HJELMISSÄ.
Synkän kivilinnan sisällä ei ollut läheskään niin kolkkoa kuin olisi ulkoapäin luullut. Tuli paloi takassa, keittopata porisi ja naiset ahertivat käsitöineen. Vanha vaimo astui tupaan, katseli etsien naisparveen ja virkkoi: "Ah Åse lintuseni, siellähän sinä olet. Nyt se meren tuoma mies, jonka takia sinä olet niin suuressa touhussa ollut, alkaa todella näyttää elonmerkkejä."
"Oi, jo nyt jotakin", sanoi Åse, pyörähytti mummoa sivumennen ympäri ja riensi kevyesti hyppien ja iloisesti rallattaen huoneesta. Mummo kulki vähän nyrpeissään perässä mutisten itsekseen: "Voi tuota lasta! Aikaihmiseksi ei hän näy tulevan, vaikka on kyllä jo ikää. Annas, kun lasken! Kymmenen kesää on äitinsä, tuon lempeän linnarouvan kuolemasta, ja silloin oli yhdeksänvuotias, siis nyt yhdeksäntoista on kesää elänyt. Mutta iloitkoon ja rallatelkoon nyt! Kohta tulee synkkä linnanherra kotiin, ja kylläpä silloin taas ilo katoaa näitten seinien sisältä, kun tuo suorajalka täällä köpöttää." — — —
Osma ponnisti ajatuksiaan: missä hän oli, oliko elävitten vai kuolleitten mailla? Hän koetti nostaa päätään; se ei noussut. Hän koetti siirtää kättään; se ei liikahtanut. Jospa edes saisi silmänsä auki; ei, ne eivät auenneet. Hän yritti uudestaan. Kas, hiukan, hiukan ne aukenivat, taisipa olla maailmassa. Oli aivan kuin joku olisi kumartunut hänen ylitsensä. Ah, hän ei jaksanut enää ponnistaa. Ja Osma meni uudestaan tainnoksiin.
Mutta Åse haki linnan yrttienkeittäjän ja tiukkasi tälle: "Sanoinhan sinulle, että hän elää, näin itse hänen silmäluomiensa liikkuvan. Keitä heti sellaista juomaa, että hän herää, tai kerron isälleni, kun hän tulee, ettet sinä tahdo totella minua."
Vanha harmaaparta yrttienkeittäjä hymyili kuullessaan tytön uhkauksen, sillä hän tiesi, että Åse se nyt viimeiseksi kantelisi jotain isälle. Kiireesti hän kuitenkin alkoi sekoittaa lääkkeitä ja puheli itsekseen: "Herätä sinun täytyy, mies parka, kun Åse sen kerran on saanut päähänsä."
Verrattain pian alkoi Osma toipua. Päivät vain tuntuivat sanomattoman pitkiltä, kun täytyi pysyä vuoteessa. Kuka olisi jaksanutkaan, jollei Åse silloin tällöin olisi käynyt kurkistamassa. Ja kun Åse oli poissa, koetti Osma itsekseen ajatella, minkä näköinen tämä oli. Ja pian hän muistikin: suuret tummat silmät, läpikuultavan hieno iho, tummanruskea, melkein musta, aaltoileva tukka. Sen näköisiä eivät olleet muut naiset. Åselta kuuli Osma myöskin, että hän oli pienessä Hjelm-nimisessä saaressa, joka sijaitsi Kattegatissa, lähellä Juutin niemimaata. Kerran kertoi Åse Voionmaan kauppiaista, jotka Norjasta tullessaan olivat poikenneet myrskyn suojaan Hjelmiin. Osma ei silloin sanonut mitään, mutta hän tunsi, miten veri kohosi hänen poskilleen. Jos täältä kerran pääsisi Voionmaalle, silloin olisi jo kuin Karjalan kynnyksellä! Mutta jollei häntä lasketakaan täältä pois, jos hänestä tehdään orja! Ja synkkä pilvi peitti pilkahtaneen valonsäteen.
Vilkas Åse oli vihdoinkin saanut Osmalta udelluksi niin paljon, että Osma oli Karjalasta, ja että Karjala oli kaukana pohjoisessa, jossakin Voionmaan takana. Juosten tuli Åse naistupaan ja huusi jo tullessaan: "Oi, tiedän, tiedänpä jotakin!" Naiset herkesivät työstään, sillä ei ollut ensi kerta, kun Åse ilot laittoi. Mutta Åse jatkoi vallattomana: "Se meren tuoma mies on kuin onkin kuninkaanpoika." Ja hän nauroi itsekin aivan ääneen tälle hullutukselleen; mistä pistikin hänen päähänsä sanoa kuninkaanpoika! Mutta muut huusivat: "Ja minkä maan kuninkaanpoika?"
