KAHDESKYMMENES LUKU.
Margeryn odottamaton vieras.
Astuessani helteisiä katuja eteenpäin, tunsin kuumuuden vaivaavan itseäni, vaan olin liian mietteissäni huomatakseni miten pohjoisessa oleva synkkä pilvi vähitellen oli levinnyt taivaan-alalle; ainoastaan etelässä näkyi vielä pieni selkeä pilkku, ja sekin oli synkkyyteen katoamaisillaan. Olin juuri ennättänyt omalle kadulleni, kun muutamat suuret sadepisarat jo alkoivat kostuttaa katukiviä. Olin iloinen että olin niin lähellä kotiani, en näet jaksanut kulkea niin nopeasti kuin ennen. Astuessani eteenpäin näin pienen tytön poikkeavan syrjäkadulta ja tulevan vastaani. Hän kulki sukkelaan ja näytti peljästyneeltä; ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään. Se oli Maggie, Stefanin lapsi, yksinään ja tällä kurjalla kadulla! Hän tunsi minut heti ja juoksi ojennetuin käsivarsin vastaani.
"Te olette se köyhä vaimo, jolle satukirjani annoin", sanoi hän. "Olen nähnyt teitä puistossa, vaan Mary ei koskaan laskenut minua puhuttelemaan teitä. Olen eksyksissä, enkä ollenkaan tiedä missä Mary on. Hyvä, rakas vaimo, tahdotteko ottaa minut huostaanne?"
Oi, kuinka äkkiarvaamatta ilo voipi murhetta seurata! Tyttö tarttui käteeni ja katsoi minuun sekä pelvolla että luottamuksella, samoin kuin minä monta, monta kertaa olen Jumalaan katsonut. Kumarruin ja suutelin häntä hellästi.
"Niin, tahdon ottaa sinut huostaani", sanoin, ja oli kuin Jumala olisi sanonut minulle samat sanat, minulle, köyhälle, hyljätylle lapselleen. "Kotini on tässä aivan lähellä ja raju-ilma on nousemaisillaan. Tule kanssani ja ole luonani siksi kuin se ohitse menee."
Maggie otti minua kädestä, täydesti luottaen minuun ja seurasi kartanoon, jossa asuin. Päästyämme ovelle alkoi rankasti sataa, aivan kuin sitä olisi pidätetty siksi kuin katon suojaan ennätimme. Astuimme portaita ylös pieneen ylishuoneeseni, ja sinne tultua pysähtyi Maggie keskelle laattiaa ja katseli ympärillensä, minun vajotessani istuimelle, liian väsyneenä, onnellisena ja huolestuneena tietääkseni mitä tehdä.
"Täällä on hauska", sanoi hän, "vaan miten kummallista, kun kaikki on samassa huoneessa, vuoteenne, istuimenne, teeastianne ja kattilanne! Olette siis oikein köyhä vaimo, niinkuin Mary sanoo."
Niin olin, oikein köyhä vaimo, köyhempi kuin konsanaan olin ollut, ainoastaan yksi killinki kukkarossa, tietämättä mistä lisää saada. Kumminkin saattoi tämän lapsen läsnä-olo minut onnelliseksi. En voinut ottaa silmiäni hänestä, kun hän joka paikkaa tarkasteli, juosten toisesta toiseen täynnä uteliaisuutta ja mielihyvää.
"Olen iloinen että Mary kadotti minun", sanoi hän; "olen aina halunnut tulla tervehtimään teitä, vaan isä ei tahtonut kertoa sanaakaan teistä, eikä Alice teistä mitään tietänyt. Alice on vanhin sisareni, hän on kahdeksantoista vuoden vanha, mutta minä olen vaan yhdentoista. Mary näettekö puheli erään sotamiehen kanssa ja he kävelivät eteenpäin, ja siellä näytettiin nukkinäytelmää, jonka tähden unhotin katsoa minne he menivät; tuossa paikassa olivat näkyvistäni, enkä enää löytänyt heitä missään. Ensin peljästyin hyvin, mutta nyt olen oikein iloinen — ettekö tekin ole?"
