V.
Oli kulunut muutamia päiviä. Aurelia ja Julia astelivat vuoripolkua ylöspäin. "Kun pääsemme tuonne laelle, saat nähdä komean, lumihuippuisen Hermonin idässä", puheli Aurelia ystävälleen.
Mutta matka keskeytyikin äkkiä, sillä alkoi kuulua huhuilua: "Äiti! Äiti hoi!" Aurelia vastasi huhuiluun, ja siinä jo oli yksi hänen kasvattipojistaan kertoen hengästyneenä: "Äiti, Luukas on palannut ja tuonut vieraan mukanaan. Tule kotiin! — Se vieras on niin ihmeellinen, se on melkein kuin Jeesus. Se hymyileekin aivan samalla tavalla kuin Jeesus katsellessaan leikkiämme Genetsaretin rannalla. Tule nyt kotiin äiti, katsomaan sitä vierasta!"
Naiset kääntyivät kotiinpäin. Aurelian sydämen täytti ilo. Nyt hän sai taas kuulla rakkaista ystävistään etelässä. Mutta kukahan oli tuo vieras? — Niin kuka! — — —
Siinä he jo saapuivat yläkerran saliin. Luukas tuli vastaan ja alkoi kertoa kaikesta. Hämmästyneenä keskeytti Aurelia hänet sanoen:
"Luukas, Luukas, mitä sinä sanot! Johannesko täällä, Herran rakkain opetuslapsi? Oi, en voi uskoa kaikkea! Mikset tuo häntä tänne?"
"Johannes on matkasta väsynyt, juutalaiset kun vainosivat meitä kaiken tietä. Kun hän vähän on levähtänyt, tuon hänet tänne ylös."
* * * * *
Oli ilta. Aurelia oli kertonut Julialle Johanneksesta, opetuslapsesta, jota Herra rakasti. Nyt he seisoivat ääneti pylvässalin kaidepuuhun nojaten ja katsellen ilta-auringon valaisemaa seutua. Samassa alkoi portailta kuulua askeleita. Julia tunsi Aurelian värähtävän, kun hän kääntyi mennäkseen vierasta vastaan.
Aurelia oli aikonut sanoa niin paljon, mutta nyt kun Johannes seisoi hänen edessään, ei hän saanut sanaa suustaan. Hän ojensi vain molemmat kätensä Johannekselle, ja Johannes sanoi hiljaa: "Armo, laupeus ja rauha Jeesukselta Kristukselta, joka on meidän kanssamme totuudessa ja rakkaudessa!"
Vasta kun oli istuttu, alkoi keskustelu käydä. Aurelia kysyi nyt, mikä saattoi Johanneksen lähtemään näin kauas Jerusalemista, aina maan rajojen ulkopuolelle. Ja Johannes vastasi: "Kauan olen halunnut nähdä sinua. Herrakin puhui sinusta usein. Uskollisesti olet auttanut ja seurannut meitä kaikessa. Tämä ei sentään yksin tuonut minua tänne. On minulla asiatakin. — Tulin kastamaan sinua ja Luukasta."
"Mitä! Kastamaan! Mutta tehän olette tähän asti epäröineet, emmehän ole juutalaisia."
"Niin, olemme epäröineet, mutta emme epäröi enään, sillä Herra itse on osoittanut, että taivasten valtakunta kuuluu kaikille, niin roomalaisille kuin juutalaisillekin. — — —
"Kerroinhan äsken jo, kuinka tuon kauhean vainon jälkeen Filippus saarnasi Samariassa ja kuinka kastetut saivat Pyhän Hengen. Täältä Samariasta vei Herran Henki Filippuksen Gassaan vievälle tielle, jossa hän tapasi Etiopian kuningattaren hoviherran. Tämä oli käynyt Jerusalemissa rukoilemassa. Nyt julisti Filippus tälle ylhäiselle miehelle evankeliumia ja kastoi hänet tien varrella. Mutta kastamisen jälkeen tempasi Herran Henki Filippuksen ja toi hänet takaisin. — Kun Filippus sitten kertoi minulle kaikesta, ajattelin heti: Ei mikään voi estää kastamasta Aureliaa ja Luukasta, koska Herra itse lähetti Filippuksen kastamaan Etiopian miestä. Minulla oli oikein vaikea olla, kun muistin epäröimistämme, ja heti kun Luukas tuli, läksin hänen kanssaan. Ja tässä nyt olen. Haluatko edelleen kastetta?"
