VIIKINKIRETKELLÄ.
Tyynen lahden poukamasta kuului aamusta iltaan räiskettä ja pauketta. Torulv se siellä miehineen rakenteli uutta kotia itselleen. Vaan pianpa keskeytyi tämä kotoinen työ, sillä Ingolfrin lohikäärmelaivat olivat juuri lähdössä sankariretkelle etelään, ja kun miehistä oli puute, kysyi Ingolfr Torulvilta, antaisiko tämä muutamien miestensä lähteä mukaan. Torulvilla ei ollut mitään sitä vastaan, toistakymmentä miestä hänen joukostaan sai käskyn valmistua matkalle. Ja lähtevien joukossa oli Osmakin.
Uljaasti halkoilivat pitkät uiskot valtameren aaltoja. Kun tuuli oli myötäinen, mentiin suorinta tietä Sudersaarille ja päätettiin vasta paluumatkalla poiketa Hjaltlantiin, jossa piti toimittaa Ingolfrin asioita. Kauan eivät he kuitenkaan malttaneet Sudersaarilla levätä, eteenpäin taas ja pian oltiin Eerinin länsirannalla. Soudettiin Shannonin suulahden perukkaan. Siellä oli saarella virran suussa Limerickin kuuluisa kaupunki, ja koko maata Shannonin ympärillä sanottiin Limerickin kuningaskunnaksi. Pohjanmiehet olivat sen perustaneet ja he täällä edelleen hallitsivatkin. Limerickin kuninkaalla oli puolisona Ingolfrin tytär, siksipä ei ollut kuningattaren ilolla määrää, kun sai nyt isänsä miehiä vieraikseen. Komeat pidot laitettiin heti ja ylimmilleen nousi ilo, kun kuuluisa eerilainen bardi saapui harppuineen. Sanoja eivät pohjan miehet ymmärtäneet, mutta ihmeellisinä kaikuivat harpun säveleet ja soinnukas oli bardin ääni.
Osma vetäytyi huomaamatta akkunakomeroon. Tämä kaikki muistutti liiaksi kotoista kanteleensoittoa Karjalassa. Ja tuo sointuva, pehmeä ääni, — ihan kuin Osmalassa ennen. Hyvä, että sai olla näin yksikseen muistoineen, kaikkineen.
Mutta kuningatar oli huomannut Osman. Hän meni veljensä, nuoren Ingolfrin luo ja kysyi: "Kuka on tuo surunvoittoinen, komea mies, joka yksikseen vetäytyi tuonne akkunakomeroon, en ole häntä ennen nähnyt isäni miesten joukossa?"
"Hän onkin Torulvin miehiä, Osmund nimeltään", vastasi Ingolfr. "Kuuluu olevan kuninkaanpoika Karjalasta ja vankina tuotu Hålogalantiin vuosia sitten. Sanotaan, ettei viisaampaa miestä ole nähty Hålogalannissa, mutta surunvoittoinen ja miettivä on hän aina. Tuntikausia kerrotaan hänen katselleen kosken kuohuja tai kuunnellen metsän huminaa. Ja kyllä hän nytkin matkalla usein unohti soutamisen ja katseli uneksien ulapalle."
Tämä kertomus herätti kuningattaressa myötätuntoa ja hän meni Osman luo. "Mitä mietit, Osmund, täällä yksin?" kysyi hän.
Osma nosti päätään ja heräsi kuin unesta. "Tuo laulu ja soitto on niin kaunista, ettei sitä kuunnellessa joudu mitään miettimään", vastasi hän.
"Niin, ihanata se todella on, mutta laulaja onkin Eerinin suurin bardi", sanoi kuningatar.
"Ja miten kaunista se olisikaan, jos vielä ymmärtäisi laulun sisällönkin", jatkoi Osma.
"Niin, et ymmärrä Eerinin kieltä. Äsken lauloi bardi kuningas Fingalin pojasta, kuuluisasta Ossianista. Nyt hän laulaa Walesin kuninkaasta, Artturista, jonka vertaista ei synny auringon alle. Kuule, kuule, mitä ihmettä ne pyöreän pöydän miehet, ne Artturin kaksitoista sankaria taas tekivätkään." Ja kuningatar eli niin mukana sankareitten seikkailuissa, että hän vallan unohti, ettei Osma ymmärtänyt bardin kieltä.
