UUSI OSMALA.
Kuu oli jo noussut metsän takaa ja valaisi pyhää seutua uhrikansan hiljalleen hajaantuessa yöpuilleen. Osma saattoi vaimonsa ja poikansa havumajaan, mutta itse hän päätti nukkua yönsä Uhrivaaralla siinä paikassa, johon oli ajatellut rakentaa talonsa. Sitten sen vasta varmasti tiesi, hyväksyikö maanhaltija sen paikan, kun siinä yönsä nukkui. Ensin Osma pistäytyi kuitenkin veneen luona, — Kammo-Pirho oli poissa.
"Arvasinhan sen", puheli Osma itsekseen, "ei Kammo-Pirhoa mikään pidätä. Oi isoisä, ennen ei henkesi rauhaa löydä kuin Pirho Osmalan pirtissä saa suojaa ja turvaa. Miksi jätitkään Pirhon. — — — Mutta miksipä syytänkään sinua, toinhan itsekin vaimoni Eestien maasta. — — — Kunpa edes poikani tyytyisi Karjalan impeen. Soma on Päivön Kaunohelma. Miksei hänestä voisi kerran tulla Osmalan emäntää, pojalleni vaimoa. — Mutta mene tiedä nuorten mieltä. Kaukaa sanotaan kaikkien Osmain omansa ottavan. — — — Niin, niin, soma vain olisi, jos oma poikani ottaisi Päivön tyttären." — — —
Näissä mietteissään tuli Osma jo uuden pirtin paikalle. Hän sytytti pienen tulen siihen, mihin uhripuu istutetaan sitten, jos haltija paikan hyväksyy. Tulen luo hän teki makuutilan havuista, mutta pani päänsä alle tulukset ja yölepakon siipioravan nahassa. Sitten paneutui hän maata kirves kainalossa, miekka vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja lakki päässä, kuten matkalle lähtijä. Nyt piti maanhaltijan näyttäytyä hänelle unessa. Jos tämä oli ystävällinen, niin sai tähän rakentaa tuvan, mutta jos haltija oli vihainen, piti muuttaa toiseen paikkaan ja siellä koetella samalla tavalla.
Tuskin vielä päivä sarasti, kun Osma jo heräsi. Hän oli hyvin iloinen, sillä hän oli nähnyt unissaan uuden komean talon, jonne haltija pyrki sisälle. Se oli paras merkki, mitä pyytää saattoi, — haltija hyväksyi paikan.
Osma läksi nyt piilokodalle ja sieltä aarreluolaan. Aarteitten seasta
valitsi Osma ihmeen kauniin miekan ja kiiruhti takaisin vaimonsa luo.
Alja istui jo kodan ovella. Isä herätti nuoren Osman. "Juokse hakemaan
Joutti-paimen tänne!" sanoi hän uniselle pojalleen.
Pian tuli Joutti. Osma laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä vaimoni pelastaja, tästä lähin saavat kiharasi kasvaa hartioille asti. Kukaan ei enää saa sanoa sinua orjaksi. Olet vapaa ja olet poikani, kuten Osma. — Tässä sidon Osman miekan vyöllesi. Tiedät, mihin se Osman miestä velvoittaa, poikani Joutti." — —
Joutti ei tiennyt, oliko tämä totta vai unta, vai haltijoittenko ajassa elettiin yhä. Hänen silmänsä loistivat, posket hehkuivat. Kerrankin vapaa, elämän ikänsä vapaa! Voi sen riemun määrää!
"Katso, tämä miekkani on ihan yhtä hyvä kuin sinunkin", sai hän vihdoin sanotuksi nuorelle Osmalle, joka näytti olevan yhtä ihastunut kuin Jouttikin.
"Se on vähän kauniimpikin. Katsohan sen kahvaa, Joutti! Olen niin iloinen. Yhdessä me karkoitamme kaikki vainolaiset Karjalasta", vastasi Osma.
"Niin, ajatteles!" päätti Joutti ja käsikädessä lähtivät pojat kodalta.
Tuskin oli isä Osma istahtanut, kun metsästä alkoi kuulua sellaista ryskettä ja rytinää, ettei määrää. "Mitä, mitä ihmettä", sanoi Osma ja lähti katsomaan. Kummakseen hän näki, että heimon kaikki miehet olivat jo jalkeilla. Kelohongat kaatuivat, pilkottiin, veistettiin.
"Jopa nyt jotakin", ajatteli Osma ja lähestyi miehiä. Silloin tuli Päivö reippaasti vastaan, sanoen: "Ethän ihmettele, Osma! Ymmärräthän, ettei Karjalan heimo voi kuningastaan jättää tänne mittaamattomalle salolle, kuten taivaanlintua. Rakennamme sinulle pirtin ja komean rakennammekin, niin että se vetää vertoja itse Kainun kuninkaan Vaaraviitan kartanolle."