"Niin nähkääs, sen Naisten maan, sen Koirankuonolaisten maan kuninkaanpoika", jatkoi Åse. "Ettekö muista, kuinka täällä kerran kävi laulaja, joka lauloi, miten kaukana pohjan perukoilla on Koirankuonolaisten maa, jossa ihmiset syntyvät hienon, valkean villan peitossa, ja jossa naiset ovat hirveän kauniita, mutta miehillä on kaikilla koiran pää."
"Mutta eihän tällä miehellä ole koiran päätä, ihan hän on oikean ihmisen näköinen", huudettiin monesta suusta.
Åse oli joutumaisillaan pulaan, mutta keksikin samassa: "Oi, johan sen sanoin, hänhän on kuninkaanpoika ja ne ovat siellä ihmisten näköisiä, vaikkeivät muut miehet olekaan." — Koko illan pidettiin sitten hauskaa tästä ihmeellisestä naisten maasta, Kveenlannista. — — —
Oli kulunut muutamia viikkoja. Osma istui rantakivellä. Hänen takanaan oli viidakko, mutta edessään aava ulappa, niin aava, että vesi ja taivas yhtyivät. Osma oli ajatuksineen Karjalassa. Mitähän siellä nyt tehtiin? Elikö isä vielä ja äiti, niin äiti? Hän heräsi mietteistään vasta, kun kuuli askeleita takanaan. Åsehan se oli. Olihan siinä rannalla toinenkin kivi, ihan kuin Åsea varten ja hän istahti siihen.
"Miksi täällä yksin istut", kysyi Åse.
"Muistelin vain Karjalaa", vastasi Osma.
"Elääkö äitisi ja isäsi vielä", jatkoi Åse kuin Osman ajatukset aavistaen.
"Kysy sitä tuolta illan tuulelta, joka meren mainingeita hiljaa tuudittaa, se sen tietää paremmin kuin minä."
"Oletko sitten jo kauan ollut poissa Karjalasta?"
Osma painoi päänsä käden varaan ja rupesi aivan huomaamattaan kertomaan koko elämänsä tarinan. Hän kuvaili Karjalan, Osmalan, Päivön, vankeutensa ajan, retken Eeriniin ja vihdoin hirveän paluumatkan. Eipä kai jättänyt mainitsematta sitä polttavaa kaipaustaan, jota hän oli kantanut kaikki nämät vuodet.
Kun hän vihdoin lopetti, nousivat kirkkaat kyyneleet hänen silmiinsä, sillä tämä oli ensi kerran sitten Karjalasta lähdettyä, kun hän voi jollekin aukaista sydämensä. Vaan mitä, mitä nyt! Hiljaa kietoutuivat käsivarret hänen kaulaansa ja pehmeät kädet pyyhkivät pois hänen kyyneleensä. Oi, tämä oli enemmän kuin mitä Osma saattoi kestää. Mutta samassa Åse oli poissa. — Nyt hän ei kertonutkaan toisille, mitä tiesi meren tuomasta miehestä.
Osma istui kauan, kauan paikoillaan. Jotain ihmeellistä oli hänessä tapahtunut. Hän ei enää ymmärtänyt itseään. Voiko hän todella kaivata jotain muutakin kuin Karjalaa? Oi, kuka sen ymmärtää! — — —
Seuraavina päivinä Osma tuskin näki Åsea, sillä tämä aivan karttamalla karttoi häntä. Eipä näinä päivinä kuultu edes Åsen helkkyvää naurua linnassa. Ja vanha hoitajamummo loi häneen monta kertaa hellän, tutkivan katseen ja sanoi: "No, Åse lintuseni. Åse lintuseni, mikä sinua vaivaa?"
Jos Osma muutenkin oli alakuloinen, tuli hän vielä murheellisemmaksi tästä Åsen muuttuneesta käytöksestä. Surukurtuissa oli otsa, kun hän illan tullen hiipi taas piilopaikkaansa rannalle. Vaan ihmettä, Åsekin osasi sinne! Ja hän oli taas entisellään, niin luonnollinen ja herttainen, ehkä kuitenkin vähän surunvoittoinen. Hetken aikaa istuivat molemmat ääneti, kunnes Åse virkkoi: "Tiedätkö, Osma, että lapsena istuin äidin kanssa usein juuri tällä paikalla ja äiti kertoi silloin kaukaisesta kotimaastaan."