Vihdoin lopetti laulaja. Hän oli itsekin niin vaipunut runoutensa maailmaan, että unohti harppunsa, unohti ympäristönsä. Kaikki luulivat jo, ettei tänä iltana enää saataisikaan kuulla bardin laulua. Mutta äkkiä kohotti bardi päänsä, otti harppunsa ja rupesi hiljaa näppäilemään. Kohta hän alkoi laulaakin.
"Nyt hän laulaa valkoisesta Kristuksesta", sanoi kuningatar.
Jokainen lihas jännittyi Osman kasvoilla kun hän kysyi: "Mitä bardi laulaa siitä valkeasta? Miehet puhuivat hänestä niin paljon matkalla?"
Ja kuningatar kertoi säe säkeeltä: "Päivänä muutamana astui Kristus opetuslapsineen purteen. — — — Hän sanoi: menkäämme meren tuolle puolen. — — — Vaan katso, nousi myrsky mahdoton, — — — haahti aaltoihin peittyi vallan. — — — Kristus vain peräkeulassa nukkui. — — — Oppilaat riensivät luo, herättivät, sanoivat: Kristus, et välitä siitä, jos hukumme kaikki. — — — Nousi nyt Kristus. Merelle huusi: vaikene! Tuulelle sanoi: tyynny! — — — Ja tuuli tyyntyi ja meri asettui. — — — Silmänräpäyksessä tapahtui kaikki. — — — Mutta Kristus katseli tyyntä vettä, virkkoi: Oi te pelkurit! Uskoa teillä ei ole! — — — Vaan iki-ihmeissään sanoivat oppilaat toisilleen: Kuka lieneekään tämä, hän ihminen ei ole! — — — Kun hän käskee tuulta, käskee vettä, ja katso, ne tottelevat. — — —"
"Mitä", sanoi Osma hämmästyen, "myrskykö asettui, kun Kristus käski!
Oi, eihän se ole mahdollista, kuningatar!"
"Ja miksei olisi! Herättihän Kristus sanallaan monet kuolleet, katseellaan paransi sadat sairaat, miksei siis tuulikin tyyntynyt, olihan hän Jumalan oma poika."
Kaikki oli Osmasta liian ihmeellistä, käsittämätöntä. Vihdoin hän virkkoi: "Mikä on enkeli, runoilija puhui sellaisesta?"
"Se on lempeyden henki, fylgia", vastasi kuningatar.
* * * * *
Muutaman päivän päästä lähtivät pohjanmiehet. He kulkivat Eerinin länsirannikkoa pohjoiseen, josta olivat tulleetkin. Illan tullen noustiin maihin. Kätkettiin veneet rantaviidakkoon ja hiivittiin hiljaa eeriläistä kylää kohden. Pari miestä lähti edellä vakoilemaan. Pian he palasivat: "Mitä hirtehistä! Kylä on puolustuskunnossa! Ne ovat tienneet tulostamme!" kertoi toinen vakooja. Muu ei nyt auttanut kuin avonainen taistelu. Ja miehet palasivat veneilleen nukkuakseen siellä yönsä, sitten aamulla aletaan taistelu.
* * * * *
Laaksossa, kylän lähellä sijaitsee vanha luostari. Isä Johannes istui akkunan edessä ja oli kokonaan syventynyt raamattuunsa. Silloin törmäsi poikanen hengästyneenä sisään ja sanoi: "Isä, isä Johannes, etkö sinä tiedä, että kaikki luostarin asukkaat ja kaikki lapset ja vanhukset kylästä ovat paenneet virran taakse, suon saarelle, sillä pohjanmiehet ovat rannikolla?"
