YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Uusia vastahakoisuuksia.
Neljästi vuodessa tuli minun mennä Cityyn nostamaan eläkerahaani Beden varastosta, tai lähettää joku toinen valtuuskirjalla varustettuna. Päivä, jona minun tuli mennä sinne, oli kuuma ja helteinen, vaikka jo oli syksy. Pohjoisessa peitti taivasta paksu, synkkä, mutta hopeareunainen pilvi, vaan etelästä paistoi aurinko kuumasti ja poltti katukiviä ja kartanoiden seinuksia; vähintäkään tuulahdusta ei tuntunut ja jok'ainoa vastaantulija näytti olevan menehtymäisillään. Mutta kulkiessani rantaa pitkin ja sitten Ludgatemäkeä ylös ja Cheapsiden läpi, oli melu, huuto ja kiire niin suuri, kuin tukehduttava kuumuus ei vähintäkään olisi haitannut. Minulla oli suuri huojennus, kun perille päästyäni sain istua etuhuoneessa ja odottaa siksi kun vuoroni tuli ottaa vastaan vähäistä, vaan vakinaista eläkerahaani.
Beden varasto ei ollut suuri; paitsi minua oli ainoastaan viisi vaimoa, jotka sieltä saivat eläkettä, kaikki leskiä, joilla oli suuret, siistit hunnut päässä. Oliko perustaja samaa sukua kuin esi-isäni, sitä en tietänyt; saattoihan niinkin olla, jos nimemme, niinkuin Stefan sanoi, oli muutettu Beadeksi. Miten lienee asian laita ollutkaan, vaan eräs John Bede oli jättänyt rahasumman, josta korko oli jaettava kuudelle köyhälle, jotka olivat seuraan kuuluvien porvarien leskiä tai tyttäriä. Miten tohtori Klarke lienee menetellyt saadaksensa minun nimeni luetteloon, koska ainoastaan olin porvarin sisarentytär, sitä en ollut selville saanut; hän oli vaan sanonut, että kaikki oli oikein, ja nyt oli jo niin kauan aikaa kulunut, ett'en asiaa enää miettinytkään. Olin jo monta vuotta saanut eläkerahani, eikä kukaan ollut herättänyt kysymystä oikeudestani siihen.
Olin iloinen saada istua ja viileyttää itseäni siksi kuin vuoroni tuli astua perähuoneesen. Joskus oli kirjoittaja maksanut minulle, joskus joku seuran jäsen; vaan tavallisesti oli kirjoittaja sen tehnyt ja rahat olivat aina valmiina pienessä käärössä, kolme puntaa ja kahdeksantoista killinkiä; toisinaan kun se seuran jäsen, joka tunsi tohtori Klarken, sattui olemaan siellä, antoi hän minulle neljä puntaa. Sen jälkeen kuin viimmein siellä kävin oli hän kuollut — kun vanhenemme, kuolevat ystävät pian! — ja uusi oli hänen sijassaan. Astuin sisään heti kun nimeni mainittiin ja näin hyvin ankaran ja vakaan näköisen herran istuvan pöydän ääressä, kirja edessänsä.
"Nimenne on Margaret Beade?" sanoi hän kovalla ja tuimalla äänellä.
"Ei, herraseni", vastasin, "ei aivan niin, oikea nimeni on Margery
Beade."
"Mintähden oikea nimenne ei löydy kirjassa?" kysyi hän yhtä synkän näköisenä kuin pohjoisessa oleva ukkosen pilvi.
"Se kirjoitettiin ensin oikein, herraseni", vastasin, "vaan luulen sen tulleen muutetuksi vanhasta kirjasta ulos kirjoittaessa. Sitten alkoivat he nimittää minua Margaret Beadeksi. Sanoin heille pari kolme kertaa, ett'ei tämä ollut nimeni, mutta unhottivat sen aina, jonka tähden en heitä enää muistuttanutkaan."
"Ketä 'heillä' tarkoitatte?" kysyi hän malttamattomasti.
"Ketä hyvänsä, joka täällä sattui olemaan, joskus herra Thwaits ja joskus kirjoittaja."
"Miten kuittinne annoitte?" kysyi hän.
