KARJALASSA.
Osma pysähtyi ja nojautui vasten ikihonkaa: Ah, siinä oli hänen edessään lahden takana Osmala, — niin Osmala. Kukapa sitä voi todeksi uskoa, että hänen silmänsä vielä kerran katselivat Osmalaa. Tummunut oli valkea pirtin seinä, aittarakennuksia tullut paljon lisää. — Osma lähti astumaan. Tuttuja olivat kivet ja polut, tahtoisi oikein hyväillä niitä. No, Penikin eli vielä! Todellako sai tarttua pirtin oveen. Noin, hän astui pirttiin. Isä herkeää työstään, katsoo. Äiti varjostaa kädellään silmiään: kukahan se tulija oli, vieras on puku yllä. Ei virka vieras mitään, seisoo, katsoo. Isä kummeksii. Vaan yht'äkkiä äidin kasvot kirkastuvat: "Osma, poikani", sanoo hän. Ja seuraavassa hetkessä vaipuu Osma äitinsä syliin. Kuka voisikaan kertoa sen riemun suuruutta, joka nyt Osmalassa syntyi. Ja kautta Karjalan kävi ilonhumahdus: Nuori Osma saapunut, ei enää hätää Karjalan mailla!
* * * * *
Paljon oli tapahtunut Karjalassa Osman poissaollessa. Kammo-Pirho oli kuollut Osmalassa. Päivö oli asunut kauan etelässä, sillä Vaaraviitta oli kovasti ahdistellut häntä pohjoisessa. Mutta sitten oli viesti tiennyt kertoa, että Vaaraviitta oli jäänyt ijäksi eräälle matkalleen, ja Päivö uskalsi taas lähteä omille mailleen pohjoiseen. Nuori Rongas oli kotivävynä Päivölässä, hän oli viimeinkin saanut Kaunohelman omakseen. Joutillakin oli jo vaimo ja hänen pikku poikansa tassutteli Osmalan pirtissä.
Pian Osma kuitenkin ryhtyi kaksin innoin työhön. Monta merkillistä muutosta hän pani heti toimeen. Vanha Osma oli vallan ihmeissään niistä uusista kalastustavoista ja -pyydyksistä, joita nuori Osma opasteli. Miten mukavia ne olivatkaan ja miten paljon enemmän saatiin kaloja. Metsämaillakin osasi hän paljon uutta.
Mutta enin hommasi nuori Osma kuitenkin suurien meriveneitten rakentamisessa. Hän selitti isälle, miten paljon edullisempaa oli viedä itse tavarat Ilmen rannalle ja Voionmaalle kuin myydä ne Karjalaan saapuville kauppiaille siitä hinnasta, mitä nämät tarjosivat. Niin, tietysti isä ymmärsi tämän vallan mainiosti.
Suuren kauppaväylän varrella Tiuron saaren rannalla kalkuteltiin lakkaamatta pitkiä kymmensylisiä meri-uiskoja. Ja Osma oli intoa täynnä. "Syksy saapuu, joten emme enää tänä vuonna ennätä käydä uusilla uiskoillamme Voionmaalla, mutta keväällä, keväällä", puheli hän miehilleen, mutta lisäsi aina itsekseen: "Sitä matkaa jatketaankin sitten vähäisen Voionmaan tuolle puolen, sinne asti, missä kevään immyt tummatukka vuottaa." — — —
Kumaraselkäinen, valkopartainen Tiuro katseli eräänä päivänä uiskojen rakentajia. Hänen mielensä kävi ikihyväksi nähdessään siinä komean nuoren Osman ja nuo tietäjäsuvun tuntomerkit: kuopan leuassa, syvän kaaren ylähuulessa ja korkean otsan. "Ei hätää Karjalan mailla, ei", puheli hän itsekseen. Mutta Osmalle hän huusi: "Tiedätkö, että Voionmaan kauppiaita on saapunut Linnasaarelle, vaikka on näin myöhäinen syksy. Aikonevat kai talvehtia Ilmen järven rannalla, luulen. Huomenna ne saapuvat jo tänne."
Osma herkesi työstään. "No, jo nyt jotakin, vai tulee vielä voiolaisia tänä vuonna." Ja koko päivän ajatteli Osma voiolaisia ja koko yön hän uneksi heistä.