"En, sitä en tiedä", vastasi isä Johannes ihmeissään. Mutta poika jatkoi: "Sen minä arvasin! Kun en nähnyt sinua muitten luostarin asukkaiden kanssa suon saarella, niin ajattelin heti: nyt on isä Johannes taas ollut niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ole ollenkaan huomannut, mitä ympärillä on tapahtunut. Ja silloin en voinut jäädä sinne, kun ajattelin, että sinä olet vaarassa. Jos tietäisivät, miten minä juoksin! Tule, tule nyt pian, isä, ehkä vielä ennätämme virran taakse, ennenkuin nuo kauheat pohjanmiehet tulevat!"
"En minä lähde sinne", sanoi isä Johannes.
"Et lähde! Mitä! Silloin pohjanmiehet surmaavat sinut, isä!"
"Eivät, eivät ne surmaa", sanoi isä Johannes ja pani kätensä pojan päälaelle. Sitten hän laski toisen kätensä raamatulle ja jatkoi: "Tässä kirjassa sanotaan, ettei hiuskarvaakaan putoa päästämme Jumalan tahtomatta. Ei hiuskarvaakaan, ajatteles! Jumala on suuri, voimakas, ijäinen rakkaus. Hänen tahtomattaan ei minulle tapahdu mitään pahaa."
Poika ei vastannut mitään. Hänen oli niin ihmeen rauhallinen ja hyvä olla. Mutta isä Johannes sanoi: "Istuppa tähän vierelleni, niin luen sinulle, mitä juuri äsken luin tässä yksin." Ja isä Johannes alkoi aukiolevasta raamatusta lukea:
"Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, eikä ruumiistanne, mitä pukisitte yllenne. Eikö henki ole enempi kuin ruoka ja ruumis enempi kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivätkä leikkaa, eivätkä kokoo aittoihin, ja taivaallinen isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljon suurempiarvoiset kuin ne? Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa? Ja mitä te murehditte vaatteistanne? Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä tee, eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomonkaan kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, eikö paljoa enemmän teitä, te vääräuskoiset? Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?" tahi: "Mitä me juomme?" tahi: "Millä me vaatetamme itsemme?' Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat, Taivaallinen isänne kyllä tietää teidän kaikkea tarvitsevan. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin annetaan teille sen ohessa kaikki tämäkin. Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään. Riittää kullekin päivälle vaivansa."
Lopetettuaan vaipui munkki ajatuksiinsa, ja pojasta tuntui niin hyvältä, niin rauhalliselta. Hän ei pelännyt yhtään enää. Viimein hän tarttui munkin käteen ja sanoi: "Isä Johannes, minä jään tänne sinun kanssasi, en pelkää enää ollenkaan."
"Niin jää, poikani, ja muista, ettei hiuskarvaakaan putoa päästämme
Jumalan tahtomatta."
Munkki pani pojan nukkumaan omaan vuoteeseensa, mutta itse hän jäi valvomaan raamattunsa ääreen. Oli mitä ihanin kevät-yö. Isä Johannes nosti raskaan raamattunsa akkunalaudalle ja työnsi akkunan auki. Vilpoinen, raitis yöilma virtaili sisään. Mutta oi, se oli tuoksua täynnä, suloista kevättuoksua. Ja lehdossa tuolla viritti yörastas laulunsa. Isä Johannes unohti raamattunsa.
"Oi Jumala, ihmeelliseksi, ylen ihmeelliseksi olet luonut tämän maan", huokasi hän.
Ja yörastas lauloi.
"Miten ihmeellistä ja ihanata lieneekään taivaassasi. Niin, sitähän ei silmä voi nähdä, ei korva kuulla, ei ihmis-sydän tajuta."
Ja yörastas lauloi.
"Oi, ja sinä Jumala olet rakkaus, ijäinen rakkaus. Sinun rakkaudellasi ei ole määrää, ei ääriä. Se on kuin meri vailla rantoja. Jumala, Jumala, sulje minutkin pohjattoman rakkautesi mereen!"
Ja yörastas lauloi.
Isä Johannes otti piirtimensä ja kirjoitti raamattunsa reunaan, miten ihmeellisesti yörastaa lauloi silloin, kun oli kevät-öistä ihanin.