"Eikö äitisi sitten ollutkaan täältä lähistöltä kotoisin?"
"Ei, ei, — äiti-raukka! Oletko kuullut puhuttavan Roomaborgista, Osma?"
"Olen kylläkin. Eerinin matkalla kertoivat miehet paljon siitä. Sehän on hyvin kaukana, jossain eteläisen meren rannalla."
"Niin äärettömän kaukana se on. Mutta siellä kuitenkin lähellä Roomaborgia oli äitini koti. Oi, se oli ihana koti. Kyllä muistan vielä, kuinka äiti kuvaili pylvässalien kauneutta ja äärettömän ihanata puutarhaa, jossa oli paljon varjoisia polkuja, kauniita lammikoita, kuvapatsaita ja kukkia, kukkia loppumattomiin. Ja puutarhan perällä oli ihmeellinen valkean Kristuksen asunto, kirkko, jonka loistolle ei vertaa. Niin näes, äitini kuului sen maan kaikkein ylhäisimpään sukuun. Ja yhtä ylhäinen oli hänen sulhasensakin, uljas Donato, jota äiti rakasti viimeiseen hengenvetoonsa asti. Häätkin oli jo määrätty, mutta silloin eräänä pimeänä yönä tulivat pohjanmiehet. Se oli kamala yö, silloin isä ryösti äidin ja toi tänne. Oi, et tiedä, miten äiti kärsi täällä! Siellä oli ollut kaikki pehmeätä, kaunista; — täällä kaikki karkeata. Siellä lakkaamaton kesä; — täällä lunta ja jäätä. Ja isää hän pelkäsi koko ikänsä. Niin, hento äiti ei kestänyt täällä karkeassa ja kylmässä. Hän kuihtui, kuoli pois, kun minä olin yhdeksän kesäinen. Oi äiti, äiti!"
Kirkas kyynelvuo tulvehti Åsen silmistä. Silloin Osma kumartui hänen ylitsensä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Åse vavahti, värisi, mutta tunsi samalla, miten Osma pyyhki hiljaa hänen kyyneleensä. Silloin hänestä tuntui niin turvalliselta ja hyvältä. Ja hänestä oli aivan luonnollista, että Osma istui maahan ihan hänen vierellensä. Åse laski kätensä hänen olkapäälleen ja jatkoi hiljaa: "Hoitajamummoni kertoo, että isä oli ne kymmenen vuotta paljon lempeämpi ja parempi, kun äiti eli täällä Hjelmissä. Isä on nimittäin kuninkaanpoika Juutinmaalta, mutta oli nuoruudessaan niin hirvittävän hurja ja vainosi niin kamalasti Kristuksen pappeja, että hänet ajettiin pois maasta. Silloin hän varusti tämän saaren ja teki täältä noita kauheita retkiään kautta maailman. Äidin eläessä hän oli sitten parempi, mutta voi kauhistus sitä aikaa äidin kuoleman jälkeen! Isä raivosi vallan villinä kautta maiden ja mannerten. Muistan hyvin kuinka hän toi ryöstötavaraa määräämättömästi Hjelmiin. Vain talvisydämet hän oli kotona. — Mutta sitten eräältä matkaltaan hän palasi haavoittuneena vain kahden miehensä kanssa. Parannuttuaan hän jäi jäykkäpolveksi, eikä hän sen jälkeen ole ryöstöretkille lähtenyt. Vasta viime kesänä sain toiselta noista miehistä kuulla, miten sillä matkalla oikein oli käynyt. Isä oli kulkenut Reiniä pitkin Schwabin maalle. Siellä hän ryösti, poltti, murhasi hirmuisesti. Mutta juuri, kun hän aikoi poistua Schwabista, tuli idästä päin kummallinen ratsujoukko. Miehet olivat kuin kasvaneet hevosen selkään. He olivat hirveän rumia: päät syvällä hartioitten välissä, ulkonevat poskipäät ja otsaa tuskin ollenkaan. Nämät hurjat ratsastajat kuljettivat edellään punaista sotalippuaan, jonka keskellä oli vihreä kissa. Tätä kissaa he palvelivat jumalanaan. Niin, tämä ratsujoukko se voitti voittamattoman isäni. Itse ei isä koskaan kerro sanaakaan tästä matkasta, mutta ryöstöretkelle ei hän sen jälkeen ole lähtenyt." —
Osma oli kuunnellut melkein henkeään pidättäen. Nyt hän virkkoi: "Mutta onhan isäsi nyt poissa. Olen luullut, että hän on juuri tällaisella matkalla."
