NUORTEN ILTA.
Oli tullut ilta. Suuret uhrit oli mutkaisin menoin toimitettu ja syöty komea uhriateria. Rattoisasti jutellen hajaannuttiin Uhrivaaralta pitkin rannikkoa odottamaan, mitä nuoret olivat keksineet tämän vuoden ilo-iltaan. Vaan yht'äkkiä kaikki pysähtyivät ja kauhu täytti mielen. Metsästä tuli kumma olento, satavuotias Kammo-Pirho. Hän oli puettu nahkarepaleihin, mutta repaleitten välistä näkyi käärmeenpäitä ja karhunhampaita. Sääret olivat kamalan karvaiset ja tukka takkuinen. Kurttuisista kasvoista pisti esiin terävä nenä ja leuka, kuten satujen noita-akalla. Oli kulunut viisi vuotta siitä, kun Kammo-Pirho oli viimeiseksi näyttäytynyt, siksipä kaikki olivat luulleet häntä jo kuolleeksi. Harvoin näyttäytyi Kammo-Pirho ihmisille ja vallan kamalaa oli, jos hän näyttäytyi heimon yhteisillä uhrijuhlilla. Joskus ennenkin oli hän tullut Uhrivaaralle, huitonut sauvallaan ilmaa ja höpissyt käsittämättömiä sanoja, mutta jotain hirvittävää oli aina sen jälkeen heimolle tapahtunut. Siksipä kauhu täytti nytkin mielet, kun kokoonkurtistunut Kammo-Pirho sauvansa varassa kääpötti vaaralle. Lapset pakenivat kirkaisten vanhempiensa turviin nähdessään liehuvat nahkariekaleet ja käärmeenpäät. Vaan eipä ruvennutkaan Kammo-Pirho nyt huitomaan ja manaamaan. Hän istahti vain kivelle uhritulen luo ja itki. Silloin Osma lähestyi häntä ja kysyi: "Onko Pirholla vilu?"
"On, Pirholla on aina vilu ja nälkä, vilu ja nälkä, Karjalan kuningas", vastasi hän.
Osma toi tuokkosella lämmintä huttua ja uhrilihaa. Pirho söi aivan ahmien. Sitten hän sanoi: "Nyt on Pirholla hyvä olla, hyvä olla, Karjalan kuningas. Pirholla vain on uni, on uni, Karjalan kuningas."
"No, tule nukkumaan", sanoi Osma, saattoi hänet veneeseen ja peitti hyvin nahkasilla.
"Pirho voisi olla Osman isoäiti, Osman isoäiti, Karjalan kuningas."
"Niin jää meille mummuksi", virkkoi Osma, "minä kyllä pidän huolen sinusta, miksi menisitkään enää metsään kärsimään vilua ja nälkää."
"Pirho jää, Pirho jää, Karjalan kuningas", vastasi vanhus ja oli samassa jo unen mailla.
Kauhu oli jättänyt ihmiset, kun Kammo-Pirho niin kiltisti jutteli Osman kanssa. Mutta sill'aikaa kuin Osma saattoi Pirhon nukkumaan, kertoivat äidit lapsilleen, miten Pirho kerran oli ollut Karjalan kaunein neitonen ja hänestä piti tulla Osmalan emäntä, kaupat oli jo tehty nykyisen Osman isoisän kanssa. Vaan silloinpa läksikin Osma varjaagien maahan sankariretkelle ja toi sieltä emännän tullessaan. Silloin karkasi Pirho metsään ja on siellä kulkenut puoleksi sekapäisenä vuosikymmeniä. Kukaan ei tiedä, missä hän asuu, millä elää, pois metsästä häntä vain ei saada. Silloin tällöin ilmestyy hän Kammo-Pirhona asutuille maille.
Kun nyt näin hyvin oli suoriuduttu Kammo-Pirhosta, alkoi juhlatouhu uudestaan kaksin innoin. Vanhemmat ihmiset asettuivat mukavasti pitkin rantoja, uhriolut virtaili ja iloinen odotus täytti mielet. Nuorten touhulla ei näyttänyt olevan määrää, juostiin, kuiskailtiin, puuhattiin.