"Oi, älä kysy! Se on suurinta, mitä voin toivoa! — Mutta kastatko myöskin ystäväni Julian, roomalaisen rouvan? Hän rakastaa Herraa ja haluaa kastetta."
"Kastan! — Uskotko, Julia, että Kristus on Jumalan Poika?"
"Uskon."
"Uskotko, että hän kuoli meidän synteimme sovitukseksi?"
"Uskon."
"Uskotko ylösnousemukseen ja ijäiseen elämään?"
"Uskon."
"Lähtekäämme rannalle!"
* * * * *
Yö levitti hämärvaippansa yli vuorten ja laaksojen. Herran apostoli Johannes seisoi syvästi liikutettuna puron partaalla. Hän oli laskenut kätensä kastettujen päälle ja rukoillut. Silloin oli Pyhä Henki laskeutunut. Herran läsnä-olo oli sanomattoman valtava. Kauan oli oltu ääneti Herran edessä. Vihdoin sanoi Johannes: "Lähtekää te edellä kotiin, jään vielä hetkeksi tänne!"
Aurelia, Julia ja Luukas lähtivät. Mutta apostoli polvistui kiittämään Herraa. Ja hän tunsi siinä yksin ollessaan, että Herra kätki hänet ikuisen rakkautensa syvyyksiin, siirsi hänet hetkeksi sinne, minne jo kuuluu alkusointuja kirkkauden maasta.
Vihdoin Johannes nousi. Mutta kun hän oli astunut muutaman askeleen, heittäytyi äkkiä mies nyyhkyttäen hänen jalkoihinsa. Hämmästyneenä koetti Johannes nostaa miestä, kysyä, mikä tällä oli. Ja itkien kertoi mies: "Olen vainonut sinua viikkoja. Ja tänä iltana olin aikonut sinut surmata. Mutta näin Natsaretilaisen tekevän ihmeitä äsken. Mitä sanot minusta ja mitä sanoo minusta kurjasta Natsaretiläinen?"
"Herra on rakkaus."
"Olen vainonut kamalasti seurakuntaa Jerusalemissa. Mitä Kristus siitä sanoo?"
"Herra on rakkaus."
"Minä Stefanustakin ensimäiseksi heitin kivellä. — Luuletko, että
Natsaretiläinen voi antaa anteeksi kaiken?"
"Kyllä, sillä Herra on rakkaus."
"Minäkin tahtoisin rakastaa Kristusta ja olla hänen omansa, sillä nyt tiedän, että Hän on Jumalan Poika."
"Tule, niin kastan sinut! — Herra on rakkaus."
* * * * *
Johannesta oli jo hetken varrottu yläkerran salissa. Seinäverhot olivat edelleen syrjässä, ja tulisoihdut paloivat kaidepuun renkaissa. Kun Johannes vihdoin astui saliin, jossa Herran muistoateria odotti, oli hänen olennossaan jotain niin kirkastunutta, että hän aivan tietämättään toi tullessaan tuulahduksen toisesta maailmasta. Luukas otti luuttunsa ja alotti kauniin ehtoollisvirren. Tulisoihdut lepattivat vasten tummaa taivasta. Hartaina vyöryivät virren verkkaiset säveleet yli öisen vuoriston. Ilma tuntui olevan täynnä enkelsiipien suhinaa. Ja Ikuinen Rakkaus laskeutui ihmislasten sydämiin.