YHDESKOLMATTA LUKU.
Pimeä Marraskuu.
Ani varhain seuraavana aamuna hiivin huoneestani ja menin viimeisellä rahallani ostamaan leipää ja maitoa Stefanin lapselle. Palatessani oli hän valveilla ja näytti aivan perehtyneeltä, eikä ollenkaan levottomalta olostaan vieraassa paikassa. Hänen oli nälkä ja hän einehti niin hyvällä ruokahalulla, kuin jos maito olisi tuotu Kondoverista ja leipä paistettu omassa uunissani. Kiireesti emme einehtineet, sillä tiesin ett'ei iloni kauan kestäisi, vaikka Maggie kyllä lupasi vast'edeskin tulla minua tervehtimään Alicen ja toisten lasten kanssa. Vielä mitä! Sen Stefan kyllä estäisi.
Ilolla samoinkuin murheellakin on loppunsa! Vihdoin sidoin lapselle hatun päähän ja seurasin häntä puiston läpi, jossa puiden lehdet olivat märät yöllisestä sateesta ja kiiltelivät auringon valossa. Uutimet olivat alaslasketut Maggien kodissa, sillä ikkunat olivat etelään päin; saatoin hänet siis etehiseen saakka ja kumarruin suutelemaan häntä jäähyväiseksi, kun ovi yht'äkkiä avattiin ja Stefan seisoi edessäni kalpean ja kamalan näköisenä, ikäänkuin hän olisi viettänyt kauhean yön. Kumpainenkaan meistä ei voinut sanaakaan lausua, katsoimme vaan toisiimme Maggien syleillessä isäänsä.
"Isä!" huudahti hän, "oi isä! olen ollut eksyksissä ja hän löysi minut."
"Herra", sanoin ja pakoilin itseäni voidakseni vieraana puhutella häntä, "löysin tyttösenne, joka oli eksynyt kadulle ja vein hänet luokseni. Hän on ollut hyvässä turvassa ja aivan tyytyväinen. En luullut teidän kotona olevan ja mielestäni tarvitsi hoitaja vähän rangaistusta. Jos olisin tietänyt teidän kotona olevan, niin tottapa jonkun keinon olisin keksinyt ilmoittaakseni teille, missä lapsi oli."
"He ilmoittivat meille sähkösanomalla eilen", vastasi Stefan ja katsoi minuun, vielä levottoman ja hämmästyneen näköisenä. "Vaimoni ja minä olimme kauheassa tuskassa. Me matkasimme kaiken yötä ja nyt on vaimoni hyvin kipeänä."
"Jääkää hyvästi", sanoin ja käännyin mennäkseni kotiin, sillä katsellessani häntä tunsin itseni heikoksi ja halu nimittää häntä veljeksi tuli minulle kovin voimalliseksi.
"Pysähtykää!" huudahti hän vakaasti. "Sallikaa minun palkita teitä; tiedän teidän olleen hyvä lapselleni."
"Teiltä en mitään tarvitse", sanoin ja tunsin katkeruutta sydämmessäni; "siitä en mitään tahdo, että holhosin lastanne."
Nyt kuulimme naisen äänen jostakin sisähuoneesta huutavan: "Stefan!" Hän seisoi epäillen ja katsoi murheellisesti, mutta miettiväisenä minuun, harmaapäiseen, huonosti puettuun ja säädyttömän näköiseen vaimoon, kun hän sitä vastaan oli gentlemanni, sekä ryhdin että käytöksen suhteen. Sama eroitus oli ollut välillämme nuorenakin ollessamme, vaikka silloin vähemmässä määrässä; mutta kumpikin oli kulkenut omaa tietänsä, ja nyt oli hän ylhäinen ja rikas, vaan minä ainoastaan köyhä vaimo-parka, josta ei hänelle eikä lapsilleen voinut olla mitään hyötyä. Kova taistelu oli hänen sydämmessään, sen näin hänen levottomasta katsannostaan ja vapisevista huulistaan. En pysähtynyt hänen tuskaansa enentämään. Ääni kuului taas ja minä käännyin ja menin hänen näkyvistänsä niin sukkelaan kuin taisin. Kuulin oven jälkeeni suljettavan.
Miten autiolta huoneeni näytti sinne tullessani! Vuode oli koottava ja eineen jäännökset pois pantavat, mutta siinä ei kauan viipynyt. Sitten ei minulla ollut muuta tehtävää kuin istua joutilaana, miettiä ja ajatella, sillä hermottomalla kädelläni voin aivan vähän ommella tai neuloa, ja liian kostea oli uloskin mennä. Päivällistä en valmistanut, Maggielta oli, näet, jäänyt tähteeksi sekä leipää että maitoa minulle riittäväksi ateriaksi, ja kukkarossani oli ainoastaan muutamia penniä.
