikin. Mutta kumminkin, tohtori, tarvitsee hän aika ajoin tulla vedetyksi; ja kuka sen tekee?"
"Oletteko tehneet testamenttinne?" kysyi tohtori.
"Olen", vastasi hän, "vaan paitsi huonekaluja, joilla hän voipi varustaa yhden huoneen ja saada muutamia penniä, ei hänelle jää mitään. Hän yhä vanhenee ja voimat vähenemät."
"Kuinka vanha olette, Margery?" kysyi tohtori.
"Viiden-viidettä vuoden", vastasin tuota pikaa, sillä juuri samana aamuna olin katsonut päivämäärän isäni raamatusta.
"Pelkään, ett'ei teille käsivarrestanne ole suurta hyötyä", sanoi hän; "työllänne ette voi elättää itseänne. Eikö teillä ole muita sukulaisia?"
Käsivarteni oli syynä, että ensin tutustuin tohtorin kanssa. Olin vahingoittanut sen, en tiedä miten, ja Kor houkutteli minua tohtorin luo menemään. Menin ulos ja kuljeskelin katuja pitkin siksi kuin eräällä ovella huomasin tohtori Klarken nimen. Hän kävi sitten usein luonani, mutta taisi aivan vähän auttaa minua. Oikean käsivarteni jänteet olivat olkapään ja kyynäspään väliltä katkenneet, eivätkä koskaan enää liittyneet, joten se vuosi vuodelta heikkountui.
"Hänellä oli velipuoli Australiassa", sanoi eno Simister, "mutta kymmenen vuotta tai enemmänkin on jo kulunut sitten kuin hänestä viimmeksi tietoja saatiin. Luulemme, että hän on kuollut; ainakin on hän Margerylle niinkuin kuollut."
Vielä niin pitkän ajan jälkeen vihlasi sydäntäni Stefania mainittaessa. Tuntui monta vertaa ikävämmältä kuin jos olisimme tietäneet, missä ja milloin hän kuoli. Tohtori istui miettivänä ja katsoi tuleen.
"No, mutta!" huudahti hän vihdoin lyöden kämmenen istuimen selkälautaan, "onhan meiltä Beden testamenttivarasto, ja sepä juuri sopivin onkin. Olen tuttu erään siihen kuuluvan asioitsijan kanssa, ja te olette seuran jäsen."
"Niin, mutta aivan vähän hyötyä minulla siitä on ollut", sanoi eno
Simister.
"Vaan nyt se Margerylle voipi tulla hyödyksi", sanoi tohtori, ottaen esiin taskukirjansa kirjoittaakseen nimeni ja ikäni. "No, kas niin! nimensä on Margery Bede; sehän on sama nimi kuin testamentissa. Lienette samaa sukua kuin perustaja?"
"En ole", vastasin, "kirjoitan nimeni Beade ja sukuni on aina asunut maalla, kaukana Lontoosta."
"Luulen testamentin olevan ainoastaan porvarien leskiä ja tyttäriä varten", sanoi eno.
"Se ei haittaa", vastasi tohtori; "jättäkää se minulle. Te teitte minulle hyväntyön, kun hankitte minulle tuon pojan Kor Bell. Minä opetan hänelle kirurgiaa, ja hän oppii yhtä hyvästi kuin puoli tusinaa noista Bartholomei-laitoksen pölkkypäistä. Jos hän hyvin käyttäytyy, otan hänet avukseni sairashuoneesen."
"Hän ei ole minun poikani", sanoi eno Simister; "hän on Margeryn. Luulin tekeväni hänelle hyvää, kun annoin hänen harjata saappaani ja puhdistaa puodin portaat; vaan Margery otti hänet huostaansa, opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, neuloi hänelle sukkia, ompeli hänelle siistit vaatteet ja auttoi häntä kaikella tavalla. Kor on Margeryn poika."
"Vai niin! Niinpä meidän tulee hankkia hänelle eläkeraha Beden testamenttivarastosta", sanoi tohtori Klarke.