* * * * *
Seuraavana aamuna tekivät viikingit hyökkäyksen. Kylän luona tasangolla tuli eeriläinen sotajoukko heitä vastaan. Mutta minkälainen joukko! Edellä tuli naisia, joilla oli aseina vain pitkät väkäpäiset koukut.
"Hirtehinen", huudahti Ingolfr, "kyllähän tässä miesten kanssa aina tappelee, mutta nuo muijat, silmät he repivät päästä koukuillaan!" Tuima oli taistelu, mutta pohjan miehet lopulta pääsivät voitolle. Ja niin kiire heillä oli kylää ryöstämään, että tuskin ennättivät katsoa, montako miestä omista riveistä jäi tantereelle. Osma yksin jäi haavoittuneita sitomaan. Hän huomasi, että kaksi miestä oli kaatunut, kolme vaikeasti haavoittunut ja monta lievästi. Hellävaroin hän sitoi haavat ja saattoi miehen toisensa jälkeen veneille. Samaan aikaan toivat toiset sinne ryöstötavarataakkoja.
Kun Osma oli haavoittuneet hoitanut, palasi hän vielä tantereelle. Mietteissään hän katseli taistelukenttää. Oi, sieltä kuului valituksia. Osma meni ja sitoi monen eeriläisen haavat. Hän kulki ruumiskasojen ohi. Kasassa muuan käsi liikkui. Tuossa jalkapuoli näytti vielä elonmerkkejä. Tuolla nenä ja posket revittyinä. Täällä katkennut käsi, jalka, korva, ja verta, verta. Osma pysähtyi. Häntä värisytti. Tuolla menivät taas toverit ryöstösaaliineen, — naurunrähäkkä täytti ilman. Ja tuon kurjan tavaran takia piti uhrata kaksi urhoa ja pari saattaa raajarikoksi ja hakata maahan koko vihollisjoukko! Ja tämä hirveä näky tässä! Toiset tässä iloitsevat, ryöstävät, ja hän, Osma, värisi kauhusta! Mistähän se johtui? Oliko hän pelkuri? Ei, — kyllä hänkin uskaltaisi taistella, lyödä, jos olisi Karjalaa puolustamassa. Mutta mistä se sitten johtui? Ehkäpä siitä, että nuo toverit tuolla olivat pohjanmiehiä, hän karjalainen. Ei, ei se siitäkään johtunut, sillä yhtä hurjia olivat Karjalan miehet, kyllä hän muisti Kainun matkan ja sen vimman, millä miehet tahtoivat Hålogalantiin, vaikka isä olisi kuinka estänyt. Mutta mistä? Ah, siitä: hän oli Osman poika, suuren Osman, ja isä kammoksui kauhun töitä. Eikö isä sitten ollutkaan sankari? Oi oli, suurimmaksi Osmaksi häntä sanottiin, ja Karjalan mahtavuuden oli hän luonut. Ja mikä teki hänet niin suureksi? Juuri se, että hän kammoksui kauhun töitä ja puolusti vain Karjalaa. Hän ei lähtenyt vainomatkoille, teki vain työtä.
Osma heräsi mietteistään ja läksi hitain askelin pois tästä kauhun paikasta. Mutta vielä kerran hän pysähtyi, loi katseensa yli kuoleman kentän ja sanoi: "Valkea Kristus, jos olet haltijoista suurin, niin suo, ettei minun enää koskaan tarvitsisi lähteä tällaiselle retkelle!"
Kun Osma pääsi rannalle, toivat toiset jo viimeisiä ryöstötavaroita. Sitten kaikki pesivät vaatteensa ja kätensä verestä sekä lähtivät kohti luostaria. Portin luona he riisuivat aseensa ja astuivat luostarikirkkoon. Isä Johannes seisoi alttarilla. Hän katseli tyynesti tuota joukkoa ja sanoi: "Rikoksenne ei jää rankaisematta, niin totta kuin Jumala on kaikkivaltias!"
Eräs miehistä, joka oli kauan ollut Limerickissä, ymmärsi eerinin kieltä ja vastasi: "Olemme tulleet tänne kunnioittamaan valkeata Kristusta, ja sinä uskallat toivoa meille pahaa! Tiedä, munkki, että olet meidän vallassamme. Rukoile heti valkeata Kristusta meidän puolestamme, tai katkaisen kaulasi!"