Aamulla ei tarvinnutkaan kauan odottaa, ennenkuin jo pisti joen mutkasta esiin komeakokkainen kauppauisko, kohta toinen ja vähän ajan kuluttua kolmaskin. Mutta kummassakaan ensimäisessä ei ollut ainoatakaan tuttua voiolaista. Jopa joutui kolmaskin uisko perille. Osma hätkähti! Mitä, mitä nyt! Siinä souti kuusi tuttua miestä pientä venettä, ja hento, hoikka nuorukainen piti perää. Nyt katsoi nuorukainen rannalle, ja Osma huudahti hiljaa: "Åse!" Tämä nyökkäsi päätään ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän oli koko matkan pelännyt, ettei koskaan löytäisi Osmaa, ja nyt oli tämä ensimäisenä rannalla vastassa. Osmalle tämä oli niin odottamaton riemu, että hänestä tuntui aivan kun hän ei kestäisi sitä. Sydän löi haljetakseen, kuin hän meni rantaan vastaan. Mutta Åse oli niin jännityksestä ja matkasta väsynyt, ettei hän osannut muuta kuin itkeä. Siksi saattoi Osma hänet ja hoitajamummon, joka myöskin oli mukana miehen puvussa, Tiuron tupaan nukkumaan.
Sitten hän tuli miesten luo rannalle ja sai näiltä kuulla, miten kaikki oli tapahtunut. Puoli kuunkiertoa Osman lähdettyä oli Åsen isä palanut Danelagenista ja suurella touhulla kertonut, miten hän heti aikoi lähteä noutamaan Åselle miestä, erästä kuninkaanpoikaa. Kaikki piti Hjelmissä panna kuntoon suuria hääjuhlia varten. Sitten isä lähti, ja linnassa alkoi hirveä juhlatouhu.
Mutta Åse värisi kauhusta. Vihdoin hän kertoi sydämensä kauheat tuskat mummolle ja mummo edelleen näille kuudelle uskotulle miehelle. Yhdessä sitten päätettiin, että niinkauankuin linnanherra oli poissa, ei Åse uskaltaisi paeta, sillä silloin menettäisivät kaikki Hjelmissä henkensä, mutta hääjuhlien aikana koettasi Åse poistua. Edeltäpäin oli jo vankka uisko pantu kuntoon ja sinne kuljetettu kaikki matkatarpeet sekä Åsen suuret aarteet. Kaikki onnistuikin sitten odottamattoman hyvin. Punakka sulhanen ja linnanherra eivät säästelleet viinejä, ja silloin Åse pääsi huomaamatta pujahtamaan linnasta. "Ja varmaa on, ettei tuo jäykkäpolvi linnanherra koskaan täältä asti osaa tytärtään etsiä", päättivät miehet. Osma oli sanomattoman iloinen. Voi sentään, mistä tämä riemu johtuikaan! — Ah, valkean haltijan työtä se oli!
Herättyään Åse ja mummo pukeutuivat naisen vaatteihin. Sitten lähdettiin kohti Osmalaa. Vanha Tiuro vaimoineen jäi pihalle lähteviä katsomaan. Ja kun matkaajat olivat painuneet metsän peittoon, nyökkäsi Tiuro harmaata päätään vaimolleen ja virkkoi: "Niin se on, kaukaa täytyy kaikkien Osmain vaimonsa saada, kaukaa."
Kyllä syntyi ilo ääretön Osmalassa. Alja sulki kauniin Åsen syliinsä ja sanoi: "En luullut koskaan saavani poikaanikaan takaisin ja nyt omistan vielä tyttärenkin." Ja vaikka Åse ei ymmärtänyt hänen puhettaan, tuntui hänestä kuin olisi äiti haudastaan noussut.
Ja vaikka nuori Osma olisi kuinkakin koettanut estellä isää, ei siitä ollut apua, sillä isä veisti sittenkin komean arpakapulan, piirsi siihen suurimmat ilojuhlamerkit ja lähetti sen kiertämään kautta Karjalan, — kas, nyt pidettiin häät sellaiset, ettei ennen nähty. — —
Vasta illan tullen saivat Åse ja Osma olla kahden. Oli jo verrattain pimeä, kun he astelivat rannalla. He tulivat Käräjäniemelle ja pysähtyivät riippakoivun alle. Oli pehmeä, leppoisa syysilta. Salama silloin tällöin valaisi pimeyttä. Hitaasti kohosi täysikuu metsän takaa ja antoi kauniin hopeahohteen suurelle selälle, joka tyynenä lepäsi heidän edessään. "Täällä Karjalassa on sanomattoman kaunista. Oi, en luullut saavani elämässä tuntea näin suurta onnea", kuiskasi Åse.