"Niin tiettävästi, jos joku vaimon-puoli milloinkaan on ansainnut armeliaisuutta, niin on se Margery", jatkoi enoni. "Olenpa ruvennut ajattelemaan, ett'ei Kaikkivaltias menetellyt kovasti meitä miehiä kohtaan, kun Hän loi senkaltaisia vaimoja kuin Margery. Toisinaan toivon, että kuningas Salomo olisi tuntenut hänen, kuullakseni, mitä hän hänestä olisi sanonut; vaikka kyllä Margerylläkin on vikansa. Joskus olen ajatellut, ett'ei taivas olisikaan niin oivallinen paikka, jos kaikki enkelit olisivat vaimoja, niinkuin heitä kuvattuina näkee, paksuine kiekkuroine pitkin selkää ja pitkine viistävine hameine. Raamattu taas puhuu enkeleistä niinkuin he olisivat miehiä, nuoria miehiä, jotka eivät koskaan vanhene. Kumpiako luulette heidän olevan, tohtori?"
"Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi tohtori hymyillen.
"Siitä en olisi millänikään, jos siellä olisi muutamia senkaltaisia vaimoja kuin Margery", sanoi eno heikolla äänellä ja nojasi väsyneenä päätään istuimen takalautaa vasten. Tohtori katsahti häneen epäilevästi, koetti hänen valtasuontansa ja kääntyi hänestä vakaan näköisenä.
Tunsin itseni kummallisesti liikutetuksi, enkä voinut sanaakaan virkkaa, vaikka hän puhutteli minua, ikäänkuin olisi kysymykseen vastannut.
"Niin", sanoi hän, "parasta on, että hän pääsee levolle, minä lähetän Korin, joka voipi olla hänen luonaan koko yön. Muistakaa, ett'ette saa valvoa, yksi on kylliksi ja tarvitsette päivällä hoitaa häntä."
Puolen tunnin kuluttua tuli Kor, joka nyt oli pitkä kaunis-vartaloinen nuorukainen, ja kirkkaista sinisistä silmistään loisti miehuus ja jalous. Hän oli puettu yksinkertaiseen palvelijapukuun, ja kantoi kainalossaan kolme suurta kirjaa tohtorin kirjakaapista. Ensin kohotti hän etusormen otsalleen, jonkunmoiseksi tervehdykseksi, tuli sitten luokseni, otti minua kädestä ja kumartui ikäänkuin suudellakseen sitä.
"Neiti Margery", sanoi hän, "tohtori on luvannut, että teidän levätessä saan valvoa entisen isäntäni luona. Pysyäkseni valveilla on hän lainannut muutamia kirjoja, semmoisia, joissa on kummallisia ja kauhean pitkiä sanoja. Hän sanoo minunkin aikaa myöten tulevan tohtoriksi. Tokkos se lystiä olisi?"
Hän ei ollut vielä heittänyt pois entistä poikamaista puhetapaansa, mutta, kun tahtoi, taisi hän puhua entistä paremmin. Nyt huomasi hän hairahtuneensa ja punastui; sitten hymyili hän itsekseen ja seurasi minua eno Simisterin huoneesen. Näin hänen istautuvan kirjainsa ääreen; vuoteen uutimet olivat alaslasketut varjelemaan enon silmiä kynttilän valolta, jonka ääressä Kor istui. Siinä oli nyt uutimien toisella puolella terve, vilkas ja nuori muoto, ja toisella vanha, kuihtunut ja ryppyinen. Vanhukselta oli toivo kadonnut ja elämän ilo poissa; nyt olivat ne hänelle jälleen annettavat ja ijäti kukoistavat. Olen jossakin lukenut, että vanhimmat enkelit Jumalan istuimen edessä näyttävät nuoremmilta.
Koko pitkän yön ja monta pitkää yötä istui Kor lukien eno Simisterin kuolinvuoteen vieressä. Sitten tuli loppu. Alhaalta puodista kuului kellojen napsutus; tätä kuunnellessa levisi juhlallinen hymy enoni kasvoille ja jos mielin puhua tai liikahtaa, viittasi hän minulle olemaan hiljaa. Sitten kuiskasi hän: "Jumala siunatkoon sinua Margery!" — ja niin olin taas yksin.