"Ohoh, mies! Vai katkaiset kaulani! Teistä ei kukaan voi katkaista hiuskarvaakaan päästäni! Ja rukoilla Kristusta teidän puolestanne! Niin, minä rukoilen, että Kristus rankaisisi teitä niin, ettette enää koskaan tekisi noita hirvittäviä kauhuntöitä", puhui isä Johannes.
Viikingin silmät välähtivät. Hän tapaili miekkaansa, — se oli poissa. Mutta puukko oli tallella. "Vai en voi katkaista hiuskarvaakaan päästäsi! Katsotaanpa", sanoi hän. Ja puukko välähti ilmassa. Mutta samassa tarttui Osma käteen, joka piteli puukkoa ja sanoi: "Täällä Kristuksen huoneessa ei tehdä veritöitä!" Ihmeellisesti lauhtui miehen viha heti, tyynesti hän virkkoi munkille: "Lähesty kuitenkin Kristusta puolestamme!" — "Lähestykää itse!" vastasi munkki ja viittasi viikinkejä polvistumaan. Kohta oli koko kirkko täynnä polvistuneita miehiä, ja isä Johanneskin vaipui alttarille rukoukseen.
Osma oli polvistunut hiukan sivulle pieneen syvennykseen. Siinä hän puheli valkealle haltijalle: "Auta, etten enää koskaan joutuisi tällaiselle retkelle! Opasta minut kotiini, Karjalaan, — vaikka mahdotontahan se sinullekin on, valkea Kristus, niin myrskyn kuin osasitkin asettaa."
Osma oli niin vaipunut rukoukseen, ettei yhtään huomannut, kun toiset hiljaa poistuivat kirkosta. Isä Johanneskin oli noussut. Hän katseli miestä, joka oli jäänyt kirkkoon. Äkkiä hänen katseensa kirkastui: Sehän on sama mies, joka tarttui puukkoa pitelevään käteen! Ja isä Johannes astui hiljaa Osman luo, pani kätensä hänen päälleen ja sanoi: "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikissa vaaroissa nyt ja ijankaikkisesti, aamen!" — — —
Osma saapui parahiksi rannalle. Noustiin veneisiin. Tuuli oli vastainen, mutta pian soudettiin Sudersaarille. Sieltä lähdettäessä kävi jo verrattain voimakas vihuri lännestä, ja kun käännyttiin Hjaltlantiin päin, muuttui vihuri vähitellen myrskyksi. "Ennätämme kai hyvin Hjaltlantiin pahimman myrskyn tieltä", virkkoi nuori Ingolfr miehilleen. Hjaltlanti häämöttikin jo etäällä, mutta silloin nousi mitä kamalin hirmumyrsky. Lastujen lailla lensivät viikinki-uiskot hajalleen Pohjanmerelle. Toisesta veneestä ei nähty, minne toinen katosi, sillä vuoren korkuisina vyöryivät aallot. Nyt vene hävisi laineitten väliin, nyt taas sen kokka kohosi pystysuorana aallon harjalle. Kamala oli pauhina, noustiin, vajottiin ja vene natisi. Osma koetti lujasti pitää perää, mutta eihän siitä mitään apua. "Valkea Kristus, olisitpa nyt purressani, niin sinä vain viittaisit merelle ja se tyyntyisi," huokasi hän.
Vuorokausia ajelehtivat veneet hurjassa aallokossa. Usein näki Osma maan häämöittävän edessään, vaan kohta kääntyi myrsky, heitti toisaalle. — Mutta jopa taas näkyi maata. Kuljettiin hurjaa vauhtia kohti rantaa. Lähemmäs, lähemmäs yhä. Aallot pärskyivät hirmuisina rantaa vasten. Kuului kamala kolahdus, — viikinkivene oli pirstaleina. Osma tarrautui kiinni laitalankkuun, mutta samassa kaikki pimeni, sammui hänen ympärillään.