Osma veti hänet luokseen ja vastasi: "Niin, enhän sitä luullut, enkä uneksinut minäkään silloin, kun Hjelmistä läksin. Varmaan tämä on suuren valkean Kristuksen työtä."
"Varmaan! — — — Kuule, Osma, kerron sinulle jotakin! Katso, tässä kannan kaulassani kultaketjuissa valkean Kristuksen kuvaa!"
Osma koetti hämärässä katsoa kultaista ristiinnaulitun kuvaa, mutta Åse
jatkoi: "Tämä kuva on äärettömän kallis, sillä siihen on kätketty yksi
Kristuksen hiussuortuva. Siunauksen ja onnen tuo tämä kuva tullessaan.
Ja ajatteles, miten olen tämän kalleuden saanut!"
"Miten sitten?"
"Äitini kuoleman jälkeen heti seuraavana kesänä tuli Hjelmiin eräs skald harppuineen. Niin pehmeästi ja surunvoittoisesti ei ole ainoakaan ihminen koskaan soittanut kuin tämä skald. Isä oli silloinkin poissa. Illan tullen tarttui skald käteeni ja sanoi hiljaa: Vie minut äitisi haudalle! Käsikädessä kuljimme sitten äidin haudalle. Ja niin en ole vielä nähnyt kenenkään itkevän kuin skald itki äitini haudalla, hän aivan suli kyyneliinsä. — Sitten menimme rannalle, skald otti minut polvilleen ja sanoi: Sinä olet äitisi ilmeinen kuva! Silloin minä kiedoin käteni hänen kaulaansa ja sanoin: Sinä olet Donato. — Skald säpsähti kovin ja kysyi, mistä sen tiesin. Silloin kerroin hänelle kaikki, mitä äitini oli kertonut Donatosta. Et usko, Osma, miten äärettömän iloiseksi skald tuli. Yhä uudestaan ja uudestaan hän huokasi: Ole kiitetty jumalanäiti, että sain elää tämän hetken Kymmenen vuotta olen turhaan etsinyt rakastettuani pohjan mailta, olin kadottanut jo toivonikin ja nyt en löydä ainoastaan hänen hautaansa, vaan vielä saan kuulla, että hän oli minulle uskollinen kuolemaansa asti. Ole kiitetty pyhä neitsyt! — Sitten puhui Donato minulle paljon Kristuksesta. Lopuksi hän ripusti tämän pyhän esineen kaulaani ja kertoi, miten hän oli sen äärettömällä vaivalla hankkinut äidilleni häälahjaksi, mutta niitä häitä ei tullutkaan koskaan, siksi sain minä tämän kalleuden, ja siitä päivästä olen sitä kaulassani kantanut. — Rannalta läksi Donato vielä yksikseen äidin haudalle ja minä palasin linnaan. Mutta aamulla oli Donato kadonnut Hjelmistä."
Kun Åse oli lopettanut, olivat Osman silmät kyyneleitä täynnä. Hän sulki Åsen syliinsä ja sanoi: "Ajatteles, jos minäkin olisin saanut etsiä sinua kymmenen vuotta ja sitten olisin löytänyt vain hautasi!" —
Åse ei vastannut, sulki vain silmänsä. Ah, ihmissieluissa voi joskus väreillä sointuja, joitten alkulähde on ijäisyydessä. — Vihdoin kuiskaa Åse: "Äiti ja Donato sanoivat, että valkea Kristus rakasti meitä niin äärettömästi, että hän antoi henkensä meidän edestämme, ja että meidänkin tulee sentähden rakastaa häntä koko sielullamme ja olla hyviä kaikille, kaikille. — Voimmeko rakastaa valkeata Kristusta?"
Ja Osma vastasi: "Hän meille lahjoitti tämän äärettömän onnen, kuinka siis emme häntä rakastaisi. Sinä ihmeellinen Kristus, me rakastamme sinua!"
"Niin, me rakastamme sinua aina, oi valkea Kristus!"