"Olen, hyvin iloinen", vastasin kaikesta sydämmestäni.
"Miten sade tulvailee!" pitkitti hän lörpötystään; "jos kauan näin sataa, täytyy minun jäädä yöksi luoksenne ja silloin Mary peljästyy samoin kuin minäkin; vaan se on oikein hänelle, koska hän aina sanoo äidille, ett'ei hän puhuttele ketään ollessaan ulkona meidän kanssamme. Sepä minusta oli oiva sattuma että teidät kohtasin juuri kuin olin itkemäisilläni. Mielelläni joisin teetä luonanne, jos ette pahastuisi."
Tämä muistutti minua tehdä tulta ja panna teekattila tulelle, sillä itsellänikin oli jo nälkä. Tyttö lörpötteli ehtimiseen arkuudetta, aivan kuin hän ikänsä olisi ollut tuttu kanssani. Kuinka paljon onnea olin kadottanut kun en Stefanin lapsia tuntenut! Toivoin olevani edes heidän hoitajansa, jos en muuta.
"Isä ja äiti käynevät myös levottomiksi", sanoin.
"Vielä mitä", vastasi hän; "he ovat matkanneet Pembridge Halliin. jossa sir Francis Pembridge ja Frank asuvat. Se on suuri salaisuus, vaan ei se haittaa, jos siitä teille puhun, kuu vaan lupaatte ett'ette kenellekään hiisku sanaakaan. — Alice ja Frank pitävät toisistaan. Oi, toivon heidän kerran tulevan naimiseen toistensa kanssa! Alice on matkannut isän ja äidin kanssa, vaan pienet lapset ja minä jäimme kotiin Maryn luo. Olipa onni ett'ei kukaan pienistä lapsista kadonnut, joka ei olisi teitä tuntenut, ja jonka varmaankin joku ilkeä eukko olisi löytänyt ja luoksensa vienyt. Nyt olen saanut tietää missä asutte ja voin joka päivä tulla lukemaan teille tästä satukirjasta. Luenko nyt teille vähän aikaa?"
Annoin hänelle kirjan ja hän istautui Feden pehmeälle renkulle ja luki ääneen sateen lyödessä kattoon ja ikkunanruutuihin. Aivan vähän näytti toivoa olevan rajuilman lakkaamisesta, enkä sitä juuri toivonutkaan, sillä olin iloinen saada pitää lasta luonani, ja yhden yön levottomuus olisi vaan ansaittu rangaistus uskottomalle hoitajalle. Sitä paitsi ei minulla ollut ketään, jonka olisin voinut lähettää Ricadillyyn, sillä rouva Brown oli minua vanhempi ja sade tulvaili yhä vielä.
"Voisitko maata pienellä vuoteellani?" kysyin.
"Voisin kyllä", vastasi hän suoraan. "Pidän teistä paljon, vaikk'ette ole lady."
"Niin", vastasin, "tosin en ole lady, vaan pidän sinusta yhtä paljon kuin jos olisin Lontoon ylhäisin lady."
Kumminkin saattoi lapsen puhe minut murheelliseksi. "Mikä tekee vaimon ladyksi?" kysyin ääneen ja Maggie vastasi.
"Paljonkin", sanoi hän. "Minusta olette melkein ladyn lainen, vaan olette köyhä, teillä on vanhat vaatteet, eikä ylhäisiä sukulaisia. Isä sanoo äitiä oikeaksi ladyksi; mutta hän onkin hyvin rikas ja lady Pembridgen serkku. Isäkin on syntyisin vanhasta arvokkaasta suvusta, sen kuulin hänen sanovan sir Francisille ja äidille kuulin hänen kerran sanovan, että sir Francis pitää paljon enemmän vanhasta ylhäisestä sukuperästä kuin rahasta. En oikein ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan; vaan kas se on olla oikea lady!"