Pitkää ehtoopäivää viettääkseni menin kävelylle Abbey kirkolle, jossa usein talven aikana käyskentelin. En tiedä mintähden, mutta Abbey muistutti minua aina enemmän metsistä kotona, kuin Pyhän Paavalin kirkko. Toisinaan olin niin selvästi näkevinäni nuo kauniit, solevat ja tummat kuuset, jotka olivat niin pitkät, että minun tuli notkistua taaksepäin voidakseni nähdä, missä viheriäiset oksat yhdistyivät. Samoin kohosivat myös vanhat, tummat ja korkeat pilarit Abbey kirkossa. Valo, joka ikkunoista lankesi sisään, oli yhtä suloinen ja himmeä kuin lehteväin puiden siimeksessä, jonne auringon säteet pistivät tuuhean lehtiverhon lävitse. Maalla asuessani ajattelin taivasta uutena, kauniina ilotarhana, jonka keskellä elämän-puu kasvoi, mutta nyt asuttuani Lontoossa vuosikausia, olin enemmän ajatellut sitä kaupunkina, jota Jumalan kirkkaus, jolla ei ole alkua eikä loppua, valaisi ja jossa oli monta asuntoa ja kultaiset kadut, joilla autuaat riemulauluja laulaen käyskentelivät. Tämä johtui useammin mieleeni istuessani Abbey kirkossa kuin kulkiessani noilla ahtailla, likaisilla kaduilla, joilla miehet ja vaimot näyttivät eläimiä kurjemmilta, ja lapset, jotka leikkivät, olivat nälkäisiä, kuihtuneita ja rumia — oi, tämä täytti sydämeni sanomattomalla tuskalla!
Myöhään illalla palasin kotiin. Koska minun tuli säästää sekä hiiliä että kynttilöitä, istuin pimeässä, kun kuulin Feden askeleet portailta. Kenties toi hän kirjeen Korilta; kiiruusti sytytin siis kynttilän. Mutta hän oli liian vakaan näköinen, eikä hänellä siis voinut Korilta olla uutisia, ell'ei ne ikäviä olleet. Hän istuutui hyvin väsyneen näköisenä. Tiesin hänen oppilaidensa tuottavan hänelle paljon työtä, he olivatkin jo kasvaneet liian suuriksi, eivätkä häntä enää oikein totelleet.
"Mikä mieltäsi painaa, Fede?" kysyin, niin iloisella äänellä kuin suinkin voin.
"Kuinka pian sen huomaat, Margery!" sanoi hän; "mieltäni painaa paljonkin, olen menettänyt sijapaikkani."
"Mitäs olet tehnyt?" kysyin.
"En ole tehnyt mitään", vastasi hän. "Eilen maksoi herra Coe palkkaneljännekseni, eikä sanonut enää tarvitsevansa minua kuin kuukauden; saisin siis hankkia toisen sijapaikan. Kas tämä, Margery, on murheeni."
"Sepä oli huono uutinen", vastasin, "vaan tiedäthän minulla aina lohdutussanoja löytyvän: 'huoli huonoksi tekee, murhe muita mustemmaksi'. Odota vähän aikaa niin näet kaikki hyväksi kääntyvän."
"Onko sinulla kaikki hyvästi?" kysyi Fede. "Oletko täydellisesti onnellinen, Margery?"
"Olen", vastasin mietittyäni. "Sydämmessäni tunnen itseni onnelliseksi. Olen kuin vuorilampi, jonka pinta myrskyn pauhatessa aaltoilee, vaan jonka syvyydessä tyyneys vallitsee."
"Sano minulle, Margery, mistä se tulee", pyysi hän, painaen päänsä olalleni.
"Olen jo monta, monta kertaa sanonut sen", vastasin.
"Sano nyt se uudestaan", rukoili hän.
"Olen onnellinen", sanoin, "kun tiedän Herrani Kristuksen kautta olevani Jumalan lapsi; eikä koskaan ole löytynyt isää, ei kuningastakaan, joka niin olisi holhonnut lapsiansa, kuin taivaallinen Isäni holhoo minua. Kuinka voisin olla murheellinen ja levoton?"
"Mutta Stefanista sinulla on ollut paljon murhetta", nyhkytti hän.
"Luulin kaikki kääntyvän sinulle hyväksi, kun hän vaan palajaisi."
"Minulla on ollut kaikki hyvästi koko ajan", sanoin ja sivelin hiljaa hänen päätään. "Luuletko Jumalan lähettävän meille enemmän huolta, kuin meille hyväksi on? Minä olen jäykkä oppilas raukka ja Hänellä on monta vaikeata läksyä opetettavana minulle; mutta tahdon mieluisemmin oppia ne kaikki, kuin oppimatonna tulla toiseen maailmaan. Paitsi sitä opin ne Hänen jalkainsa juuressa ja Hän laskee silloin tällöin kätensä päälleni, samoin kuin minä nyt lasken käteni sinun päällesi, oma ystäväiseni."
"Vaan ajattelepa", sanoi hän, "jos Stefan ei koskaan tulisi takaisin." Tästä ymmärsin, ett'ei Kor ollut hänelle mitään Stefanista puhunut ja iloitsin siitä.
"Hän on jossakin, Jumalan huostassa", sanoin, "tämä on kenties vaikein läksy, kuin minulla on opittavana, mutta nyt se ei voi tulla kovin pitkäksi."