"Ei hän nyt ole ryöstöretkellä, vaan Danelagenissa vero-osuuttaan noutamassa. Joka kesä hän käy siellä." — Kun Osma ei puhunut mitään, jatkoi Åse: "Isää odotetaan näinä päivinä kotiin ja olisi kai parasta, että sinä lähtisit sitä ennen Hjelmistä, ehkä et myöhemmin enää pääsisikään. Sitä oikeastaan tulinkin sinulle tänne rannalle sanomaan."
"Minne täältä sitten lähtisin?" kysyi Osma.
"Karjalaan tietysti", sanoi Åse iloisesti, "Bornholmin rahdinkuljettajat veivät tässä juuri vendiläisten orjakauppiaitten orjia Norjaan Tunsbergin orjamarkkinoille, ja olen järjestänyt siten, että yksi veneistä palatessaan poikkeaa tänne. Bornholmista pääset sitten Voionmaalle ja sieltä Karjalaan."
Osma ei tiennyt, oliko tämä totta vai unta. Pääsisikö hän todella
Karjalaan! Mutta sitten yht'äkkiä meni kirkastunut taivas pilveen:
— Pitääkö hänen jättää Åse tänne? Hän tarttui hiljaa Åsen käteen ja
kuiskasi: "Tule sinä kanssani Karjalaan!"
"En — en voi tulla. Isäni surmaisi kaikki Hjelmin asukkaat, jos olisin poissa hänen tullessaan. — — — Mutta — — — mutta jää sinä tänne?"
Osman päätä huimasi: jäädä ijäksi Åsen luo, — mikä ihanuus! — Vaan
Karjala, Karjala, heimoni maa! Kova oli taistelu, mutta äkkiä nosti
Osma painuneen päänsä ja vastasi varmalla äänellä: "Minä lähden
Karjalaan, isieni maahan!"
Åse vavahti, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi: "Huomenna tulee luultavasti vene sinua noutamaan. Olen maksanut rahtimiehille niin paljon, että he varmasti vievät sinut Voionmaalle. Ja tässä on lisäksi pussi täynnä kultarahoja. Ne kyllä riittävät loppumatkallesi. — Nyt on meidän erottava, huomenna sinä lähdet."
"Mutta emme eroa iäksi, Åse", sanoi Osma ja tarttui lujemmin hänen käteensä.
"Kuka sen tietää", vastasi Åse surullisesti.
"Minä en koskaan voi ottaa vaimokseni ketään muuta kuin sinua", sanoi
Osma hiljaa.
"Niin tunnen minäkin, Osma, että kuulun vain sinulle. Mutta sinähän tiedät, ettei minun tunteeni merkitse yhtään mitään. Jo tällä matkallaan on isä voinut tavata miehen, jonka hän tuo minulle puolisoksi, niinhän hän on usein luvannut. Ja meidän naisten täytyy alistua, — se on kohtalomme. Mutta sydämessäni olen uskollinen sinulle, Osma."
Osmaa kauhistutti ajatus, että Åse joutuisi jollekin toiselle puolisoksi ja taistelu alkoi uudestaan. Mutta päätös oli nytkin sama: Lähden Karjalaan! — Åselle hän sanoi: "Jospa säästyisit vielä tämän kesän. Ensi kesänä kyllä neuvot keksitään, millä sinut Karjalaan saadaan. Tulethan Karjalaan, Åse?"
"Tulen", vastasi Åse hiljaa. "Ja rukoillaan valkeata Kristusta, että hän minut vielä tämän kesän säästää."
"Rukoillaan", kuiskasi Osma.
Sitten Åse nousi, irroitti Osman vastustelevat kädet ja hiipi linnaan.
Seuraavana päivänä lähti Osma Hjelmistä. Åse katseli rannalta, kunnes vene häipyi ulapalle ja hänestä tuntui, että samalla painui hänen onnensa aurinko ijäksi taivaanrannan taa.
Osma veneessä katseli herkeämättä yhä pienenevää saarta, ja kun se vihdoin katosi näköpiiristä, oli aivan kuin kesä olisi kadonnut hänen elämästään ja vain kolkko, loppumaton talvi jäänyt jäljelle. Vain tuuli ja linnut olivat viestinviejiä heidän välillään, kuten eräässä muinaisajan laulussa sanotaan:
"Leppoisa, kiitävä etelätuuli,
Nuorten sydämen sykinnän kuuli.
Lintunen pieni viestiksi lähti,
Ah, matkan sai määrätä taivahan tähti."