En voinut olla katkerasti hymyilemättä Maggien puheelle. Todellakin, vanhasta arvokkaasta suvusta! Niin, Beaden suvussa Kondoverissa oli kyllä löytynyt monta arvokasta miestä, jotka ylläpidoksensa olivat ahkerasti työtä tehneet, osoittaneet hyvää naapureillensa ja eläneet ja kuolleet Jumalan pelvossa. Todellakin, Stefan ja minä olimme alkuperää vanhasta arvokkaasta suvusta; vaan ei siinä merkityksessä, kuin sir Francis Pembridge sen oli käsittänyt.
"En tiedä miten teitä nimittäisin", sanoi tyttö istuessaan minua vastapäätä teepöytään; "teillä kai lienee joku nimi, sanokaa se minulle!"
"Margery", sanoin, vaan en tahtonut lisätä toista nimeäni.
"No, sepä hauskaa oli!" huudahti hän. "Minunkin nimeni on Margery, vaikka minua Maggieksi kutsutaan; miten kummallista! Meidän kumpaisenkin nimi on Margery!"
Hän asetti kuppinsa pöydälle ja nauroi sydämmellisesti; minäkin nauroin, sillä hänen iloisuutensa tarttui minuun. Iloitsin myös kuullessani Stefanin nimittäneen yhden lapsistansa minun nimelläni. Hänellä lienee siihen aikaan ollut jonkunmoinen rakkauden-tunne minua kohtaan, vaikka rikkaus, ylpeys ja kunnianhimo sen sittemmin olivat tukehduttaneet; niin, tämä oli minusta samoin kuin joku antaa lapselleen nimen Emanuel, vaikk'ei hän rakasta Herraa Kristusta, eikä Häntä edes ajattelekaan.
"Kerron teille mintähden olin niin murheissani, kuu en saanut seurata isää ja äitiä", sanoi hän. "He matkasivat katsomaan sitä vanhaa, rakasta kartanoa, jossa isä on syntynyt ja poikana ollessaan asunut, ja minä olisin niin mielelläni tahtonut nähdä sen. Isä on kertonut siitä minulle niin monta, monta kertaa, että sen hyvästi jo tunnen; ja, oi, miten kaunis paikka se on!"
Tuossa paikassa olin näkevinäni kaikki niin selvästi, vanhan kartanon mataloine kattoineen, jonka sedum-pensaat peittivät; takakartanon ulkohuoneineen ja hedelmätarhan täysine omenapuineen. Vielä olin näkevinäni miehet, jotka sadetta pakoon olivat ryömineet ladon puimaluhalle; suuri ovi seisoi auki ja raskaat vesipisarat putoelivat katon räystäältä. Oli lypsyajan jälkeen, mutta lehmät seisoivat vielä märehtien kytkyessään, siksi kuin rajuilma lakkaisi. Arvelin miten lyhteet kolmikulmaisella pellolla kestäisivät sadetta ja miten pitkä aika kuluisi siksi kuin ne jälleen kuivaisivat. Vaan tuota-pikaa katosivat kaikki niinkuin näkyharhaus ja huomasin olevani pienessä ylishuoneessani, Stefanin pienen tytön seurassa, joka kanssani jutteli.
"Oliko isälläsi sisarta poikana ollessaan?" kysyin tykyttävin sydämmin.
"Ei", vastasi hän, "eikä hänellä koskaan ole ollutkaan. Iso-isä Bede ei ollut rikas niinkuin isä on, vaan eihän se mitään tee, kun hän vaan oli vanhasta arvokkaasta perheestä; luulen sillä tarkoitettavan, ett'ei hän kuulunut rahvaasen."
Isä parka! Näin hänen niin selvään puettuna sarkatakkiin, lyhyihin nankin-housuihin ja harmaihin sukkiin, jotka itse olin neulonut; kelpo, rehellinen mies, hellä Stefanille ja minulle, vaan ei mikään gentleman, maailman katsantotavan mukaan, enemmän kuin minäkään olin lady. Aloin yhä selvemmin käsittää mikä suuri ylipääsemätön juopa Stefanin ja minun välillä oli.