Kaikki ihmiset olivat hyviä minulle; mutta Kor oli parhain apuni. Hän ja tohtori ottivat kaiken vaivan ja huolenpidon ja kumpikin saattoi eno Simisteriä hautaan. Muutamia viikkoja olin vielä yksinäni hiljaisessa kodissa. Herra Moes, joka muutamia kuukausia oli ollut sällinä luonamme, otti työhuoneen semmoisena kuin se oli, toivoen parantavansa liikettä, vaan ei vielä voinut muuttaa taloon. Hänen luonaan asui setänsä vaimo, rouva Moes, joka oli leski, ja hänen lankonsa tytär Fede. Hän epäili antaa heidän muuttaa niin pieniin huoneisin, jotka tuskin olivat riittävät enolle ja minulle. Muutaman viikon kuluttua pääsi rouva Moes erääsen Westminsterissä olevaan holhouslaitokseen; hyvin iloinen oli hän saada muuttaa sinne ja sen kautta vapauttaa miehensä veljenpojan ylläpidon velvollisuuksista. Juuri samaan aikaan tuli tohtori Klarke — niin hyvästi ovat Jumalan teot yhteen sovitetut — eräänä iltana luokseni tuoden hyviä uutisia.
"Margery", sanoi hän, "eräs köyhä, joka on saanut apua Beden testamenttivarastosta, on kuollut; hän kuoli muutamia päiviä sitten, ja nyt olen esitellyt anomuksenne. Hänen jälkeensä lankeaa apuraha teille, ja sitten on teillä tietty eläke niin kauan kuin elätte. Ikävä vaan että se on niin vähäinen."
"Herra tohtori", sanoin, "tunnen itseni hyvin kiitolliseksi teille ja Jumalalle. Kun Hän antaa, on se aina kylliksi. Jos tätä en olisi saanut olisi minun täytynyt palata pitäjääseni."
Ajattelin työhuonetta kaupungissa, jossa isäni kanssa olin käynyt, ja tuntui kuin en voisi kärsiä vaivaisena palata syntymäseuduilleni. Beaden suku oli monta sukupolvea ollut hyvässä kunnossa olevia arentimiehiä, ja olin ainoa elossa oleva siitä suvusta; sillä Stefan lienee varmaankin hukkunut kaukaisessa maassa. Kenties näki Jumala ylpeyttä sydämessäni, joka oli tukehdutettava.
"No, niin Margery", sanoi tohtori Klarke, "se on ainoastaan kuusi killinkiä viikossa, ei sen enempää. Miten sillä toimeen tulette, en ymmärrä."
"Lontoossa löytyy tuhansittain ihmisiä, joilla on vähemmän kuin minulla", vastasin. "Elkää minusta huoliko, herra tohtori, minä tulen kyllä toimeen kuudella killingillä viikossa. Yhteen huoneesen on minulla tarpeeksi huonekaluja ja herra Moes on myös maksava vähän liikkeestä. Tiedätte enon jättäneen minulle kaikki."
Tohtori hymyili itsekseen; luulen hänestä kaikki olleen kovin vähäistä. Minusta se kumminkin oli koko aarre; sillä sain pienen huoneen Westminsterissä, ei kaukana holhouskartanosta, jossa rouva Moes ja pieni Fede, joka oli minuun mieltynyt, asuivat. Minulla oli tarpeeksi huonekaluja voidakseni mukavasti varustaa huoneeni, tarvitsematta ottaa penniäkään niistä rahoista, joita herra Moes oli maksava minulle liikkeestä ja varastosta. Niitä ei ollut paljon, ainoastaan kaksikymmentäviisi puntaa, sitten kun enon velat olivat maksetut; kumminkin se oli pohjaraha, niinkuin Stefan raukan oli tapa sanoa, ja talletettava ajaksi, jolloin sen paremmin tarvitsisin. Vaan Hänellä, Kristuksella, ei ollut säästössä rahoja, sillä Judas piti huostassaan kukkaron ja talletti rahat, jotka siihen pantiin, Judas, pettäjä ja varas.