"Luuletko Hänen vihastuvan minuun, jos olen alakuloinen siitä, että sijapaikkani olen kadottanut?" kysyi hän.
"Ei, ei suinkaan, herttaiseni", sanoin; "Herra Kristus tietää kaikki. Hän tuntee kaikki jokapäiväisen elämämme koettelemukset ja huolet yhtä hyvästi kuin henkemme tuskan ja levottomuuden. Luulen Hänellä olleen monta samanlaista koettelemusta, kuin meillä nyt on."
"Kuulen mielelläni sinun tätä sanovan", sanoi Fede ja kävi iloisemmaksi. "Niin, Hän tietää kaikki. En olisikaan tästä käynyt niin alakuloiseksi, ell'ei täti olisi ollut niin suutuksissa. Kävin jo eräässä opettaja-konttorissa ja siellä oli nimiluettelossa sataseitsemänkymmentä, jotka sijapaikkaa etsivät, eikä ainoatakaan paikkaa ole tarjona. Täti ei tahdo kuulla mainittavankaan, että jättäisin hänet, vaan se minun täytyy tehdä, jos en työtä saa."
"Aiotko Korille puhua tästä?" kysyin.
"En vielä", virkkoi hän, "en ainakaan ennen kuukauden loppua. Tiedän että Kor silloin tahtoisi antaa rahaa minulle, eikä se olisi hauskaa, vai kuinka? Koettelen jollakin tavalla tulla toimeen. Koettelen hankkia ompelusta, siksi kun saan toisia oppilaita. Siitä olen iloinen, että tädillä ja sinulla on elinkautinen eläkkeenne. Eihän tuo suuri ole, vaan on kumminkin varma. Toivon melkein, ett'en olisi tullut huolettamaan sinua, Margery, vaan en voinut olla tulematta."
Niin, hän oli vielä nuori ja hento olento, joka vastoinkäymisen kohdatessa tarvitsi toisen osanottavaisuutta. Vasta vanhemmaksi tultuamme opimme vastaan-ottamaan huolet ja murheet nöyrällä ja tyytyväisellä mielellä ja kätkemään ne syvään sydämmemme pohjaan. Usein ne esiytyvätkin meille siinä valossa, jossa ne täällä näemme vihollisina, jotka tahtovat hukuttaa meidät, vaan kun ijäisyyden aamu koittaa, huomaamme ne ystäviksi, jotka ovat auttaneet, eivätkä vahingoittaneet meitä.
Nyt en hennonut kertoa Fedelle omista vastoinkäymisistäni; sen kautta heikko ruoko olisi musertunut, eikä Herra koskaan niin tehnyt. Monta viikkoa en kumminkaan voinut salata sitä häneltä. Beden armeliaisuuden johtokunnasta ei kuulunut mitään, eikä Stefanistakaan, vaikka kummaltakin odotin jotakin sanomaa.
Syksy oli meille sangen huolettava. Rouva Moes tuskaili ja kiukkusi kunnes hän sairastui ja Feden täytyi hoitaa häntä. Mitä minuun tuli, meni pieni talouteni, jonka niin kauan olin omistanut, samaa tietä kuin kello "Margery" oli mennyt. Talvi läheni, päivät lyhenivät ja pimenivät ja yöt kävivät yhä kolkommiksi. Huoneeni, joka Maggien käydessä oli niin kodikas ja hauska, kävi nyt kolkoksi ja autioksi, kun toinen huonekalu toisensa perään hävisi sieltä. Rahat, jotka pantin-ottajalta sain, näkyivät katoavan kuin lumi kuumaan veteen, vaan tosi oli, että Fedeäkin toisinaan tuli auttaa, sillä rouva Moes ei suvainnut puhuttavankaan kapineiden rahaksi muuttamisesta, eikä kuusi killinkiä viikossa millään tavalla voinut riittää kahdelle hengelle, joista toinen oli sairas. Fede ei ensin tietänyt, mistä rahat, jotka hänelle lainasin, tulivat; vaan huomattuaan huonekaluni olevan poikessa, arvasi hän asian laidan ja syleili minua, niinkuin peljästynyt lapsi.
"Oi, Margery, rukoile Jumalaa, että kerran tulisin sinun kaltaiseksesi! Ah, jos voisin luottaa Häneen ja aina olla tyytyväinen ja iloinen samoin kuin sinä!"
Tyytyväinen voin todellakin olla, sillä nämä sanat olivat alati sydämmessäni: "Elä heitä minua pois minun vanhuudessani; elä hyljää minua, koska heikoksi tulen. Sinä annat minun nähdä paljon ja suuria ahdistuksia, ja virvoitat minua jälleen; Sinä haet minua ulos maan syvyydestä. Sinä teet minut sangen suureksi ja lohdutat minut jälleen."
"Sinun tykönäsi etsin turvaa. Opeta minua tekemään tahtosi jälkeen, sillä Sinä olet minun Jumalani; Sinun pyhä Henkes johdattakoon minua."