"Isä kävi paikkaa katsomassa, ennenkuin Englantiin tulimme", kertoi Maggie. "Hän tuli tänne lyhyempää tietä kuin me ja silloin kävi hän maalla katsomassa entistä kotoansa. Sitten osti isä sen ja nyt on se oikein hänen omansa. Kenties muutamme sinne asumaan, emmekä koskaan enää matkaa Australiaan, jos vaan Alice tulee naimiseen Frankin kanssa; mutta se on suuri salaisuus, eikä kukaan ihminen puhu siitä."
Iloitsin kuullessani Stefanin ostaneen vanhan kartanon. Miettiessäni Maggien puhetta, aloin ymmärtää sen olleen lastensa tähden kuin Stefan oli hyljännyt minut. Olihan selvää, että se heille olisi onnettomuudeksi jos minä ilmoittaisin itseni hänen sisarenansa; sentähden teinkin lujan päätöksen, ett'en koskaan ilmoittaisi heidän isällään olleen sukulaista. Sydämmestäni toivoin Alicen saavan sen, jota hän rakasti, enkä koskaan tahtonut hänen tiellensä joutua.
Puhellessamme oli päivä pimennyt, vaan sade tulvaili yhä alas. En ollut millänikään jos saatoin kauhua huolimattomalle hoitajalle, joka ei ollut Maggiea silmällä pitänyt — ja tyttö oli mielissään kun sai jäädä luokseni. Annoin hänelle ottaa esiin yönutun laatikostani ja katsella kaikkea mitä siellä löytyi, enkä voinut olla sekä hymyilemättä että huokaamatta nähdessäni lapsen iloa ja uteliaisuutta. Laatikon pohjalla oli äitini merkkausvaate — tyttö näet ei lakannut ennenkuin oli tyhjentänyt kaikki laatikosta — ja isäni raamattu, jonka ensimmäiselle lehdelle nimemme olivat kirjoitetut. Tätä en antanut hänelle, vaikka hän kyllä pyysi ja rukoili saada lukea siitä ja vaikka vaikea oli kieltää. En kaikesta maailman hyvästä olisi sallinut, että hän siinä olisi lukenut isänsä nimen, vaikka minä katselin sitä sekä rakkauden että murheen tunteilla. Se oli viimmeinen nimi kirjassa, sillä isäni kuolinpäivää en ollut siihen kirjoittanut; ensin jätin sen Stefanille kirjoitettavaksi, eikä oikea käteni nyt voinut kynää pitää. Kenties Kor sen joskus kirjoittaisi.
Sitten nukkui Maggie pienellä vuoteellani; kullankarvaiset kiharansa hajallaan päänaluksella ja pitkät tummat silmäripsensä levollisesti laskettuna punottaville poskille. Asetin silmälasit nenälleni, otin kynttilän ja, varjoten kädelläni sen valoa, seisoin kauan katsellen lapsen suloisia kasvoja. Sinä yönä en voinut nukkua. Paljon oli tapahtunut kuluneena päivänä ja paljon oli ajattelemista: olin menettänyt eläkerahani, miten vast'edes tulisin toimeen, Stefanin lapsi oli luonani. Ilo näytti voittavan murheen, sillä kun ajattelin seuraavaa talvea ja köyhyyttäni, muistin lapsen, joka rauhallisesti nukkui, vaikka oli vieraassa, köyhässä majassa, oudon vaimon seurassa, ja tunsin Jumalan tahdon olevan, että minunkin tuli olla yhtä levollinen ja luottavainen vastoinkäymisissäni. Jumalan silmissä olin lapsi, samoinkuin Maggie minun, ja vielä kalliimpi Hänelle, kuin Maggie minulle. Olinpa siellä tai täällä, olin aina Hänen siipeinsä varjossa. Muistin lauseen, jonka olin lukenut Stefanin lähtöpäivänä: "Jos astuisin ylös taivaasen, niin Sinä olet siellä, jos vuoteeni helvetissä rakentaisin, katso Sinä olet myös siellä. Jos ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätesi sielläkin johdattais minua ja Sinun oikea kätesi pitäis minun".