KEVÄT-ILTA.
Ensimäiset tuomentertut olivat juuri puhjenneet, ja Helkky taitteli niitä kätensä täyteen Kultarannan pihatuomesta. Pienen pirtin ovi oli auki. Helkky meni sinne ja kulki hiljaa lattian poikki lavitsan luo. Hän kumartui lavitsan yli. "Et nukkunutkaan, Impi, vaikka luulin", sanoi hän ja istahti lavitsan reunalle.
"Enhän nyt toki aina nuku, vaikka olenkin väsynyt", vastasi Impi.
Mutta Helkky veti hellävaroin peitteen pois kolmipäiväisen poikansa silmiltä, katseli sitä hetken ja sanoi: "Se on sittenkin sinun näköisesi, Impi."
Impi kohoutui hiukan nähdäkseen käsivarrellaan nukkuvaa poikaansa ja virkkoi hymyillen: "Sinun näköisesihän se on."
"Eipäs kuin sinun!"
"Sinunpas."
"No kuules, se taitaa olla meidän molempien näköinen. Mutta Impi, mikä pannaan pojalle nimeksi?"
"Helkky tietysti."
"Ei, pannaan Luonto."
"Eipäs! Helkky pannaan."
"Se on sittenkin sinun näköisesi, Impi."
"No pannaan sitten Helkky-Luonto!"
"Niin tai Helkyn-Luonto",nauroi Impi, ja Helkky jatkoi: "Tai vielä paremmin Luonnon-Helkky."
* * * * *
Mutta äkkiä kävi Helkky totiseksi. Ajatuksiinsa vaipuneena hän pujotteli tuomenterttuja Impin hiuksiin. Viimein hän virkkoi: "Nyt minä vasta oikein ymmärrän sen onnen ihanuuden, jota jumalanäiti tunsi, kun hän liekutti jumal-lasta polvillaan."
"Niin, Helkky, nyt minäkin sen ymmärrän. Mutta hän ei ollut onnellisempi minua, tuo Marjatta-äiti." — — —
Hetket vierivät. — He olivat yhä ääneti, mutta heidän sydämissään soi uusi ihana sävel, ihmeellinen luomisen sävel: Siinä uinui heidän lapsensa, heidän sielujensa pyhä salaisuus. — — —
Impi katseli heleätä, lämmintä iltataivasta, joka kaareutui räppäreiän yllä. Sitten hänen katseensa solui avonaisesta pirtin ovesta vastaiselle rannalle. Siellä vaaran rinteellä kevätkasken sinervä savu kohosi kierrellen kohti korkeutta. Lehdosta alkoi kuulua käen kukuntaa. Tuomien tuoksu täytti ilman. Impi virkkoi hiljaa: "On kuin nyt vasta oikein ymmärtäisin isänkin viimeiset sanat. Mitä olisikaan rakkaus ilman hyvyyttä, — hyvyyttä, joka riittää kaikille, kaikille. Ah, tahtoisin tehdä kaikki onnellisiksi, poistaa kaikki kärsimykset, pyyhkiä kaikki kyyneleet!"
Helkky ei tahdo keksiä sanoja. "Oi Impi, sinä olet ihmeellinen, sinä olet hyvyyden aarre! Sinussa on jotain, jolle ei ole nimeä", sanoi hän ja hyväili hiljaa Impin pehmeitä hiuksia.
Mutta pihatuomessa peippo viritti uudelleen kuusien virren:
Oi inehmon lapset, rakastakaa, rakastakaa!
Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!
— — —
— — —
Aika vierii. Ihmispolvet vaihtuvat, maatuvat. Mutta sydämen lämpö, joka syntyy kärsimysten maassa ja kasvaa kyynelten kasteessa, pysyy vaihtumattomana halki vuossatain, vuostuhanten.