"He kirjoittivat sen", vastasin, "ja minä panin vasemmalla kädelläni merkin alle; oikealla kädelläni en näette voi kynää pitää."
"Nuo ilmoitukset ovat jotensakin kummallisia", sanoi hän ankarasti katsoen minuun, ikäänkuin olisin syytettynä jostakin suuresta rikoksesta seisonut hänen edessänsä; "kysymys on, oletteko oikea henkilö. Mistä tiedän, oletteko sama, joka seuralle on esitetty."
"Kirjoittaja ja herra Thwaits tuntevat minut", vastasin, "ja vanhassa kirjassa löydätte nimeni oikein kirjoitettuna. Voisin saada useampia, jotka todistaisivat, että olen Margery Beade."
Hän soitti kelloa ja käski sisääntulijan antaa niiden nimiluettelon, jotka saivat eläkerahaa Beden varastosta. Jäin seisomaan ja tunsin pääni vapisevan tavallista enemmän ja koko ruumiini värisi vieraan herran silmätessä minua, ikäänkuin löytääkseen jotakin syynalaista minussa. Tulin oikein iloiseksi, kun vanha kirja tuotiin esiin ja hän alkoi selata sitä.
"Täältä löydän", sanoi hän hetken kuluttua, joka minusta tuntui hyvin pitkältä, "nimen Margery Beade, leski, Jaakko Simisterin tytär, Seuran jäsen. Onko tämä oikea ilmoitus?"
Tuskin voin uskoa kuulleeni oikein. Tohtori Klarke ei ollut koskaan sanonut, miten hän oli esitellyt pyyntöni saada apua varastosta; kaikki mitä tiesin oli, että nimeni löytyi luettelossa ja että säännöllisesti olin saanut eläkerahani. Epäilemättä oli hän sen tehnyt sydämmensä hyvyydestä, vaan siinä ei ollut totuutta, eikä valhe ajan pitkään myötänsä tuo mitään hyvää. Hämmästyin hyvin ja kävin levottomaksi.
"Ei, se ei ole oikein", sanoin ja ääneni vapisi yhtä paljon kuin jäsenenikin.
"Tahtoisin kumminkin tietää, mikä oikea ilmoituksenne on", sanoi hän vihastuneena; "kas niin, sanokaa nyt totuus, eikä mitään muuta kuin totuus. Minua ette voi pettää."
"En ole leski", vastasin vakaammalla äänellä; "Jaakko Simister oli enoni, eikä isäni."
"Ei jonkun seuranjäsenen leski, eikä tytär!" huudahti hän; "millä neuvoin viekoittelitte itsellenne eläkerahaa Beden varastosta?"
"En tiedä, miten lienee tapahtunut", vastasin; "tähän saakka en ole tietänyt olleeni väärin sisäänkirjoitettu. Tohtori Klarke toimitti kaikki ja minä luulin kaikki olevan oikein."
"Missä tohtori Klarke on?" kysyi hän.
"Hän on kuollut, herraseni", vastasin; "hän kuoli kuusi vuotta sitten.
Olen saanut apua varastosta toistakymmentä vuotta."
"Niin kauan olette siis pettäneet meitä", sanoi hän. "Säännöt ovat noudatettavat; miten tämä teidän tietämättänne voi tapahtua, sen tahtoisin tietää?"
"Tohtori Klarke toimitti minulle kaikki", sanoin murheellisena; "oikea käteni oli jo silloin melkein käyttämätön, enkä minä tehnyt muuta kuin kirjoitin alle. Hän luuli tekevänsä minulle hyvän työn, sen tiedän. En voisi sanaakaan pahaa sanoa hänestä; vaan näettehän kaikki pyynnekirjasta. En koskaan ole aikonut pettää ketään; Jumala tietää —"
"Vaiti!" keskeytti hän vihaisella, tuskauntuneella äänellä; "elkää ruvetko Jumalasta lörpöttelemään. Tiedän teillä köyhillä aina olevan sen saapuvilla. Sen vaan huomaan, että viikottain olette ottaneet kuusi killinkiä joltakin köyhältä leski tai orpo raukalta, vaikk'ei teillä Beden jälkisäännökseen ole suurempaa oikeutta kuin tällä pöydällä. Voisin syyttää teitä petoksesta, enkä ole varma, ett'emme sitä tee. Aion esittää asian Seuralle."