Niin, no, Osma tuli hyvin liikutetuksi heimonsa rakkaudesta. Ja arvaa sen, kun sadat miehet olivat työssä, että paljon tuli valmistakin. Toiset rakensivat pirttiä niin suurta, ettei sellaista konsana oltu nähty Karjalan mailla. Kiukaan perustus jo oli tavallisen pirtin kokoinen ja uuniin mahtui varmaan emäntä ja seitsemän tytärtä värttinöineen, kuten laulussa sanotaan. Toiset miehet rakensivat lujaa kivistä pakolinnaa vaaran laelle ja muutamat laativat kivisiä suojavalleja niihin kohtiin rannalle, joista maihin nousu oli helpoin. Mutta niemen kapeaan kaulaan rakennettiin vahva hirsiaita ja komea portti. Ja nuori Osma istutti pyhän pihlajan sille paikalle, johon isä oli tulen tehnyt.
Jo toisen päivän iltapuolella kohotettiin kurkihirsi. Kohta oli malkakatto ja lattiasilta valmiina. Nuori Osma katseli ovelta suunnatonta pirttiä ja virkkoi Joutille: "Sanotaan Vaaraviitalla olevan niin suuren pirtin, että kun kukko perällä laulaa, ei se uksen suulle kuulu, mutta luulenpa, että tämä meidän pirtti on yhtä suuri."
"Niin, olisipa meillä nyt vain kukko", vastasi Joutti, "niin koettaisimme. Tiedän kuitenkin, että se kuuluisi ja kuuluu se Vaaraviitankin majassa, mutta Päivö aina liioittelee."
"Kunpa pääsisimme kerran Vaaraviitan pirtille ja näkisimme sen kuulun komeuden", sanoi Osma.
"Kuka tietää, vaikka pääsisimme piankin sinne. Päivö on kovasti suuttunut. Ja kyllä se onkin, — uskaltavat tulla meidän maille", touhusi Joutti. Ja Osma vastasi: "Niin, kaikki karkoitamme Karjalan alueelta. Mutta tahtoisin nähdä maailmaa Karjalan ulkopuoleltakin. Eiköhän sitä nyt voisi tappelemattakin liikkua, kuten Vaaraviitta."
"Kun tulet Osmalan isännäksi ja Karjalan kuninkaaksi", virkkoi Joutti vilkkaasti, "niin sitten voit lähteä pitkille kaupparetkille, kuten isoisäsi ennen. Johan syntymähetkesi merkit osoittivat, että sinä liikut paljon kaukaisilla mailla. Otathan minut mukaan?"
"Tietysti! Käymme kauempana kuin kukaan Osma ikänä ennen."
Näissä tuumissaan tulivat pojat rannalle. Hetki olikin otollinen, vene saapui juuri ja maihin nousi neljä Osman miestä. He palasivat hämäläisiä takaa-ajamasta ja kertoivat nyt murheellisina kuningas Osmalle, miten he kyllä olivat saavuttaneet hämäläiset, mutta kun eivät nähneet heidän mukanaan vankeja, jättivät he koko takaa-ajon, heitä kun oli niin vähäsen. Mutta Osma hymyili ja käski miesten katsoa uuden pirtin porrassillalle, jossa Alja seisoi, ja kertoi sitten hänen ihmeellisen pelastuksensa. Kyllä loistivat Joutin silmät tätä kertomusta kuullessaan.
Mutta nyt kertoivat miehet, että sudet olivat tulleet taas Pelkosen maille vallan hirvittävänä laumana ja heitä oli pyydetty tuomaan siitä sanaa Osmalle.
Osma kynsi korvallistaan. Piti olla suuret juhlat uudessa pirtissä, ja nyt tuli tämä tieto. Mikäs muu neuvoksi, miehet kokoon ja päätettiin heti, ketkä lähtisivät sudenajoon. Yks kaks olivat parhaat metsämiehet jo matkalla etelään. — Isä ei olisi laskenut Osmaa eikä Jouttia, mutta siitä ei päästy ei yli eikä ympäri, päästä poikien piti ja niin he viimein saivat luvan nousta ratsuilleen.
Osma ja Joutti olivat karauttaneet jonkun matkaa muita edelle. Ensin he olivat iloisesti jutelleet, mutta mitä kauemmas he tulivat ja mitä tenhovammin soitteli metsä, sitä hiljaisemmaksi ja miettiväisemmäksi kävi Osma. Haaveillen loi hän harmaansiniset silmänsä yli äärettömän erämaan, joka jokaisen vaaran laella aukeni heidän eteensä aina uutena, aina toisenlaisissa värivivahteissa, mutta kuitenkin aina samana juhlallisena, pohjattomana.
Vilkas Joutti, joka ei ollenkaan ymmärtänyt sitä suurta luonnontunnelmaa, jonka valtaan Osma oli joutunut, otti aikansa kuluksi esille vanhan paimentorvensa ja alkoi puhallella pehmeitä, surunvoittoisia säveleitä, jotka kauniisti sulivat erämaan metsän ikuiseen huminaan.