Osma vaimoineen oli asettunut rannalle mahtavan riippakoivun alle. Alja istui kivellä runkoon nojaten ja Osma maassa hänen vierellään.
"Vihdoinkin tuli aika, jolloin voit kertoa kaikki. Miten, miten ihmeessä pelastuit?" sanoi Osma.
"Kun herjat lähtivät ajamaan sinua takaa, juoksi Joutti-paimen metsästä, katkoi siteemme ja niin pääsimme pakenemaan", vastasi Alja.
"Mutta mikset kummassa tullut pikemmin. Et usko, miten kauheassa tuskassa olen ollut."
Alja silitti hellästi Osman päätä ja vastasi: "Katso, meidän täytyi paeta etelään, sillä meitä ajettiin takaa. Heti kun uskalsimme, käännyimme tänne pohjoiseen, mutta matka vei aikansa."
"Niin, niin, samapa se, nythän olet kuitenkin täällä ja siinä on kaikki, mitä voin toivoa." — — —
Tähän keskeytyi puhelu, sillä yht'äkkiä remahti mahtava uhrikokko Uhrivaaralta ja samassa kohosi toinen yhtä komea Käräjäniemeltä. Karjalan heimon vanha valkoparta laulaja Pelko-suvusta alotti voimakkaalla äänellään uhrilaulun, joka kaikui kauas. Mutta kun hän oli laulanut jonkun säkeen, alkoi joku Käräjäniemellä säestää laulua suurella kanteleella. Niin komeata uhrilaulua ei oltu kuunansa kuultu. Tuskin oli laulu loppunut, kun pitkin rannikkoa syttyi kuin taikavoimasta kymmeniä pikkutulia, vieläpä läheinen saaren rannikkokin loisti tulista. Yhtä hiljaa oli järvelle liponut monta lehvillä koristettua venettä. Niistä alkoi ensin hiljaa, sitten yhä voimakkaammin kuulua laulua, jota monet kanteleet säestivät. Se oli nuorten miesten sankarilaulu. Kaikki vuotiset urotyöt siinä kerrottiin.
Vähän aikaa oli välillä hiljaista, kunnes rannan lehdikosta alkoi kuulua laulua, niin vienoa ja kirkasta, että ihmiset aivan mykistyivät sitä kuullessaan. Ei ainoakaan kannel uskaltanut ruveta säestämään Pelkoneitojen ihanaa laulua, sillä kanteleen ääni olisi vain häirinnyt sointujen puhtautta. Ja vastaiselle rannalle nousi — sen näkivät ihmiset nuotiotulien valossa vallan selvään — ensin yksi, sitten yhä useampia haltijoita, niin että lopulta jokaisella rantakivellä istui haltija. Rasahdus kuului ylhäältä puusta, — henget asettuivat sinnekin kuuntelemaan. Nyt oli pyhä hetki, henkien aika. Ihmiset tunsivat, miten lyhyt on elämä, pian hekin kaikki henkinä kuuntelevat maan lasten laulua.
Loppui nuorten naisten ihana laulu. Oli pilkkosen pimeä, vain uhrikokot loimusivat. Kului hetki, toinen, kolmaskin. Silloin alkoi kaukaa kuulua vienon vienoa hiljaista soittoa. Kukaan ei tiennyt mistä se tuli, eikä kukaan sitä ajatellutkaan — samahan se, karjalainen nautti soiton tenhosta. Soittoon yhtyi kirkas lapsen ääni, joka hopeakellona helkytteli säveliä. Ja kun laulu loppui, jatkui soitto yhä vienommin ja hiljemmin, kunnes se huomaamatta hävisi henkien kohinaan. Kaikki olivat hiljaa kuin jonkun käsittämättömän iäisen edessä. Toinen maailma oli aivan lähellä, rajaa ei tuntunut olevankaan. — Mitä on sentään ihmislapsi ja hänen elonsa matka henkien maailmaan verrattuna! — — —