Seisoin äänetönnä ja katsoin kiivaasen, pahaluuloiseen mieheen. Hän loi silmänsä maahan, kun häneen katsoin, ja näytti enemmän vihastuvan, kun en alakuloisena seisonut hänen edessään.
"Kas niin", sanoi hän, "elkää loukatko minua, muuten syytän teitä.
Onko teillä ketään, joka voisi syyttömyyttänne todistaa?"
Olin aivan hämilläni ja päätäni pyörrytti, enkä muistanut herra Moesia, joka enoni jälkeen otti liikkeen. Ketään paitsi Stefania en muistanut. Muutamalla sanalla olisi hän voinut vapauttaa minut kauheasta petoksen syytöksestä. Hänellä oli rikkautta ja ystäviä; vaan pelkäsin alentavani häntä, jos ilmoittaisin, että hän oli veljeni. Ja vaikka en ilmoittaisikaan häntä veljenäni, voisi jo nimiemme yhdistäminen saattaa kansaa luulemaan häntä sukulaisekseni, minun, köyhän almun-alaisen raukan. Sitä en tahtonut. En tahtonut vähintäkään alentaa hänen arvoansa Lontoon suuressa maailmassa, jossa hän vaimoneen ja lapsineen eli niin muhkeasti. Ei, en sittenkään, vaikka vaiti-oloni kautta tulisin köyhdytetyksi ja epäluulon alaiseksi. Sydämmeni oli nyt hellätuntoisempi Stefanille kuin toukokuussa, jolloin hän minut pois ajoi.
"Ei, hyvä herra", sanoin, "en voi itseäni puolustamaan hankkia ketään, ken teille kelpaisi; eikä kukaan voisi teille sanoa erehdyksestä sen enempää kuin minäkään. Minä puhun totta, niin todellakin teen. En tietänyt tohtori Klarken sisäänkirjoittaneen minua leskenä ja eno Simisterin tyttärenä. Sen teki hän hyvyydestä, siitä olen varma; jos voisin takaisin maksaa jok'ainoan pennin varastoon, tekisin sen ilolla. Tämä oikein raskauttaa mieltäni."
Tuskin voin kertoa, miten vaikealta kaikki silloin näytti. Rahaa minulla ei ollut, paitsi yksi killinki kukkarossani, ja koko vakinainen sisääntuloni oli silmänräpäyksessä hävinnyt. Tiesin ett'eivät mitkään sanat voisi hellyttää tuota kovaa, kylmäkiskoista miestä, joka vielä nytkin niin epäluuloisesti katsoi minuun. Lyykistin hänelle ja menin pois.
Matka kotiini, Westminsteriin, oli pitkä ja vaivaloinen, niin pitkä ett'en luullut perille pääsevänikään. En voinut olla tuntematta, miten kevyt ja tyhjä köyhä kukkaroni oli. Mitä minun nyt tuli tehdä? Velkoja minulla ei ollut, olin näet asettanut elämäni sille kannalle, että rahat riittivät vähiin tarpeihini, vaan kuudesta killingistä viikossa ei ollut säästöön jäänyt. Tiesin ett'ei Kor antaisi minun nälkää nähdä, vaan kuinka vaikea oli langeta hänelle rasitukseksi, juuri nyt kun hänen tuli säästää saadaksensa oma pieni koti!
En usko Jumalan vihastuvan meihin, jos tunnemme tien epätasaisuuden ja joskus kompastummekin suurimpiin kiviin, jotka tiellämme ovat. Kaikki olemme vaan lapsia, eivätkä jalkamme ole tarpeeksi vakavat voidaksemme pää pystyssä ja taivaasen luoduin silmin astua kivistä tietä eteenpäin. Vaikka lapsi pitääkin kiinni isänsä väkevästä kädestä, ei se astuessaan teräville irtonaisille kiville, jotka sen jalkain alta vierivät, voi olla sitä tuntematta, eikä isä vihastu, jos lapsen pienet jalat horjahtavat ja sen pienet sormet lujemmin tarttuvat kiinni isän käteen. Kuinka paljon vähemmin silloin taivaallinen Isämme!